sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Lämmityskausi meneillään

Pakkanen on äitynyt yli -10 asteen lukemiin. Tänä aamuna omassa mittarissa oli -14, mutta Utin asema näytti paljon viileämpiä lukemia. Ensi viikoksi on tulossa vieläkin kylmempää. Taloni mittari ei kyllä ole mitään nykyajan mallia, se on hankittu talon valmistuessa 1939, ja kuuluu ikänsä vuoksi ei-koskaan-poisheitettäviin, jos vain suinkin pysyy ehjänä. Mitä se näyttää, on toinen, vähäarvoisempi juttu. Kun uudet ikkunat vaihdettiin, sen paikka muuttui hankalammaksi, ikkunat kun ovat alumiinikehyksiset, ja se piti panna kiinni vuorilautaan, joka on ikkunan sivulla.

Valju aamuaurinko kurkistaa puutarhaan, kriikunapuiden takaa näkyy tuijapeltoa. Ikkunan alakulmassa näkyy navettakaivon päälle tehtyä punaista koppia.

 Talo lämpiää nykyisin sähköpattereilla, joita on sekä tässä asuintilassa että pohjakerroksessa. Ne tulivat perusremontin aikaan 2005. Niiden apuna ovat ilmalämpöpumput, molemmissa kerroksissa. Lisäksi yläkerran huoneissa on siirrettävät öljypatterit auttamaan tilapäisesti lämmön saamisessa, jos siellä on liian kylmä. Alkukesästä yöt voivat olla nollan pinnassa, joten patterit ovat osoittautuneet hyödyllisiksi, varsinkin Musiikkijuhlien aikaan, jolloin yläkerran yösijoilla on aina käyttöä.

Pohjakerroksen ilmalämpöpumpun sisäyksikkö on opettanut minulle paljon siisteyttä lisää, koska puhaltuva ilma liikuttaa etualaansa kertyvää pikkuhilpettä vallan tehokkaasti!

Aiemmin talo oli tehty vesikeskuslämmityksellä toimivaksi, ja keittiön hella oli siksi kaksiuuninen, toinen keittämistä varten, toinen putkistoveden lämmittämiseen. Muistan hyvin kylmät kaudet talossa silloin. Kiertoveden lämmitysuuniin mahtui suuria puunjärkäleitä, puolen metrin klapeja, 20 cm halkaisijaltaan, ja veto oli aika pienellä, jotta puu palaisi kauan. Uunissa piti olla tuli alinomaa, koska mitään lämminvesivarastoa ei ollut. Siksi vanhempieni perushommia oli yön kuluessa nousta tarkistamaan uunin tilannetta.

Putkistoveden kierto perustui ns. termosifoniperiaatteelle, eli vesi paisui lämmittäessä ja liikkui putkissa ympäriinsä, ylävintillä oli paisuntasäiliö, johon liika vesi pursusi ja valui sieltä takaisin putkiin veden jäähtyessä. Tuohon 100 litran säiliöön piti lisätä aika ajoin vettä, koska sitä haihtui, ja lämmitysuunin yhteyteen olikin ympätty mittari, joka näytti vedenpinnan tasoa siellä säiliössä. Tällainen järjestelmä oli ainakin yksi muuallakin kylällämme, Niskaporttia vastapäätä olevassa maantienvarren talossa.

Pohjakerroksessa on sauna, aika tilava, ja siellä on kaksi uunia, toinen kiukaan lämmittämiseen, toinen on n. kuution kokoinen leivinuuni. Muussa tilassa alakerrassa oli vielä yksi uuni, se oli vesipadan lämmitystä varten. Talon sauna- ja pyykki- ym. pesuvedet saatiin tuota isoa pataa lämmittämällä. Puun kantamista siis riitti! Talon pohjakerroksesta iso osa oli varattu halkovarastoksi, josta klapit siirtyivät kohteisiinsa, kaikki asuinkerroksen puut oli tuotava rappuja myöten kantamalla. Muistan kuulleeni, että vuotta kohti piti olla vähintään 20 kuution halkovarasto varattuna. Lämmitykseen kului iso osa päivän työajasta! Keittiön hellan toisessakin pesässä oli lähes aina pieni tuli päiväsaikaan, lämpimän käyttöveden takia.

Kun sitten 1950-luvulla saatiin ostaa kivihiiltä, sitä alettiin käyttää putkistoveden lämmittämiseen. Mutta kivihiilellä on puuta korkeampi lämpöarvo, ja tulipesä alkoi osoittaa vanhuuden merkkejä. Niinpä hella oli uusittava, kallis juttu kuin mikä, ja taas oli siirryttävä halkoihin. Vanhempani alkoivat jo tulla iäkkäiksi, olivathan molemmat syntyneet vuosisadan alkuvuosina. Vanha hella painoi yli 400 kg, ja saatiin kyllä ulos talosta pois uuden tieltä, mutta kun siihen aikaan ei ollut mitään jätekuljetusta, hella juuttui talon ulkoseinustalle alarinteen katveeseen. Sielläpä se on vieläkin!

Niinpä oli kovin ilahduttavaa, kun kylälle, lähes vastapäätä taloa, tehtiin muuntaja. Muuntaja tarvitsi virranjakelun vuorokausitasaamista varten yösähköä käyttäviä talouksia kylältä, niitä tulikin meidän lisäksi muutama muu. Se vaati lämmitysjärjestelmään ison vesivaraajan, n. 3 000 litraa, ja siihen johdettiin kiertovesiputkien silmukka lämpöä hakemaan. Putket poistettiin hellan liepeiltä ja lattiaan porattiin reikää niiden johtamiseksi pohjakerroksen säiliölle. Tuo säiliö vei lähes puolet halkovaraston tilasta, ja sen tuomiseksi sisään piti purkaa suuri osa pohjakerroksen seinästä. Sen viereen siirtyi myös sähköpääkeskus. Yösähkö oli paljon halvempaa kuin päiväsähkö, joten toimeen tultiin.

Halkovaraston katon rajassa on vesivaraaja-ajan muistona putkistoja, jotka palvelevat nykyisin sukankuivatusta! Sukkien väliin sijoittui kiertovesipumppu, jota tarvittiin silloin, kun talo oli kesämökkivaiheessaan 1983-2005. Sähköpääkeskuksen kaksi oikeanpuoleista laatikkoa kuuluvat myös historiaan, niissä oli varaajan vastuksien sulakepesät.

Samaan aikaan oli talossa saatu vesiasiakin uuteen malliin, kun päästiin putkivesijakelun piiriin. Seurakunta oli nimittäin rakentanut lähinaapuriimme vanhalle heinäpellolle virkatalon, jonne siirtyivät asumaan seurakunnan kanttori perheineen ja seurakuntasisaret. En ihan varmasti tiedä ajankohtaa, mutta 1950-60-luvulla se oli. Nuorempi sisareni, 1943 syntynyt, meni koulun päätyttyä 1950-luvun lopulla töihin kauppaan, ja halusi pestä tukkansa aika usein, ja tuolloin muistelen sitä vettä lämmitetyn hellan kulmalla olevassa muutaman litran rautapadassa. Se vesi otettiin talon viereisestä ns. navettavesien kaivosta, ja huoneessa leijaili aina hieman metaanin haju, kun kaasu erottui vedestä lämmitessä. Kaikki vesi haettiin silloin ämpäreillä kaivoista eikä ollut seurakunnan putkien vettä.

