Kaipa kevät joskus tulee...

Viikko on vierähtänyt kevätsäitä odotellessa. Useina öinä on kuitenkin käyty pakkasella. Jotain on sentään tapahtunut, sillä olen saanut roudasta irti etupihan penkissä majailleet joulutähdet! Ei siis enää näytä niin keskitalviselta. Joulunahan ei vielä ollut sitä paitsi lumipeitettäkään. Vihreys kukkapenkeissä on silmänlumeeksi pantuja ikikukkia silloin syksyllä. Viikonloppukin on oltu saderintamassa, toistaiseksi se on ollut vettä, mutta kuulemma Tukholmassa saatiin eilen kunnon lumisade, joten eiköhän se täälläkin siksi käänny. Jopa etelä-Euroopassa, talvisateiden ilmastossa saadaan vielä sateita, niin "alhaalla" syklonirintama toimii.

Kevään merkeistä voisi mainita perjantaina pihaan rantautuneen monikymmenpäisen peippoparven, joka jatkaa olojaan vielä. Saivat seurakseen myös liudan punatulkkuja. Kausalan"kujien" (eli peltoaukean ennen Kurjenmiekkaa) yllä lenteli yksinäinen kalalokki, ja töyhtöhyyppäkin oli taas ilmaantunut jostain piilostaan, näin sen pari viikkoa sitten ensi kerran.

Alapuutarhan "kevättä" perjantaina.

Perjantaina myös muistelin ensimmäisen lapseni syntymää 51 vuotta sitten, jolloin tuo päivä oli pääsiäisen jälkeinen ensimmäinen torstai. Silloin olin mennyt paksun uuden lumivaipan kasvattaneesta räntäsateiden kirkonkylästä kottaraisia ruokkimasta tätä tärkeämpää asiaa hoitamaan Kausalan silloiseen sairaalaan, jonka nimi vasta paljon myöhemmin oli terveyskeskus, rakennus oli tuolloin melko uusi. Nyt siellä on muuten alkanut remontti, josta pihaan pystytetty ilmoitustaulu kertoo, että se on peruskorjaus. Kesä, joka seurasi vuonna 1961, oli kylmin kokemistani. Taisin vain kerran tarjeta olla ilman ulkoiluvaatetta, pelkällä kesäpuserolla.

Kausalaan avautuville peltoaukeille tuli ennen vanhaan eli 1940-luvun lopulla, johon asti tietoni ylettyvät, keväisin aina iso tulvajärvi. Se ulottui melkein maantiehen asti, ja pituutta oli lähes kilometrin. Siellä oli hyvä isojen muuttavien kahlaajaparvien pitää taukoa matkallaan. Niitä oli mukava katsella pyöräillessään Kausalan oppikoulusta kotia päin. Taas on syntynyt lumen alle jonkinmoinen matalanveden alue, paljon takavuosia vaatimattomampi, ja vedet häviävät siitä melko vähin äänin hyvän viemäripumpun tultua kauan sitten hoitamaan vedet Kymijokeen.  Lintuja on nyt niukasti, aina toki muutama  kurki, lokkeja ja töyhtöhyyppiä, kohta kai kiurujakin. Sorsalintuja näkee enää harvemmin niillä pelloilla.

Oman tontin iloja ovat hieman kuivahtaneet pihapolut, ja jokunen lumikellokin jo katselee pensaan alla. Sisäonnea on sitä enemmän, sillä olen saanut viikko-urakkani saalien teossa pysymään aikataulussa. Tämäkään saaliloimi ei taida jäädä viimeiseksi, sillä kudelangat kuluvat kovin verkkaista tahtia! Nyt tekemäni loimi on yhdessä Wilma-koiran kanssa tehty, hän halusi olla mukana, sillä saaliloimen teko on aikaa vievää, ja koira pitkästyi yksinoloonsa. Jäi viimeiseksi Wilman "tekemäksi" loimeksi.

Nyt ei ovi liiku holtittomasti, sillä tuo valkoinen paksumpi kohta säätää oveen jarrua avattaessa.

Lauantaina vieraili myöhäisellä pääsiäisvierailulla Tampereen tytär miehineen, akkuporakone varuiksi mukana, ja kas kummaa, kun keksittiin sille sopivaa käyttöä! Yläkerran ovea hallitsemaan olin jo vuosia sitten hankkinut Turengin mainiosta Järvisen rautakaupasta jarrumekanismin. Vierashuoneen ja tämä yläkerran ovi päättivät nimittäin kerran tuulisella kesäsäällä liittoutua toisiinsa kahvoistaan, ja jäin vessaan sulkeuksiin moneksi tunniksi ennen pelastajani Ullan tuloa. Mutta kun sittemmin kotona avasin rautakaupan ostoksen ja katselin kiinnitysohjetta, totesin, että taitaapa jäädä kiinnittämättä, niin monimutkaiselta kaavio vaikutti. Paketti jäi onneksi vain eteisen lattialle, seinänviereen, ei haitaksi kenellekään. Nuoret terveet aivot kun nyt kuvaa katselivat, jo keksivät kohta, kuinka se voidaan järkevästi kiinnittää. Ja kun tuumasta mentiin toimeen, työ oli valmis alle viiden minuutin! Kiitos!

