lauantai 29. joulukuuta 2018

Vuoden vaihtumista odotellessa

Jouluterveisiä oli ovenpielessäkin odottamassa kotiin palaavaa, ja piha oli aurattu. Olipa mukava tulla kotiin! Kiitos kynttilöistä!
Kylläpäs aika pimeälläkin menee nopeaan. Juuri äsken olin tekevinään 21 pnä joulumatkaan lähtöä Lohjalle, mutta kohtahan koko joulukuu on kulutettu, pari päivän rippusta enää jäljellä kotiin palatessa. Tänään oli pikkupakkasen päivä, Lohjalla oli useina päivinä suojan puolella, mutta sielläkin oli nyt aamulla nollan alapuolella himpun. Auto ei kyllä ollut yhtään jäässä, kun olin pannut ikkunapeiton yöksi.

Kotiin päästyä iltapäivällä oli tultu taas +ilmojen puolelle, joten ei tarvinnut ruveta autoa pesemään, kun taivaalta alkoi tippua vettä tai märkiä hiutaleita. Ainakin yhdet sateet vielä odottamassa tämän vuoden puolella, myöhään tulevana maanantaina.  Sitten harjataan kurat pois lumiin tarttuneina, siihen on pikkueteisen puolella Elsan aikoinaan 1970-luvulla hankkima pölyharja, jolla on pidempi varsi. Tella tuli mukana seuratytöksi, tämä koira on hyvin helppo matkakaveri, kun ei voi pahoin.

Keskeneräisiä kudottavia jäi istumaan kotisohvaan matkaan lähtiäisiksi, mukana oli eri eväät (lankakasseissa on varaa...) Kun Tella tuli, piti sohva tietysti pian tyhjentää, että makailu onnistuu. Ja kun on tämän vuoden toinen lepopäivärypäs alkamassa, täytyy olla viihdykettä.
Lauhat kelit ovat siis jatkuneet koko joulukuun, vaikka näytti täälläkin lumipeite hieman kasvaneen lähdöstäni. No sitähän saatiin jo maistiaisiksi tiistaina 18 päivänä, jolloin sain jouluyllätyksen, kun tyngäksi jäänyt koivu meni nurin ja palasiksi. Sinne jäivät lumien alle hautumaan, palataan sitten asiaan, kun kevät sulattelee työmaat.
Lehtikuusen runko irti oksistaan ja kappaleiksi halkomista varten.
Koivuntynkä piti ensin saada kallistumaan oikeaan suuntaan liinoilla ja tunkilla, ja kun kyseessä on tosi paksu kuusikymppinen puu, niin ei ihan heti suostunut. Lopulta rojahti, niin että jäinen maa otti pienet paineaallot viedäkseen. Sitten oli palastelun aika sillekin.

Joulupäivät menevät tietysti aina monenlaisilla ei-arkipäiväisillä ohjelmilla, mutta tässä joulussa oli enempi väkeä vilkastuttamassa, joten mieleen painuvia muistoja syntyi. Annin konetta Prahasta odotettiin pitkään, kun lentokeli oli tullessa hankala, kiitoradat ja konekin kai jäätyivät, ja ilmoitettu laskeutumisaika venyi koko yön odotteluksi. Heillä loma meni enemmänkin matkaa tehdessä, kun kotimaassakin oli kaksi matkapäivää odottamassa toisella puolella Suomea

Kaikkiaan tapasin yhdeksän sukulaista. Parhaina pirtelöinä tietysti nuorimmaiset Ben 6v ja Tobias 2v, jotka sirkuttivat kuin joululinnut ainakin, kiltisti ja rakentavasti neuvoen esim. legojen rakentelutekniikoita. Oskulle, joka tänä vuonna viettää joulua amerikoissa, soitettiin videopuhelu, jossa saatiin hänetkin samaan "sukujuhlaan". Oli ilo tavata kaikkia.

