lauantai 24. joulukuuta 2016

Rauhaisaa joulua ja onnellista uutta vuotta!


Tämä toivottaminen on helppoa Suomessa, jossa tämän aamun Iltalehden artikkelin perusteella asuu ällistyttävän onnellista väkeä. Erityisen paljon heitä näyttäisi osuvan itäiseen Suomeen, jossa (Savo-Karjalan vaalipiiri) jopa 48% haastatelluista tunsi olevansa onnellisia. Siellä ilmeisesti kansanluonne on perusoptimistinen, toivottavasti se säilyy ja paranee! Siitäkin huolimatta, vaikka valtiontaloudella on edessä säästökuuri, kun menot ovat suurempia kuin tulot. Lehtikirjoittelun perusteella sen pitäisi olla aihe tyytymättömyyteen?  Suurin osahan ihmisistä ymmärtää, että menoja on hillittävä, niinhän omallakin kohdalla on tehtävä.

Voimme kaikesta syksypuolen pimeydestä ja talouslamasta ym. huolimatta olla tyytyväisiä osaamme turvallisten naapurien ja ihmissuhteiden pikku maassa, joka talvisin vetää turisteja katsomaan jylhää kylmää kauneutta. Jouluajan turismi Lappiin on saanut suurimmat mittasuhteet. Arvostetut lehdet ovat nostaneet maamme harvaan asutut kohteet merkittäviksi koettaviksi. Mainokseksikin riittää: Älkää tulko tänne palelemaan, kuten taannoin huomattiin.

Eilispäivän valoisa hetki tuli juuri ennen auringonlaskun aikaa, kun ohenevat pilvet sallivat sen. Lapioidut ja liikennöidyt kohdat tontilla ovat lumettomia, muualla on kevyt valkoinen kate vielä antamassa pontta auringonsäteille.
Kaikki on kyllä suhteellista, niin myös onnellisuuden saavuttaminen tai siinä pysyminen. Se riippuu toteajan lähtötasosta. Jos nälkäiselle on tiedossa ruokaa joka päivä, hän on onnellinen. Toinen ei ole, jos hänen ruokansa ei saavuta tiettyä tasoa! Eilen tokaisi eräs lasten oikeuksia puolustava henkilö, että lapsen tulee saada sitä, mitä muutkin, ainakin jouluna. (Ihanko totta? Onko se oleellista?)

Eräs ystävä on tänään onnellinen, kun asunnonvaihdon viimein onnistuttua karmea vetoisuus on nyt vain muisto. Tuostakaan ei tiedä, jos häärii päivät, mutta jos vain istuu, niin ilman liikkeenkin aistii kiusaavana. Jo vanha roomalainen sananlasku totesi: Cutta cavat lapidem (pisara murtaa kiven), kun kerrottiin eräänä kidutuskeinona olevan sen, että katosta tippuu vesitippa aina samaan kohtaan kahlitun vangin päälaella. Ei se määrä, vaan loputtomuus... Erityisen onnelliseksi tuntee itsensä, kun jokin sairaus alka olla voitettu. On noustu kuopan pohjalta.


Tänä vuonna on saatu kokea päivittäin ihmisjoukkojen hätää, kun sodan takia perusturvallisuus on vain muisto eikä paremmasta ole toivoa. Pakolaisuus on nykypäivän maailmassa enemmän arkea kuin satunnaisista konflikteista johtuvaa. Merille on hukkunut pakolaisia kuljettavissa aluksissa enemmän turvaan pyrkiviä kuin ennen. Terroristien yllättävät tuhonhetket voivat osua sellaistenkin kohdalle, joiden koto tuntuu turvalliselta.

Näiden ihmisten kohtalon ajatteleminen nakertaa niidenkin onnellisuutta, joilla ei ole hätää. Auttaminen helpottaa heitä, mutta auttamisen tavat eivät kaikkia tyydytä. Jos pakolaiskeskus syntyy, suuri joukko entisiä lähellä asujia tuntee turvattomuutta, kun ei tiedetä tulijoiden taustoja. Rahallinen avustaminen on helpompaa, mutta varojen kanavoiminen oikein aiheuttaa keskustelua. Varsinkin sellaiset arvostelevat, jotka vähiten osallistuvat keräyksiin.

Yhtä kaikki: Suomessa on onnellinen se, jolla on villasukat jalassa. Villasukkabuumi on päässyt suureen kukoistukseen, kun ensi vuonna kaikki vastasyntyneetkin saavat nämä sinivalkoiset onnen eväät jo laitokselta mukaansa itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi. Aiemmin on sotilaskotityön tuloksena asevelvollisuutta suorittamaan tulleelle löytynyt villasukkapari, sieltähän se kansanliike oikein alkoikin. Terveiset tuttavalleni Anjalle!

Tellan joulua mummulassa parin vuoden takaa...
Koirien "vapautusliike" on myös saanut suuren voiton, kun idässä tapana olleesta koiranlihan syönnistä on alettu jo luopua. Parhaat ystävämme voivat toki länsimaissa yleensä saada rauhaisan elämän. Nykyisin kotieläimiä on alettu jo tuoda ikäihmistenkin yhteiskoteihin antamaan mukavaa seurustelua. Kaikista ei ole yhteislaulajiksi tai askartelijoiksi, mutta aniharva torjuu karvaturrin.
Kotieläimiä onkin myös taajamakodeissa yhä enemmän. Koiran ulkoilutus ei ole yksiselitteisen helppoa kakkapussi taskussa taluttajallekaan, eivät enää tahdo pientaret riittää. Kissat saavat liikuntaa tarpeeksi sisätiloissakin, eikä niiden hyvinvointi vaadi päivittäistä narun päässä ulkoilua.

Eilisiltainen puhelu Raijan kanssa muistutti, että varsinkin kissan kehräysääni on omiaan vähentämään stressiä niin kissojen maailmassa kuin niiden omistajissakin

perjantai 16. joulukuuta 2016

Ventta holl, housuni puttoo


Suomalaiset sanalaskut ovat kooltaan kuin japanilaiset tankarunot. Muutamaan sanaan on kiteytetty oleellinen, joka tavoittaa kuulijansa. Tuossa otsikon sanalaskussa kiivas kamppailu keskeytetään arkipäiväisen rutiinin hoitoon, ja silloin ehkä taistelun pahin huippu lipsahtaa ohi, voidaan palata jatkamaan niitä muitakin tavallisia ja turvallisia arkipäivän asioita. Tämä sanalasku oli muistaakseni yksi Kari Suomalaisen piirrosaiheista. Siinä kaksi pulskaa ukkomiestä paini keskenään, ja toiselta on pettänyt housun ripustus, oleellinen henkselien nappi.

Miksikö juuri tuo asia nyt putkahti mieleen? Vuoden 1968 tammikuun alussa oli elämässäni hyvin merkittävä taitekohta, sillä olin pakkaamassa tavaroita siirtymään Helsingin Vuosaaressa olevasta kodista Helena-tyttären kanssa Turenkiin, jossa viikot tulisivat kulumaan kokopäiväisessä ansiotyössä Turengin yhteiskoulussa. Lauantai-iltaisin sitten matkattaisiin kotiin lyhyeksi viikonlopuksi. Helenalla oli meneillään viimeinen pikkulapsen vuosi, seuraavana syksynä alettaisiin kansakoulu. Vuoden päästä siitä on kulunut puoli vuosisataa.

Auskultointini eli opetusharjoittelu oppikoulua varten Helsingin normaalikoulussa oli edennyt puoliväliin. Fil.kand.tutkinto oli suoritettu reippaalla vauhdilla, sillä aloin opinnot vasta syyskuussa 1963, ja vuoden 1967 keväällä työ tuli tehdyksi. Vuoroon tuli opettajaksi pätevöitymisen opiskelu normaalikoulussa Helsingissä.

Koska minulla oli jo aiempi opettajantutkinto ja lukuisia työvuosia opetustyössä, anoin joulun alla 1967 yliopettajani Eino Tahvosen kehotuksesta kouluhallitukselta erivapautta, joka antaisi kelpoisuustodistuksen tämän tehdyn puolikasharjoittelun jälkeen. Sellainen sitten tulikin, ja muutto Kanta-Hämeeseen voi alkaa. Joulukuun 28 pnä 1967 saatu todistus oli ihan opetusministerin allekirjoittama. Silloinen tehtävänhaltija oli Ele Alenius, hänen nimmarinsa on tässä paperissa. Alenius on nykyisin yli 90-vuotias, hän syntyi 1925.

