tiistai 24. joulukuuta 2013

Vihreää joulua!

Antoisaa ja levollista joulun aikaa kaikille lukijoilleni!

Näkymä kirkkomaan puolelta tämän kylän kolkan taloryppääseen, saa yhtaikaa kuvaan kuusi rakennusta. Kuva eiliseltä.
Vihreä joulu on kovin tervetullut monien pakkas- ja lumijoulujen joukkoon. Ei tarvitse lämmittää yhtä mittaa, ulkona ei ole juuri liukasta, ja hengittäminen plus-asteilla käy helposti. Kuulemma marraskuu on ollut koko mittaushistorian lämpimin koko maapallolla. Mielestäni meidän paikkakunnalla ilman tila ei paljonkaan ole poikennut täällä tavanomaisista leudoista marraskuista.
Tänä aamuna klo 8.30....
Pimeyttä on riittänyt yllin, kyllin, kun pilvet ovat paksuja ja päivä alkaa vasta yhdeksän jälkeen. Tänä vuonna ripustin taas jouluvalot ikkunoihin ja lähetin joulukorttejakin. Molemmat jäivät viime vuonna tekemättä, kun oli olevinaan niin paljon muuta.

Nämä kaksi kuvaa ovat eiliseltä, kun puolen päivän aikaan oli tavallista vähemmän pilveä. Aurinkokin näyttäytyi tuokioittain vajaan puolen tunnin aikana.
Suomi hiljentyy muutaman tunnin päästä joulurauhan julistukseen ja sitä myöten sohvillensa köllöttelemään.
Aattopäivän entinen askare, hautausmaalla käynti voidaan nykyisin tehdä jo aiemmin, kun kynttilät palavat pidempään, tai vieläkin pidempään, sillä on myynnissä led-lampuilla varustettuja joulukynttilöitä ulkokäyttöönkin. Omat reisuni, Janakkalassa ja tässä lähihautausmaalla on siis tehty hyvissä ajoin, kun muuta liikennettä oli vähemmän.

Tavan mukaan hankin valmiin porkkana- ja lanttusosepötkylän, ja niistä valmistuivat laatikot eilen. Sain kolme 400 g rasiaa tehtyä, niistä yksi lanttua, yksi lantun ja porkkanan seosta ja yksi klassista porkkanalaatikkoa riisillä. Tähteistä tuli vielä yksi seos, jolla mennään aattopäivä joulutunnelmassa. Siinä on sen verran riisiä, ettei tarvitse tehdä puuroa erikseen...

Joulun uutuutena valmistin eilen myös kuivatuista luumupusseista nettiohjeilla konjakkiluumuja. Ehkä niitä olisi voinut haudutella liemessään vieläkin kauemmin tapahtuneen 1,5 h asemasta. Seuraavalla kerralla teenkin niin, että liotan luumuja jo etukäteen. Luumujen seuraksi on varattu joulumausteista rahkaseosta.

Tässä on noin puolet vuoden mittaan tehdyistä, osa on jo lähtenyt matkaan.  Isoimmat sukat ovat Seitsemän veljestä-langasta.
Viimeiset joulunalusaskareet. Sinisiä pitäisi vielä tehdä...
Muuten on lähes koko joulukuu, kuten edellisetkin kuukaudet menneet ohuen Nalle-langan kanssa sukkia tehden, sen jälkeen kun saaliloimi valmistui. Ohuempi sukka on hitaampi tehdä, mutta lankavarastojen hävittämiseen on ollut ryhdyttävä ihan tosissaan. Sukkia on tullut tänä vuonna tehtyä kymmeniä pareja, sillä aloitin hommat jo kohta edellisjoulun jälkeen ajatellen, ettei tulisi kiirettä ennen joulua. No, se oli hyvä, ei hoppua tullutkaan!

Jouluvierailut alkavat vasta huomisesta, Tella-koira tulee jäämään joksikin aikaa tänne vaihtelemaan makuupaikkaa. Lammaskallion mäellä käydään myös kirmailemassa, mutta jäät ovat sen verran ohuet, etten ajattele rantareisuja. Sukan kutominen jatkunee, sillä koira tykkää kovin istua kiinni kyljessä, kun heiluttelen puikkoja. Näillä mennään.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Olen elänyt DNA-elämää

Tänään julkaistiin lehtiuutisissa Washingtonin yliopiston tiedote, jossa kerrottiin viimeaikaisista löydöistä DNA-koodin selvittämisessä. Uutisessa arvioitiin, että nämä löydökset tuottavat DNA-koodin sisällöstä toisen mokoman tietoa edellisiin verrattuna.
DNA:sta on tiedetty jo noin 70 vuotta, että se on koodikieli, jossa tietyt emäskolmikot koodaavat tiettyä aminohappoa proteiinisynteesissä. Se taas puolestaan on kaiken eläväisen perusta, kun sillä lailla saadaan oikeita proteiineja eli tavallaan huippuspesifejä työläisiä kaikkiin solun sisäisiin elintoimintoihin, olivatpa ne sitten energiantuottamista, säätelyä tai kasvamista ja kehittymistä.