Yksi tapaamistani on virkkaustaituri Raija, jonka juuttilankojen varasto ja pilttipurkkien kannet olivat saaneet toisensa ja tuloksena hurmaava soitteleva pannunalus. Purkinkansihan aina hieman naksahtaa, kun sitä käsittelee. Tuo se varmaan jää pitkäksi aikaa pöydälle!
Lapset saattavat vanhempiaan nykyaikaan, niinpä minullekin aukeni tämän joulun seurauksena siirtyminen sähköhammasharjan käyttäjäksi. Matkalaukussani onkin jo ennestään laturinjohtoja varten pussukka, joten sekin sai täydennystä. Nyt kun vain hampaani muistaisivat, että heitä tarvitaan!
Sain valmiiksi omista suunnitelmistani vain osan, niin että sukka-ahkerointia pitää jatkaa. Ilokseni kuulin, että sukankuluttajieni rinkiin on liittynyt uusi aikuisjäsen!
Joulu ei ole pelkkää hymyä, sain tietää läheisiltäkin vastuksien ilmaantumisesta, ja kotiin palattua kuulin suru-uutisia naapurista, jonka kanssa oli juuri lähdön aikaan vaihdettu joulutervehdys. Toivottavasti joulun aika kuitenkin jättää päällimmäisiksi hyvät tapahtumat ja kiitolliset muistot.


torstai 20. joulukuuta 2018

Joulupuita

Kävin lähikylän taimikaupassa ja kukkakaupassa katselemassa tämän vuoden joulukukkia. Näyttää siltä, että vihreät puuvartiset ovat kovasti etualalla. Varsinkin tuijat Thuja sp, sypressit Cupressus sp ja valesypressit Chamaecyparis sp ovat tulleet vakituisiksi vihreydentuojiksi asetelmiin. Useina edellisvuosinakin hankkimani huone- eli joulusypressi kuuluu jälkimmäisiin, se on Chamaecyparis lawsoniana Ellwoodii tarkemmin ilmaistuna. Niitä on hankittuna jo kuun alkupuolella. Tämänvuotisten taimien tuoksu on ollut kyllä liikaa hengittämiselle. Nenäliinaa on alkanut kulua liian kanssa, joten joulupuut ovat menneet pesuhuoneen hyllylle, jossa viimevuotisetkin viettivät aikaa ennen kesää.
Joulusypressien asumapaikka. Täällä huonelämpötila on 17-18 astetta, joten tuoksua ei tule niin paljon.

Mukaani tarttui kartiovalkokuusi Picea glauca Conica, jota voidaan kasvattaa etelä-Suomessa ulkosallakin I -III vyöhykkeillä. Se on puolivarjoisan paikan suosija, sen neulaset tuppaavat nimittäin voimakkaassa kevätvalossa ruskettumaan. Suositellaan myös kasvin suojaamista sen takia kevättalvella. Sehän kyllä onnistuu taimipeitoilla, kun kasvin kokonaiskorkeus on vain 1- 2 m.
Kartiovalkokuusi pihalla kasvavana.
Toinen uutuus on kiinankataja Juniperus chinensis, josta on olemassa paljon lajikkeita värin ja muodon suhteen. Nyt myynnissä oli joulunvihreitä ruukkukasveja. Tätäkin voidaan kasvattaa samoilla seuduilla ulkosalla kuin edellistäkin, mutta se voi saavuttaa jopa 20 m:n korkeuden, lajikkeesta tietysti riippuen. Lajike Stricta kasvaa 1-2 m:iin. Kasvupaikan on oltava valoisa.
Kuva on Plantagenin myyntikuvastosta. Kasvin neulaset on suomalaista katajaa lyhemmät. Myynnissä on myös upea turkoosinvärinen eli sininen lajike.

Nyt on ollut myynnissä ruukkukasvina myös huonekuusi- nimellä myytävää puuvartista norfolkinaraukariaa Araucaria heterophylla. Se on eteläläisen pallonpuoliskon puusuku, jonka neulaset ovat pehmeämmät kuin meidän kuusella. Tämä laji on kasvanut alunperin Australialle kuuluvalla Norfolkin saarella, josta se on löydetty huonekasviksi.
Norfolkinaraukarian eli huonekuusen myyntikokoinen taimi.

Perinteisesti joulupuu on tietysti kotimainen kuusi Picea abies, jota myös maailmalla norjankuuseksi mainitaan. Tämä mukavasti pihkalta tuoksuva kovaneulasinen puu on ollut kovin helppo joulukoriste saatavuutensa vuoksi. Nykyisin meilläkin jo viljellään joulukuusia, joita hoidetaan taimivaiheessa leikkaamalla sivuja ja latvaa siten, että tulevat haaraisemmiksi ja säännöllisen muotoisiksi. Näin saadaan ostajan valittavaksi kuin kaupan hyllylle oikeankokoinen ja muotoinen puu. Paljolti viljellään vain joulupuina myytäviksi juuri omaa tavallista kuusta, mutta monia muitakin, mm. mustakuusta Picea mariana ja serbiankuusta Picea omorika.

