sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Risusavotan "lumoissa"


Päivät ovat kuluneet lähes eilispäivän kopioina, sillä puunkaadon jälkiseurauksia on vielä runsaasti tarjolla. Latvuksetkaan eivät vielä ole kokonaan korjattuja, tammi nimittäin odottaa. Kun sen alla ei ollut esiinpuskevia krookuksia ja tulppaaneita, nurkkaa on tullut väisteltyä. Selätettyäni kriikunoiden ja tuomipihlajien latvukset alkuviikolla oli aika siirtyä omenapuun ja pajun latvuksiin, kumpaankin kului pitkä aamupäivä.
Tuomipihlajasta ja pajusta saa oivallisia suoria tukikeppejä kesäköynnöksille, kuten ruusupavuille! Isommat rankapuut joutavat klapipinoille aluspuiksi. Allaolevassa kuvassa pajun uusi ilme, yläkuvassa vielä käsittelyä vailla oleva nuorten tuomipihlajien kasa.


Onneksi on tuo saaliloimi puissa, sillä sateilla siellä on voinut viettää aikaa, ja se on mitä mainioin tapa lepuuttaa risutöissä maitohapoille ajautuneita selkälihaksia! Tällä viikolla on työn alla ollut jälleen vaaleampia vihreänharmaita versioita, niistä toinen valmiina, toinen alettuna.
Kuvista näkee, että ruoho ei ole vielä alkanut kasvaa. Lintulaudan keppikin on vielä roudan kahleessa, ei se irronnut. Kaikki aurauskepit sen sijaan jo perjantaina nousivat talvivarastoon.


Sadekausi päättyi ainakin hetkeksi, josta syystä voi alkaa laulattaa risuhaketintakin jo perjantaina. Pääosa kriikunan ja tuomipihlajan viimeisistä latvoista muuttui hakkeeksi illan tunteina. Niistä tuli punaisenkeltaiseen vivahtavaa massaa, ja koko eilispäivän piha tuoksui makeahkolle kuivumisen tuloksena. Oli alkanut myös tuuli, joka on mitä mainioin mauste tulosten osalle.
Perjantai-illan kruunasi talvirenkaiden vaihtajaystävä Jari, joka laskeutui Lapista suoraan autoni kupeelle. Kellonympäriajo olisi kyllä minusta tehnyt aika "selvää kauraa" sohvan nurkkaan, mutta toista se on nuorempien!


Eilen olikin siitä syystä ryhdyttävä toimiin alapihalla olevan tikkukeon suhteen, koska seuraavalle hakkeelle tarvitaan kuivatuspressun paikka lisää. Siispä aloin raivata sitä niin, että pikku silppu omalle pressulleen ja pinoamiskelpoinen tavara talon seinustalle. Työ oli mitä pitkästyttävintä, koska se oli maahan asti kumartelua molemmissa päissä, keolla ja pinolla, joten piti keksiä selänoikaisun luonteisia oheistoimintoja sihen seuraksi, pyykinpesua, puutarhan pensaiden raivausta ym.
Hieman jäi vielä illalla jäljelle, sillä ehtookellojen aikaan klo 18 kirkolla pannaan hanskat hyllylle ja aletaan saunan lämmitystä. Muu pyykki tuli kuivana sisään, vain sukat jäivät jatkamaan ulkoilua.


Vapunpäivänä alkaa kansalaisopiston näyttelyjen viritys kylätalon tiloissa, joten suomalaisen työn juhlaa vietämme siis työn tuloksia ripustellen. Työt ovat esillä viikon, ja sitten vaihdamme tilalle keramiikka- ja muut ns. kovat materiaalit, nekin viikoksi, joten äitienpäivän iltaa vietetään näyttelyä purkaillen.

Ruusujen poisleikatut tähteet odottelevat tyyntä ilmaa nuotion virittämiseksi, lähin sopiva olisi tänä iltana tai huomenaamulla. Ne ovat sitkeitä ja lahoavat hitaasti, ja hakkeena tai tikkupuuna aivan liian tuskallisia. Ehkä tuon täytettävän ojan pohjaan saisi suviruusun rangat, se siirtäisi nuotionpidon tuonnemmaksi, sillä ruusutähdettä on tiedossa lisää runsaasti papulanruususta. Nuotioon kelpaavat myös norjanhanhikit, ne eivät sovellu tähän hakettimeen.

Klapikasan kohdalla tilanne ei ole lainkaan edistynyt, koska viikko oli pääosin märkää, ja ulkona odottavat viime vuotiset puut pitäisi siirtää sisälle ennen uusien latelemista pinoiksi. Ensi viikolla lienee niiden vuoro, koska nyt tuota toivottua kuivaa tuulta on tullut eikä ennusteissakaan ole tippoja ennen torstaita, tuolloin kyllä tulee Tella viikonloppuvierailulle.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Risujen ritinää ja klapien kalinaa

Olikin mukava päivän aloitus, kun naapurini tuli avustamaan oikean napin löytämisessä, sillä tämä Blogger, jolla työskentelen, oli vaihtanut viikolla etusivuaan, enkä saanut aloitetuksi uuden blogitekstin kirjoittelua. No suuresta muutoksesta ei ollut kyse, mutta jostain syystä minulta puuttuu kokonaan mielikuvitus valintojen arvaamisessa. Olin taaskin arvaillut muuta kuin sitä oikeaa vaihtoehtoa..