Seurakunnan virkataloon oli tehty kolme asuntoa, kaksi pienempää yläkerrassa, isompi perheasunto alakerrassa. Pohjakerroksessa oli sauna ym huoltotilat. Taloa tehtäessä ei löytynyt kaivon paikkaa, kylähän on ohuehkon maakerroksen peittämän kalliokinkaman päällä. Päädyttiin porakaivoon, ja kaivoa saatiin porata lähes 100 m, kunnes vesilähde oli riittävä. Se olikin roopeankkamainen löydös, sillä vettä tuli ylenpalttisesti, ja pian kylällä oli seurakunnan oma jakeluverkosto, kun vettä riitti kirkon ja seurakuntatalon tarpeiden lisäksi myös muutamalle muulle lähinaapurin talolle, siis myös meille.

Ilman putkistosta tulevaa vettä ei tuo meidän lämmitysjärjestelmän vaihdoskaan olisi onnistunut. Talon asumismukavuus parani huomattavasti, kun jo 1930-luvulla varattu vessatilakin voitiin ottaa käyttöön. Se tietysti vaati lisää ratkaisuja, kuten putkireittien puhkomista lattioihin ja ulkoseiniin, ja jätevesikaivon tuomista talon liepeelle. Siitäkin selvittiin, koska hiekkaa ym tarpeellista sai ostaa ja rakentajia löytyi.

Leivinuunin ylätilassa johtavat betoniraput asuinkerrokseen. Keramiikkakengät säilyttävät syttytuohet ym. Kohta voi panna pellit kiinni!

No nyt taas nykypäivään! Suora sähkö on edullisempi lämmitysmuoto kuin sähköllä varaajaan vettä lämmittävä. Pitkiä sähkökatkoksia ei näin rintamailla ole odotettavissa. Siksi 2005 muutettiin tähän systeemiin. Lämmitän nyt sähkön lisäksi myös puilla, koska saunan kaksi uunia ovat käytössä. Molempiin tulet aamulla, ja jos ei ole suihkuttelua, voi saunan ovet pitää koko ajan auki, ja lämmin ilma tulvehtii sieltä kaikkialle, mihin ovien kautta pääsee. Leivinuunin lämpö varastoituu vuorokaudeksi sekä uunin massaan että talon keskellä kulkevaan monta metriä leveään tiilihormistoon. Myös yläkertaa voi lämmittää vain ovia auki pitämällä, jos siellä oleillaan esim. kangaspuuaskareissa. Mikäli jostain syystä sähkön saannissa olisi pidempi katkos, lämpiäisi talo pohjakerroksen avulla kokonaan.

Polttopuu on tullut lähes yksinomaan omalta tontilta, ja meillä palaa kaikki puumassa, ei siis vain klapit. Arboretumin verhopuustoa voi harventaa muutaman vuoden välein, pensaita pitää käsitellä vuosittain. Kuivatan pienetkin oksat, ne ovat hyviä syttyjä kuivina. Alkukesällä teen oksahommaa, risut kuivuvat pressun päällä nopeasti, ja ainahan voi panna katteen päälle, jos on sateista. Oksat varastoituvat pahvilaatikoissa, risut isommissa astioissa. Lisäksi pienennän muun jätteen määrää keräämällä eri jäteastiaan syttypaperiksi kelpaavan palavan tähteen. Kompostoriin menee vain kahvinsuodatin ja se paperi, joka on astian pohjasuojaksi asetettu. Syttyastiallinen tulee helposti  parissa päivässä, kun tallettaa jätteen järjestelmällisesti.

Lauteen kulmalle nostetut omenapuunoksalaatikot. Oksat olivat puissa kiinni vielä vuosi sitten, puut kaadettiin 4.12. Kesän aikana ne kuivivat syttytarpeiksi. Luulenpa, että kahdesta omenapuusta saatua oksavarastoa riittää vielä vuodeksi! Pahvilaatikko kestää käytössä useamman vuoden, jos se ei pääse kastumaan, siksi puuaines menee niihin vasta kuivatettuna. Nykyiset hedelmä-ja vihanneslaatikot, joita saa kaupoista, ovat vallan hyviä, kun niissä on nurkkavahvike.
Pitää ajatella kansantaloutta, ja siksi olen tyytyväinen uuneihini, jätesäiliöön laitan vain korkeaa lämpöä palaessa vaativat muovit. Kun talossa on korkea 1930-luvulta peräisin oleva hormi, on hyvä ottaa huomioon sen käyttökunnon säilyttäminen! Muovista vapautuu hapanta palotähdettä, joka voi rapauttaa piipun materiaaleja. Muoveja ei tule paperijätettä vastaavasti. Kun erottelen kotiuunijätteen pois, ei jäteauton kuljetettavaksi jää paljonkaan, se käy vain kerran kuukaudessa, mutta normaalioloissa riittäisi puolta harvempikin tahti, kun sekajätesäiliö on n. 200 litraa. Kun kylällämme on lehtien-, metallin- ja lasinkeruuastiat, ei päivälenkkiä kauemmaksi niidenkään takia tarvitse mennä.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Kuukausi jouluun

Marraskuu tuntui niin pimeältä, että oli ihan pakko jo laitella pieniä ledvaloja ikkunoihin ja ulkopensaaseen, kun tuntui, että kulki aivan sokeana auringon mentyä sadepilvien takana horisonttiin. Olin ripustanut kaikki edellisten vuosien viritykset toimimaan, mutta piti vielä käydä hankkimassa täydennyksiä, kun yläkerran ikkunatkin oli valaistava. Keväällä vaihdetut uudet ikkunat tuntuvat mukavilta, kun ne ovat 3-lasiset, ja yläkertaan portaiden kautta siirtyvä lämmin ilma viipyy nyt pitempään. Ikkunoita ei enää ole tarpeen verhota peitteillä talvisuojaukseksi.


Ensin yläkerran ikkunoiden valaisu tuli aivan muusta tarpeesta (siellähän ei asuta talvikaudella), sillä näissä uusissa ikkunoissa on vakiovarusteena hyönteisverkot, ja talitiaiset päättivät pari viikkoa sitten alkaa nokanhionnan harjoitukset niissä. Huomasin, että jokaiseen verkkoon oli ilmaantunut pieniä reikiä. Asuinkerroksen valot selvästi estivät nokkimista, joten päädyin tästäkin syystä hakemaan yläkertaankin lisävaloja. Luottorakentajani Hessu kävi kyllä muutama päivä sitten opastamassa verkkojen poisotossa ja mahdollisessa korjaamisessa (tuntui järkeenkäyvältä eikä liian vaikealta), mutta ikkunavalot hoitakoot nyt
aitoa tehtäväänsä. Tiaiset saakoot nokkia omia ruokiaan ja puhdistaa itsensä siemenastian viereisessä vaahterassa!

Aamulla sinisten ledlamppujen sini ei juuri erotu. Pimeällä lumimarja näyttää naapurini mukaan Wisteria-kasvilta, kun sininen hehkuu! Lumi on sinistä yli kymmenen metrin päässäkin. Siniset lamput tulivat ostetuiksi vahingossa, kun en huomannut olla tarkkana laatikkoa valitessa. Sisälle niitä ei voi ollenkaan laittaa, kun valo on niin kylmä. Opin kerrasta: nyt varmistan, että kaikissa laatikoissa varmasti lukee: Lämmin valkoinen.