Syöpätautien tutkimus on myös tuottanut paljon tietoa myös DNA:n toiminnasta, koska syöpäsolukossa tapahtuu nopeaa jakautumista kuin olisi kyseessä kasvuaan alkava alkio. Solumassa ei kuitenkaan muutu uudeksi yksilöksi, vaan pysyy solumöykkynä. Syöpien hoito on pitkään ollut taistelua näiden solujen elinkyvyn lannistamiseksi esim. solumyrkyin tai sädehoidolla. Monet DNA-tutkijat ovat saaneet paremmin rahoitusta töilleen, kun kohteena on ollut sairauden tutkiminen.

Varhaisena alkiona ja sikiönä, jolloin yksilön kasvu on kiihkeintä, on yksilöllä käytössä sellaisia geenejä, jotka ohjaavat kudosten syntyä ja erilaistumista. Niitä ei tarvita myöhemmin, ja ne lukitaan sittemmin DNA-säätelyn avulla. Sellaisten geeninlukkojen perille on haluttu päästä, koska se mahdollistaisi varakudosten tuottamista, jos omat elimet tai niiden osat pitäisi myöhemmin korvata. Tätä tietoa on jo nyt jonkin verran olemassa.

Oma biologianopettajan urani, joka alkoi tammikuussa 1968, on ollut kokonaan DNA-tiedon aikaa. Siinä koulussa, jossa aloin työni, oli vielä edellisvuonna ollut käytössä ns. klassinen biologian oppikirja, jollaista itsekin olin lukenut 1950-luvun puolivälissä Lahden yhteiskoulun lukion oppilaana. Toki opimme silloin jo perinnöllisyydestä munkki Gregor Mendelin herneristeytykset, mutta oppikirja oli hyvin painottunut fossiili- ym. tietojen perusteella luotuun eliökunnan kehityshistoriaan, jonka päälinjat olivat tulleet itseltään Charles Darwinilta.

Useissa Hämeen läänin lukioissa käytettiin vanhaa kirjaa myöhemminkin. Tyypillisin vastaväite oli, että uudessa kirjassa oli liian monimutkaista tietoa, jota ilman hyvin tulisi toimeen.... Uudessa oppikirjassa oli jo kansikuvana kappale DNA-molekyylin kaavapiirrosta. Pakkohan siihen oli kuitenkin pian siirtyä, kun sen kirjan sisältöä kuulusteltiin yliopiston pääsykokeissa.

Siinä olikin ihan elämän kokoinen haaste! Jo se on vaativaa, että aloittaa vieraalla paikkakunnalla uuden elämäntehtävän, ja vielä opettajana, jolloin on suuri vastuu oppilaiden ohjaamisesta niin, että oppitunneista olisi heille mahdollisimman paljon hyötyä jatkossa. Sen kevätlukukauden illat kuluivatkin oppitunteja pohtiessa pikkuisessa yhden huoneen vetoisessa vuokrahuoneistossani. Usein oli matka saman kadun varressa olevaan kunnan pääkirjastoon.

Helena-tytär oli tullut kanssani Turenkiin, hän puolestaan valmistautui seuraavana syksynä alkavaan koulunkäyntiin. Hoitopaikka järjestyi kotiamme vastapäisestä omakotitalosta. Perheenisä Mauri jäi työnsä takia asumaan kotiimme Vuosaareen, jonne mekin sitten junalla matkustimme viikonloppuisin. Silloin käytiin koulua lauantaisinkin, joten viikonloppua oli vain sunnuntaipäivä. Perheemme toinen lapsi syntyi sen vuoden lokakuussa, ja olimme kesän aikana saaneet vuokratuksi hieman isomman asunnon säästöpankin yläkerrassa olevista kaksioista. Niinpä irtaimistommekin matkusti Vuosaaresta, ja Maurille jäivät työmatkat Helsinkiin jokapäiväiseksi ponnistukseksi. Kesti ihan kolme vuotta, ennenkuin uusi työ löytyi samalta paikkakunnalta.

Aika pian havaittiin koulumaailmassa kaksi asiaa, joista kumpikin mullisti myös uraani. Toinen oli ns. kansakoulu-oppikoulujärjestelmän muuttaminen. Sen tilalle luotiin peruskoulu ala- ja yläasteineen, jossa oppikouluun ei enää tarvinnut pyrkiä, kun opintaival jatkui samassa koulussa luokanopettajien seurassa edelleenkin kaksi seuravaa vuotta. Vasta yläasteella siirryttiin aineopettajien hoiviin. Oltiin sitä mieltä, että kansalaisten tasa-arvoisuus on tärkeintä ja jonkun ihmeellisen ajatusrakennelman avulla ajateltiin, että kaikki voivat oppia kaiken.... Silloin oli vallalla käsitys, että samassa tilassa oppiminen on tärkeintä. Mutta oppimisen muotoja on niin monenlaisia, ja aika pian havaittiin, että varat eivät riitä. Oppikirjat työkirjoineen tulivat perin tärkeiksi uudistuksessa.

