Ventta holl, housuni puttoo

Suomalaiset sanalaskut ovat kooltaan kuin japanilaiset tankarunot. Muutamaan sanaan on kiteytetty oleellinen, joka tavoittaa kuulijansa. Tuossa otsikon sanalaskussa kiivas kamppailu keskeytetään arkipäiväisen rutiinin hoitoon, ja silloin ehkä taistelun pahin huippu lipsahtaa ohi, voidaan palata jatkamaan niitä muitakin tavallisia ja turvallisia arkipäivän asioita. Tämä sanalasku oli muistaakseni yksi Kari Suomalaisen piirrosaiheista. Siinä kaksi pulskaa ukkomiestä paini keskenään, ja toiselta on pettänyt housun ripustus, oleellinen henkselien nappi.

Miksikö juuri tuo asia nyt putkahti mieleen? Vuoden 1968 tammikuun alussa oli elämässäni hyvin merkittävä taitekohta, sillä olin pakkaamassa tavaroita siirtymään Helsingin Vuosaaressa olevasta kodista Helena-tyttären kanssa Turenkiin, jossa viikot tulisivat kulumaan kokopäiväisessä ansiotyössä Turengin yhteiskoulussa. Lauantai-iltaisin sitten matkattaisiin kotiin lyhyeksi viikonlopuksi. Helenalla oli meneillään viimeinen pikkulapsen vuosi, seuraavana syksynä alettaisiin kansakoulu. Vuoden päästä siitä on kulunut puoli vuosisataa.

Auskultointini eli opetusharjoittelu oppikoulua varten Helsingin normaalikoulussa oli edennyt puoliväliin. Fil.kand.tutkinto oli suoritettu reippaalla vauhdilla, sillä aloin opinnot vasta syyskuussa 1963, ja vuoden 1967 keväällä työ tuli tehdyksi. Vuoroon tuli opettajaksi pätevöitymisen opiskelu normaalikoulussa Helsingissä.

Koska minulla oli jo aiempi opettajantutkinto ja lukuisia työvuosia opetustyössä, anoin joulun alla 1967 yliopettajani Eino Tahvosen kehotuksesta kouluhallitukselta erivapautta, joka antaisi kelpoisuustodistuksen tämän tehdyn puolikasharjoittelun jälkeen. Sellainen sitten tulikin, ja muutto Kanta-Hämeeseen voi alkaa. Joulukuun 28 pnä 1967 saatu todistus oli ihan opetusministerin allekirjoittama. Silloinen tehtävänhaltija oli Ele Alenius, hänen nimmarinsa on tässä paperissa. Alenius on nykyisin yli 90-vuotias, hän syntyi 1925.

Tässä tuo merkittävä A-nelonen kokonaan. Siihen on liimattu liuta veromerkkejä, koska jokainen virallinen valtion paperi aiheutti pienen kuluerän saajalleen. Yhteensä piti pulittaa 177,50 mk  paperia hakiessa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että sain kasvitieteen laitoksen puolipäivätoimisena kirjastoapulaisena kuukausittain 300 mk palkan. Paperiin on liimattu alaosan täytteeksi ruusukkeen muotoinen paperisinetti, sellainen oli myös fil. kand. tutkinnon todistuksessani. Tämä oli merkittävä paperi, koska sitten pyörähti käyntiin nimitysruletti, jonka ensimmäinen osanen olin minä ottamassa työn vastaan Turengissa. Sen aiempi haltija puolestaan voi siirtyä toimeen Helsinkiin, jossa joku toinen voi siirtyä taas siirtyä edelleen. Opettajantoimia tuli yleensä haettavaksi kesällä lukukausien vaihtuessa, tämä siirtyily johtui eläköitymisen lähestymisestä. Päteviä opettajia ei ollut jouten joulukuun maissa, joten elämänhistoriani ja sen aikainen tilanteeni taisivat olla ainoat sopivat tähän ratkaisuun

Ele Aleniuksen persoona on aiheena tuohon sanalaskun juohtumiseen mieleeni. Hänhän oli lyhyen aikaa ministerinä, sillä 1966-68 toimi ensimmäinen sodanjälkeinen hallitus (Paasion ensimmäinen), jossa SKDL oli mukana. Alenius nimitettiin II valtiovarainministeriksi, mutta miksi hänen allekirjoituksensa päätyi minun todistukseeni, johtui viransijaistamisista joululoman aikana, jolloin osa ministereistä oli poissa työstään ja jotkut toiset sitten hoitivat vähäisiä muodollisia tehtäviä, jonkalainen tuo minunkin todistukseni allekirjoittaminen oli ollut. Oikea opetusministeri oli silloin Reino Oittinen.