Ledvalojen energiantarve on mitätöntä, n. 1000 pikkuvaloa kuluttaa yhteensä yhden 60 watin hehkulampun verran. Tuhatta ei meillä sentään ole, ei sinne päinkään!  Pihavalojenkaan (energiansäästölamput)  kanssa ei kulutukseni ole edes 30 watin luokkaa. En tunne itseäni tuhlariksi. Onneksi saatiin lunta. Siitä heijastuu paljon vaatimatontakin valoa, sen huomaa nyt, kun valkoista maata on katseltu muutama päivä. Meillä satoi viime torstaina koko päivän, lumi tuli nuoskana, ja auton katolla oli n. 20 cm:n  peitto. Aivan kuin päivä olisi pidentynyt, kun ulkovaloa alkoi olla paremmin! Olihan lumiräntää hieman aiemminkin ripeksinyt, mutta kun maa oli lämmin, se suli, ja viime viikkojen sateet olivat pelkkää vettä. Ehdinpä vielä vääntää kasan lumipallojakin vanhanajan lumilyhtyyn, kun lumi oli käsiteltävän kuntoista ihan iltamyöhälle, pakkasta tuli vasta yöllä.


Kuva on otettu sunnuntaiaamuna, joten luonnonvaloa on jo. Palloista kyllä näkee, että lumi oli hieman liian kohmeista tehdessä. Mutta kun edellisten pallojen teosta oli jo vaikka kuinka monta vuotta!

Viime vuonna pysyvä lumipeite tuli vasta joulukuun neljäntenä. Nyt siis ollaan kaksi viikkoa aiemmassa. Puutarhastani oli juuri samana päivänä kaadettu kaksi vanhaa omenapuuta, ja rungon kappaleet lähtivät kaatajan autonlavalla odottamaan tulevia sorvaustöitä. Minulle jäi selviteltäväksi ajotielle jääneet kaksi mahtavan latvuksen oksarytöä. Kun sinä iltapäivänä lykkäsin päiväkahvit tuonnemmaksi (kaataja ei ollut kahvinjuojia), sain kuin sainkin oksat neljään isoon kekoon puutarhan nurmikolle. Seuraavana aamuna se olisi ollut tosi märkää puuhaa. Myöhemmin lunta tuli monta tuntia yhteen mittaan. Oksakasojen luona oli rusakolla mahtavat ruokapaikat pitkälle keskitalveen! Lumeen tallautuneet polut johtivat tarkasti aina omenapuun oksistoille. No sittenhän ei enää kannattanut kaivaa vanhoja oksia, kun lunta tuli ylettömän paljon ja jänis ylti helpommin syömään kasvavien puiden alaoksia.

Kuva on tammikuun alkupuolelta 2010, lunta oli kertynyt n. 35 cm. Yksi latvuskasa tässä polkuineen.

Odottelin torstai-illaksi koiravieraita, joten pihan lumitöiden lisäksi piti tehdä myös arboretumin polkuja käveltävään kuntoon, kun näin koirain ulkoilun voi järjestää omalla tontilla. Polkuja testailtiin perjantaina ja lauantaina, vanhin eli Wilma päätti kulkea vain poluilla, kun sen mahan alus on käynyt kovin karvattomaksi, ja hanki tuotti kylmän aistimuksia liikaa.

Ei mikään highway, vaan metrin leveys, johon pääsee kolmella lapion lykkäyksellä. Kun jouluksi on odotettavissa seuraava vierailu, pitää uusien sateiden jälkeen taas tulla tänne voimistelemaan. Lumityö on mukavaa, kun lapiollinen ei paina paljon.

Talonomistajan muistettavia huoltohommia on jätekaivon tyhjennys ennen lumentuloa. Olin saanut sen juuri hoidetuksi viime keskiviikkona, sillä vessanvetämisen yhteydessä kuuluva ääni alkoi muistuttaa siitä. Jos ei muista, niin kaikkien muiden lumitöiden lisäksi saa kaivaa kaivonkannen esille, ja sillä kohtaa on ikävästi aurausvalli.

Aika on muuten kulunut pirttihommissa. Aamutakkien ja essujen ompelun lisäksi työt ovat edenneet pyjamiin ja puseroihin. Kun pari kansalaisopiston kurssia oli viikolla peruttu opettajan sairastumisen takia, ompelua  tuli tehtyä tavallista enemmän. On mukavaa, kun työt valmistuvat! Sitä iloa ei työssäolon aikaan juurikaan kokenut, kun vapaita aamupäiviä ei ollut. Olen nimittäin huomannut olevani ompelun suhteen aamuviritteinen, ja iltaisin pitäisi olla lyhytjännitteisempää askaretta, kuten palapelejä. Edellä mainitusta voi päätellä, minkälaisia joululahjoja tänä vuonna on tekeillä.

Ompelu voi kyllä tyssätä, jos ompelukone sanoo irti avustussopimuksen, ja niinhän aina käy, kun aikoo saada aikaiseksi. Jos kone viipyy huollossa, voi olla, että into hiipuu. Pessimismiä? Ei vaan kaiken kokeneen tässä suhteessa hyvä muisti.

Jotta saisin edes jonkinlaisen aasinsillan jouluun, joka mainitaan otsikossa, piti kaivella esiin kuva viime syksyllä näihin aikoihin syntyneistä punaisen värjäyksen langoista. Langat uivat yli kolme viikkoa kylmävärjäyksenä, lasten ammeessa aiemmassa kirjoituksessani mainittujen sukkahousu-väripussien kanssa. Lähtökohtana on ollut vaaleanpunaisia tai vaaleanharmaita  tai keltaisia lankoja, kaikista tuli punaisia, mutta lähes tekokuituinen sininen lanka ei ottanut väriä juuri lainkaan.

Yleensä olen ahkeroinut sukankutimen parissa ennen joulua, se on aika leppoisaa työtä ja käy etupäässä vain takapuolen lihaksille, joita alkaa hermostuttaa istuskelu. Nyt ei ole valmistunut kuin jokunen pari, se Sinisorsa-langasta alettukin on vielä puikoilla. Mattotyö kun on myös kesken, ja kudetta pitää jonkin verran vielä halkaista. Kun pakkasaika tulee todella, yläkerran työt vähenevät. Saa nähdä, tuleeko vielä laitettua se sininen poppanaloimi puuhun tämän mattotyön jälkeen. Onneksi on viime keväältä tähteenä joitakin pareja, jos löytyy joku erityisessä sukkapulassa oleva. Liian myöhään valmistuneet voi siirtää ystävänpäivään. Tiedossa on myös sukankudinsessio ensi huhtikuussa, joten panttaan sitä puuhaa nyt.