Peruskoulusta puolestaan seurasi myös kaksi asiaa: oppikoulujen opettajien tuntimäärät vähenivät roimasti, no minulle se oli kyllä helpotus, kun ei tarvinnut ottaa ylitunteja perheasioiden hoidon takia. Toisaalta luokanopettajat kokivat koulutus-ja suoranaista avuntarvetta urakastaan selvitessä. Alkuun oppikirjat olivat sisällöltään lähes samoja kuin oppikoulussa. Oppikirjat uudistuivat lähes vuosittain!

Toinen asia, joka mullisti uraani, oli juuri DNA ja monet muutkin uudet opetettavat asiat, kuten ekosysteemien toiminta, joista lukion ja yläasteen opettajakunta oli tiedoissaan jäljessä. Aineopettajat järjestivät jo silloin vuosittaisia koulutuspäiviä, jotka olivat vapaaehtoisia. Ne olivat sen hetkisen tiedon uutisten esittelyä ja huippuhienoja! Peruskouluruljanssin ohella kehitettiin opettajienkoulutus, ja siihen opettajat suorastaan pakotettiin, kun valtio määräsi ns. VESO-päivät (3/vuosi) työsuunnitelmiin. Ne olivat yleensä opettajien lauantaipäivien täytettä, joihin oli tultava, jos halusi säilyttää palkkansa kokonaisena.

Sisällölliseen vetovastuuseen nimitettiin lääninkouluttajia, joiden tehtävä oli osallistua tiedon lisäämiseen monella tavalla, sekä VESO-päivien että kaiken muun avulla. Sellaiseen tehtävään jouduin sitten itsekin, aika pian seuraavalta vauvalomalta (1976) palattuani. Tehtäväni oli toimia oman työn ohella Hämeen läänissä lukion lääninkouluttajana omissa opetusaineissani, sitä kesti pitkälti toistakymmentä vuotta. Alkuun työ oli nimenomaan opetussisältöjen selvittelyä. Sittemmin tuotettiin opetusaines kursseiksi, joita koulutuksessa puitiin. Työ päättyi ns. uuden eli luokattoman lukion käyttöönottoon 1990-luvun puolivälissä.

Jouduin siis aika tuuliseen vaiheeseen koulun elämässä. Tunsin pian, että yksin on vaikea pysyä noin suuressa aallossa mukana, ja aloin puuhata oman aineyhdistelmäni aineopettajien yhdistystä tai kerhoa. Pian saatiinkin sellainen aikaan. Olin sitten valtakunnallisen liiton hallituksen jäsenenä, ja tein kokousmatkoja Helsinkiin. Alkoi myös yhteistyö kesäyliopistojen kanssa, kun väkeä alkoi tulvia kesäkursseille oppimaan. Sitä kesti 1980-luvun lopulle asti.

Ei aineopettajayhdistys ollut kaikkien mieleen! Eräskin suuresti kunnioittamani sammal- ja jäkälätutkijana kunnostautunut lehtori soitti kysyäkseen, kuka oli minulle perustamiseen luvan antanut? En tiedä, pitikö hän minua jonain valelehtorina. Kun nimittäin puuhasin tuon kouluttajatyön yhtenä muotona reaalivastausten ja yleensäkin koulun kokeiden arvostelun yhtenäistämistä, jotta oppilailla olisi oikeusturva, hän neuvoi minua sanoen, että täällä Hämeessä kyllä kaikki muut osaavat vastauksia korjata....

Nyt kun olen jo siirtynyt eläkeläiseksi, DNA tulee vastaan toista kautta. Kun ihmisen koko DNA-sisältö on saatu selvitetyksi jokunen vuosi sitten, sen tietoa on alettu hyödyntää. Monien perinnöllisten tautien geenikoodeja on paikannettu ja uusia selviää koko ajan. Suomalainen geenitutkimus on ollut maailman johtavaa kärkeä.
23 and Me-firma kerää sylkinäytteestä saaduista posken sisäpinnan soluista tarvittavan määrän DNA:ta, ja niin on ko. yksilön koko DNA-tieto saatavilla. Jo kauan harrastettu sukututkimus on tästä saanut huomattavan lisän. On ilmaantunut runsaasti kauempia sukulaisia kuin pikkuserkkuja, ja meidänkin sukumme alkaa olla melko lailla hahmottunut.