Tämä ja kaikki muut ulkotyökuvat on otettu eilen klo 19:n jälkeen, joten valoa on hyvin vielä.
Työviikko saatiin loppuun puuaskareilla! Ja samoissa tunnelmissa tulevat alkamaan myös uuden viikon päivät. Eilisilta vierähti eilen ihan klo 19:een, ennenkuin tulin riisumaan märät hanskat ja alkamaan saunan lämmitystä. Ei nimittäin satanut, eivätkä jalat jäätyneet seisoskelussa, aurinkokin tuli iltapäivällä esiin. Aamusta hupeni yli neljä tuntia alapihan risukon vieressä, reippaat tovit huilattuani jatkoin iltapäivästä vielä. Sain lähes loppuun vaahteranoksien kanssa rapistelut, vajaan puolen tunnin työ enää jäljellä.
Naapurit huutelivat lopettamaan jo aikaa sitten ja siirtymään heidän kanssaan lauantain iltaraveja katsomaan matkaavien porukkaan. Olisihan se ollut vähän toisenlaista seisoskelua. Naamakin sai jostain kummasta hieman punerrusta, vaikka seisomapisteeni talon alapuolella onkin lähes koko päivän varjossa. Ehkäpä hangenlopuista heijastui...


Lauantai päättyi ulkotöissä niin, että naapurikylän "verstaalla" oli valmistunut klapikuormani, ja se tulla jyrräsi iltakellojen soidessa kylän mäkeä ylös. Siitä sitten ihmettä katsomaan, kun traktori painavaa kuormaa perä edellä lykäten tuli meidän mäkeä ylös. Hyvinhän tuo onnistui, kun tiessä ovat roskisfirman jokaviikkoisen käynnin luomat ajolinjat. Peräluukku aukeni sitten, ja lavantäysi satsi pullahti parkkipaikalle. Siinä riittää puuhaa!
Ensimmäiseksi pitää miettiä, mihin ne siitä siirtää. Ulkona niitä kuivatetaan ainakin vuosi. Entiset klapit pitäisi saada sisälle, sitten mahtuisi niiden sijoille. Vanhojen pinojen purku onkin kiireisin, koska linnut katselevat kohta pesäpaikkoja niiden raoista. Onneksi pakkasöitä on jatkunut, sellainen oli viime yökin.

Jalavan rungossa on komeaa punaruskeaa sydänpuuta.
Oli sovittu, että mukana tulee myös saha, jolla rankapino pannaan lyhyeksi, ja niin myös tapahtui. Soralle nostettiin myös toinen jalavapölkyistä katkaisualustaksi, mutta kun olin pannut aluspuut pinojen alle, niin suurimman erän katkaisu sujuikin siinä paikallaan, kun rankoja pideltiin kiinni sahapukin puuttuessa. Vain aluspuut ja tosikierot oksat tulivat sitten pölkkyä vasten katkaistavaksi. Nyt on klapien suhteen kaikki huolet poissa. Lasku tosin ei vielä ole tullut...

Ensi viikon haasteita, tuomipihlajaa ja kriikunaa oksamylläkkänä. Elsan istuttamat tulppaanit tällä kohdalla vielä onneksi hangen alla. 
Olin alkuviikon päivinä saanut parkkipaikan latvuskasan siivottua siihen malliin, että oli tullut tilaa klapeille, ensin alustavasti sivuille, että kuorma voi tulla, koska sopii, mutta sain torstaihin mennessä sen kokonaan käsiteltyä. Jalavan pienet latvat jäivät odottamaan hakettimen apua, sillä ne osoittautuivat sitkeiksi, toisin kuin vaahtera, joka katkeaa melkein ajatuksen voimalla.
Niinpä perjantai ja lauantai olivatkin pyhitettyjä jo alapihan oksakeoille, jossa sielläkin oli kolme vaahteran latvaa tarjona. Yhteensä vaahteroiden oksista tuli vähintään kaksi kiintokuutiota poltettavaa, joten voin laskea tienanneeni pelkillä rukkaskäsillä vähintään 60 e. Lisäkuutioita tulossa toinen viikko. Oksat kuivuvat myös nopeasti, lämpöarvo on korkea. Sytyiksi ne ovat mainioita.
Jos saan kaikki kuivatettua ja varastoon, niitä riittää ensi vuoden kevääseen asti. Klapikuormastakin tulee hieman lastuksi mennyttä puuta, joten tulenteon aloitustarpeita tulee sitäkin kautta. Mikäs kuivumista estää, jos ei sada. Pressua on tarjona. Ensi viikolle on luvassa kuitenkin kaksi sadetapahtumaa.

Ruhjoutuneesta likusterisyreenistä löytyi enemmän toivoa kuin ensi perkauksilla ilmeni, tosin monta latvaoksaa oli mennyt, mutta varmaan se osaa tehdä uusia latvoja. Olikin kasvanut aika risukasaksi koko puu, pitää sitä vielä harventaa kesän aikana.