Odottelen ensi viikon öitä, koska on luvattu yli 10 asteen pakkasia, ja se merkitsee, että pakastimia voi alkaa sulatella. Kaapin sisällön voi tunnin ajaksi laatikkoineen tai muovikasseissa humpsauttaa ulos odottelemaan. Samalla tulee lajiteltua sisältöä. Kylämme vanharouva, Siru-koira ei käy merkkailemassa tuolloin, sillä sen iltalenkki, joka kulkee taloni ympäri, osuu iltauutisten aikaan.

perjantai 12. marraskuuta 2010

Kaleidoskoopin siruja

Olimme koko kyläyhdistyksen voimalla eilen ravintola Kurjenmiekassa Olavi Virta-illassa, juhlimme muiden yhdistysten ja yksityisten joukossa oman yhdistyksen kesäkauden päätöstä. Kuultiin Virran lauluja neljältä vuosikymmeneltä, ja samalla nautimme hänen tallettamiensa reseptien avulla loihditusta illallistarjonnasta. Eilinen laulajasolistimme kertoi musiikin lomassa taustoja noista ajoista Virran elämässä. Märkä ja pimeä syyskeli vaihtui aivan toisenlaisiin keskustelun kohteisiin! Säästä ei puhunut muistaakseni kukaan. Kuin olisi helistellyt kaleidoskooppia ja itsekukin saanut samoista lähtökohdista aivan uudet näkymät.

Kurjenmiekan paikkakin oli viime vuosisadan puolivälissä erilainen, parin soistuneen lammen liepeeseen kehkeytynyt taiteilijamökki voimalinjan alla. Lammet olivat aiemmin eteläsuomalaiseen tapaan kaivettu joko savenoton tarpeisiin tai lehmälaitumien juomavesipisteiksi. Linjakin oli kyllä aivan tuore, sillä Mankalan voimalaitoksilta johdettava sähkö oli alkanut 1940-luvulla siirtyä valtakunnanverkkoon.

Lunta ei ole edelleenkään, vaikka asiaa pidettiin varmana vielä viikko sitten. Komeamaksaruohot siis kukkivat rapunpielessä, seuranaan silkkikukkayksilöitä ja tuijanoksia. Maksaruohot ovat "itsetehtyjä", vaasiin katkaistut kukkavarret kun tekevät aika pian juuria ja pikkuoksia lehtihankoihin, ja ne voi panna maahan kasvamaan, jos on sulaa, mutta on niitä elätelty yli talvikaudenkin! Nämä ovat vaasikukkia syksyltä 2008.

Oli oikea henkilöhistoria-huuhde, sillä musiikin tuomat muistikuvat putkahtelivat esiin elävästi. Niin taisi käydä monelle, sillä hartaat kuuntelun ilmeet kielivät vajoamisesta pois nykyhetkestä. Laulajasolistimme sai ihan herätellä yleisöään ottamalla heitä mukaan joihinkin kertosäkeisiin. En nyt tällä hetkellä kyllä tiedä, itkeäkö vai iloita, koska aamulehdissä oli raportti tutkimuksesta, jossa todettiin dementian saavan lohtua musiikista ja palauttavan mieleen unohtuneita asioita. No ihmekös tuo, sillä musiikkiin tuntuu liittyvän muitakin kuin kuuloaistimuksia! Virran keittokirjasuosikit taas ajoittuivat aikaan ennen jääkaappia ja pakastinta. Syötiin siis mm. hyydykkeitä, jotka pysyivät koossa gelatiinilla eikä jääkohmeella. Niin elettiin kesämökkielämääkin 1970-luvulla sähköttömissä rantamökeissä.

Olavi Virran esittämiä lauluja sijoittuu elämäni varrelle varsinkin 1940- ja 50-luvuilta. Ensi kosketuksia oli jo alakouluiässä, jolloin naapurin Maijalla ja minulla oli tapana opetella laulun sanoja ulkoa. Sitten kun hyvin osattiin, niin kipaistiin isoon ympärikeinuvaan keinuun istuksimaan ja kovalla äänellä laulamaan. Jos oli kynä ja pikkuvihko, voi sanat kirjoittaa. Maijalla oli parempi lähtökohta minuun verraten, koska hänen tansseissa käyviltä isoveljiltään sai kysyttyä, jos jotakin ei ymmärtänyt. Olisimme kyllä osanneet lukea, mutta Toivelaulut-vihkot olivat poikien taskuissa tarkasti!
Kun veljet lähtivät lauantai-iltaisin kesätansseihin, heillä oli tapana panna luonnonkukka puvuntakin napinläpeen. Papulanruusu oli silloin kohteena, koska viimeistään maantien varressa asia muistui mieleen. Siinä oli jotakin niin herkkää, että vieläkin juttu tulee mieleeni, kun hoidan ruusua tai katselen kuvia siitä. Nuori toiveikas miehenalku, saunapuhtaana ja kukka rinnassa! Tukka kammattuna taaksepäin, eteen loiva laine, ehkä hiukan Suavella sidottuna. Yleensä tultiin ikäjärjestyksessä, ensin vanhin. Maijan vanhempi sisar puolestaan kulki jäljestä samanikäisen naapurintytön kanssa, valkoisissa puseroissa ja pliseeratuissa puolihameissa molemmat, kauniina kuin prinsessat minun mielestäni.

1950-luvun aika oli tulvillaan muistoja Saukonkallion tanssilavamatkoista, tuo tanssipaikka valmistui käyttöön juuri alkavan aikuisuuteni kynnyksellä. Sellaisia lavoja rakennettiin moneen paikkaan silloin, olihan meillä paljon nuorisoa, joille ei siihen mennessä ollut ollut muuta yhteistä kokoontumispaikkaa kuin koulu- ja rippikoulutilat. Tältä kylältä mentiin tansseihin porukalla, vaivalloinen matka ja liukkaat rantakalliot lisämausteina. Meidän nuorten mielestä ihan vanhatkin tulivat, no nyt kyllä alta kolmekymppiset eivät ole vanhoja vielä....mutta sukupolviero oli aika suuri, joka johtui osaltaan oppikoulun tulosta Iittiin, jossa meidän ikäluokallemme tarjoutui mahdollisuus kielten opiskeluun ja sitä kautta elinpiirin laajentamiseen.

Silloin Saukko oli vain katoksella varustettu lava, eikä limonadia kummempaa virkistystä ollut tarjolla kesäaikaan järjestetyissä tilaisuuksissa. Tuulisella säällä oli aika vilpoista! Joskus mentiin ns. tanssiautolla, linjurikuljetus siis, mutta vähissä rahavaroissa käveltiin. Pyörää ei käytetty! Väki oli pukeutunut parhaimpiinsa, ehkäpä leveät helmat ja pyörä ei ollut hyvä yhdistelmä. Sisarellani ja minulla oli itseommellut vaatteet, Elsan polku-Singer oli hyvä ompelemaan. Kaupoista sai jo joitakin kankaita, että pääsi ihan valitsemaan. Mielestäni niiden ostoa ei rajoitettu millään kuponkisysteemillä, jota pula-aikana tapahtui.

Musiikki oli aina elävää, siis jokin bändi eli yhtye kuten silloin sanottiin, oli tullut soittamaan, melkein aina laulusolisti mukana. Suurin osa lauluista esitettiin suomalaisin sanoin, aniharvoin mitään muuta kieltä. Kun orkesteri piti taukoa, niin tanssijat myös. Olisi ollut kyllä mahdollista soittaa levyjä väliaikana, mutta levysoitinta ei kai järjestäjillä ollut, eikä nauhureita oltu keksitty. Teinikunnan omissa tansseissa, ns. hipoissa, joissa Lahden lukioaikana kävin 1952-55, taas kuultiin pääosin englanninkielisiä lauluja, mm. eilen illalla esitetty Keinu kanssani oli ilman muuta Sway. Olavi Virta ei muutenkaan ollut suosiossa, vaan amerikkalaismusiikki, kuten Glen Millerin tuotanto, sehän ei tarvinnutkaan solistia, koska oli paljon puhaltimia. Stardust, ah miten olikin kaunis! Lakkasin olemasta tansseissa käyvä nuori ennen Beatlesia ja Elvistä, joten heistä minulla ei ole muistikuvia.