Varsinainen Tannenbaum eli ensimmäinen joulukuusi oli pehmeäneulasinen saksanpihta Abies alba. Sen luontainen levinneisyysalue on keski-Euroopan vuoristoalueilla. Nykyisin kaupataan joulupuuna maailmalla varsinkin kaukasianpihtaa Abies nordmanniana.

Meillä metsien maassa sähkölinjojen alla metsissä eli ns. johtokaduilla on aina paljon taimia ympäristöstä, ja siinä ne eivät saa kasvaa kovin suuriksi ilmajohtojen vuoksi. Toisaalta taimet ovat luonnostaan tuuheampia, kun valoa on muuta metsää enemmän. Paikat sopivat siis aivan luonnostaan joulupuiden tuotantoon! Monet metsänomistajat ovat tehneet korjuusopimuksia kuusenmyyjien kanssa, mutta puiden hakija vain noukkii parhaat marjat kakusta ja etsii vain myyntikelpoiset. Metsänomistaja joutuu kuitenkin töihin sähkölinjojen takia, tai viimeistään sähköyhtiö, kun puut taipuvat linjoille lumikuormassaan.

Parhaita olisivat tietysti isohkon puun latvat, joissa on vankempia sivuoksia kuin taimivaiheen puissa, joskus jopa käpyjäkin. Sellaisia saa seuduilta, joissa on runkopuun korjuuta meneillään. Puuta ei löydy hakkuun tähteitä pöyhimällä, kun nykyisin puu usein pystykarsitaan ennen katkaisua. Siten joulukuuselle tarvitaan oma toimenpide, rungon latvan katkaisu ja erillinen varastointi, koska kaikki puunkorjuut eivät osu joulunalusviikolle.

sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Materiaalien kierrätyksestä


Jätettä? Osaako nykyajan ihminen kuvitella tämän muuksi kuin pihaa rumentavaksi roskakasaksi, jota odotetaan pian korjattavaksi pois näkymiä pilaamasta? Ei niin ainakaan jänisten mielestä, vaan talviruokaa katettuna seisovaksi pöydäksi. Jos kysytään koristeveiston ja -sorvauksen osaajalta, niin varsinkin puutarhoista saatava jalopuu soveltuu hyvin kestävyytensä ja pihkattomuutensa takia kaikenlaiseksi tarvepuuksi. Takavuosina opin keramiikan tunneilla, että kukin puulaji tuottaa omanlaistaan tuhkaa, joten esineiden lasitukseenkin sitä on tullut koottua. Lankojen ja muiden kuitujen värjäyksessä omenapuun kuori on aivan ainutlaatuisen hyvä kestävän keltaisen värin antaja.  Joidenkin toisten kasvien puiset oksat kelpaavat punontatöihin. Katajansukuisten puiden osia arvostetaan eteläisemmillä leveyksillä tuoksunsa takia, jopa koinsuojatehtäviin.

Omassa taloudessa kaikki puuaines kelpaa aina lämmön tuotantoon, joka on järkevää, sillä oksista vapautuu, jos kasa jäisi silleen, lahoamisen aikana yhtä paljon energiaa kuin uunissa poltettaessakin. Oksiin sisältynyttä hiilidioksidia ei siis pääse karkuun, se joutuu ilmakehään, kun luonto hoitaa yhdisteiden purkamisen muutamassa vuodessa. Viileän ilman maissa säästyy pitkä penni, jos materiaali on omasta takaa. Kun puu otetaan talteen alkuvuodesta, se kuivuu kesän tuulilla ja paisteella luonnostaan. Vasta kuivaa puuta kannattaa polttaa, ettei saatu energia mene veden haihduttamiseen. Tänä syksynä meillä on poltettu vain oksajätettä, jota tulee isosta puutarhasta liiankin kanssa. Jos säilytystiloja olisi enemmän, ei oksia tarvitsisi hakettaa, joka puolestaan kuluttaa sähkövirtaa työn aikana. Oksaklapien varastot riittävät vielä ainakin kuukaudeksi, ehkä pidemmällekin.