Laitoin jo Facebookin sivuille ylläolevan kuvan Selmasta eli ehostukseen matkanneesta tätini peruja olevasta tuolista. Mennessään se oli niin huterassa kunnossa, ettei siitä ollut istuimeksi, ja käsinojastakin palasia kadoksissa. Hyvin tuoli kuitenkin tuli koottua, ja sen istuinmukavuutta ei kyllä voita mikään näistä talossa ennestään olevista! Uusine jousineen ja pintoineen ihan uudenveroinen tuoli lähestyy 65-vuotispäiviään nyt tässä kuosissa.
Arvelen sen hankitun sodan päätyttyä, ja entisöijäni Pahalahden Marja sanoi sisusten paljastavan sen 1940-luvun pulakaudella tehdyksi. Mikä lie hankinnan suhde nuorimman sisareni syntymään 1948? Selmalla oli 40-vuotispäivänsä 1946, kuten äidillänikin. Sekin olisi mahdollinen tuolin hankintavuosi. Selma kävi viikonlopuin usein auttelemassa, kun äitiä olisi tarvittu isän kaverina viljely- ja karjanhoitohommissa, ja vauvakin tuli. Olisiko tuoli tullut tänne niihin aikoihin? Silloin se olisi muistoa myös sisarelleni.

Tuolin sisältä löytyi pieni rautapeltinen kirjanmerkki, jossa koristeena Suomen leijona kahdella ruusulla. Olisiko tipahtanut Pertti-veljen taskusta täytteiden väliin? Hän kävi aliupseerikoulua 1950-luvulla, ja vänrikillä on tietääkseni ne kaksi ruusua. Tuskin oli mikään Tatun sotamuisto, ei siellä kirjanmerkkejä tarvittu.

Saalien kutomaurakat tulivat myös tehtyä kuluneella viikolla, sillä tiistai oli kovin märkä päivä, vain sisäoleiluun sopiva, ja viileät ja osin märätkin viikon muut päivät suosivat saalin kutomista. Toinen punainen siis valmiina. Nyt luulen olevan jäljellä olevasta loimesta riittävän hupia ainakin vappuun asti.

tiistai 17. huhtikuuta 2012

Tontilla tuulee!


Jos ei nyt juuri, niin jatkossa enemmänkin, sillä puita kaadettiin lähes pari kymmentä maanantaina. Asia oli toki summittaisesti ennakkoon tiedossa, mutta lopulta puhelinsoitto tuli vain puolta tuntia ennen, kun alkoi tapahtua. Onneksi lintujen pesintä ei ollut vielä alkanut, kun kylmiä on riittänyt, ja puissa oli vanhoja pesiä useampia. Ja hyvä, kun kaikki sujui samana päivänä, sillä tänään olisi ollut tylsää tehdä ulkotöitä, räntää ja vettä ripeksi nimittäin pitkälle iltapäivään asti. Muutama Elsan peruja oleva krookus tallautui ja tappiota tuli myös yhdestä katkenneesta likusterisyreenistä. Toivotaan, että se vielä versoo, kun vartta jäi puolisen metriä.

Tämäkin iso rakennusten välinen vaahtera on vain muisto enää, mutta siitä oikealle kasvaa viiden metrin päässä sekä metsälehmus että saarni, joten ilman puita piha ei jäänyt! Vaahterasta irtosi isoa oksaa talvella.
Aluksi sähköyhtiön linjanraivaaja kävi niistämässä sähkölinjojen läheisyydessä olevat latvukset, jotta puu ei kaatuessaan osuisi johtoihin. Sellaisen raivaajan saa tontilleen soittamalla sähköverkkoa hallinnoivaan yhtiöön ja pyytämällä. Tässä tapauksessa jono oli noin kuukauden pituinen. Raivaus oli jo ennestään nähtyä hommaa, siinä raivaaja ohjailee auton vierellä robottikouraa, joka kurkottaa auton lavalta pitkälle, katkaisee ja tuo oksan kerrallaan alas.
Jotta kouran lisääntynyt paino ei keikuttaisi autoa nurin, sille laitetaan tapahtuman ajaksi auton sivuilta ja edestä esiin tulevat tukijalat, ja silloin tilantarve on auton leveys + 4-5 m. Valmisteluineenkin homma käy nopsasti, ja tunnin päästä raivaaja jo sonnustautui jatkamaan seuraavassa kohteessa. Puiden rungot jäivät pystyyn tököttämään, 3-4 metrin mittaisina.


Harmihan se on toisaalta vaahteraa kaataa, kun niiden ruska on kaunista nähtävää. Juuri tällä hetkellä ne eivät kasvaneet linjan päällä, mutta montaakaan vuotta ei olisi mennyt, kun latvus olisi levinnyt. Toisaalta vaahtera on aika hauras kestämään yllättäviä tapahtumia, koin sen konkreettisesti silloin, kun kylämme yli puhalsi 1990-luvulla syöksyvirtaus, joka kaatoi satoja puita. Silloin yksi talon liepeen vaahteroista halkesi, ja toinen puoli kaatui taloa päin, toinen kriikunoiden päälle. Silloin muuten kriikunat kaadettiin edellisen kerran, kaikki maata myöten. Nyt jäi toinen rivi pystyyn koristeiksi. Kaatajapojat olivat sitä mieltä, että oli hyvä kaataa puut pienehköinä, sillä vaahteran puuaines tylsyttää helposti sahanterän.