Tässä tuo merkittävä A-nelonen kokonaan. Siihen on liimattu liuta veromerkkejä, koska jokainen virallinen valtion paperi aiheutti pienen kuluerän saajalleen. Yhteensä piti pulittaa 177,50 mk  paperia hakiessa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että sain kasvitieteen laitoksen puolipäivätoimisena kirjastoapulaisena kuukausittain 300 mk palkan. Paperiin on liimattu alaosan täytteeksi ruusukkeen muotoinen paperisinetti, sellainen oli myös fil. kand. tutkinnon todistuksessani. Tämä oli merkittävä paperi, koska sitten pyörähti käyntiin nimitysruletti, jonka ensimmäinen osanen olin minä ottamassa työn vastaan Turengissa. Sen aiempi haltija puolestaan voi siirtyä toimeen Helsinkiin, jossa joku toinen voi siirtyä taas siirtyä edelleen. Opettajantoimia tuli yleensä haettavaksi kesällä lukukausien vaihtuessa, tämä siirtyily johtui eläköitymisen lähestymisestä. Päteviä opettajia ei ollut jouten joulukuun maissa, joten elämänhistoriani ja sen aikainen tilanteeni taisivat olla ainoat sopivat tähän ratkaisuun

Ele Aleniuksen persoona on aiheena tuohon sanalaskun juohtumiseen mieleeni. Hänhän oli lyhyen aikaa ministerinä, sillä 1966-68 toimi ensimmäinen sodanjälkeinen hallitus (Paasion ensimmäinen), jossa SKDL oli mukana. Alenius nimitettiin II valtiovarainministeriksi, mutta miksi hänen allekirjoituksensa päätyi minun todistukseeni, johtui viransijaistamisista joululoman aikana, jolloin osa ministereistä oli poissa työstään ja jotkut toiset sitten hoitivat vähäisiä muodollisia tehtäviä, jonkalainen tuo minunkin todistukseni allekirjoittaminen oli ollut. Oikea opetusministeri oli silloin Reino Oittinen.

Ei ollut tamperelaisella muurarinpoika Elellä ollenkaan vähätuulinen paikka tuossa hallituksessa. Elettiin Urho Kekkosen pitkää presidenttiaikaa (1956-1982). Alenius oli koulutukseltaan valtiotieteen tohtori ja luottamusasemaltaan SKDL:n puheenjohtaja vuodesta 1967. I valtiovarainministeri siinä Paasion ensimmäisessä  hallituksessa oli Mauno Koivisto. Ulkomailla tapahtui mm. 1968 Tsekkoslovakian miehitys.

Elen kommentit toivat aina mieleen, että puhuja irtautui osallistumasta siihen "painin tuoksinaan", jota käytiin, ja hän asettui aina vähän kuin puun yläoksalle tarkastelemaan asiaa kokonaisuudessaan. Aika usein hän siis tavallaan luonnehti tilanteeseen kuuluvat asiakehykset, raamit, jolloin sitä taustaa vasten asian voi helpommin ymmärtää ja muodostaa pidempiaikaisen kannanoton. Tämän tyyppisesti viileän rauhallisesti voi nähdä sekä omat että vastapuolen parhaat ajatukset ja löytää yhteisiä mahdollisia toimintamuotoja. Siis oikea kunnon suomalainen! (Luulenpa, että nykyinen pankinjohtaja Erkki Liikanen on aika hyvin osannut nähdä Aleniuksen ajatustyylin, ainakin usein huomaan ajattelevani, että samoin olisi ehkä tuo toinen tehnyt.)

Aleniuksen kannanotot eivät aina miellyttäneet kaikkia oman puolueen jäseniä, ei myöskään silloisessa itänaapuri Neuvostoliitossa olleita johtajia. Pyyhkeitä tuli. Aleniuksen ministerikausi kesti vain vuoteen 1970. Hän siirtyi eduskunnan sisäpolitiikan maailmasta 1977 Suomen Pankin johtokuntaan, josta hän jäi eläkkeelle 1992. Tulevaisuuden tutkimuksen seura myönsi hänelle elämäntyöstään 2011 tulevaisuuspalkinnon.

Alenius ei muistaakseni saanut yhtään moitetta Veikko Vennamon johtamalta liikkeeltä, jonka yksi tärkeimmistä päämääristä oli "panna rötösherrat kiikkiin". Toki näitä asioita oli jo aikaisemminkin tuotu esille. Ehkä tunnetuin pitkäaikainen kritiikinmiekan käyttäjä oli pilapiirtäjä Kari Suomalainen (Hesarin töissä 1950-1991), jonka piirros Helsingin Sanomien sisäsivulta ensimmäiseksi bongattiin aamuisin. Kari Suomalainen oli hieman Eleniusta vanhempi, syntynyt 1920.

Vennamolaisuus oli saanut ilmaa siipiensä alle, kun 1959 oli perustettu Suomen pientalonpoikien puolue, mutta kun ryhmä 1960-luvun lopulla muuttui SMP:ksi eli Suomen maaseudun puolueeksi, päästiin jo eduskuntaankin 1970. Veikko Vennamo oli muuten aiemman sodanjälkeisen virkansa takia yksi merkittävimpiä edellispostauksessani mainittujen pientilojen perustajia, jonka avulla ratkaistiin suuri työllistämisen ongelma sodasta palanneille nuorille miehille (yli 400 000 evakkoa, rintamamiestä ja kaatuneen omaista sai asuinkelpoisen tilan).

Ihme juttu muuten, että tuo vennamolaisuuden esiin tuoma asenne epäkohtien kaiveluun (varsinkin johtavassa asemassa olevien henkilöiden kohdalla) on tällä hetkelläkin melkein hyvelistan ykkösenä, niin pyhästi sitä puolustetaan mm. tutkivan journalismin nimissä. On toki aihettakin joskus, mutta kun siitä on tullut jokapäiväinen leipämme, niin alkaa tökkiä kurkussa. Kansanradiomme tilalle kohonnut TV 1-kanava näet löytää melkein joka illaksi jonkun kiihottavan rötöksen tarkasteltavaksi ja tuomittavaksi.

Vennamoakin voitaisiin muistaa mieluummin tarkastelemalla näitä muita hänen aikaansaamiaan Suomen muutoksia, kuten Suomen historian suurinta maareformia. Ei niin, että mitä hyvää tai pahaa asiassa oli, vaan vaikkapa näin: Entäpä jos ei olisi tehty, mitä vaihtoehtoja? Kun oman sukuni varhemmat ratkaisut monessa tapauksessa olivat niinkin radikaaleja kuin maastamuutto, niin miten asiat olisivat edenneet näiden sukupolvien kohdalla.

Uskon, että meillä ei olla sen kurjempia sieluja kuin ennenkään. Ihmiset ovat pääasiassa hyvää tarkoittavia eivätkä järin älykkäitä. Eivät edes tutkivat journalistit ole niin älykkäitä, vaikka kommentit tulevat haastateltaville usein ylhäältä päin kuin ankaralta isältä lapselle. Ehkäpä pitäisi Aleniuksen tapaan nousta oksalle tai peräti pilven reunalle katsomaan, missä on metsä eikä etsiä yksinäisiä puita arvioitavaksi. Näkyisi sitten kukaties taivaalla olevien pilvien määrä ja kulkusuuntakin. Emme elä vain Suomessa, paikkamme on maapallo.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Kauan sitten Lehtimäellä

Kuva on kevättalvelta 1960 Länsikylän uudemman koulun nurkalta peltoaukealle päin.
Valmistuin Helsingin va opettajakorkeakoulun 2-vuotiselta S-kurssilta luokanopettajaksi keväällä 1958. Olin silloin 21-vuotias, ja Helsingin Sanomain, Opettajainlehden ja Virallisen lehden sivut olivat täynnään avoimia opettajantoimia. Viikonloppuisin saattoi nähdä kymmenien, jopa satojenkin avointen paikkojen listoja. Suomi oli toipumassa sodasta ja sen vaatimista korvauksista, niin oli menty vajaan viitisentoista vuotta. Monia tehtaita oli laajennettu tai peräti uusia perustettu, ja puuta tarvittiin paljon teollisuuden raaka-aineeksi.

Ollaan Marja-Leenan kanssa matkalla Lehtimäelle keväällä 1959, junassa olikin tuttuja matkalla samoin Pohjanmaalle. Taidetaan seistä Tampereella tai jollain muulla asemalla. Siihen aikaan junat seisoivat isommilla asemilla pidempään, hyvin ehti ulos jopa kahville tai ainakin lehteä ostamaan tai valokuvaan. Junasta poistuttiin Ähtärissä, josta alkoi linja-auto-osuus ensin Lehtimäen kirkolle, josta toinen bussi Länsikylälle. Koko päivä hupeni tietysti.
Maata oli asutettu jo pidemmän aikaa antamalla edullisia rintamamiespalstoja harvemmin asutuilta metsäseuduilta, joihin perheen perustaneet sodasta palanneet miehet olivat asettuneet. Tärkein elanto saatiin metsätöistä, jotka olivat aika kauan vielä ns. hevosvetoisia talvisin metsurin ja hepan yhteistyönä suoritettavia rupeamia, ja kesäisen kasvukauden aikaan työtä riitti omalla tilalla. Valtio maksoi myös erilaisia pikku palkkioita tilan kunnostajalle, mm. ojituksen tai kivenraivauksen ponnistuksista, lapsilisätkin jo tunnettiin.