Erityisesti olen iloinen siitä, että suvussamme asiaa harrastavat nyt nuoremmat voimat. Nuorin sisareni Raija on ollut johtamassa meitä tähän geenikartoitukseen, ja kaksi nuorempaa jälkeläisistäni, Mikko ja Ulla ovat muilla tavoin toimien mukana. On hienoa elää nykyaikaa. Voin keskittyä sukankutomiseen ihan rauhassa!

maanantai 9. joulukuuta 2013

Elämän virrasta

Viikko sitten oli Seijan, toiseksi nuorimman sisarusparvestani syntymäpäivä, hänkin sai kirjata komeat 70 iäkseen. Seija syntyi välirauhan aikana 1943, joten häntä ei vielä lasketa ns. suuriin ikäluokkiin. Toki omassa kylässämme oli muutamia muitakin samanikäisiä, joten aivan yksin ei tarvinnut koululuokassaan olla sitten myöhemmin.
Paras leikkitoverini oli niihin aikoihin naapurin Maija, hieman nuorempi, ja hänen kanssaan pidimme kotileikkejä metsänlaidassa. Kummallakin oma pikku tupa, noin nukkelan kokoa. Muistan, että erityisesti miellyin kynsisammalen peittämiin maaston kumpareisiin, ne olivat pehmeitä istuakin, ja laadin pikkukotiini sammalpatjan kappaleista vauvan sängyn siltä varalta, jos sinne joskus tupsahtaisi asujia... Uusien lasten tulosta en kyllä muista mitään kotona kuulleeni, enkä taatusti tiennyt, miten lapsia koteihin yleensä tuli. Haikaroistakaan ei meillä puhuttu.

Kun Elsa odotti Seijaa, ei silloin, kuten ei muidenkaan lastemme kohdalla ollut ennakkoon tietoa tulevan lapsen sukupuolesta. Elsa oli kuitenkin pannut sänkynsä yläpuolelle kuvan vaaleakiharaisesta tyttölapsesta ja kertoi jälkeenpäin toivoneensa, että tuleva lapsi olisi samanlainen. Olihan Marja-Leena, edeltävä pienokainen, saanut mahtavan kiharapilven päänsä koristeeksi. No ei tarvinnut siinä suhteessa unelmistaan yhtään luopua, toisen kiharapään saimme perheeseen. Elsa itse oli ollut nuorena sellainen, hiukset luonnostaan komeilla korkkiruuvikiharoilla. Muut perheen kuudesta lapsesta saivat tyytyä vaatimattomampiin hiussuortuviin, vaikka vaaleahiuksisia meidän kaikki lapset olivat.

Minusta oli oikein mukavaa, että tuli vauva taloon, mutta ei puhettakaan, että vauva olisi käynyt siellä minun "pikkutalossani" metsänlaidassa kokeilemassa sammalsänkyä. Taisi koko homma jo unohtuakin sittemmin...
Kesät sain kyllä kanniskella pikkusiskoa, kun käytiin rannassa, eihän sinne ei voinut mennä vaunuilla. No eipä taidettu ensimmäisenä kesänä 1944 mennäkään, kun vauva oli niin pieni, mutta muina kesinä Seija matkusti reppuselässä.

Seijan syntymä ei ollut samanlainen kuin muiden, sillä hänen todettiin olevan ns. perätilassa lähellä synnytystä, ja niinpä oli mentävä taksilla Kuusankoskelle, kun syntymisen aika tuli. Hyvä olikin, koska Elsalle tuli komplikaationa jalkaan veritulppa synnytyksen jälkeen, ja sekin hoitui sitten samalla reisulla. Olisi ollut varmaan kuolema lähellä, jos olisi kotona oltu...
Marja-Leenan syntyessä oli ollut äidinäiti Henrika Hyvinkäältä apulaisena, mutta nyt isä-Tatu oli kotona muiden neljän lapsen kanssa. Muutenhan hän oli tämänkin talvisodan jälkeisen rauhallisemman ajan armeijan töissä itä-Karjalassa, jossa maatalousneuvojan tehtäviin kuului tuoda uusia parempia viljelytekniikoita sikäläisille karjalaistiloille, ja tuottaa samalla ruokaa Suomen armeijan tarpeisiin. Tatu oli ihan kiva koti-isä, mutta kuri oli ankaraa ja kammata hän ei osannut, mielestäni painoi aivan liikaa kammalla pään pintaa. No ei kyllä osannut letittääkään, piti itse oppia vääntämään hiukset kahteen lettiin.

En muista, miksi valittiin nimi Seija. Muistaakseni jo siihen aikaan oli täällä töissä pastori Viljo Kivelä. Tarkistin asiaa kirkollisista luetteloista, näyttää siltä, että hän on tullut töihin tänne vuotta ennen kuin me muutimme, 1937. Sitä ennen hän oli ainakin Ylivieskassa, 1933-34. Jotenkin tuntuu siltä, että Viljo suoritti Seijan kastetilaisuuden. Kummina oli ainakin naapurin täti, Tervolan Helvi.