Eilen saatiin Puolan Katowicessa pidetyssä maailman ilmastokokouksessa aikaan sentään jonkinlainen laihaksi luonnehdittu loppulausuma, sääntökirja. Sekin on edistystä, kun joskus kokoukset ovat päättyneet ilman mitään yhteistä päämäärää. Kokous käsitteli pääasiassa maapallon ilmaston rankkaa muutosta ihmisten vaikutuksesta ja sen hallintaan tähtääviä toimenpiteitä, jotka tietysti aiheuttavat erimielisyyttä.

Vaikka ilmasto on ensi sijaisena huolena nykyisin, hälyttävät tiedot muovien tuottamasta roskaantumisesta maailman merissä saavat jo unettomia öitä. Monilla merialueilla kelluu mahtavia jätepyörteitä, kuin kerättäviksi valmiita, mutta sielläpähän vaan murentuvat pienemmiksi osiksi, jotka mikromuoveina kulkeutuvat ravintoketjuihin. Ihmisen kannalta katsoen huono uutinen kalaravinnon maissa. Jos muovi painuisi vain pohjaan, niin pianhan se jäisi hiekan ja muiden sedimenttien alle ja ehkä muuttuisi ajan kuluessa taas maaöljyksi tai muiksi kierrosta poistuneiksi aineiksi.

Osa muovijätteestä joutuu ns. loppujätteeksi kaatopaikoille, jos sellaisia on. Miljoonakaupunkien liepeillä niistä saa elantonsa epälukuinen määrä ennenkaikkea lapsia ja naisia, jotka yrittävät löytää kasoista uudelleenkäyttöön sopivaa myytävää ainesta, sellaisia kuvia olemme itsekukin saaneet nähtäville varsinkin ns. köyhemmistä maista. Tuuli kuljettaa sieltä kevyttä muovia helposti ympäristöön ja vesiin, jonne ne jäävät kellumaan.

Olipa eilen ilahduttava uutinen tältä saralta. Muovien keruu on edistynyt huimasti Suomessa!  Jo kauan sitten alettiin kerätä maatilojen muovijätettä, mutta sehän on vain murto-osa kaikesta pakkausmuovista. Pari vuotta on meidänkin kulmilla kerätty pakkauksina tulleet kotitalousmuovit pois energiajätteestä. Riihimäellä toimivan Fortumin yhteyteen valmistuu parhaillaan linjasto, joka ottaa vastaan tämän jätteen, ja tekee siitä uudelleen teollisuudessa hyödynnettävää muoviraetta. Prosessi tietysti maksaa, mutta raakaöljystä tehtyyn muovirakeeseen verraten vain 15% sen hinnasta.

Huomasin aika pian, että siihen jakeeseen joutuu pääosa oman talouden loppujätteestä, joka yleensä menee suuriin polttolaitoksiin ja niiden energia saadaan siten talteen. Kun nyt on muovien keruuastia käytössä, loppujäteastiaan joutuu tuskin mitään, sillä biojäte on eroteltu jo aikaa sitten ja omissa tulipesissä polttamista varten erottelen paperinkeräykseen kelpaamattoman selluloosajätteen, joka toimii syttyinä uunissa polttotapahtuman alussa.

Kansainvälisesti ottaen muovista saadaan talteen kolmannes, 30%, mutta se pitäisi saada vielä ainakin kaksinkertaistettua! Eilisissä tiedoissa kerrottiin, että tuon jakeen määrä paisuu vuosittain huimasti, Suomessa joka vuosi vähintään tuplaten. Meidänkin keruupisteessä Kausalassa K-kaupan parkkipaikalla on kaksi konttia yhden tilalla tällä hetkellä, ja vaikka ne tiuhaan tyhjennetään, niin aina ovat lähes täysiä. Ei kyllä ole ihme, koska vaikka kuinka pakkaat, niin tuotteet ovat tilaavieviä. Tällä hetkellä tarve on yksi keruupiste 10 000 asukasta kohti

Näin joululahjojen aikaan kotien olohuoneet muuttuvat aaton kuluessa idyllisestä kuusi-lahjakeko-näkymästä joka puolella vellovaan pakkausmateriaaliin, joka täyttää taloyhtiöiden jätelaatikot moneen kertaan. Itse tuotteen hinnasta saattaa olla pakkauskuluja lähes puolet, joka kiireesti joudutaan vain siivoamaan pois näkyvistä...