Sodan jälkeen oli suuren syntyvyyden ja näiden uusien asumakylien tulon myötä suurta pulaa luokanopettajista, joten maahan oli perustettu väliaikaisiksi tarkoitettuja ylioppilaiden opinahjoja. Kun pakolliseen kansakouluun ei saanut muodostua yli 7 km:n kävelymatkaa, kouluverkko paisui. 1-3-opettajaisia pikkukouluja nousi joka kuntaan kattamaan tätä tarvetta. Nykyisin noita kouluja on enää vähän, useat niistä lakkasivat oppilaspulan myötä, sillä tehdyiltä pikkutiloilta ei tahtonut enää löytyä elantoa lapsille, muutto kaupunkeihin alkoi.

Seminaarit olivat huolehtineet kansakoulunopettajien ammattikasvatuksesta jo kauan, mutta se hidas tie kesti 4-5 vuotta. Ylioppilaille Jyväskylän kasvatusopillinen korkeakoulu oli ainoa vakinainen, Turkuun, Helsinkiin ja Ouluun tulivat väliaikaiset opettajakorkeakoulut. Noihin oppilaitoksiin otettiin ylioppilaita soveltuvuuskokeiden avulla. Jos jollakulla oli ennestään jo opettajankokemusta, voi päästä P-kurssille, joka kesti vain yhden talvikauden ja kesät sen kahta puolta.

Tässä P-ryhmässä enemmistö oli miehiä, jotka olivat olleet myös isänmaata palvelemassa rintamalla. Jotkut olivat jopa eläkeiän kynnyksellä, mutta kun vakinaista paikkaa ei voinut saada ilman muodollista pätevyyttä, he saivat tästä sopivan tilaisuuden. Oma vaimo saattoi hoitaa väliaikaista tointa tuon opiskeluvuoden ajan.

Viranhakuilmoituksissa saattoi olla maininta, että koululla oli sähkövalot tai että tie oli perille asti... Noihin aikoihin opettaja sai rahana maksettavan vuosipalkan, joka suoritettiin kuukausittain. Lisäksi piti opettajalle antaa ns. luontaisedut, joka tarkoitti kaivoa, lämmitykseen ym. tarvittavia polttopuita, pientä viljelykelpoista maata ja mahdollista kotieläinten suojaa eli navettaa. Jos niitä ei ollut ja varsinkaan kaupungeissa, niin opettaja sai palkan lisäksi hyvin vaatimattoman korvauksen niiden puutteesta. Luontaisedut poistettiin 1960-luvun loppupuolella, asuimme silloin Tikkurilassa. Rahapalkka hieman nousi, mutta kun kunnat alkoivat periä vuokraa asunnoista, niin tilille tuli selvästi vähemmän kuin ennen tätä uudistusta.
Kuva on koulun pihalta pyörätelineiden luota huhtikuussa 1960. Keväinen kylmäkausi vähän yllättänyt kevättakilla keikistelijän. Villakankainen takki oli alunperin vaaleankeltainen, ostettu ehkä Seinäjoelta, mutta sen helmat tuppasivat olemaan mustilla roiskeilla kävelyn jäljiltä, joten lähetin sen värjäämöön. Siellä se muuttui tiilenpunaiseksi, ja on tässä juuri otettu paketista. Maurin ottama kuva.
Hakeuduin Lehtimäen Länsikylälle, jossa koulu oli ollut jo vanhastaan. Olin siinä kylässä toimessa kaksi lukuvuotta. Punainen ennen sotaa rakennettu talo piti sisällään kahden opettajan tarvitsemat työtilat ja yhden asunnon. Kolmannen opettajan asunto ja opetustilat ja koulun keittiö olivat hiljattain valmistuneessa lisärakennuksessa. Olinkin sitten ainoa pätevä opettaja, sillä koulun miesopettaja oli ylioppilas Harri Kuortaneelta, joka asui vaimonsa Maijan ja pikkuisen Reetta-tyttärensä kanssa vanhan koulun asunnossa. Harrinkin tuli sitten joskus aika siirtyä tuohon P-koulutuksen putkeen, jos mieli jatkaa opettajan taipaleella.

Kylälle sattui sopivasti, kun hain opettajantointa, nimittäin oli toinenkin naisopettajan toimi täytettävänä. Minulla oli hakemuksen lisämääritteenä, että ottaisin toimen vastaan, jos tuohon vapaaseen toiseen toimeen tulisi valituksi juuri sisareni Marja-Leena, joka oli juuri valmistunut Lahden kauppaoppilaitoksesta merkonomiksi. Se siis edellytti johtokunnalta, että ensin katsottaisiin tämän toisen toimen täyttö ja vasta sen jälkeen se virka, johon olin hakenut.

Kuurtanelaiset perhekuvassa. Maija oli merkittävää Rasinperän sukua. Hän osasi myös paljon sellaista taitoa, joista ne muut saimme hyvää lisää opetustyöhön.
Johtokunnalle taisi olla helpotus saada lähisukulaiset koululle, kun opettajan asuntoja oli vain kaksi. Siskokset voitiin sijoittaa uuden koulun yläkertaan, jossa oli yhden ison huoneen ja keittiön kokoinen asuintila. Harri perheineen voi jatkaa asumistaan vanhan rakennuksen asunnossa, jossa oli kahden pienemmän huoneen ja keittiön tila asuttavaksi. Siinä he olivat pitäneet majaa jo edellisenkin vuoden. Kolmannelle opettajalle ei olisi helposti voinut kuinkaan osoittaa asuntoa koululta tai edes läheltä.

Koulun pihapiiriin kuului vielä pitkä talousrakennus, jossa olivat mm tarvikevaja, puuseet oppilaille ja opettajille ja halkovaja. Jossain vielä erilliset sauna/pesutupa, maakellari ja kaivokin. Puuta kului paljon, kun kaikissa tiloissa oli pönttöuuneja ja puuhellat. Päiväaskareista aimo osa oli siis puunkantoa. Maitoa haettiin naapurista, jossa oli lehmiä, muu tavara kaupasta.

Lehtimäen Länsikylällä oli etupäässä viljelijöitä. Hitaasti kasvavista metsistä alettiin työstää myös tilattuja hirsihuviloita. Lähin naapuri Viljo kuitenkin oli erikoistunut puutavaran kuljetukseen, sahaukseen ja kauppaan. Muutama mieskin oli voitu palkata toimeen. Siinä pihalla siis isot autot pörisivät päivän mittaan, ja perheen spanielikoira Peski puuhasi ahkeraan pihalla hoitamassa tehtäviään, satoi tai paistoi. Perheen emäntä Saini oli oikein taitava kahvinkeittäjä, hänelle kelpasikin siihen tarkoitukseen vain tietysti lähteestä noudettu vesi.

Ensimmäisenä vuonna Maija opetti opettajille ja nämä sitten oppilaille, miten kuuluisa Tiernapoika-esitys pannaan toimeen. Kuvassa Harri ensimmäisen ryhmän kanssa.
Oppilaat olivat innokkaita koulutyöhön, paljon hauskuutta saatiin päivän mittaan aikaiseksi! Kielellisiä vaikeuksia ei ollut, kun Lehtimäen kansa puhui aika lailla tavallista suomen kieltä. Vain Harri-opettajan perheessä kuultiin enemmän pohjanmaalaista poljentoa, kuurtanelaista. Taidettiin saada ainoa keskustelu aikaan adjektiivista tuima, mutta nyt en kyllä muista oliko liian vähän vai paljon suolaa ruoassa. Omassa kielessähän tuimalla tarkoitettiin lähinnä kovaa tai vaativaa, kuten tuima tuuli tai tuima ilme naamalla.

Tällainen parvi oli omia paimennettavia, luokat 3-4. Kuten kuvasta huomaa, myös lasten kodeissa ahkeroitiin pyöröpuikoilla ja villalangalla, niin monta islantilaiskuvioista villapaitaa tuli vastaan.
Monta hyvin lahjakasta lasta oli joukossa, joten toisinaan oli työtä löytää kaikille sopivia haasteita. Siihen aikaan elettiin vielä kussakin oppiaineessa ainokaisen oppikirjan varassa. Työkirjoista ei oltu kuultukaan, ne tulivat vasta paljon myöhemmin peruskoulun myötä 1970-luvulla. Siispä siniset vihkot ja lyijykynät olivat tärkeä osa opetusta, samoin opettajan suullinen opetus. Kouluradiokaan ei vielä ollut ottanut paikkaansa, siihen olisi tietysti tarvittu se radiokin, kallis laite. Osa kylän väestä oli ns. helluntailaisia, kurinpitovaikeuksia ei koulussa tunnettu.

Koulutyöt muodostuivat sitten niin, että päivänavauksen aikaan kaikki oppilaat ja opettajat kokoontuivat vanhassa rakennuksessa olevaan juhlasaliin, jossa laulettiin jostain opaskirjasta löytyvä virsi-vaihtoehto, ja toisesta kirjasta luettiin sille päivälle tarkoitettu muutaman rivin mittainen mietelmä, usein uskonnollissävytteinen. Minulle lankesi tuossa hetkessä pelimannin osa, sillä olin saanut hieman koulutusta harmonin soitossa. Opettajan tutkinnon musiikinopetuksen vaatimus oli osata säestää vähintään 30 virttä. Jos ylti alkusoittoihin asti, voi saada hieman paremman arvosanan kuin alin tyydyttävä. Enemmän virsiä tuli kuitenkin laulettavaksi vuoden aikana, siksi piti iltaisin aina harjoitella seuraavan päivän tehtävää.