Kylällä kasvoi samaan aikaan tullut toinenkin Seija, nim. Nyströmin Kaukon ja Nurmisen Saaran tytär. Ehkä se oli jonkinlainen muotinimi. Ainakaan meidän suvuissa sen nimistä ei ennestään ollut. Toinen nimi Kyllikki oli myös uutta. Tatu, runoilija kun oli kaiken muun ohella, rustasi ilorunon uudesta lapsesta Elsan kotiin tuliaisiksi, ja minä, seitsemänvuotias, sain olla mukana valmistamassa kakkua lapsen kunniaksi.

Kun varsinaisen kakun leipominen ei mitenkään ollut isän taidoissa, liekö ollut tekoaineitakaan, päädyttiin käyttämään halkaistua ruisreikäleipää, joka koristeltiin sitten suurella määrällä tomaatinlohkoja. Niitä oli vielä syksyn jäljeltä varastossa, kun syksyn tullessa oli katkottu ulkona kasvaneista tomaateista kaikki raakiletertut ja pantu ne narun varaan riippumaan ikkunan antamaan valoon.

Pian oli Tatun palattava töihinsä, ja lapsenhoito- ja apuhommiin saatiin hänen sisarensa tytär Sysmän kotitalosta, Hilkka, noin viidentoista. Hän ei ollut aivan terve tullessaan, ja me vanhemmat lapsetkin saimme stafylokokkitartuntana paiseita, jotka piinasivat koko kevättalven. Kouluunkaan ei voinut kävellä, kun polvitaipeesta löytyi patti. Muistan, että silloin istuin Pertin kyydissä ja mentiin potkukelkalla.
Hilkka matkustikin pian takaisin, tilalle tuli nuorempi sisar Marjatta vähäksi aikaa. Myös Selma, isän nuorempi sisar tuli viikonloppuvapaillaan Heinolasta auttelemaan. Hän oli Niemelän kartanossa karjakkona.

Lastenkin työvuorot alkoivat, kaikki vanhemmat lapset saivat tiskivuorot kahdesti viikkoon. Minulle, joka olin vanhin tytär, lankesivat myös jotkut ruoanvalmistukseen (pääasialla perunoiden kuoriminen) ja siivoamiseen liittyvät projektit. Suurin piirtein joka toinen ruoka taisi olla keitto, jonka perusaineena olivat perunat. Puuro oli yleensä jälkiruokana, ja joskus iltaisin myös.

Meidän talomme oli niihin aikoihin vielä alkuperäiskuosissa eli oli pohjakerros ja asuinkerros, ja sen päällä vinttitilat, jossa pintana oli kutterinlastua paksulti eristeenä. Katto-orsille oli ripustettu kotiporsaasta alunperin saatu palvikinkku, toinen syötiin joulun aikaan. Loput possunlihat säilöttiin vahvaan suolaliemeen, kannen ja painon alle isoon puusaaviin, joka oli pohjakerroksen kellariosastossa. Vieressä oli puolukkasurvossaavi.
Kun oli possunkylkeä säilöttynä, tiesi se sianlihakastiketta ja kuoriperunoita, niitä olikin melkein aina päiväruokana.

Tomaatit kasvatettiin etupihan aurinkoisissa koloissa. Silloisen tuulikaapin kahtapuolta nimittäin oli n. 2 m:n mukava paikka. Jonkinlaista kasvihuoneseinääkin siinä saattoi olla, mutta ei ole säilynyt valokuvaa. Kun muoveja ei vielä ollut, niin ainoastaan lasista ikkunaa siinä olisi voinut olla. Omaa puutarhaa ei vielä silloin ollut, hyötypensaita ja omenapuita istutettiin vasta sodan loputtua 1945. Kun Tatu laajensi taloa viitisen vuotta myöhemmin, tomaattipenkkien paikka otettiin osaksi taloa, ja ulkoseinä siirtyi 1,5 m eli tuulikaapin etuseinän kanssa samalle tasolle.

Aika pian välirauhan aikana meille oli valmistunut navetta, ja sinne tuli asukkeja. Lehmille oli kaksi partta, välissä betonista tehty vesikuppi, jonne mahtui ämpärillinen vettä. Etupuolella oli kaksi karsinaa, toinen vasikalle ja toinen lampaille. Yläosassa oli vielä orsi kanojen yöpuuksi. Sika asui eri paikassa, kun se ressu ei talvea nähnyt... Sen karsina oli puuseen kanssa, eri kattolipan alla navetan jatkona. Yleensä vasikatkin aika pian päätyivät ruokapataan, vatkuliksi ja tillilihaksi.