Kun raivaustyö oli meneillään, laitoin viestiä noille oikeille puun kaatajilleni, sillä niin oli ennakkoon sovittu. He saivatkin ihme kyllä järjestymään niin, että tulivat jo samana iltapäivänä hoitamaan urakan loppuun. Käsiteltiin leikatut latvukset moottorisahalla ja traktorin apukouralla, ja ranka kerrallaan siirtyi lavalle menemään polttopuu"tehtaalle". Irroitettiin myös ne pystyyn jääneet rungonkappaleet samaan kuormaan.

Talvitammen kaatoon kului aikaa enemmän kuin kymmeneen kriikunaan ja tuomipihlajaan. Piti kiivetä pahimpaan katkenneiden oksien kohtaan, ja irrotella sieltä alas päin ankkuroituneita oksia. Katkaistiin myös latva, kun puu olisi kaatuessaan tuonut muuten naapurin nettipiuhan (entinen lankapuhelimen kaapeli) alas tullessaan. Puu ei saanut kaatua myöskään kaivonkopin päälle, eikä saanut itse pudota!
Puita pantiin nurin myös muualta, ensin liuta runkoja isotuomipihlajan puskasta ja talon läheltä liian suuriksi kasvaneita kriikunoita, niiden latvat olivat lumen jäljiltä kuin yhtä vyyhteä. Sitten kaadettiin omenapuu, koripaju ja lopuksi kovan onnen talvitammi, joka joulun tienoon kovilla räntäsateilla rusentui lähes joka oksaltaan. Omenapuuta ei pantu kuormaan, koska sen kuorijoita oli jo ilmoittautunut aiemmin jonoon. Se kaadettiin siksi, kun omenia ei enää tullut, ja paikka on tarpeen lehtikompostorin alueena. Jalavan rungollekin ilmaantui sorvausmateriaalin tarvitsija. Paju taas oli lytistynyt maata vasten koko latvukseltaan. Näiden toimien jälkeen arboretumissa voi taas kulkea suorana!

Latvusta on karsittu niin, että seuraavaksi on tulossa rungon sahaus. Kaatumista väärään suuntaan estetään työntämällä oikealta puolen olevasta isolta oksasta. Ja hyvin suunniteltu oli, puu meni tismalleen niin eli tänne polulle.
Nyt on edessä viikko innokasta risusavottaa, jotta parkkipaikan mahtava keko siirtyisi pois, sillä lähiaikoina on tulossa klapeja, eli nuo kuormaan pannut rangat ja rungot, sekä lisäostoa, jotta saman verran kuin viime keväänä olisi tuoreen polttopuun varastoa. Viikossa en toki kaikkia oksia saa käsitellyksi, käsittelypiste pitää siirtää muualle, jos ei kaikki valmistu. Tähän oksanraivaustalkoot eivät lopu, sillä hangen keskellä on vielä runsain määrin lumen rikkomia syreeneitä ja muita pensaita. Huh huh. Onneksi on koko toukokuu edessä!


Velivainajan tekemä "kuppi"tuoli on palannut kotiin ehostusreisulta, ja saakin jäädä toistaiseksi alakerran vierashuoneeseen. Se on nimittäin puuta ja kovin painava raahata rappuja yläkertaan. Toinen korjaamolle mennyt tuoli on vielä työn alla. Onnistuin hakemaan tämän eilen siinä välissä, kun odottelin puunkaatajia iltapäivälle. Ihmeen tilava on pikku Huyndai Getz, kun sen takapenkit kaataa!


Onneksi olin ahkerana sunnuntain, ja sain viikon saali-urakkaa tehtyä niin, että toinen punainen saali tuli valmiiksi, ja toistakin tein tänään, kun oli liian märkää olla ulkohommissa. Annoin saalille työnimeksi Puolukka, kun siltä alkoi tuntua, ja kudelangat riittävät toiseen samanlaiseen, sitä olen nyt tekemässä.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Kaipa kevät joskus tulee...


Viikko on vierähtänyt kevätsäitä odotellessa. Useina öinä on kuitenkin käyty pakkasella. Jotain on sentään tapahtunut, sillä olen saanut roudasta irti etupihan penkissä majailleet joulutähdet! Ei siis enää näytä niin keskitalviselta. Joulunahan ei vielä ollut sitä paitsi lumipeitettäkään. Vihreys kukkapenkeissä on silmänlumeeksi pantuja ikikukkia silloin syksyllä. Viikonloppukin on oltu saderintamassa, toistaiseksi se on ollut vettä, mutta kuulemma Tukholmassa saatiin eilen kunnon lumisade, joten eiköhän se täälläkin siksi käänny. Jopa etelä-Euroopassa, talvisateiden ilmastossa saadaan vielä sateita, niin "alhaalla" syklonirintama toimii.