Lasten vanhempien ja koulun välisiä suhteita ylläpidettiin usein lauantai-iltaisin, kun opettaja oli kutsuttu kylään. Kahvin ohella tarjottiin tavallisesti itse tehtyä leipäjuustoa, jota kastettiin kahvikuppiin. Myös ns. sienikakku (paljon munaa ja sokeria) kuului asiaan, siinä oli joskus mukana mausteitakin, mutta keskimääräinen mauste oli suola, jossa meillä riitti ihmettelemistä! Ohjelmana noissa vierailuissa oli joskus talon lasten esittämä näytelmä koulusta, jossa joku lapsista esitti opettajaa. Hänellä oli jalassa arvon merkkinä äidin korkokengät...

Käytiin tervehtimässä Länsikylän ystäviä kesällä 1961, kun asuin jo Sysmässä. Kuvassa on perheen uusi jäsen Helena 3-4 kk:n ikäisenä ja naapurin tyttö Liisa, joiden pihalla siinä puron toiselle puolella seistään.
Koulu oli pienehkön puron ympärille muodostuneella peltoaukealla, jossa lähimpiä asuintaloja oli kolme. Pellolla ja puron rinteissä oli siis välituntilatu oppilaille, ahkerassa käytössä talviaikana. Latua voi jatkaa kylän muihin osiin kotimatkaa tai kauppareisua ajatellen. Polkupyöriä ei meillä ollut, joten sulan maan aikana käveltiin ja muulloin suksittiin.

Enemmän kylää kyllä oli Kuortaneelle ja Alajärvelle vievien maanteiden ja sivuteiden varsilla. Kesäniemen Aarnen kauppakin löytyi, joten pitkälle ei tarvinnut lähteä. Halusipa sitten mitä tahansa, niin Aarne järjesti. Ostimme paljon Kimmo-merkkisiä hyviä villalankoja, joista syntyivät monet villapuserot itselle ja sisaruksille vuoden aikana.
Kerran Aarne yllätti, kun hän esitteli hankkimiaan oikein hempeitä ohuita alusvaatteita, jotka niihin aikoihin oli aina pakattu yksitellen pahvikoteloon. Pitihän niitä sitten ostaa, muuten kauppias olisi pettynyt. Yhden hienon rimpsureunaisen nailonalushameen kohtalo oli kuitenkin aivan muuta kuin voisi odottaa. Kun oli hankittu koiranpentu, niin se oli oppituntien aikana ikävissään mennyt rimpsuja imeskelemään, ja ihan käyttökelvottomaksi se unelma sitten meni.

Marja-Leena ja Eki ensimmäisenä vuonna 1958-59.
Koiria oli oikeastaan kaksi, kun ensimmäisenä vuonna talossa asui Marja-Leenan ottama seropi, vaaleanruskea lyhytkarvainen Eki (taisi muuten olla tyttökoira), ja itselleni vuotta myöhemmin hankin karkeakarvaisen terrierin Pikin, joka oli se varsinainen rimpsunsyöjä. Piki siirtyi anoppilan koiraksi aika pian, jo kesällä 1960, kun heiltä oli oma koira siirtynyt pilven reunalla katselijoiden osastoon.
Piki ensimmäistä jouluaan, käymässä Seinäjoella.
Nuorten naisten viikonloppuajat kuluivat joskus yleisissä huveissa. Ne saattoivat olla tietysti vain tanssit, mutta tavallisimmin oli myös ohjelmaa, kuten kerran, kun mentiin Ähtäriin, jossa Olavi Virta esiintyi tulipalopakkasen kanssa yhtaikaa jollain seuratalolla. Lannevanne- niminen jumppalaite oli silloin kovaa muotia, se keikkui solistinkin yllä laulun aikana. En kyllä muista, kuinka Ähtäriin mentiin, luultavasti Keskisen taksilla, milläs muuten. Niihin aikoihin kalenteriin kuului vielä ns. rukoussunnuntait, jonka yhteydessä ei voinut olla mitään iltahuvia lauantaina.

Koulun yläkerran kammarissa otettu kuva 1960. Ylläni on itsetehty tomaatinpunainen villatakkipusero, työn alla vetoisiin nukkumatiloihin tarkoitettu hartialämmitin, jossa oikeastaan oli vain pelkät hihat ja selkäkappale niiden välissä. Kudottiin siis kuin leveää kaulahuivia puolitoista metriä.
Niinpä villaneule oli käteen tarttuva askare melko usein. Oli meillä Marja-Leenan ja Harrin perheen kanssa myös pitkiä marjapussisessioita, jotka keskeytettiin välillä ja jatkettiin sitten seuraavana tai muuna päivänä. Niihin aikoihin kirjoiteltiin vielä aika usein kirjeitäkin. Kun kuvioihin mukaan tuli Kausalasta lähtöisin oleva junanlähettäjä Mauri, josta myöhemmin tuli aviomieheni, perehdyttiin tarkemmin myös valokuvaukseen ja klassiseen musiikkiin.

Huonekasvien hoidon alkeet tulivat tällä kylällä myös opituiksi, olihan oppimestarina naapurin rouva Saini ja myös Seidi, joka oli hänen miehensä veljen Toivon emäntä. Opin tuntemaan kukkapöydän ja sen sijoittelun, joka uunilämmityshuoneissa ikkunan edessä oli kukkien kannalta ihanteellista. Ja kuinkahan monta lajia pistokkaita tulikaan kotiin kannettua? Silloin kukat istutettiin mielellään styroxista tehtyyn melko valkoiseen ruukkuun, jossa kasvi ei saanut kylmää vetoa juuristoonsa. Ja ruukut tietysti Kesäniemen kaupasta.

lauantai 26. marraskuuta 2016

Vanhoja valokuvia tarjolla

Sain Ullalta viikolla liudan hänen aikoinaan skannaamiaan vanhoja kuvia eri albumeistamme, ja sehän ilahdutti merkkipäivän tiimoilta mukavasti! Oma kuva kelpasi tietysti ensimmäiseksi, kun löytyi se ensimmäinen koskaan otettu valokuva vuodelta 1938, jolloin olimme juuri muuttaneet Iitin kirkonkylään Johanneksesta Viipurin eteläpuolelta. Emme olleet evakkoja, se vuosi oli vielä edessä päin johannekselaisille. Perheemme muutto oli työpaikkaan liittyvä, kun isä-Tatun toimi Karjalassa loppui, oli haettava työtä muualta. Kuten olen jo usein maininnut, asuimme ensin vuoden verran vuokralaisina naapuritontin talossa, joka oli niihin aikoin kansakoulunopettaja Ferdinand Ruokosen perheen kesämökki.

Tänään olen niistä hieman katsellut tuttuja maailmoita vuosikymmenien takaa. Ainoa kuva ennen meidän talon rakentamista tästä tontista on tämä tulitikkuaskin kokoinen kuva, jossa näköalaa hallitsee suuri pihlajia keskellä kuvaa peltosuikaleen takana. Pihlajia on vieläkin, mutta eri puita, ja isot vaahteratkin ovat jo ehtineet tulla ja mennä tontilla. Maat omisti Iitin seurakunta, ja taloja tehtiin vuokratonteille, niin siis meillekin. Kuvan oikeassa oleva kuusiryhmä on seuraavan naapurin eli Lepolan tontilta, ne puut ovat vieläkin pystyssä.

Kolme vanhinta lasta katselee tässä iittiläistä maisemaa ensimmäisenä kesänään täällä 1938. Istumme ikäjärjestyksessä vasemmalta oikealle: Pertti Olavi täytti elokuussa 3 v, minä Terttu Kaarina sen vuoden marraskuussa 2 v, Pentti Markus, joka oli syntynyt sen vuoden tammikuussa ja juuri ja juuri pysyi istumassa.

Albumin sivun kuva sisältää myös lehtileikkeen Helsingin Sanomista, joka 1950 - 60-luvulla suosi sananlaskujen ripottelua palstojen täytteiksi. Mauri Haapasta miellytti leikata niitä talteen ja liimata tyhjiin paikkoihin  mm. albumeissa.
Tämä kuva jäi sotavuosien takia pitkäksi aikaa ainoaksi kuvaksi talostamme, joka valmistui osittain asuttavaan kuntoon syksyyn 1939, jolloin muutimme tähän ja isäpappa lähti maata puolustamaan rintamalle. Talo oli tehty Kymentakaa ostetun puretun riihen hirsistä sen kokoiseksi, mihin hirret riittivät. Katto päreistä, ja katonlappeet etelään ja pohjoiseen. Taloon tehtiin keskuslämmitys vesipatterein, ja vettä lämmitettiin hellan vasemmalla sivulla olevasta eri tulipesästä. Talon etupihan tunnistaa ns. tuulikaappi-eteisestä, ja tikkaat vievät sen sivussa katolle. Yläkertaan veivät samat raput kuin nytkin, mutta se tila oli vain kylmävinttiä kutterinpuruineen. Syksyn kylmettyä sinne ripustettiin, jos oli saatavilla, palvattu sian kinkku, josta sitten sai einestä pitkäksi aikaa.