Kuulemamme musiikki toi mieleen paitsi niihin aikoihin liittyneitä ihmisiä, myös muistoja talvella jääkylmistä seurataloista, mm. Ähtärissä, jonne Pohjanmaalla asuessa mentiin 1950-luvun lopulla kuuntelemaan Virran kiertueen esityksiä. Silloin oli hula-vanne muotia, sen pyöritystä musiikin tahtiin nähtiin tuolloin estradilla. Paikallinen Kesäniemen sekavarakauppakin myi vanteita. Ylläni oli tumma sammalenvihreä samettimekko, tykkäsin siitä kovin, vaikka kankaan valmistuksessa käytetty väri tai kiinnite eivät nahkalleni hyvin sopineetkaan. Silloin ei tulllilaboratorio käännyttänyt yhtään kangaspakkaa epäterveellisyyden takia!

Jotta ei pelkästään menneisyyden vaahdossa olisi kylvetty, muistettiin kilistellä maljoja kirkolle, jolle on nyt koittamassa uusi aika, kun katonkorjaus on loppunut. Onhan nyt kirkollisvaalipäiväkin juuri tulossa. Toisaalta seurakuntamme toiminta ei saanut kehuttavaa kuuluisuutta tällä viikolla lehdissä, sillä viime talviset metsänhakkuut olivat ikävästi ulottuneet suojeltaville ns. erityisbiotoopeille, Verkkovuoren alusmetsän ikipuustoon ja kirkon länsipuolella olevan lähteikön tervaleppiin. Kilpikaarnapuiden paikalla on nyt lähes metrin syviä korjuu-uria, ja mikä ihmeellisintä, paksut, puuaineeltaan hyvät puut olivat päätyneet massa- tai hakekohtalosta kieliviin sekapuukasoihin kappelin parkkipaikan liepeisiin.

Huhtikuussa alkanut kirkon katonkorjaus on päättynyt. Eilen suojapressujen poisto oli edennyt nosturityöhön katto-osan kohdalle, ja iltaan mennessä telineitäkin oli purettu jo usean metrin alaspäin. Onneksi keskiviikon paksut sumut olivat hieman vaihtaneet korkeutta ylöspäin, että kuvaaminen jotenkuten onnistui.
Suojapressuja tai ainakin telineitä tulee uudestaan keväällä, kun ulkomaalaus alkaa. Maalaukset sisällä joitakin vuosia sitten, kun sisäväritys muuttui hennon vihertävään sävyyn pilvenharmaasta entisestä, oli parasta, mitä niille tiloille oli pitkään aikaan tapahtunut, ja muidenkin mielestä näin oli, sillä kirkostamme kehkeytyi hyvin suosittu mm. vihkikirkkona.

Alkuviikosta hankittu flunssapiikin reaktiopaukamakaan ei muistunut mieleen koko musiikki-iltana, ehkei nostettu käsivartta?

maanantai 8. marraskuuta 2010

Savua ilmassa

Tänään onkin vaihteleva kurssitunti meneillään, sillä luokkahuoneemme ilma on nappaamassa ilmastoinnin kautta viereisen lämmityskeskuksen savukaasuja. On porukalla mietitty ensin savujen aiheuttajaa ja epäilty paloa jossakin kiinteistössämme. Opettajamme Lumikon tehtyä tunnustelureisun toisiin harrastusluokkiin rauhoituimme varsinaisiin askareisiin.

Nyt on muutettu oikea aikavyöhyke ja aikaansaatu harmaan profiilinaaman tilalle jotakin elävämpää. Onpa luotu eräälle blogille uusi otsake ja kuultu, että blogillakin on rajat, se tulee täyteen jossain vaiheessa, ja sitten tulee tehdä uusi blogi, jos kirjoitusintoa jatkuu.
Tämän kuvan löysin ilmanpainemittareita käsittelevästä googlen luettelosta.
Miksi savut tulevat sisään? Tavallisin syy savun painumiseen maata päin on sillä paikalla vallitseva korkeapaine. Silloinhan ilmamassa siirtyy maata päin, joten savutkaan eivät nouse.

Miksi nimi on korkeapaine? Kun savut ja ilmat liikkuvat alas? Siksi, kun ensi kertaa mittaria luotaessa ilmanpainemittarin nestesäiliöön kohdistui enemmän ilmamassan painoa, ja siinä olevan pillin kautta elohopea tai muu merkkiaine nousi pillissä ylemmäksi eli korkeammalle helpottamaan tuota painoa. Siten mittari näyttää tällöin korkeaa lukemaa.

Matalapaine tulee vastaavasti silloin, kun ilmat liikkuvat paikalla ylöspäin, ja siis säiliöön ei kohdistu painetta.
(Nykyisin ilmanpainetta voi mitata monin tavoin, mutta on pysyttäydytty alkuperäisesssä järjestelmässä ilmanpaineen määrittämisessä korkeaan ja matalaan.)

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Varastot täynnä sanoo hamsteri

Tämän blogin aihe tuli kuin itsestään, sen jälkeen kun olin viettänyt eilistä päivää marsunäyttelyssä, sen kahvilatätinä. Marsuista, mukavia kuin mitkä, mieleen tulivat muut häkkikasvatettavat lemmikit, kuten hamsterit ja hiiret. Se siitä tajunnan virrasta!
Kun kauan aikaa sitten luin ensimmäisen kerran Veikko Huovisen kirjan Hamsteri, ajattelin, että Huovinen oli avannut aivan uuden ikkunan nykyihmisen menon tarkasteluun. Hän oli katsonut geeneistä periytyvää tarverakennetta ja millaisena se näyttäytyi realistiselle itseään halllitsevalle kirjailijalle. Pula-aikana kasvaneelle ihmisenalulle oli tosi herätys suhtautua toisten keruuseen huvittuneena. Oma keräilyintoni sai siinä uuden viitekehyksen ja laantui huomattavasti! Villatakkien kutominenkin väheni! Huovinen oli poikkeus sikälikin, että kirjailijoiden suosikkiaihe seksi jäi kokonaan käsittelemättä ja silti kirja myi hyvin.