maanantai 3. joulukuuta 2018

Ihan esihistoriaa: Sysmäläisyyden juuria vaihteeksi

Viime viikolla oli tiedotusvälineissä artikkeli, joka kertoi äskettäisistä tutkimuksista vanhimmista kivikautisen Suomen asukkaista. On saatu nimittäin selvitellyksi Etelä-Pohjanmaalla olevan Levänluhdan vesikalmiston vainajien DNAn jäänteitä, joista oli saatu selviä yhtäläisyyksiä saamenkansan DNAn kanssa. Tästä seitsemän vainajan ryhmästä kolmelta onnistuttiin selvittämään geenistöä luista. Kalmiston kaksi vainajaa kuuluivat samaan saamensukuisten geeniryhmään.


Näillä kahdella miesvainajalla oli mm. y-kromosomin geeni N1c, jota pidetään yhtenä merkkinä itäisestä geenistöstä. Sitä on suomalaisilla edelleenkin aika yleisesti, mm.isämme geenien puolelta sitä on omassakin suvussani. Kolmas Levänluhdan vainajista oli geeneiltään erilainen, hänen perimänsä muistuttaa lähinnä liettualaisten tai ehkä skandinaavisia geenejä.

Isäni edustama geeniperimä on jo ikikauan kiinnostanut minua, koska hänellä ja hänen lähisukulaisillaan oli kiinnostava silmän yläluomen rakenne, jolle löytyi termiksi mongolipoimu. Siinä silmän ulkonurkkaan tulee taite, ikäänkuin verho laskeutumassa ennen muuta osaa. Sisänurkka on suora. Silmä ei näytä vinolta sisänurkkien takia, enemmänkin kolmiomaiselta. Se on ilmeisimmin vallitseva geeni ja käsittääkseni sopeutumaa kylmien tuulien kohdatessa suuren osan vuotta kulkijaa, kun se pienentää silmämunan etuosan pinta-alaa yläviistosta. Sisäpuolellahan se olisikin tarpeeton, kun siinä on nenäntyvi.

Saamelaisten geenistön taas katsotaan olevan lähinnä ns. siperialaista geeniperimää, jota edustavat mm. suomensukuiset mansit. Siihen on monia todisteita ja historiatietoja. Siksi puhutaankin ns. siperialaisista väestöaalloista, jotka liikkuivat pohjoisten vesien rannikoita pitkin länttä kohti. Esim. 7-8 000 vuoden takaisista Karjalan tai Baltian väestöistä näitä geenejä ei löydy. Osa kulkijoista päätyi pohjois-Amerikkaan asti geenitutkimusten perusteella.

Suomeen jääkauden loppuvaiheessa tai sen päätyttyä saapunut asutus on tullut montaa reittiä. Vanhimmat tulijat hylkeenpyytäjiä ja kalastajia, koska ensin oli lähes pelkkää vettä niukkoine saarineen. Merkkejä heistä on kuitenkin jäänyt, koska jossain saaressa tai rannassa on pidetty majaa. Vasta paljon myöhemmin tuli asutusta etelästä päin, pronssi- ja rautakaudella.

Tässä yhteydessä on ihan pakko palata suomalaisessa kansansadustossa oleviin Hölmöläisen tarinoihin, jossa oli monta kertomusta. Näitä oli mm. koululaisten lukukirjoissa lapsuudessani. Siinä viisasta edusti Matti, joka oli saapunut asumaan Suomeen, ja jostakin kolkasta löytyivät sitten nämä alkukantaiset asukkaat tällä hölmöläisten nimellä tarjoiltaviksi. Heillä ei ollut taloissaan ikkunoita ja asuivat yleensä savupirteissä. Ja tiedetään, että ruis ei ollut tunnettu, kun eukot olivat mennä uimaan lainehtivaan ruispeltoon, joka oli sinisenään ruiskukkia. Omassa nuoruudessani oli jopa joku tietävinään, että näiden pääasuinpaikka oli juurikin Sysmä. Asiaa ei muuttanut 1960-luvulla Sysmän alueella tekemäni heinänurmien lajistoselvitys, kun etelä-Sysmän rantakylistä löytyi vielä asumus, jossa tilan väki piti majaa navetan yläkerrassa, ominaisuus, jonka olin luullut olevan vain kertomuksissa.