Talon edessä seisoo tämä asukaskatras, jossa pääluku on lisääntynyt yhdellä. Marja-Leena syntyi taloon muuton aikoihin joulukuussa 1939. Häntä katsellessa arvelisin, että kuva olisi otettu kesällä 1942 eli tyttö olisi n. 2,5-vuotias. Pertti vasemmalla seisoo alempana rinteessä ja näyttää lyhemmältä kuin oikeasti on itseeni verrattuna. Pojilla on vaaleanvihreät gabardiinin tapaisesta kankaasta tehdyt henkselihousut, tytöillä puna-valkoruutuiset mekot. Tietysti oltiin paljain jaloin...

Kuva on saman kesän satoa, mutta eri päivältä, kun tyttöjen mekot ovat erilaiset. Pojilla on samat housut edelleen. Varsinkin arkipäivisin tytöt käyttivät aina esiliinaa. Istumme naapurin aikamiespojan Tervolan Sakarin kuorma-auton keulapuskurilla, joka auto oli peruutettuna Tervolan mäkeä ylös talon nurkalle asti.  Sakari hankki auton saadakseen elantoa kaikenlaisen kuljetuksen myötä. Pertti on kuvassa noin 7 v eli alkamassa kansakoulun sinä syksynä, minulle kääntyy iäksi 6 sitten myöhään syksyllä, ja Pentti vielä sen vuoden sinnittelee 4-vuotiaana, vasta tammikuulla tulee lisävuosi.

Muistan tuon Pertin johtajakepin, se oli sorvattu ohut keppi, jonka päässä nökötti punainen puinen pallo. Ettei vain olisi ollut synttärilahja, eihän lasten tavarat vuosikausia kestä (kuva olisi silloin elokuulta 1942). Pertin kohdalla täytyy sanoa, että tämä lause olisi poikkeus säännöstä, hän säilytti ja piti huolellisesti kaiken omaisuutensa. Tyttöjen tukassa oli oikealle puolelle palmikoitu pikkupätkä lettiä, jota koristi aina silloin lettinauha. Ne piti silittää pesun jäljeltä, sain kunnian siihen.

Naapurissa asui niihin aikoihin sotapakolainen muualta Suomesta, nimeltään Anna-Liisa, jolla oli kamera ja hän otti nämä kolme kuvaa sinä kesänä. Kuolema korjasi kuitenkin hänet pian, silloin oli paljon keuhkotuberkuloosia liikkeellä. Tilannevalokuvia ei sitten pitkiin aikoihin tullutkaan.

Seuraavan kuvan ottoon on vierähtänyt aikaa. Kuvassa on Seija, joka syntyi 1943 joulukuussa (hän oli täyttänyt 7 v vuonna 1950, jolloin taloa alettiin suunnitella isommaksi). Seijalla oli kuitenkin käytävänä viisi vuotta kirkonkylän alakoulussa, kun yksi vuosi meni sairastelun takia katkonaiseksi. Marja-Leenakin oli ollut 5 vuotta alakoulussa, joten se oli tuttua, hän meni ekalle oppikouluun syksyllä 1951, kun itse olin viimeisellä eli viidennellä. Seija toipuu tässä kuvassa oman hoitolampaan kanssa kesällä 1955 alkaakseen oppikoululaiseksi. (Sinä kesänä olin saanut ylioppilaslakin ja asuin kesän Lahdessa, jossa oli kesätyöpaikka.) Pitkä koulumatka tiedossa, onneksi niihin aikoihin jo jonkinlaista linja-autokyytiä sai kylältä Kausalaan.

Kuva on mukana sen takia, kun kaikenlaisista rakennustähteistä valmistui pikkutyttöjen leikkimökki ylämäelle, lähelle Niemelän tontin rajaa. Sen lähelle istutettiin koivuja, jotka pian kasvoivat mahtipuiksi ja kaadettiin 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa, ennen autotalliaikaa 1991. Puolimetriset tyvet ovat vieläkin siellä osin esillä... Tatu istutti tytöille myös pihasyreenejä, papulanruusua ja karviaisia, että oli kotoisampaa. Voi olla, että tuo mökki palveli alkuun omien poikien partiolaiskämppänä, ennenkuin tytöt sen perivät. Jotain sellaista tulee nyt mieleen.

Seuraava kuva on jo hieman pienentyneestä perheestä kesällä 1956. Taloon oli hankittu vaaleanruskea Pobeda- henkilöauto, ja sen edessä poseeraavat äiti Elsa, täyttänyt keväällä 50 v, Raija 8 v ja Seija, joka täyttäisi seuraavaksi 13 v. Ensimmäisen talokuvan puhelinpylväs on piiloutunut ison vaahteran sisään, myös naapurin pihasyreenit ovat viidakon korkuisina toisella puolella. Raijasta on vain vähän pikkulapsikuvia. Kotona ei ollut kameraa.

Uutta polvea on jo kuvassa, joka on otettu kesällä 1961. Vierailulle Lehtimäeltä tuli nimittäin Sari Johanna vanhempineen ja isovanhempineen. Sari on syntynyt lokakuussa 1960. Kuvassa on Marja-Leenan kanssa kyykyllään myös Raija 13 v. Tatu ja Elsa vasemmalla, sitten Pennasen Mauri, Vieno ja Aarne oikealle takarivissä. Vauvanpyykkiä kuivumassa ladon nurkkaan viritetyllä narulla. Tatun ja Elsan syreeni-lehtimaja näkyy siinä takavasemmalla.

Lato-navetta taitaa olla vielä alkuperäisessä asussa, kun katson katon jyrkkyyttä. Näyttäisi myös olevan kaksi ovea, joiden kautta heinät ahdettiin sisään kesällä. Myöhemmin latoa madallettiin ja katto loiveni sen myötä. Pertti opiskeli näihin aikoihin vielä Heinolan seminaarissa, olisiko tehnyt sen homman kesätöinään? Muistelen kuulleeni, että se oli hänen käsialaansa.

tiistai 15. marraskuuta 2016

25 vuotta sitten osa 2

Autotallia edeltäneen navetan viimeiset hetket käsillä. Ulkovessan ja navetan ovet auki. Lato ja muut purettavat puuosat kohta poissa, pian odotellaan tasauskonetta.  Navetan oven päällä näkyy kapeita pystypinnoja, siinä on muisto Selman ns. huvilasängystä, joka käsittääkseni jäi tähän penkan uumeniin. Kuva 07 06 1991.
Tarkemmin etsittyäni löytyikin vielä monta talletettua hetkeä autotallivuoden 1991 ajoista. Jouduin jopa valikoimaan! Laitan lisät tähän kuvatekstein varustettuna.

Ensin vähän pihakuvia:
Seppo Kinnusen ottama kuva heinäkuussa 1991. Alapellolla oleva ensimmäinen pitkä kukkapenkki on saanut syyshortensioiden jälkeen töyhtöangervon ja ritarinkannuksen, edessä on harjaneilikoiden lisäksi jättipoimulehti Alchemilla molle ja vaaleanpunainen jalokallioinen Erigeron speciosus, nekin siis jo yli neljännesvuosisadan tontilla asuneita. Takana Elsan peruja olevia punaisia leimukukkia.
Tämäkin kuva on samasta kamerasta, kuvanottaja on Seija. Seppo on kuvassa kukkien takana mittakaavana. Sama kukkapenkki, mutta pitkältä sivulta päin. Sepon takana on hyvin hoidettu mansikkamaa, jossa niihin aikoihin piti olla verkko päällä, kun lintuja oli liikaa. Silloin oli fasaanejakin ottamassa omansa.
Tämä on 08 06 1991 ottamani kuva samalle alapellolle, josta näkyy, ettei pellolla juuri muuta silloin kasvanutkaan.  Kaikki puut ovat myöhempiä istutuksia. Se äskeinen pitkä kukkapenkki jää vasemmalle laidalle piiloon.  nykyinen jättikoivu kasvaa oikealla silloin kaksihaaraisena, pienempi haara otettiin pois myöhemmin. Paksuutta isommalla on 10-15 cm. Pyörä ja ruohonleikkuri saivat ulkoilla sen kesän milloin missäkin. Molemmista kaivoista (toinen pellolla pylvään lähellä) sai joskus vettä, kun jaksoi pumpata.
Talon seinustan patio on leikkonurmikkona, kalusteina talon entiset pöytä ja keinu omien Varax-tuolien lisäksi. Keinu kuivattelee ladosta löytynyttä isoa säkkivarastoa, mutta nyt en jaksa muistaa, kelle ne olivat tarpeen. Kuva on 17 06 1991, ja navetan kohdalla on hyvin haravalla muovattua luiskaa askelmineen.
Sitten siihen rakennustouhuun mukaan:

Raudoittajamestarina oleva Kajanderin Matti tarkistaa tulevaa laatan pohjaa 13 07 1991. Lapsia varten tuli varastoon hiekkakasa, mutta se kyydittiin sitten tallin taakse, että tuli parkkipaikkaa autoille.
"Kurat" kuivumassa ja hyvin jo kantaakin. Tarkastellaan 17 06 1991 kuivuusastetta ja valumuotti oli raksittu pois. Nyt vaan seiniä kohottelemaan... Vasemmalla Heikin takana on iso pihajasmikepensas, jonka Elsa istutti silloisen ladon etuseinälle. Laatta on siis n. 0,5m korkean hiekkakakun päälle tehty ja ladon ovi oli tuossa toisen seisojan takana.
Samana päivänä olikin jo nurkkapylväät pystyssä.
Viikkoa myöhemmin oltiin näin pitkällä, että ulkoseiniä laiteltiin. Kuva on 25 06 1991. Paitsi sitä Elsan jasmiketta, jonka nyt olen poistamassa muistoiksi, kuvassa on myös tienvarren kolmiopenkin puu, toinen hopeakuusi, joka ei tykännyt kasvaa suoraan. Niinpä siitäkin tuli aikaa myöten muisto, vain nykyinen eli Elsa-kuusi on pystyssä.
Erityisen ahkerana työmaalla hääri Emmi, joka tässä ohjaajan kanssa takoo vasaralla ovenpielilankkua kiinni. Hyvin meni.