Sian ja kanojen ruokintaan osallistuivat myös lapset, kun niille piti kitkeä viljelymaalta vesi-ja saviheiniä. Kanojen ruokamössön valmistus oli myös jonkun lapsen spesiaali, siihen tuli nokkosta, keitettyä perunaa, vehnänlesettä ja simpukankuorirouhetta, joskus muutakin. Sian eväs oli sen verran isompi, ettei sitä lapsi yleensä liikutellut. Se koostui myös keitetyistä perunoista, mutta kaikki ruokapöydän tähteet myös sekä kaurajauhoja. Possu sai myös maidon separoinnista tulleen kurrin ruoakseen, jos vasikat eivät juuri silloin olleet ottajina. Kaikki saivat myös D-vitamiinilisää kalanmaksaöljyn muodossa, niin myös me lapset.

Kaikki mainitut tilat avautuivat pohjoissyrjän isoon lantalaan. Kerran 1980-luvulla löysin lantalasta tarhakäärmeen munankuoria, nahkaisia palloja, joista poikaset olivat jo poissa. Lannan varastointi sinne oli loppunut jo ennen 1960-luvun alkua.
En kyllä muista, mitä sieltä olisin hakenut? Ehkä oli tarkoitus saada kukkien lannoitukseen sopiva panos isoon vesisaaviin, kun sellainen oli Elsallakin. Olin päättänyt kasvattaa yhtä komeita pelakuita kuin Elsa, mutta en ole niihin mittoihin koskaan päässyt.

Navetan päällä oli kookas heinä- ja olkilato, olkia nimittäin tarvittiin eläinten käydessä makaamaan betonilattialle: eristeeksi ja ikään kuin patjaksi. Niitä kyllä nimitettiin kuivikkeiksi, ja joka ilta niitä lisäiltiin. Navetan katossa oli luukku, josta näitä kuivatuotteita pudotettiin alas. Oljet olivat sisuksina myös meidän ihmisten patjoissa siihen aikaan! Ne vaihdettiin aina syksyisin uusiksi, kun oli saatu rukiin pitkiä olkia.

Samassa ladon tilassa oli myös kaksi AIV-tornia, jonne säilöttiin ns. odelmat eli heinänniiton jälkeen syntynyt nurmikasvusto. Niitä varten oli pikkuovi, seinässä oleva aukko, josta kuokalla evästä ongittiin. Myös juurikkaan naatteja AIV-torneihin pantiin. Meillä nimittäin kasvatettiin sokerijuurikasta sodan jälkeen, kun kaikesta ruoasta oli puutetta. Ensinnäkään niitä ei juuri ollut kaupoissa, ja toisekseen olisi pitänyt olla ostoväline eli raha...

Seijan nuoruutta kymmenvuotiaana häiritsi pitkälliseksi äitynyt lievä kuume, jolle ei löytynyt syytä, ja niinpä hän ei pyrkinytkään oppikouluun neljännen luokan jälkeen, vaan vasta viidennen. Kesä meni toipuessa ja omaa karitsaa hoitaessa. Kissakin oli meille tullut kotieläimeksi 1950-luvun alussa. Itse asuin silloin jo muualla, ensin lukioajan Lahdessa ja sitten muualla maailmalla.

Seijan kanssa minulla oli mukava tapa torjua koti-ikävää, hän halusi nimittäin ansaita ja sovin, että hän voisi kirjoittaa päiväkirjaa tavallisista kotona tapahtuvista asioista, ja sitten maksaisin hänelle pientä korvausta kuukausittain. Pieniä sinisiä vihkoja tuli useampiakin. Onneksi ne ovat säilyneet. Seija teki kovin huolellista työtä! Huolellisuus oli tarpeen ammateissakin, hän oli alkuun kauppa-apulaisena tässä oman kylän Osuusliikkeessä, ja sittemmin röntgenhoitajana eri puolilla etelä-Suomea, etupäässä Helsingin seudulla.

Seijan nuoruusaikaan osuu minun alkanut intoni tehdä neuletöinä vaatteita, kuten villapuseroita ja-takkeja. Siten voin olla avuksi sisarten vaateongelmissa, kun vielä ei ollut omaa perhettäkään. Pohjanmaalla 1958-60 vietettynä aikana opimme Marja-Leenan kanssa tekemään ns. islantilaisvillapaidan, jossa piti käyttää pyöröpuikkoa, niitä oli tullut juuri kauppoihin. Silloin tehtiin paljon neuleita, kun ei ollut vielä televisioita!