Maa on kohonnut merestä jääkauden jälkeen lukuisten selvitysten perusteella tuhansien vuosien ajan, alussa nopeammin, sitten hidastuen. Vauhti voi johtua kohoamisesta tai merenpinnan tasosta eri aikoina, sillä tutkimuksen tärkeitä todisteita ovat muinaiset rantaviivat, joita helposti syntyy, jos veden pinta pääsee muokkaamaan maata, kesäisin ja talvisin erilaisilla "työkaluilla". Vesialueen kokokin saattaa ilmetä rantaviivan merkkejä tarkastelemalla.

Varsinkin sellaiset kohdat maastossa, joissa on paksulti irtaimia maalajeja, kuten hiekkaa tai soraa, kuluvat nopeasti rantaviivalla, ja korkeuskäyrät paljastavat pidempään vallinneen vedenpinnan tason. Janakkalassa, jossa asuin pitkään ja joka on aivan täynnään erilaisia harjuja ja muita soramuodostelmia, näkyi noita muinaisrantoja aivan helposti lenkkipolkujenkin varsissa metsissä, joissa ei oltu tehty mitään maanpinnan muotoiluja, kuten nykyisin on tapana taajamissa.

Isämme on kotoisin itä-Hämeestä, Sysmästä. Varsinkin kasvitieteilijät puhuvat Muinais-Päijänteen kalastajakansasta, jota on asunut jo tuhansien vuosien ajan niillä main. Äitini oli käynyt nuorena morsiamena 1930-luvun alkupuolella Soiniemessä isän kotona hänen sukuunsa tutustumassa ja todennut muutaman tunnin jälkeen, että eikohän reisu ole tehty. Naapurin sukulaiset olivat nimittäin kovin kriittisesti arvioineet morsianta, joka ei sen kulmakunnan tavan mukaan ollutkaan raskaana. Kannattaisiko tuollaista ottakaan? Nuoripari oli polkua pitkin tipsutellut takaisin Päijänteen rantaan ja sieltä veneellä laivasatamaan. Eikä toista matkaa sitten edes tullutkaan, kun perheen lapsiluku alkoi kasvaa tiuhaa tahtia häiden jälkeen. Väliin tulivat vielä sota- ja pulavuodetkin, pian se aika kuluu.

Näiden muinaisten asukkaiden asuinpaikkoja on löytynyt maustekasvi ruohosipulin eli ruoholaukan kasvupaikkojen avulla. Kieleen on jäänyt sana laukka ilmaisemaan kasvin kasvupaikkaa. On tilojen ja kylien tai paikkojen nimiä: Laukkamäki, Laukkala tai Laukaa. Kalastamalla on aina ruokaa pöydässä, tämän lauseen kuulin viime kesänä viimeksi, kun pohdimme Sysmän vierailulla ollessamme, miksi tunnetut näyttelijät hankkivat kesämökin naapuritontiltamme. Eläketulot olivat sodan jälkeen huonot, piti turvautua ikiaikaisiin vaihtoehtoihin.

Laukka voi nykykielessämme tarkoittaa tietysti eläimen reipasta juoksutyyliäkin, mutta hevosen tiedetään saapuneen paljon myöhemmin Suomeen etelästä päin virolaisten eli eestiläisten tulijoiden mukana. Estland = hästland?

Päijänne on alunperin ollut jäätikön edessä olleen vesialueen lahti, ja maan kohotessa se on vähitellen kuroutunut irti merestä.  Sen vedet virtasivat pitkän aikaa kuitenkin sinne "emoveden"suuntaan, Pielavedeltä Kalajoen suuntaan ulottuvaa uomaa luoteeseen ja Perämereen päin. Siten sisämaan yhteys vanhaan merenrantaan säilyi. Ruoholaukka on merenrannikoiden kasvi vielä nykyisinkin.