Sitten päästiinkin jo valmiin päälle. Taidenäyttelykuvat on otettu 18 08 1991. Kaikki seinät tulivat täyteen nähtävää, keskilattialle haalittiin joutavat tuolit, että jaksoi katsella. Nurkkiin ja seinille vielä kukkaämpäreitä. Niissä oli Marja-Leenan hieno idea, eli vadelmanvarret ryhdikkäinä alustoina, joiden varassa kukilla oli mukava olla. En kyllä tuntenut läheskään kaikkia kävijöitä!
Suoraan ovelta sisään katsoen. Elsan aikoinaan tekemiä maitopussimattoja lattialla.

Juhannuksena olivat Ullan rippijuhlat Turengissa. Kuva on tilaisuuden jälkeen kotitalon pihalta ennen sisään menoa.
Niiden juhlien nuorin vieras oli neljän kuukauden ikäinen Anni, joka melkein jo istui isä-Sepon kainalossa.

Lopuksi kuva työpaikalta sen vuoden helmikuulta. Pusero on omaa designiä, tummansinistä paksua trikoota, jossa jostain palalaarista löytynyt joustintrikoon kappale resoreiksi. Kuva on oppilaan kamerasta saatu.

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Muistin ja päiväkirjan tallettamia 25 vuoden takaa 1

Kuva on kulmassa olevan vihjeen mukaan otettu elokuun 18 1991. Autotalli on tehty, rakentamisen tähteitä vielä korjuuta odottamassa. Marja-Leenan taidenäyttelyn ajat meneillään. Uudelle rinteelle on kylvetty ruohot ja istutettu jättipalsamin ja auringonkukan taimia. Maasta on puskenut myös tiikerinlilja kukkimaan.
Meidän tontilla vietettiin melko kiireisiä aikoja kesällä 1991. Se oli vuosi, jolloin Saddam Hussein oli joutunut vetäytymään valtaamastaan Kuwaitista ja lähtiessä oli sytytetty satoja suuria öljylähteiden tulipaloja. Nämä vaikuttivat käsityksen mukaan silloin myös ilmastoon, oli tavallista viileämpi ja sateinen kesä. Tosin kyllä Pinatubon tulivuorikin purkautui, ja tuhkaa meni yläilmakehään. Se kyllä tapahtui vasta kesäkuun puolivälissä, joten ei vaikuttanut säätiloihin sitä ennen.

Kesän vietossa olivat silloin tässä talossa Ullan, joka kävi kesäkuun rippikoulua Turengissa ja minun lisäksi Helenan ja Sepon perhe, joilla oli kolme pikkulasta, Osku 6v, Emmi 3v ja Anni, alle puolivuotias vauva. Heillä oli niihin aikoihin koti Porin liepeessä Harakankujalla. Marja-Leena ja Harri tavattiin lähes päivittäin, kun oli se kesämökki entisellä Vierulan metsällä.

Iitin pikkulapsikesää rytmitti aiemmin hankittu hiekkakasa siinä nykyisen parkkipaikan tienoissa, jossa oli myös pyykinkuivatusteline alkuun. Niiden molempien kohtalo oli väistyä muualle tontilla, kun kesä eteni.

Huollettaviini kuului niihin aikoihin myös 1986 Neuvostoliitosta Suomeen palannut lähes satavuotias eno Berhard Nurmi, joka oli saanut oman asunnon Turengissa Kinttupolulta. Hän ei ollut mukana sen kesän tohinoissa, koska oli tulossa leikkaus naamassaan olevan ihosyövän hoidoksi Hämeenlinnassa 12-13. 06, jonne minun piti sitten välillä pyrähtää kyytimieheksi. Leikkaus olikin uskottua isompi, kun vasemmasta korvalehdestä meni suurin osa. Sairaalassa kului runsas viikko. Aiempia nenänpielen kasvaimia oli hoidettu onnistuneesti sädehoidolla Hämeenlinnassa, se tiesi myös lukuisia reisuja. Kaikkiin niihin en itse voinutkaan osallistua, kun piti käydä töissä, vaan jouduin pyytämään apua ystäviltä.

Pertti-veljeni oli 1980-luvun lopulla saanut uuden perheen, Raijan ja Katariinan, ja heidän kanssaan olimme toteuttaneet heinäkuussa 1990 Amerikan matkan, joka oli ns. seuramatka, siinä oli muitakin ryhmäläisiä historianopettaja Eero Kuparisen luotsaamalla turistimatkalla. Matka kesti lähes 3 viikkoa. Poikkesimme Raijan ja Ronin kotioloja katsomassa, heillä oli juuri työn alla remontoitava omakotitalo, jonne heidän muuttokuormansa pian matkaisi, jo lähikuukausina. Helenan perhe oli ollut silloin osan aikaa Iitin talossa kotimiehinä. Raijalla ja Ronilla oli suunnitteilla matka Suomeen kesän 1992 aikana, koska Kurjenmiekassa oli ajateltu pitää iso sukukokous.

Olin jo siihenkin asti viettänyt kesiä täällä Iitin "mökillä" puutarhan ja talon kunnostushommissa. Ties mitä oli maalattu ja istutettu. Mutta navetan ym. sisältävä talousrakennus, jonka isä-Tatu oli Pertin kanssa rakennellut 1940-luvulla, oli alkanut kiinnittää huomiota, kun sen katonharja oli hieman notkolla. Kutsuin silloin naapurissa asuvan Hutrin Heikin toukokuun lopulla käymään ja selvisi, että navetan maaleikkausta vasten oleva tiiliseinä oli murtunut, jolloin katon kannatinpuutkin olivat antaneet myöten. Jos sitä voisi vielä korjata?

Kun koulu loppui 31.05, tulimme samana päivänä isoon hommaan, kun kaikki navetan sisällä oleva tavara piti poistaa. Se olikin mahdollista, sillä Hietalahden Esko oli viikolla tuonut pihaan roskalavan, ja sinne kaikki, mitä ei aiottu säilytellä. Saman aikaan oli Heikki kaatanut tontilta muutaman ison puun, jotka Pertti-veli oli ns. merkannut. Rungoista tulisi saunapuun jatketta, ja oksat olivat menossa ehkä roskakuorman päälle.

Pian selvisi, ettei korjaustöihin kannattanut ruveta. Olihan navetta alunperinkin tehty kierrätystiilistä, jotka murenivat helposti. Päädyttiin jo kesäkuun 5. päivästä alkaen purkamaan latoa, joka oli navetan ja AIV-tornien päällä ja joka oli ollut parikymmentä vuotta jo varastona ja puuliiterinä. Kuivat klapit olivat lentäneet sitä ennen ovesta pihalle, ja sitten koottu ulkopinoiksi, kun lentely loppui. Seuraavana päivänä purettiin loputkin rakennuksesta. Roskalava oli matkustanut omaan kohteeseensa.

Seinistä tullutta purkulautaa oli keolla talon lähellä, ja Marja-Leena, joka samaan aikaan teki kesämökkitontillaan talousrakennusta, huomasi, että osaa voisi hyvin käyttää siellä, joten peräkärryllä niitä matkusti Toivolan tontille muutaman sadan metrin päähän. Kaikki muu jäte päädyttiin kasaamaan täyttömaan alle, olihan siinä ne tornit ja tiiliä ja betonia paljonkin, joten kärrättävää olisi tullut liikaa. Hietalahden Esko toi täytemaat tasauksen jälkeen ja muotoili uuden rakennuksen paikan tasaiseksi. Autotallin piirustukset tehtiin paperinkulmaan.

Kesäkuun alussa kävi ilmi, että olisi ensin pitänyt anoa rakennuslupa, mutta onneksi se sitten kuun aikana kuitenkin saatiin. Katselmukset tuli tehtyä, ennenkuin tutkittavat rakenteet olivat piilossa. Posti vei hyväksymiskirjeen kuitenkin Turenkiin, kun pääosoitteeni oli siellä, ja löytyi sitten rippijuhlien aikaan...