Kevään merkeistä voisi mainita perjantaina pihaan rantautuneen monikymmenpäisen peippoparven, joka jatkaa olojaan vielä. Saivat seurakseen myös liudan punatulkkuja. Kausalan"kujien" (eli peltoaukean ennen Kurjenmiekkaa) yllä lenteli yksinäinen kalalokki, ja töyhtöhyyppäkin oli taas ilmaantunut jostain piilostaan, näin sen pari viikkoa sitten ensi kerran.

Alapuutarhan "kevättä" perjantaina.
Perjantaina myös muistelin ensimmäisen lapseni syntymää 51 vuotta sitten, jolloin tuo päivä oli pääsiäisen jälkeinen ensimmäinen torstai. Silloin olin mennyt paksun uuden lumivaipan kasvattaneesta räntäsateiden kirkonkylästä kottaraisia ruokkimasta tätä tärkeämpää asiaa hoitamaan Kausalan silloiseen sairaalaan, jonka nimi vasta paljon myöhemmin oli terveyskeskus, rakennus oli tuolloin melko uusi. Nyt siellä on muuten alkanut remontti, josta pihaan pystytetty ilmoitustaulu kertoo, että se on peruskorjaus. Kesä, joka seurasi vuonna 1961, oli kylmin kokemistani. Taisin vain kerran tarjeta olla ilman ulkoiluvaatetta, pelkällä kesäpuserolla.

Kausalaan avautuville peltoaukeille tuli ennen vanhaan eli 1940-luvun lopulla, johon asti tietoni ylettyvät, keväisin aina iso tulvajärvi. Se ulottui melkein maantiehen asti, ja pituutta oli lähes kilometrin. Siellä oli hyvä isojen muuttavien kahlaajaparvien pitää taukoa matkallaan. Niitä oli mukava katsella pyöräillessään Kausalan oppikoulusta kotia päin. Taas on syntynyt lumen alle jonkinmoinen matalanveden alue, paljon takavuosia vaatimattomampi, ja vedet häviävät siitä melko vähin äänin hyvän viemäripumpun tultua kauan sitten hoitamaan vedet Kymijokeen.  Lintuja on nyt niukasti, aina toki muutama  kurki, lokkeja ja töyhtöhyyppiä, kohta kai kiurujakin. Sorsalintuja näkee enää harvemmin niillä pelloilla.


Oman tontin iloja ovat hieman kuivahtaneet pihapolut, ja jokunen lumikellokin jo katselee pensaan alla. Sisäonnea on sitä enemmän, sillä olen saanut viikko-urakkani saalien teossa pysymään aikataulussa. Tämäkään saaliloimi ei taida jäädä viimeiseksi, sillä kudelangat kuluvat kovin verkkaista tahtia! Nyt tekemäni loimi on yhdessä Wilma-koiran kanssa tehty, hän halusi olla mukana, sillä saaliloimen teko on aikaa vievää, ja koira pitkästyi yksinoloonsa. Jäi viimeiseksi Wilman "tekemäksi" loimeksi.

Nyt ei ovi liiku holtittomasti, sillä tuo valkoinen paksumpi kohta säätää oveen jarrua avattaessa.
Lauantaina vieraili myöhäisellä pääsiäisvierailulla Tampereen tytär miehineen, akkuporakone varuiksi mukana, ja kas kummaa, kun keksittiin sille sopivaa käyttöä! Yläkerran ovea hallitsemaan olin jo vuosia sitten hankkinut Turengin mainiosta Järvisen rautakaupasta jarrumekanismin. Vierashuoneen ja tämä yläkerran ovi päättivät nimittäin kerran tuulisella kesäsäällä liittoutua toisiinsa kahvoistaan, ja jäin vessaan sulkeuksiin moneksi tunniksi ennen pelastajani Ullan tuloa. Mutta kun sittemmin kotona avasin rautakaupan ostoksen ja katselin kiinnitysohjetta, totesin, että taitaapa jäädä kiinnittämättä, niin monimutkaiselta kaavio vaikutti. Paketti jäi onneksi vain eteisen lattialle, seinänviereen, ei haitaksi kenellekään. Nuoret terveet aivot kun nyt kuvaa katselivat, jo keksivät kohta, kuinka se voidaan järkevästi kiinnittää. Ja kun tuumasta mentiin toimeen, työ oli valmis alle viiden minuutin! Kiitos!

Tiistaina vein Pahalahden huonekalukorjaamoon kaksi yläkerrassa vuosikymmeniä odotellutta perintötuolia, ja pian ne palaavat, ainakin yhdestä on jo tullut ennakkotietoakin. Toinen tuoleista on velivainajani Pertin Heinolan seminaari-aikanaan näytetyöksi tekemä, toinen taas isäni Selma-sisaren tänne 1950-luvulla hankkima Askon tuoli, jossa pehmuste vain istuimessa ja selkänojassa. Kohta sitten kotiutuvat yläkerran vierashuoneisiin mukavoittamaan oloa. Näin jää muisto Pertistä ja Selmasta vielä eteenkin päin. Perttikin tulee olleeksi maan povessa jo 15 vuotta tänä keväänä.