Jossain vaiheessa maankohoaminen luoteessa kuitenkin päätti tuon vaiheen, ja vedet alkoivat virrata kaakkoon päin. Järvien vesialtaat muotoutuivat toisen näköisiksi, kun löytyi uusi laskujoki eri suunnasta. Päijänne irtautui keski-Suomessa olevista lahdistaan ja Saimaakin irtautui omaksi isoksi vedekseen. Päijänteen itäpuolelle kehittyi vesistö Sysmän reitti, jossa isoimpana vetenä on Jääsjärvi, se on nykyisten Sysmän ja Hartolan kuntien alueella. Se laskee vetensä Päijänteeseen Virtaan kylän kohdalla, josta paikasta alkaa mantereessa myös itselle kovin tuttu Rapalan niemi.

Muistelin aikaa opettajana Pielavedellä 1955-56, koulun sijainti oli Kotamäen kylä, joka jo nimenä viittaa saamelaisasutukseen. Sinne päästäkseen linja-auto kulki mm. Laukkalan kylän läpi. Järven pohjoisrannan asutuspiste se oli. Juuri niitä seutuja, joista tuo muinaisen Päijänteen laskujoki vei vesiä pohjoiseen päin! Enpä silloin tiennyt asioista vielä yhtään mitään. Olisi tullut katseltua väestön ulkonäköäkin hieman tarkemmin, vaikka siihen aikaan Suomea asutettiin ennen näkemättömällä teholla, kun sodasta palanneille nuorille osoitettiin omaa viljelymaata keskeltä metsiä, ja asukkaat saattoivat siten olla peräsin melkein mistä Suomen kolkasta tahansa.

Katselin hieman googlen avulla noita Laukka-alkuisia paikannimiä, ja eikö isäni syntymäseudun läheltäkin heti löydy pari sellaista. Toinen on Laukkamäki, kaupunginosa Heinolassa. Toinen on Jääsjärven itäpuolelta, Pertunmaan kunnan alueelta Lautjärven Natura-alueelta Laukkala- niminen tila. Hyvin todennäköisesti siis samoja Päijänteen kalastajain alueen hyödyntämisseutuja, vaikka järvien nimet nykyisin ovatkin muuta.

Kun muutama vuosi sitten kiersimme Sysmässä etsimässä isän esivanhempien asuinpaikkoja, tultiin Sysmän koilliskulmaan, Liikolaan isänäidin kotipaikalle. Liikolan kylä asettautuu Päijänteestä itään suuntaavan pitkän vuonomaisen Liikolanlahden rantoihin, joka on ennen teiden aikaa toiminut kulkuväylänä. Kivikautisen asutuksen muinaisjäännöksiä on löydettykin.

Tätä vesireittiä itään seuraten tullaan kohta Hartolan puolelle, jossa Puulaveden iso järvi. Sekin tietysti on laskenut aiemmin luoteeseen, mutta nykyisin vedet menevät Mäntyharjunreittiä Kymijokeen, jonne Päijännekin laskee. Näitä vesiyhteyksiä myöten muinainen kalastajakansa on löytänyt lisää elinalueita aikojen kuluessa.

Jääsjärvi itsessään on myös nimenä kiinnostava. Lähinnä tulee mieleen sana jää, ja tiedetään sanan alkuperäksi olevan muita järviä kylmemmän veden, koska järvessä on syvänteitä. Jää tulee varmaan verbistä jäädä, eli tarttuu kiinni, ei liiku. Tuskinpa kuitenkaan tämä järvi voisi saada nimensä jääjärvestä, joka sulaisikin muita myöhemmin. Jääsjärven rantamilta mainitsi tuttavani Ilona Weinbridgekin sukunsa olevan.
Onhan niitä sellaisia kohtia kyllä Suomessa, mm. Lammilla, jossa harju on niin huokoinen isojen kivien takia, että siellä ilma liikkuu. Kuulin siitä opiskeluaikanani. Lammin esiintymä löytyi kaivon takia, joka meni jäähän, kun tuo kylmä liikkuva talvi-ilma teki tepposia.

Tämän sana alkuperä voi olla kyllä muutakin, mieleen tulee samantapainen ilmaus Sääs. Sääsniemi- sanassa, joka on mm. kotiani lähimmän Urajärven niemi kilometrin päässä, arvellaan sen viittaavan kalasääski eli sääksi-lintuun, jolla on ollut kauan pesiä vanhoissa männyillä kalavesien lähettyvillä. Karjalan kannaksella oli kunta Jääski, joka on tavallaan näiden sanojen yhdistelmä, joten Jääsjärvi voi olla myös sääksen pesimiseen viittaava nimi.