Syksyllä on mukava muistella kevättä! Tässä kukkivat keltavuokot ja imikät, näkyypä jokunen valkovuokkokin. Olen istuttanut näitä tuliaisia kukkapenkkeihin, mutta ovat aika itsenäisiä leviämään. Kevään 2008 kuva kertoo oleellisen asian polttopuiden hankinnan vuotuisrytmistä. Puut kaadetaan loka-marraskuussa, ja saatetaan klapivaiheeseen saman tien, koska tuore puu halkeaa paljon helpommin kuin kuiva. Sitten ne kuivuvat ilmavasti jonkinlaisessa kasassa tai pinossa. Seuraavana syksynä ne ovat jo polttovalmiita, jos kesä on ollut sopivan kuiva. Nämä puut kyllä ovat jo toissavuotisperuja, siis kaadettu syksyllä 2006, kun lumi tuli pilkkomisen jälkeen lähes heti.
Katselin sitten illalla majavien elämästä kertovaa TV-ohjelmaa, ja rupesi ihan naurattamaan itsekseni, kun ajattelin, miten hyvin majavien syksyinen puuhailu sopii meihin luomakunnan fiksuimpiin. Siinä sitä mennä touhotetaan kaikenlaisen muka tarpeellisen perään.
Keräämisen tekniikka kehittyy, kun käydään kaupoissa ja opitaan shoppailemaan. Varsinkin silloin ostetaan, kun tavara on ns. tarjouksessa tai saatavissa muuten vaan alehinnalla. Monen hankitun tavaran kohdalle mieleen kirjoitetaan sana Löytö. Kohteina ovat paitsi ruoat ja vaatteet, työkalut ja tarveaineet, myös harrastamisen erilaiset kohteet, mitä mielikuvituksellisimmat. Joku kerää museoidakseen, kuka nukkeja, kuka traktoreita.
Haalimisessa on myös tasoja, joista arvaa, kuinka pitkälle kehittynyt ko. keräilijä on. Nykyään kerätään merkkituotteita, muuten vaan trendikästä roinaa tai kun tätä ja tuota olen aina halunnut. Eikä kotimaan kauppojen tarjonta riitä, turisti etsii lomakohteensa ottaen huomioon, mistä saa edulliset ostokset. Enkä nyt puhu tallinnanmatkalaisista. Paitsi että pitää olla Hintatietoinen ostaja, pitää olla myös Valistunut kuluttaja. Hiljaa sivuutetaan Buy nothing to day- teema, se ei kosi vaistoja.
On suorastaan ihme, miten kaikki tavaramme mahtuvat! Kun kirppikset toisaalta kukoistavat, voi vain arvata, miten monta jäähyväishetkeä on vietetty, kun uusi tavara ei mahdukaan ennenkuin on tehty tilaa sille.
Tavaroiden kertyminen saa uutta puhtia varsinkin syksyllä, kun hieman ilmat viilenevät. Mainostajat tietävät, mistä narusta ja milloin vedetään: talviunen alun aikaan sohvia, sänkyjä ja vuodevaatteita uskomattoman halvalla.
Jos riittäisi, että hillotaan, mehumaijataan ja muuten vaan säilötään kellarit äärilleen täyteen, mutta lisäksi on hoidettava kaapit pulleviksi mahdollista talvihorrostelua ajatellen.Kotien kylmä- ja kuivakaappivarastoilla selviäisi helposti kuukauden, joidenkin jopa paljon enemmän. Viime aikoina ei ole juuri puhuttu kodin varmuusvarastoista, vaikka sellaisiahan nuo ruokakätköt ovat. Tsernobylin onnettomuuden tapahduttua 1986 niistä kirjoitettiin paljon, ja sen jälkeen, kun asia unohtui, tehtiin varastoja taas näistä luonnollisista syistä.

Kun olen kasvien ystävä, on aivan pakko kerätä siemenluetteloita, siemenpusseja, koriste- ja luonnonkasvien taimia, mitä milloinkin. Laskeskelin joskus tontilla elävien kasvien lajivalikoimaa, mutta totesin sen turhaksi. Lukumäärän tietäminen ei ole oleellista! Eikä kaiken tuominenkaan. Siemenluetteloita voi katsella ihan vaan kuvakirjanomaisina lukemisina. Yhtä kaikki, tontilla kasvavat nyt vuokot ja imikät, joita tällä kylällä ei, kumma kyllä, alun perin ollutkaan, vaikka on kyseessä etelä-Suomen paikkakunta. Mutta se on toisen blogin juttu.


Tykästyin niin tähän kuvaan, että se on nykyisin työpöytäkuvana computerissa. Lintulaudalla on tarjona auringonkukan siemeniä, mutta niiden joukossa myös rikkakasveja pellolta, kuten marunatuoksukkia (Ambrosia artemisiifolia), joka sitten keväällä itää sekä seipään tienoilla että hiemen edempänäkin.
Emme ole puuhissamme yksin majavien kanssa, useimmat talvehtivat linnut ja nisäkkäät tekevät varastoja kuka minnekin. Lintulaudan vierailijat tuntuvat luottavat mukanaan kannettavaan rasvavarastoon enemmän, niin paljon ne alkuun syövät, ja talven edistyessä liikenne hiljenee hieman.


Toinen hauska lintujen kylvöslöytö on koko kesän kauniisti kukkiva munkkineilikka (Dianthus carthusianorum), jota on jo kahdessa kohtaa tontilla. Se on rakenteeltaan sirompi kuin harjaneilikka, jota se muuten kovasti muistuttaa. Tämä kasvupaikka oli  2008 lintulaudan paikka, jota muotoilin uudelleen keväällä 2009, kun lisäsin kukkapenkkiä irlanninkatajan takia. Seuralaisia ovat lisäksi valkokukkaiset: syyskukkija tummatulikukka vasemmalla, ja alkukesän kukkija kirjohanhikki neilikan takana. Munkkineilikka ei kasva kukkapenkistä, vaan nurmikosta siinä vieressä. Ehkäpä siirrän sen ensi kesänä parempaa multaan?


"Parhaita" yllätyksiä oli joskus takavuosina, kun löysin kesämökkipatjan alta keväällä hiiren talveksi kokoamat vaahteransiemenvarastot. Niitä oli satamäärin. Ihme, kun eivät kummemmin häirinneet nukkumista. Kerääjä oli jo paljon ennemmin jäänyt hiirenpyydyksen ansaan ja niin koko hiiri unohtunut! Mukaan oli joutunut mistälielöytynyt rusinakin. Tavallisimmin "nenien" kätköpaikka on ulkona tai halkovarastossa.
Toisen kerran törmäsin hiiren varastoihin, kun mökille tuomani huonekasvi rahapuu alkoi tehdä kuolemaa hoidosta huolimatta. Kiikutin puun kompostille keväällä, ja suureksi hämmästykseksi juurten multavälit olivat ihan ontto tila, hyvin sisustettu jyväjemma. Mehevää runkoa oli myös kaluttu ontoksi siihen tarkoitukseen.  Kuivakukkina olleet vehnäntähkät olivat pikkuhiljaa muuttuneet jyvättömiksi ja lopulta varretkin taittuneet, mutta olin arvellut jyvien menneen suoraan suuhun talven kuluessa. Arvaatte, että hiirelle oli käynyt huonosti klassisella tavalla, kun varasto oli jäänyt kevääseen.

tiistai 2. marraskuuta 2010

Menisikö pihahommiin?