Selma-täti oli aikoinaan karjakko, ja oli monia vuosia Heinolassa Niemelän kartanossa töissä. Minulla ja hänellä oli ihan sama syntymäpäivä. Hän oli perheemme vanhimman lapsen Pertin kummitäti. Kun käytiin Selmalla kylässä, oli joskus asiaa perhekuvaan. Kartano oli järven rannassa, sen laiturille mentiin uimaan ja aurinkoa ottamaan. Talon lähes aikuinen tytär Tuovi Valve oli meidän mukanamme, ja hän oli hankkinut uuden lehmuksenvihreän uimapuvun, jolla koreili. Hän oli tyytyväinen pukuun, ja kysäisi minultakin, mitä mieltä olin sen väristä. No meillä oli niihin aikoihin usein vauva kotona, ja väri muistutti kovin maitoa syövän vauvan kakkavaipan väriä, enkä ollut siihen mennessä nähnyt lehmuksenkukkaa. Niinpä punaisena nikottelin, että kovin on vauvankakan värinen, ja sain aikaan aikuisissa makeat naurut.

Selma muutti sitten Haverin kartanoon töihin, kun Niemelä vaihtoi omistajaa tai luopui karjanpidosta, en tiedä kumpi. Kun 1980-luvulla etsin Heinolasta tätä paikkaa, löytyikin tilalta Rantasipi-hotelli, kartanosta en nähnyt enää jälkeäkään. Selma oli ihana täti, sillä hänellä oli aina aikaa pitää lapsia sylissä, ja muistaa jollain pienellä, kuten kiiltokuvalla. Lisäksi hän luki aina kaikki lehdet ääneen, kuten siihen aikaan oli tapana, siinä lapsikin oppi kuulemaan uutisia. Hän tuli usein viettämään meille vapaapäiviään, koska muihin sukulaisiin Sysmän takamaille oli huonot bussiyhteydet. Haverin työpaikka jäi Selmalle viimeiseksi, ja hän aikoi rakennuttaa itselleen 1960-luvulla eläkekodin Kausalaan, josta tarkoitusta varten isäni ja hän yhdessä hankkivat tontin noiden "kujien" peltoaukealta, nykyisen terveyskeskuksen läheltä, rinteen tyveltä.

Ikävä kyllä Selman säästöt hupenivat silloisen rahanuudistuksen ja setelienleikkauksen myötä, rakentamisesta ei tullut mitään. Niinpä hän muutti Sysmän Palvailaan, lapsuuskotiinsa, jota isännöi toisen sisaren perheetön poika. Selmaa oltiin hautaamassa vasta 1990-luvulla, joten näitä maatalon emännän vuosia hänelle tuli vielä lähes 30. Tuolia ei voinut ottaa mukaan linja-autoon, ja jäi häneltä valkoinen sänkykin meidän navetanvintille. Se oli hetekan edeltäjä, pohjana teräslangasta kierrettyä "verkkoa", ja jalat taittuivat alle, jos sänkyä ei pidetty käytössä. Kummatkin, sänky ja tuoli olisivat vanhempieni asuessa menneet jo aikaa sitten jätteiksi, jos jätekuljetuksen olisi voinut järjestää. En tiedä, mihin se sänky sitten hävisi, ehkä annettiin jollekin tällä kylällä sänkyä tarvitsevalle, joka osasi korjata löystyneen verkon tai laittoi uuden pohjan sänkyyn?

sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Pääsiäisaamun tunnelmia


Kirpeä -5 asteen pakkanen tervehtii vielä aamurapulla kurkistelijaa, joten lenkkeilyyn on syytä varata päällysvaatteet talvikaavan mukaan. Nyt on taas varhaisten ulkoilujen aika, kun Tella on kylässä. Koira kuluttaa omistajaltaan monta kaloria päivän mittaan, kun sen mieli on pihalle juuri silloin, kun koiravastaava ehkä vain vaihtaisi asentoa tuolissa tai patjalla.


Vanhat pihaan unohtuneet puutarhalamput ovatkin hengissä talven hangen piilossa maattuaan! Ne ovat itsekseen auringosta latautuvia, ja nythän päivät ovat jo pitkiä, joten latausaikaa on kunnolla. Lampun lasi kerää myös polttolasin tapaan lämpöenergiaa ympärilleen, joten pian siihen kohtaan on tullut lumesta pyöreä kuppi. Kuudesta valaisimesta kolme on jäljellä, puolet on siirtynyt jäteosastoon, kun edellissyksynä, 2010 irrottelin niitä puolijäätyneestä maasta sisätiloihin talvea viettämään ja sain niitä rikki.


Huhtikuussa on upeita violetinsävyisiä aamuja ja iltoja, ja pääsiäistaivaalla möllöttää suurtakin isompi kuu. Mitään vihreää ei vielä tontilla näy, muovisia syksyllä kiinni jäätyneitä pihan koristeita lukuun ottamatta. Peippojen, punakylki- ja mustarastaiden aamukonsertti on melko vaisua vielä, eilenkin päivälämpötila hädin tuskin meni yli nollan. Ruokintapaikoilla on kuitenkin tohinaa kuin Kausalan markkinoilla.