Tiistaina vein Pahalahden huonekalukorjaamoon kaksi yläkerrassa vuosikymmeniä odotellutta perintötuolia, ja pian ne palaavat, ainakin yhdestä on jo tullut ennakkotietoakin. Toinen tuoleista on velivainajani Pertin Heinolan seminaari-aikanaan näytetyöksi tekemä, toinen taas isäni Selma-sisaren tänne 1950-luvulla hankkima Askon tuoli, jossa pehmuste vain istuimessa ja selkänojassa. Kohta sitten kotiutuvat yläkerran vierashuoneisiin mukavoittamaan oloa. Näin jää muisto Pertistä ja Selmasta vielä eteenkin päin. Perttikin tulee olleeksi maan povessa jo 15 vuotta tänä keväänä.

Selma-täti oli aikoinaan karjakko, ja oli monia vuosia Heinolassa Niemelän kartanossa töissä. Minulla ja hänellä oli ihan sama syntymäpäivä. Hän oli perheemme vanhimman lapsen Pertin kummitäti. Kun käytiin Selmalla kylässä, oli joskus asiaa perhekuvaan. Kartano oli järven rannassa, sen laiturille mentiin uimaan ja aurinkoa ottamaan. Talon lähes aikuinen tytär Tuovi Valve oli meidän mukanamme, ja hän oli hankkinut uuden lehmuksenvihreän uimapuvun, jolla koreili. Hän oli tyytyväinen pukuun, ja kysäisi minultakin, mitä mieltä olin sen väristä. No meillä oli niihin aikoihin usein vauva kotona, ja väri muistutti kovin maitoa syövän vauvan kakkavaipan väriä, enkä ollut siihen mennessä nähnyt lehmuksenkukkaa. Niinpä punaisena nikottelin, että kovin on vauvankakan värinen, ja sain aikaan aikuisissa makeat naurut.

Selma muutti sitten Haverin kartanoon töihin, kun Niemelä vaihtoi omistajaa tai luopui karjanpidosta, en tiedä kumpi. Kun 1980-luvulla etsin Heinolasta tätä paikkaa, löytyikin tilalta Rantasipi-hotelli, kartanosta en nähnyt enää jälkeäkään. Selma oli ihana täti, sillä hänellä oli aina aikaa pitää lapsia sylissä, ja muistaa jollain pienellä, kuten kiiltokuvalla. Lisäksi hän luki aina kaikki lehdet ääneen, kuten siihen aikaan oli tapana, siinä lapsikin oppi kuulemaan uutisia. Hän tuli usein viettämään meille vapaapäiviään, koska muihin sukulaisiin Sysmän takamaille oli huonot bussiyhteydet. Haverin työpaikka jäi Selmalle viimeiseksi, ja hän aikoi rakennuttaa itselleen 1960-luvulla eläkekodin Kausalaan, josta tarkoitusta varten isäni ja hän yhdessä hankkivat tontin noiden "kujien" peltoaukealta, nykyisen terveyskeskuksen läheltä, rinteen tyveltä.

Ikävä kyllä Selman säästöt hupenivat silloisen rahanuudistuksen ja setelienleikkauksen myötä, rakentamisesta ei tullut mitään. Niinpä hän muutti Sysmän Palvailaan, lapsuuskotiinsa, jota isännöi toisen sisaren perheetön poika. Selmaa oltiin hautaamassa vasta 1990-luvulla, joten näitä maatalon emännän vuosia hänelle tuli vielä lähes 30. Tuolia ei voinut ottaa mukaan linja-autoon, ja jäi häneltä valkoinen sänkykin meidän navetanvintille. Se oli hetekan edeltäjä, pohjana teräslangasta kierrettyä "verkkoa", ja jalat taittuivat alle, jos sänkyä ei pidetty käytössä. Kummatkin, sänky ja tuoli olisivat vanhempieni asuessa menneet jo aikaa sitten jätteiksi, jos jätekuljetuksen olisi voinut järjestää. En tiedä, mihin se sänky sitten hävisi, ehkä annettiin jollekin tällä kylällä sänkyä tarvitsevalle, joka osasi korjata löystyneen verkon tai laittoi uuden pohjan sänkyyn?