Seija oli tullut perheeseen "pojan vuorolla", sillä siihen asti oli ollut aina poika-tyttö-järjestys. Eipä ihme, että Seijan harrastuksiin kuuluivat reippaammat muodot, kuten kalastus, kiipeily ja salapoliisileikit. Niistä saimme lukea muistivihkoista, ja jopa aikuisuuden aikaankin saatiin näyttöjä. Ei ole kymmentäkään vuotta, kun hän täällä käydessä kiipesi sahan kanssa vaahteraan ja otti pois muutamia haitaksi käyneitä oksia.


torstai 5. joulukuuta 2013

Elämän opetuksia

Ohut lumipeite on saatu, on siirrytty siis talven aikaan. Pikkupakkasia. Itsenäisyyspäivän presidentin juhlien viettoa Tampereella uhkaa parhaillaan Tanskassa ja Ruotsissa riehuva myrsky, ihan hirmu-sellaiseksi nimitetty. Sittenpähän nähdään, mitä Niilo-tuuli järjestää, kun koko päiväksi on ennustettu lumisadetta. Se olisi jo kolmas iso kuukauden sisään, aiemmat ovat kalenterin mukaan nimetyt Eino ja Oskari. Kilpisjärveläiset ehkeivät ole enää kovin suuresta lumimäärästä kiinnostuneita, heillä on jo 120 cm korkea hanki.

Tällä viikolla on päivitelty suomalaisten peruskoulunsa päättävien nuorten tiedollisten tulosten tippumista parhaasta asemasta Pisa-selvityksen perusteella. Putoaminen on tapahtunut paremmin yrittäneiden aasialaiskoululaisten ansiosta. Suomalaista peruskoulua on viime vuosiin asti vuolaasti ylistetty maailmassa ja täältä käyty oppia saamassa. En tosin tiedä, onko esim. hyvällä matematiikan taidolla paljon merkitystä, jos työttömyyden kuoppaan pudottuaan pitäisi keksiä jokin aivan muu keino tulla toimeen kuin se, jolle taipumukset ammattia valitessa viittasivat ja jolle kouluttautui. Mutta muistakin syistä puhutaan uus-avuttomasta ihmisestä.

Eräs heikoimmista lenkeistä nyky-yhteiskunnassa ja sen koulutuksessa mielestäni on, että yksilöä ohjataan koulutusputkeen jo varhain, ja tuloksena on kelpoisuutta vain tiettyyn työmaailmaan. Jopa testeillä selvitellään, mitkä olisivat yksilön parhaat ominaisuudet. Lasten työssä oloa ei yhteen aikaan pidetty kunniallisena, ja nykyisinkin useimmat lapset ja nuoret keskittyvät ajanvietteeseen enemmän kuin kasvaakseen itsestään monipuolisesti huolehtiviksi aikuisiksi. Varsinkaan kotiaskareiden tekoa ei saisi tehdä harvinaiseksi tai edes palkittavaksi suoritukseksi.

Asian pitäisi olla aivan päinvastoin, jokaisella tulisi olla paljon enemmän taitoja ja valmiuksia monenlaiseen selviytymiseen. Tärkeintä on joustavuus sopeutua uuteen ja löytää itsestään mahdollisuus olemassa olevien tosiasioiden edessä. Ihminenhän ei ole kone, vaan kokoelma soluja, joilla on ihmeellinen biosähköön ja kemiaan perustuva keskusteluyhteys toisiinsa. Ja se on käytettävissä joka päivä, niin kauan kuin henki kulkee. Tämän kyllä tiesivät suomalaiset jo kauan sitten, nurmijärveläinen äitini tapasi tokaista, että ihminen selviää päivän vaikka aidanvitsaksena, jos on tarvis. Yrittäjäkoulutus olisi mielestäni myös nähtävä paljon laajempana kuin nykyisin.

Paulan keramiikkaenkeleitä punasavesta.
Ystäväni ja opettajani Paulan valaisinsarja Tuhat ja yksi yötä toi mieleeni opetukset ennen vanhaan, nimittäin jo lapsuudessani luetun kirjan Tuhannen ja yhden yön tarinat. Meidän omasta kirjahyllystäkin se löytyi, luultavimmin se on ollut 1950-luvulla tehty versio (Hollo 1956-57). Missä nyt lienee? Ei ole tullut vastaan vähään aikaan. Voi tietysti olla isoissa kirjavarastoissamme, mutta nyt kylmänä vuodenaikana en viitsi mennä yläkerran paikkoja penkomaan. En oikein muista kirjan ulkonäköäkään, ehkä se oli pahvikantinen sodanjälkeinen halpatuote, jonka ulkonäkö käsissä pian rapautui.

Noista itämaisista saduista on muutama vuosi sitten (2011) tehty uusi Otavan kustantama laitos, jossa toisin kuin aiemmissa suomenkielisissä, on alkuteksteistä (1250-luvulta) tehtyjä käännöksiä. Meillä aiemmin julkaistut ovat olleet käännöksiä eurooppalaisista kirjoista. Tekijämestarina oli nyt idän kielten taitaja Eero Hämeen-Anttila. Kirjassa on myös upea Heli Hiedan kuvitus. Alkuunhan nämä olivat tarinoita, joita kuultiin yhteisissä tilaisuuksissa, vasta myöhemmin tulivat kirjoitusasut. Hämeen-Anttila kertoo kirjan esipuheessa, että kahvinjuonnin yleistyminen 1500-luvulla arabimaissa tuotti kahviloita, joissa näitä tarinoita kerrottiin. Nämä sadut ovat saman esipuheen mukaan osittain peräisin Intiasta, osittain silloisesta Persiasta ja sittemmin myös Egyptistä.
Hankin tämän kirjan, koska sen kirjan antamat opetukset ovat työntäneet minua maailmalla selältä toiselle. Tästä laitoksesta en löytänyt etsimääni tarinaa kalifista, joka opiskeli paitsi hallitsijaksi, myös savenvalajaksi, köydenpunojaksi ja mikähän se kolmas mahtoi olla, matonkutoja tai kattilanpaikkaaja... Hyvin oli kuitenkin yhden kalifin nimi jäänyt mieleen, nimittäin Harun-al-Rashid, joka näytti eläneen joskus 700-luvun lopulla.