Ihan entisen rakennuksen päälle osui vain pieni pohjoiskulma, pääosa oli entisellä pohjamaalla. Päädyttiin tekemään pohjaksi betonilaatta. Pohjaa varten oli kyllä hankittu kasa eristysainetta, styroxia, mutta niitä ei sitten käytettykään, koska raati totesi, ettei maa ollut routivaa ja laatan alle ei siksi tarvittu eristettä. Naapurissa asui silloin vielä eläkeläinen Kajanderin Matti, joka oli ollut ammatiltaan betoniraudoittaja, joten häneltä saatiin oppia pohjalaatan tekemiseen. Tarvittiin lautaa valumuotin tekemiseen ja rautaa niiden tukien kääntelyyn, ennenkuin betonia voitiin tilata. Matti teki ne rautojen taivutukset, kun hänellä oli työkalut ja ennenkaikkea taito.

Yhtään ei kyllä viivytelty, sillä jo 14. kesäkuuta ennen puolta päivää oli valu saatu tehtyä naapurien avustuksella. Matti johti valutyötä, apuhenkilöinä Hutrin Heikki, Olkkosen Pauli, Marja-Leena ja Harri, Pohjansaron Väiski, Ulla ystävineen ja minä itse, kaikki työntelemässä betonia kolot täyteen. Heikki tiesi Matin neuvomana tehdä pinnan hiertämisen, ja illan edellä saatiin puutavarakuorma pihaan. Lattiakaivokin tehtiin, sillä tilasta ajateltiin autotallia ja sellainen tulisi olla. Peltikattokin tuli tilattua sinä päivänä S-kaupan rautapuolelta.

Sukukokousta pidettiin Ullan ripillepääsyn johdosta juhannuksena Turengissa, mutta piankos väki sieltä siirtyi jatkoille Iitin väljemmille oleilusijoille.

Autotalli oli ulkopuolelta melkein valmiina kesäkuun lopulla. Ikkunoiden teko oli aivan oma historiansa, sillä ladosta oli tyhjennettäessä löytynyt puulaatikollinen Tatun aikoinaan (ehkä jo 1960-luvulla) hankkimia ikkunalaseja, joista sitten yritettiin ikkunoita saada aikaiseksi. Heikki leikkasi ruudun niinkuin kuuluukin, ja saatiin aika paljon rikkonaisia, ennenkuin keksittiin, että lasi oli ohentunut yläreunaltaan pitkän säilytyksen aikana. Kun kummallakin pitkällä seinällä on 3 ikkunaa ja oviseinällekin tuli yksi, niin lopulta varastoista saatiin kaikkiin reikiin vain yksinkertainen lasi.

Uusi hiekkaleikkien paikka tuli täyttöpenkereen päälle, tuuletustelineen taakse. Leikinvalvojille istumatuolit. Pilkottuja saunapuita tuli mahtava keko loppusyksyn aikana. Kuva näyttää kovin keväiseltä, ehkä on eletty ohi talvikausi 1991-92. 
Mutta hyvinhän se on nämä 25 vuotta kestänyt! Yhtään ruutua ei ole rikkoutunut. Sisä- ja ulkomaalausta sen sijaan on uusittu, sillä talli on nykyisin punainen. Ovia on jouduttu myöhemmin syksyllä ja seuraavanakin vuonna hieman höyläilemään, kun puuosat alkoivat vetää kosteutta syksyllä.

Emmi, joka avusti kovasti rakennustöissä, oli hyvin innokas seurailemaan kaikkea, mitä tallin tienoilla tapahtui, ja nimitti Hutrin Heikin Super-Hessuksi, kun hän osasi niin monenlaisia uusia asioita! Yhdistelmä pikkulapsi - lasinsirpaleet oli kyllä liian vaarallista, joten perhe kävi heinäkuussa turvallisemmissakin paikoissa kesää viettämässä. Jouduttiin vielä yhden vaahteran kaatoon, kun se jäi liian lähelle tallin koilliskulmaa.

Heinäkuulla kyllästykset tekivät tallista keltaisen, mustilla ovilla. Elokuun loppupuolella olikin jo aika vihkiä rakennus. Se tuli taidenäyttelyn muodossa, kun Marja-Leena toi maalauksiaan tyhjille valkoisille seinille. Pitsiverhot Elsan varastoista ikkunoihin ja Elsan tekemät punaraitaiset muovimatot (maitopussikauden kierrätysmateriaalia) lattialle ja boolikannu nurkkaan. Ovipieliin tuli kukkaistutuksina leimukukkia ja kotkansiipiä. Kävijöitä riitti kahdelle viikonlopulle, tavattiin paljon sellaisia tuttuja, joita ei oltu nähty kymmeniin vuosiin!

Sinä vuonna oli runsaan sademäärän takia tullut tosi paljon punaherukoita, joista keittelin viikonlopuilla mehuja, ja väliaikoina kävin seurustelemassa näyttelyvieraiden kanssa. Kesästä jäi vielä muistoksi kaksi kuusentainta, jotka kasvoivat Lepolan kuusen lähellä, ja Väiski toi ne kasvamaan alapuutarhalle. Puut olivat lopuksi liian lähellä toisiaan, joten toinen vain on jäljellä nykyisin, isona kuusena tietysti!

Saman kesän hankkeita oli puinen puutarhakeinu, joka myöhemmin muutti Varkauteen Lummekadun talon pihalle. Soikkelin Kimmolta tilattiin ja saatiin putkesta tehdyt pyykinkuivatusorret alapihalle ja matontuuletusteline. Rakennusmateriaalien kaupantekijäisiksi tuli vielä edullisesti Varax- metallikeinukin S-raudasta tontille kiikuttelemaan. Näistä hankkeista jatkaa tontilla enää matontuuletusteline.

Myöhemmin syksyllä polttopuuksi tehtävän materiaalin kimpussa askarteli Kausalasta pyöräilevä Ahlquistin poika (etunimi ei tullut minulle tietoon koskaan), joka oli käynyt äiti-Elsalle tekemässä samanlaista apua. Paljon sitä hommaa olikin, kun oli kaadettuja puita ja ladosta löytynyttä ja rakentamisen tähteeksi jäänyttä puutavaraa. Oma työ oli sitten taidenäyttelyn jälkeen siirtää kuiva puutavara syksymmällä autotallin sisälle. Muutama hirren pätkä siirtyi syntyneeseen rinteeseen rappuaskelmiksi, jossa ne palvelivat monta vuotta.

Innostuin menemään sinä syksynä kansalaisopiston kudontakurssille, ja jo lokakuulla virittelin ensimmäistä lointani Elsan puihin, sillä häneltä oli jäänyt yksi valmiiksi tehty mattoloimi kutomatta. Ensimmäiset Iitissä kudotut omat matot olivat sini-punakirjavat ja palttinasidosta. Ihme, kun sain loimen niisityksi ja sidotuksi, sillä ohjemonisteet olivat unohtuneet Turenkiin. Mutta meillä olikin Turengissa loisto-opettaja, Arja Hauhia (Hyvinkäältä). Vietän nyt siis myös 25-vuotis-taiteilijajuhlaa tällä kutomislinjalla. Ah mikä hyvä päätös se olikaan!

Helenan ja Sepon perheen lyhyeksi jäänyt Porin aika päättyi siihen kesään. Muuttokuorma suuntasi elokuun lopulla itä-Suomeen Varkauteen, jossa ensi asunnoksi vuokrattiin omakotitalo Sumakujalta. Päästiin lähelle Joroista, jossa Sepon lapsuuskodin lähellä asui hänen äitinsä Hilkka. Heille elokuulla keitetyt mehut vietiin sitten vasta hieman myöhemmin, kun muutto oli tapahtunut. Pian kuitenkin alkoi Lummekatu 17:ssa talonrakennus, kun tonttia raivattiin jo seuraavana kesänä, joten Sumakujan kausikin oli lyhyt.

Suurten tapahtumien aika ei kuitenkaan vielä ollut ohi, sillä 24.08. itänaapurissa päädyttiin Neuvostoliitto -nimisen aikakauden lopettamiseen, ja mm. Baltian maat ensimmäisinä julistautuivat itsenäisiksi. Myöhemmin ruvettiin myymään matkamuistoksi kappaleita Berliinin muurista, ei kai ihan vielä 1991. Itse Berliinin muurin toimiminen päättyi ehdottomana rajana jo 1989, siitä on nyt 27 vuotta.