Kukkapenkin ruskaa pari viikkoa sitten. Kultahelokki (Oenothera fruticosa) kukkii alkukesästä suurin keltaisin kukin, mutta ilahduttaa pitkälle syksyyn, kun sen lehdet muuttuvat raikuvan punaisiksi! Lopulta talven läheisyys voittaa, ja nyt marraskuussa ne ovat enää tummanruskeita, alas taiteltavia.
Ennenkuin kirjoitan mitään muuta, on huomioitava, että tämä Blogger-ohjelma on sitoutunut johonkin Amerikan aikaan, eli se kirjaa meidän kelloon verrattuna asiat n. 9 tuntia aiemmaksi. Tämän havainnon tein, kun nyt tiistai-aamuna kirjoitin bloginalkua ennen seitsemää, mutta ohjelma näyttää päiväyksestä päätellen minun tehneen kirjoitelman maanantaina iltamyöhään. Ehkä tämä elämä ei ole muutamasta tunnista kiinni? USA:n kelloa käännetään vasta ensi viikonvaihteessa, joten sitten ollaan 10 tuntia jäljessä meidän kellosta. (Lisäys 8.11.2010: Asetuksista korjattiin tuo kiinnostava Kalifornian aika Helsingin ajaksi!)

Jos sääennuste lupaa sateetonta päivää, niin ulkoaskareita voisi ajatella. Onhan ne jänisverkotkin vielä laittamatta, kohta se on myöhäistä. Mitä muuta sitten tekisi? Haravointiin suhtaudun nykyisin varsin pidättyvästi, kävelyalueita lukuunottamatta. Siihen on monia syitä, esim. se, että tällä kylällä tontit ovat melko isoja eikä koko tontin haravointi ole enää siitä syystä järkevää. Kun katselen keväisin etelänpuoleisen naapurini tontinkulmaa, johon syksyn lumien tullessa jää aina paksu vaahteranlehtikate, siinä kohdalla ovat vehmaimmat scilla-alueet!

Lintujen ruokintapaikka lähellä ikkunaa. Niille pitää olla jonkinlaisia pensaita lähettyvillä, mihin pyrähtää, jos pakenemisrefleksi pakottaa siiville. Tässä kohtaa, vaahteran ja syreeniaidanteen kulmauksessa siis on hyvä paikka seipäälle. Linnut seuraavat aika korkealta puista tilannetta ennen siirtymistä laudalle.
 Pensaiden alusia on hankala haravoida, joten olen soveltanut tätä niin, että suojaisuutta tarvitsevat, kuten pikkusipulien kasvupaikat jäävät koskematta. Siitä kyllä seuraa, että maa-aineksen määrä pensaan tyvellä kasvaa, eli maanpinta pyrkii nousemaan. Sipulikasvit peittävät sen keväisin, mutta kasvittomana aikana tuon eron huomaa aika pian. Toisaalta: myös maamyyrien mielestä sellainen luomupuutarha on aika kiva! Tähän aikaan vuodesta voi sen sijaan harrastaa alimpien oksien karsimista, sillä lumi painaa oksia alaspäin muutenkin. Lehtipuita ja pensaita voi mielestäni leikata melkein milloin vain, useissa pensaissa ulospäin kaartuvat oksat ovat vanhimpia, uusi kasvu tulee pensaan keskeltä. Syntynyt risujäte voi jäädä lehtikompostin päälle talvehtimaan, se estää niitä lentelemästä, ja risut kuivuvat kevättuulissa nopeasti käsin katkeaviksi.

Vuorenkilpi kuuluu suosikkeihini. Se peittää tässä rinteisessä tontissa sellaisia kohtia, jotka ovat muita kaltevampia. Aloin sijoittaa niitä ensin tuohon lintulaudan takaiseen rinteeseen, kun sillä kohtaa sijainnut navettarakennus alkoi sortua 1991 ja pantiin maan tasalle autotallin rakennuspaikaksi. Kasvin vihreät lehdet talvehtivat ja varsinkin keväisin se on upea vaaleanpunaisen kukinnan aikaan. Helppohoitoisuudessaan se on aivan ykkönen! Sitä voi myös lisätä vaivattomasti taittamalla loppukesällä tai alkukeväällä maata pitkin ryömiviä oksankärkiä ja lykkäämällä ne märkään multaan. Kastelusta pitää huolehtia tuolloin, että juuret kehittyvät, muuten kasville ei tarvitse tehdä mitään.

Lintujen ruokintapaikan alapuolella on myös jyrkkä luiska, siinä kotkansiipiä ja pääasiassa herttavuorenkilpeä, kuva on alkukesältä 2009. Tämä luiska puolestaan kätkee kaksi rakennushistorian elementtiä: kotkansiipien takana oleva, ties kuinka vanha entinen kivijalan pätkä, ja vuorenkilpien alla oleva iso hella, joka jäi siihen, kun 1970-luvun alussa hellaa uusittaessa ei jaksettu (painoa yli 400 kg) mihinkään muuallekaan viedä. Siis hellan hautausmaa!
Vuorenkilpiä on kahta laatua tällä tontilla, hertta- ja soikko. Hertan lehti on leveämpi ja kuperampi, soikko taas lehdiltään pystympi, ja tekee enemmän sivuoksia. Hertat ovat muistoa vanhempieni puutarhasta. Soikot ovat perua Hyvinkäältä Mutilasta, josta sain niitä enoni Laurin omakotitalosta, joka oli menossa myyntiin. Kun oma Turengin talomme puolestaan koki saman kohtalon n. 10 vuotta myöhemmin, muutti pari soikkovuorenkilpeä ja kultapiiskujen vartta puolestaan tälle tontille. Kultapiiskut olen sittemmin tunnistanut viljelymuodoksi nimeltä isopiisku, nekin kotoisin sieltä Mutilan puutarhasta.

Vedenkeruuastioiden lauma autotallin nurkalla kesäisin osoittaa helposti vesirännin laskukohdan. Oikeanpuoleinen iso saavi on n. 30 cm syvässä kuopassa. Kohtalaisella sateella tulee kaksikin saavillista, runsaalla enemmänkin. Niistä sitten kastelee yläpihan kuivia alueita, kuten katonlappeen alle jäävää amurinviinin kasvupaikkaa  tai ruukkupuutarhaa. Tuo heinäpehkolta näyttävä siperiankurjenmiekkakin on oikeastaan kosteikkokasvi. Nurmikkoja ei kastella.
Syntynyt rinne oli pakko saada kulumattomaksi kasvien avulla, sillä tallinkatolta valuvat vedet alkoivat pian tehdä huomattavia uurteita täyttömaahan. Lopulta ei auttanut muu kuin hankkia räystäskourut, jotka laskevat sadevedet keruuastioihin ja maahan luiskan ulkopuolelle. Saavit poistetaan pakkaskauden alettua siivottuina non-food-varastoon, ja rännivesi valuu maassa sillä kohtaa olevaan kuoppaan, mennäkseen sitten alaspäin maan sisällä.