Piristää kummasti, kun raahaa kaupasta tete-narsissiruukkuja ovipieleen. Yöksi ne pitää nostaa eteiseen, kun pakkasta on niille liikaa, mutta päivät saavat kukkavanat hieman pitenemään ja kukat avautuvat aina paremmiksi. Rairuohotkin ovat jo edustuskunnossa. Tänä vuonna en ole leikellyt niitä lainkaan, kun panin kylvöastian pohjalle sentin kerroksen multaa, niin jaksavat kasvaa. Myös mustanmerenruusut alkoivat kukkia juuri pääsiäiseksi, ensimmäinen kukka aukeni pitkäperjantain aamuna, seuraavana päivänä toisen ruukun varsista putkahti kolme violettia kaunokaista.


Lunta on niin paljon, että vielä ei ole ollut asiaa risusavottahommiin. Ensi viikon lopulle luvataan lämpenevää, joten ehkä sitten puolenkuun maissa alkaa ulkoaskartelu. Lopetettuani maanantaina mattoloimen olen virittämässä tilalle syksyllä (Wilman kanssa) luotua toista saalilointa, joka on nyt edennyt pirtaanpistelyn vaiheeseen.
Olen sen tiistaina kiertänyt tukille ja keskiviikon ja torstain aikana pujottanut loimien päät niisistä (=niisinyt), ja  kaiteen eli pirran rakoihin pujottaminen on seuraava työvaihe. Tämän kaiteen yhdellä sentillä on neljä rakoa, josta määräytyy tuotteen lopullinen leveys, kun lankoja on 400. Lopuksi sidotaan niisivarret polkusten kanssa toimivaksi järjestelmäksi, ja kudonta voi alkaa. Kutominen jaksaa huvittaa! Ensi viikon vietän varmaan tiiviisti yläkerrassa, vaikka kyllä tuon loimen kanssa saa ahertaa useampiakin toveja, jos tein siitä yhtä pitkän kuin edellinen (se enempi valkoinen) oli. Kunpa saisi edettyä parin saalin viikkovauhdilla, niin toukokuulla ei olisi enää juuri tätä puuhaa.


Viikko sitten oli palmusunnuntai, ja odotetut pikku trullit pyörähtivät virpomaan. On siinä tytöillä paljon vaivaa, kun ensin valmistetaan yhä suuritöisemmältä tuntuvia kauniita vitsaksia, ja roolipukukaan ei ole vain päähän mummotyylillä sitaistu huivi! Tässä kirkonkylässä jo pajunkissaoksien hankkiminenkin vaatii vaivannäköä, kun kuivapohjaisissa ojissa ei kasva pajuja. Raidan, joita olisi kuivalla mäellä, oksat taas ovat niin korkealla, ettei niihin yletä.



Tänään on odotettavissa enemmän sirkutusta myös sisällä, kun lapsenlapsien on määrä ilmaantua lounaspöytään. Voi tulla myös Frodo-koira. Taitaa jäädä Frasierin katselut taka-alalle, koska niitä esitetään juuri ruokasesongin aikaan. Nyt on vielä hiljaista, Tellakin meni jatkamaan aamu-uniaan syötyään kanssani aamiaista. Rapeaksi paistuneen karjalanpiirakan ruiskuori on sen suurta herkkua. Tein myös pakollisesta pääsiäisen rahkapiirakasta kaksi versiota, kun löysin nettivihjeistä kehotuksen tehdä rahkanyyttejä, jossa nelikulmaisen taikinalevyn keskelle pannaan lusikallinen hedelmillä höystettyä rahkatäytettä. Varmuuden vuoksi puolet taikinasta tuli vanhemmalla tavalla, levynä sellaisenaan. Kun eilen niitä tein, koira kulki hyväksyvästi nuuhkimassa siinä vieressä, ja varmuuden vuoksi kävi heti aamusta katsomassa, että aarteet ovat tallella siinä liinan alla.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Valon maailmassa

Kaikki tämän blogin kuvat on kylläkin otettu iltapäivällä, kuten seinäkellosta näkee!
Mitenkä rakastankaan näitä kevään valoisia aamuja! Ensi töiksi on yleensä mentävä nostamaan sälekaihtimet kokonaan pois ja tervehtimään ulkoilmassa pursuavaa valkoista, joka varsinkin päivän sarastaessa luo ihmeen pehmeitä varjoja. Aika usein nousevan päivän valoisuus on vaaleanpunaista. Aamulla minulla onkin kiire herätä, ja tunne on yleensä mieluinen. Keskipäivällä taas tuntuu koko sisätilakin hehkuvan valoa, kun auringon säteet säkenöivät ikkunoista sisälle alaviistostakin taittuen lumen pinnasta ja osuen huoneen kattoon. Puiden tultua lehteen valon juhla sisällä on ohi, silloin ollaankin enemmän ulkona.


Olisi masentavaa asua tummien kaappien tai seinien kodissa, jotka eivät heijasta ulkovalon vaihtumista päivän mittaan. Tai jos huoneessa on niin paksut ikkunaverhot, että estävät valon sisään pääsyä. Tuntuu kuin olisi jossain tyrmän takakammarissa. Niinpä tietysti olen loputtomassa kodin remonteerauksessa päätynyt yhä vaaleampiin värisävyihin, vaikka puhtaanvalkoiset kiiltävät pinnat muuten ovatkin puistattavan näköisiä. Ne enteilevät siivousrätin jatkuvasta olemassaolosta, kuten tuo yläkuvan jääkaappi. Keittiön kaappeja hankkiessani vuonna 2005 kyllä kuulin, että valitsemani Talonpojan kerma-valkoinen oli suosituin väri kaappeihin, en siis ole ihan yksin! Talvella ei ole tarpeen verhotkaan, nyt kun ikkunoista ei vedä.