Minulle alkoi neljän tunnin automatkailukausi Turenki-Varkaus. Iitistä pääsi melkein tuntia vähemmällä, kun ajoi Valkealaan ja siitä Mikkeliin, josta viitostielle eteenpäin, joten moni reisu tehtiin Iitin kautta. Lämmitys- tai muu kiinteistönhoitohomma tai haudalla poikkeaminen yhdistyi Varkauden matkaan.
Paitsi Varkauden matkoja tuli ohjelmaan myös jokunen reisu Ouluun, sillä Mikko alkoi opintonsa Oulun teknillisessä oppilaitoksessa.

maanantai 31. lokakuuta 2016

Lokakuun viimeisiä viedään

Vihreiden havujen taittelua joukkoon vielä, sitten on valmista, kunhan lakkaa satamasta.
Asettelin lauantaina sateen hieman hiljentäessä perjantaina hankittuja kanervia ovipielen ruukkuihin, kun kesän kaunokaiset alkoivat olla jo off-season- kunnossa. Totesin, että olikin ehtinyt kulua melkein kaksi kuukautta siitä, kun kaivelin samettikukkia ja kesäbegonioita ruukkuihin poistaakseni sen toisen kukkapenkin.
Ihan hyvin olivat siirrännäiset jaksaneet uusissa kodeissaan. Tästä parin päivän takaisesta olivat jo samettikukkien päät enemmän alkaneet nuokkua. Pari kanervaa jäi vielä odottamaan postilaatikon varalle.
Entiset asukit ruukuista siirtyivät kepeästi kompostoitumaan, pulkalla tietysti.
Maisema on jo kovin avara. Kuva on tältä aamulta, hienoinen vesisade on puoleksi räntää, sillä ilman lämpötila on lähellä nollaa
Piti hankkia uusi ruokinta-astia. Saapa nähdä, kuinka tässä kansi pysyy paikoillaan. Edellisessä oli sen verran räystästä, että tuuli sitä helposti liikutteli, piti laittaa ihan erilliskiinnittimiä sen takia.
Orvokeilla on vielä tavalliset oltavat,  tuuli toi jokusen varapeiton amurinviinin lehdistä varalle, jos rupeaisi paleltamaan
Linnut pitivät hieman taukoa, kun siinä askartelin, mutta heti kun etäännyin kauemmas, alkoi sujahtelu ruokinta-astialle. Pikkulintuja on kymmeniä, osa omissa puissa ja köynnöksissä katselemassa, osa naapurin isoissa kuusissa ja syreeniaidassa. Etupäässä ne ovat tiaisia, iltapäivällä tulevat mukaan myös pikkuvarpuset. Vielä on jokunen rastaskin jäljellä. Pari viikkoa sitten oli Elsa-hopeakuusen alla iso liuta punatulkkuja käpyjen kimpussa.

Viimeisestä mattoloimesta pari mattoa hankki lipun merimatkalle, ja ovat jo kotiutuneet!
Olen saanut tehtyä merkittävimmät syysaskareet. Vain suojaverkkojen viritystä jänisten takia voisi harrastaa. Olikin tullut aika siirtyä vinttiaskareisiinkin. Mattokangas ehti jo valmistua, ja nyt on viikko sitten pantu puuhun saaliloimi, jossa on meneillään toinen kudottava kappale.
Ensimmäinen saali on vain etäisesti sukua vaaleille linnuille. Kahdessa muussa on enemmän vaaleanruskeaa, jota noista kahdesta allamainitusta linnusta löytyy eniten.
Kun tänä vuonna on Suomen lintumaailmassa havaittu sekä ruostepyrstölepinkäinen että taigarautiaisia, olen päätynyt käyttämään näiden lintujen värejä. En tietenkään yritä matkia höyhenpukua, se on lintujen geeneissä ja minulla taas lankavarasto määrää, mitä ja miten on tehtävissä... Sisätiloissa on hyvä viihtyä, koska kuiva korkeapaine on viimein antanut myöden ja olemme saaneet kosteampia aikoja.

Syysasterin kaihoisa violetti oli tänä syksynä parhaimmillaan lehtikuusen varjossa.
Lokakuun alkupuolella olin Janakkalassa saattamassa Heikkiä, useiden kymmenien vuosien aikaista työtoveria hänen viimeisellä matkallaan. Sinne oli saapunut muitakin meitä eläkeläisopettajia. Pitkäaikaiset työkaverit ovat kuin perheenjäseniä, on suuri suru olla saattamassa tai ilo tavata. Yksi toisensa jälkeen lähdemme...

Ensimmäiset vuodet samojen seinien suojissa osuivat jo 1960-luvun lopulle, jolloin aloin työt Turengissa. Koulu oli perustettu suurin piirtein samoihin aikoihin kuin Iitin yhteiskoulukin, ensimmäiset ylioppilaat olivat sieltä juuri pyrähtäneet jatko-opintoihin.

Äsken talletettu näkymä kotitien pientareelta. Näiden kahden isomman tuijan lisäksi tien reunassa on muutama nuorempikin hyvin asettautuneina. Vain yksi ei jaksanut tykätä kivisestä rinteestä.
Kun on kuultu, että pidempi jakso kylmempiä säitä on tulossa, on aihetta pitää kudontapuilla reipasta tahtia, että kaikki neljä saalia tulee melko nopeasti tehtyä. Mitä viileämpi ulkona, sen enemmän pitää lämmittää. Uuden vuorilaudoituksen takia tuntuu paremmin lämpö pysyvän seinien sisällä.

Torstaina pääsin opiston ompeluryhmän mukana pikkubussireisuun rannikolle. Oli mukava tavata hyviä ystäviä, kiva kun muistivat kysyä! Käytiin Herttoniemessä Marimekon tehtaalla ystävänpäivän ostoksilla ja Porvoossa Brunbergin suklaatehtaalla. Lisäksi Porvoon kaupungin katuosasto järjesti ylimääräisen työnäytöksen, kun ruokailupaikaksi valikoimamme ravintolan ikkunoiden eteen siirtyi monen työkoneen letka vaihtamaan kadun pintaa parempaan kuosiin. Juuri ja juuri saimme puikahdettua konearmeijan välitse kadun yli pihviravintolan oven eteen.

Suurimmat sateet saatiin torstaina ja perjantaina, järvien vesimäärä olikin jo alentunut melko lailla tuttavien kuvista päätellen.

Syksylle on varattuna monia terveydentilan kontrolleja ja influenssarokotus. Yksi on jo takanapäin, seuraaville kahdelle viikolle on tiedossa kolme reisua Lahteen keskussairaalan tapaamisiin, ensimmäinen niistä huomenna. Rokotus tulee sitten marraskuun viimeisillä viikoilla, en vielä tiedä milloin. Ennustettu suuri lumentulo tällä viikolla näyttää vaihdetun vaimeampaan vaihtoehtoon... Autossa on kyllä jo talvipyörät, jokunen päivä sitten vaihdettu.

Päivän virkisteeksi kävin eilen taittamassa vaasiin muutaman komeamaksaruohon. Taimitehtailua toiveena, sillä olen nähnyt mielessäni, että alatien varressa voisi olla punaisia päitä enemmänkin syksyn komisteena.
Eilen aamulla oli taas vaikeuksia asettautua vähän aikaa varastossa olleisiin talviajan kellonaikoihin. Heräsin kyllä mielestäni tavalliseen tapaan, mutta kun oli sunnuntai, päädyin kääntämään kylkeä ja kampeusin vasta aikojen päästä jalkeille. No eihän kello ollut kuitenkaan kuin puoli viisi...  Totesin, ettei ollut pakkasta eikä juuri sadellutkaan, kun ei kuulunut pisaroiden rapinaa ikkunaruutuun. Sunnuntairauha.

Tehty mikä tehty, aloin aamukahville ja lueskelemaan päivälle tarjona olevia uutisia. Aikani kökötettyäni tuolilla päädyin valmistelemaan kudelankojen varastoja toista saalia varten, piti nimttäin keriä pikkuvyyhdeiltä ohutta sävylisää hallitsemaani vaaleanruskeaan lankakassiin. Ne pikkuvyyhdit kun ovat itse värjättyjä, haluan käyttää niitä, kun ne vielä ovat lankoja eikä koinruokia.

Kahvin antama lämpö haihtui, kun askare ei ollut suurta huiskimista, hyvä jos näpräystä. Alkoi palelu, joten kaivauduin lisälämmittelyyn saalin tuomaan kätköön sohvalle. Havahduinkin epämääräisen ajan kuluttua selvään päivänvaloon, kello oli tullut yhdeksään! Ja sama juttu tänään, kaksi heräämistä.

Aamumaisema äsken. Tihkusadetta odotettavissa vielä pidempäänkin
Jos mielii vinttikerroksen työmaalle, pitää tehdä lämmitystä, joten sitten aamuaskareeksi tulee molempien uunien tulien sytyttäminen ja eilen samalla aamusuihku, kun lauantaina oli saunominen jäänyt väliin. Mutta vaikka kuinka viivyttelin sen ylimääräisen tunnin tuoman väljyyden varassa. olin jo syönyt päiväruoatkin puoleen päivään mennessä.

Sukkapuikot piti panna viikko sitten vähäksi aikaa hyllylle, kun jostain oli kehittynyt sormien ja kämmenten välisiin rystysiin jännetupen tulehdusta. Aloin jo huolestua, tuliko lopullinen vaiva, mutta ortopedi Lahdessa vakuutti, että kyllä tuosta vielä selvitään, jos on malttia. Välillä tuntuu, että kun joku ennen tuntematon vaiva iskee, että kohta on kaikki nähty. Mutta toistaiseksi on taas parannuttu, vaikkei uskoisi.