Jatkoa töistä palattua ja pikkutorkahduksen jälkeen: Tuli ihan 5 tunnin työrupeama raikkaassa tuulettomassa aurinkoisessa säässä! Olipa hauskaa olla ulkona, ei tullut jano eikä nälkä, ja kun ystäväni Sirkan kehotuksesta puuhailin slow life-tyylillä, niin ei tuntunut selässäkään. Ainoa, joka hieman vaivasi, olivat jalkineiksi päätyneet croksit, sillä aamuyön tunteina ilma oli mennyt pakkaselle, ja haravoimattomat lehdet luistivat aika hyvin jalan alla. Sain kuin sainkin ne jänisverkot paikoilleen! Lisäksi rypistelin kapeahkoja folionsuikaleita verkosta esiin pistäviin hentoihin oksankärkiin, kun äskettäin opin tällaisen uuden menetelmän sähköisen viestinnän parista. Katsotaanpa, sopiiko tuo kirkollisille rusakoille? Tein myös laajahkoiksi paisuneissa kukkapenkeissä kuihtuneiden varsien alastaittelua. Erityisen suurella huolella tein sitä maa-artisokkakasvustoille, ja kehotin puolestani niitä slow life-elämään, sillä mukulat jäävät maan alle talvehtimaan. Jos routa ei ole kovin syvä niiden kohdalla, voi satoa nostaa myöhemminkin syksyllä, jos gourmet-keittoa alkaa tehdä mieli.
Papulanruusu kukki viime kesänä juhannuspäivänä parhaimmillaan! Sen vaaleanpunaiset kukat kuuluvat suosikkeihini myös. Isommat vihreät pensaat ovat valkoista pihasyreeniä, jonka kukinta on jo ohi. Niiden välissä pilkottaa punalehtiruusu, joka ilmaantuu tontille missä se itse haluaa. Yhtään ei ole istutettu. Se kuuluu myös ns. pappilakulttuurin kasveihin. Nimi Papula viittaa Viipuriin, jossa on ollut sen niminen puisto. Ruusu on juhannusruusun muunnos.
Oksasaksilla kavensin myös Papulanruusu-aidannetta, ettei se rupea lumipeitossa lamoamaan ajotielle, tämä oli jo toinen kerta tänä syksynä, eli ruusulla on ollut mukava kasvusyksy. Ikävä puoli leikkuussa on, että kun ruusu kukkii edellisvuoden versoilla, niin jos leikkaat viimeiset latvat, ei tule kukkia. Ja Papulanruusu on paikallaan vain ja ainoastaan kukkien takia. No tietysti senkin takia, kun se on ollut siinä minun ikäni ajan, eli ns. aina. Kuulemma tuossa tienvarren kulmauksessa on ollut 1900-luvun alkaessa vielä pikku tupa asukkaineen. Siinä oli isohko pensas 1983, ja ensimmäisiä puutarhatöitäni tällä tontilla oli tehdä ruusuaidanne kaivamalla juurivesoja, jotka sitten lapionkärkeä käyttäen sujautettiin luiskan maaperään. Aidanteen teon syy oli, että rinne laskee hyvin jyrkästi tuon metrisen tasanteen jälkeen. No näin ainakin korkeusero korostuu! Eikä tule kuljettua sellaisesta jyrkänteestä.
Papulanruusuja (kuten muitakin koriste- ja hyötykasveja) tuli maaseudulle 1700-1800-luvuilla yleensä ensin pappiloihin, joista ne pikku hiljaa siirtyivät innovaatioaaltoina edemmäs, ensin isompiin taloihin ja pappilan ympäristöön, sitten muuallekin. (Kun rautatie rakennettiin, myös asemien puutarhoista alkoi levitä uudenlaisia koristekasvilajeja.)

Aamun luistelusta viisastuneena menin sitten haravoimaan lehdistä kaikki koirien kanssa kulkemiseen aiotut arboretumin polut, sillä saan nelijalkavieraita viikoksi marraskuun puolivälissä. Jos kelit ovat viimevuotisen kaltaiset, niin pysyvää lunta tulee vasta joulukuun puolella.

maanantai 1. marraskuuta 2010

Marraskuu alussa

Lämmin ilmavirtaus etelästä tai lounaasta, keväällä muuttolintuja tulossa. Harvemmin kuitenkaan marraskuun 1 päivänä! Tätä kolibri(kukki)en parvea Madeiralta tervehtii nyt kirkkokuorolaisten joukko, ja paikallinen peltovaris tuli kyselemään matkakuulumisia.
Kuinka ollakaan, päivä alkoi reippaasti, kun pilviverho oli ohentunut ja aavistus auringon mahdollisesta näkemisestä sai vetämään verhoja sivummalle. Ei tietoakaan siitä eilisen jetlagia muistuttavasta olotilasta, kun elettiin kellojen käännön ensimmäistä päivää. Elämään mahtuu mukavia yllätyksiä! Olin jo sopeutunut siihen, että päivän kohokohta olisi illalla, kun blogikurssi kohtaisi ja opittaisiin taas uusia asioita. Mutta mentiinkin yllä olevan kuvan kertomaan suuntaan, kun Sofia pilkisteli oven raosta. Sykähdyttävän voimakkaat oranssit sulkatöyhdöt sulautuivat pian marraskuun ruskeanpehmeisiin taustoihin. Olipa ihanat terveiset!

Kudon viidellä sukkulalla, ja yksi viidestä on sininen, yksi vaaleanpunainen ja yksi ruskea, muut kaksi kirjavaa tai mustaa. Siinä on raesidos, eli kaksi poljinta tuottaa palttinaa, kaksi ripsiä. Marraskuu-nimi tulee siitä, kun kuun lopussa on kansan perimätiedon mukaan "Liisan liukkaat ja Kaisan kaljamat", ja maton yleistunnelma tuo mieleeni hieman jäätä sisältävän kävelypinnan.
Eilisen pitkän päivän lumoissa olin saanut peräti kolme aloitettua hommaa hoidetuksi, nimittäin Marraskuu- nimisen maton, jota oli jo tehty viikko, loppunkuluneet sukat olivat saaneet uudet kantapäät ja työläät Emmin kirjoneuletumputkin valmistuivat.


Tumpuissa on sekä karmiininpunaista että pätkävärjättyä punasävyjen lankaa. Sen kaltainen yhdistelmä on tullut oikein tavaramerkikseni, kun sillä voi tavallaan naamioida mihinkään sopimattoman vanhan varastolangan. Terveisiä vaan tämän langan tiimoilta kissarouva Ansalle Vekkulaan, jolla on samanlainen villatakki ulkoilua varten. Siinä kyllä oli käytetty yksinomaan pätkävärjättyä. Tumppujen pitäisi olla lämpimämmät, siksi mukaan tuli toinenkin lanka.

Ne korjatut sukat ovat oikein lempisukkani, koska ovat aitoa villaa, mutta siitä on seurauksena kulumisherkkyys, joka näytti huipentuneen kantapäiden häviämiseen parsimisista huolimatta. Mattohommissa pidän ihan kahta sukkaparia päällekkäin, kun yläkerran lämpö on vain n. 16-17 asteen luokkaa, ja kun kesäisin tavallisin maatyökenkä on croksit, niin nekin pysyvät paremmin mukana, jos sisällä on ainakin yksi pari sukkia.

Illan kurssituokiossa keskityttiin kuvien käsittelyyn, jonka seurauksena laadin varastoissani olevista kuvista ensin kuvakollaasin picnik- kuvankäsittelyohjelmalla, siirsin valmiin kuvan työpöydälle omaan kuvakansiooni, ja sitten siitä tehtiin uusi gadget eli sivupalkin virkistekuva. Kun en vielä laittanut mitään kuvatekstiä, niin kuva tuijottaa siinä itsekseen eikä viittaa mihinkään.
Toisen gadgetin sain ilman kummempaa vaivaa, sen kuin vain valitsin tilaston, eli se laskee, montako kertaa blogeja on avattu. Käsittääkseni tuo summa, jonka siinä näen, tulee siitä, montako kertaa korjaan kutakin tekstiä tai liitän kuvia (monta!).