Huutokaupalla naapuristosta ehkäpä 1950-luvulla hankittu tummanpunainen piironki sai valkoisen kuorrutuksen pari kymmentä vuotta sitten. Se oli liian massiivinen möhkäle tähän pieneen uuteen huoneeseen, joka syntyi entisestä kesken jääneestä yläkerran tilasta. Valkoinen pinta teki siitä kevyemmän oloisen.
Aikoinaan meillä oli yhteinen kesämökki Sysmässä appivanhempien kanssa, mökki valmistui 1960-luvun loppupuolella. Mökissä oli ihanat puhtaat hirsiseinät, joihin aikaisin aamulla tulvi upeasti erilaisia värisävyjä, kun Päijänteen laaja pinta kimalsi sinisenä ja yläpuolinen avaruus heijasteli eri värisiä valoja. Hirsiseinien katselu korvasi monin kerroin niukat rahavarat, jotka sallivat vain kaurapuuroa ja patakukkoa.
Appeni Eino oli kyllä sitä mieltä, että verhojen tuli olla visusti ikkunoiden eteen vedetty nukkumaan käydessä. Ihmettelin sitä kovasti silloin, mutta heidän perheensä asui työpaikan takia asemalla, radan välittömässä läheisyydessä, jossa yksityisyyden takia se tietysti oli järkevää. Mutta Rapalan Kaitaniemessä ei ollut junia eikä ohikulkijoitakaan, Virolaisen Väinön lehmät korkeintaan, ja nekin vain karkuteillä ollessaan.

Aurinko on siirtynyt lännen puolelle, joten makuuhuoneiden itäikkunoista tulee vain maastosta heijastuvaa valoa.
Ehkäpä valoisuuden jano johtuu silmieni rakenteesta ja siitä, miten niistä tulevat aistimukset vaikuttavat mielihyvän keskukseen aivojen sisemmissä osastoissa. Niin tai näin, mutta suurin osa ns. kauniista muistoistani liittyy vahvan valon määrään. Varsinkin lapsuusajoista, jotka ovat vahvimpia muistikuvia, tulee esille liuta kuulaan kevät- tai kesäpäivän katkelmia. Niihin liittyy lisäksi usein myös sen tilanteen hajuelämyksiä, kuten keltamataran tai kuumuudessa kihisevän Lammaskallion kiven.


Eipä ihme, vaikka meitä olisi muitakin, ainakin päättelen siitä, kun taivaalliset asukit eli enkelit kuvataan suorastaan loistavan valon saattelemina. Ja kun tarkemmin muistelen, jo muinaiset egyptiläiset olivat kanssani samaa mieltä, kun valitsivat Atonin eli Amon Ran jumalakseen ja pystyttivät auringonjumalan temppeleitä sen kunniaksi.


Olisikohan pitänyt syntyä yhteyttäväksi kasviksi? Sen elämähän perustuu prosessiin, jossa valon energia muutetaan kemialliseksi sidosenergiaksi, jota voi hyväksi käyttää kaikissa kasvien kasvuun ja elämään kuuluvissa vaiheissa. Eipä ihme, että kasvit tuntuvat elävän ikuisesti. Niiden viherhiukkaset ovat tuon toiminnan ytimiä, kuin reaktoreita, joista energia tulee valmíiksi muokattuina pikku yksikköinä kaikkialle kasviin.

Aurinkopaneelit toimivat tietyllä tavoin samoin, mutta on vielä pitkä matka siihen, että paneelista tuleva piuha yhdistettäisiin suoraan lamppuun tai kotitalouskoneeseen. Viherhiukkasen tapaan toimiva päällyspaitakin voisi olla mukava juttu täällä pakkasen maailmassa. Ainakin etelän puoleisessa Suomessa valoa on talvellakin siihen aikaan, kun ulkotyöhankkeita on meneillään. Piankos siihen energiapaitaan tottuisi, onhan nyt jo totuttu huomioliiveihinkin.

Puut eivät lopeta koskaan kasvuaan, jos ei ylöspäin ole enää aihetta, niin oksiin ja varren paksuuteen voi aina panostaa. Vasta sitten sen kuolema uhkaa, jos vedensaanti kokee vaikeuksia. Joidenkin mäntyjen (Pinus aristata, vihnemänty) on todettu saavuttaneen jopa 5000 vuoden iän. Kun huonekasvini tuntuu talven jäljiltä olevan lopuillaan, niin oksasta laitettu pistokas tekee juuret ja alkaa näennäisesti uutena kasvina, vaikka onkin tietysti vain entisen jatke. Siten myös mm. viiniköynnökset tai oliivipuut uudistetaan, joten ties kuinka monta tuhatta vuotta niidenkin elonkaareen mahtuu?