Tärkeä pointti uuden oppimisessa on nöyryys tehtävän edessä, se antaa mahdollisuuden löytää siitä useampia näkökohtia kuin varautuneella asenteella suhtautuen. Oppimisen pitää olla tärkeämpää kuin minä ja vaatimukseni. Tultuaan tuuliselle hallitsijanpaikalle kalifi joutuikin luopumaan vallastaan juonittelujen seurauksena, ja pysyi hengissä vain näiden hänelle kovin outojen taitojen varassa. Vasta monien koettelemusten kautta hän selvisi jälleen valtaistuimelleen, entistä viisaampana.

Kirjan opetus oli silloin aikoinaan se, että mitään oppia ei saa väheksyä, koska kullakin elämän ajalla on omanlaisiaan ehtoja selviytymiseen. Siten pääsee moniosaajaksi! Minut se johti kyllä ensin vaikeuksiin, kun en osannut päättää, mihin lopulta kouluttautuisin. Niinpä vanhemmat tekivät aluksi päätöksiä puolestani. Koskaan en kyllä oikein viihtynyt luokanopettajan koulutuksessa tai ammatissa pätevyyden saatuani. Mutta hyvin monia taitoja olen sieltä saatuani voinut käyttää muussa tarkoituksessa, vaikkapa ihan kotielämässä ja perheenäitinä.

Viimeaikaisia vaasejani, kaksi keskellä perätysten ovat rakutyötä, muut normaalikeramiikkaa.
Eläkeiän lähestyessä sain loistavan mahdollisuuden uusien lähes satumaisten taitojen opetteluun, kun menin kansalaisopiston kursseille. Ensin kankaankudontaan, sitten ompeluun, ja lopulta saven käsittelyynkin. Ja paljon muuta niiden lisäksi! Niiden ansiosta saan nyt mielestäni viettää kovin rikasta elämää. Perityt kangaspuut yläkerrassa antavat paljon mukavia askareita kotonakin.
Tämän syksyn satoa saalirintamalta.
Aika paljon vastusta oli pantava taka-alalle tietokoneiden ilmaantuessa opettajan työvälineeksi, olin silloin jo lähestymässä 60-vuotistaitetta. Useimmat samanikäisistä ja varsinkaan vanhemmat tuttavani eivät katsoneet tietotekniikkaa tarpeelliseksi. Ilman omien lasten kannustusta tuskin olisin siitä selvinnyt. "Kannustus" oli kyllä sitä, että sanottiin suoraan, ettei luonani voi enää oikein viihtyä, jos ei ole konetta ja toimivaa internettiä...

Hyvin pääsin kuitenkin konemaailmaan kiinni, kun merkittävin näkyvä työosa on kirjoituskonetta muistuttava näppäimistö, jolla kuitenkin on kovin vaivatonta tehdä työtä verrattuna sähköisen Adler-koneeni toimintoihin. Myöhemmin sitten "hiirikin" tuli kuvaan mukaan. Näyttökin on nyt niin suuri, että se on paperiversioon suhteututtuna samankokoinen. En tulisi toimeen lainkaan ilman tätä keksintöä.

No, onneksi ei ikäluokkani siinä ollut yksin. TV:stä katselin nimittäin eilen ohjelmaa Bill Gatesista, Microsoftin luojasta, joka alkuun ei nähnyt mitään mieltä koko internetissä. Vaikka oli niin lahjakas muuten. Ja nyt ollaan siinä, että Perheniemen Liisa käy keskustelua USA:n sisareni Raijan FB-sivulla, ja siitä saa tietää, että hänen naapurissaan Noposen Paulalla on menossa raku-poltto, jossa minäkin olen mukana....

Puhumattakaan siitä, että paperilehdet ja TV elävät historiansa loppupuolta, sähköinen tiedonvälitys on ottanut jo paikkansa. Kirjojakaan ei tahdo saada kaupaksi enää millään, varsinkaan tietokirjoja. Eikä ainakaan vanhoja. Netin suuri tiedon mahdollisuus ei mitenkään rasita, eihän tietoja vasiten tarvitse etsiä kaikesta, vaan ainoastaan haluamastaan.