Ei ollut tamperelaisella muurarinpoika Elellä ollenkaan vähätuulinen paikka tuossa hallituksessa. Elettiin Urho Kekkosen pitkää presidenttiaikaa (1956-1982). Alenius oli koulutukseltaan valtiotieteen tohtori ja luottamusasemaltaan SKDL:n puheenjohtaja vuodesta 1967. I valtiovarainministeri siinä Paasion ensimmäisessä  hallituksessa oli Mauno Koivisto. Ulkomailla tapahtui mm. 1968 Tsekkoslovakian miehitys.

Elen kommentit toivat aina mieleen, että puhuja irtautui osallistumasta siihen "painin tuoksinaan", jota käytiin, ja hän asettui aina vähän kuin puun yläoksalle tarkastelemaan asiaa kokonaisuudessaan. Aika usein hän siis tavallaan luonnehti tilanteeseen kuuluvat asiakehykset, raamit, jolloin sitä taustaa vasten asian voi helpommin ymmärtää ja muodostaa pidempiaikaisen kannanoton. Tämän tyyppisesti viileän rauhallisesti voi nähdä sekä omat että vastapuolen parhaat ajatukset ja löytää yhteisiä mahdollisia toimintamuotoja. Siis oikea kunnon suomalainen! (Luulenpa, että nykyinen pankinjohtaja Erkki Liikanen on aika hyvin osannut nähdä Aleniuksen ajatustyylin, ainakin usein huomaan ajattelevani, että samoin olisi ehkä tuo toinen tehnyt.)

Aleniuksen kannanotot eivät aina miellyttäneet kaikkia oman puolueen jäseniä, ei myöskään silloisessa itänaapuri Neuvostoliitossa olleita johtajia. Pyyhkeitä tuli. Aleniuksen ministerikausi kesti vain vuoteen 1970. Hän siirtyi eduskunnan sisäpolitiikan maailmasta 1977 Suomen Pankin johtokuntaan, josta hän jäi eläkkeelle 1992. Tulevaisuuden tutkimuksen seura myönsi hänelle elämäntyöstään 2011 tulevaisuuspalkinnon.

Alenius ei muistaakseni saanut yhtään moitetta Veikko Vennamon johtamalta liikkeeltä, jonka yksi tärkeimmistä päämääristä oli "panna rötösherrat kiikkiin". Toki näitä asioita oli jo aikaisemminkin tuotu esille. Ehkä tunnetuin pitkäaikainen kritiikinmiekan käyttäjä oli pilapiirtäjä Kari Suomalainen (Hesarin töissä 1950-1991), jonka piirros Helsingin Sanomien sisäsivulta ensimmäiseksi bongattiin aamuisin. Kari Suomalainen oli hieman Eleniusta vanhempi, syntynyt 1920.

Vennamolaisuus oli saanut ilmaa siipiensä alle, kun 1959 oli perustettu Suomen pientalonpoikien puolue, mutta kun ryhmä 1960-luvun lopulla muuttui SMP:ksi eli Suomen maaseudun puolueeksi, päästiin jo eduskuntaankin 1970. Veikko Vennamo oli muuten aiemman sodanjälkeisen virkansa takia yksi merkittävimpiä edellispostauksessani mainittujen pientilojen perustajia, jonka avulla ratkaistiin suuri työllistämisen ongelma sodasta palanneille nuorille miehille (yli 400 000 evakkoa, rintamamiestä ja kaatuneen omaista sai asuinkelpoisen tilan).

Ihme juttu muuten, että tuo vennamolaisuuden esiin tuoma asenne epäkohtien kaiveluun (varsinkin johtavassa asemassa olevien henkilöiden kohdalla) on tällä hetkelläkin melkein hyvelistan ykkösenä, niin pyhästi sitä puolustetaan mm. tutkivan journalismin nimissä. On toki aihettakin joskus, mutta kun siitä on tullut jokapäiväinen leipämme, niin alkaa tökkiä kurkussa. Kansanradiomme tilalle kohonnut TV 1-kanava näet löytää melkein joka illaksi jonkun kiihottavan rötöksen tarkasteltavaksi ja tuomittavaksi.

Vennamoakin voitaisiin muistaa mieluummin tarkastelemalla näitä muita hänen aikaansaamiaan Suomen muutoksia, kuten Suomen historian suurinta maareformia. Ei niin, että mitä hyvää tai pahaa asiassa oli, vaan vaikkapa näin: Entäpä jos ei olisi tehty, mitä vaihtoehtoja? Kun oman sukuni varhemmat ratkaisut monessa tapauksessa olivat niinkin radikaaleja kuin maastamuutto, niin miten asiat olisivat edenneet näiden sukupolvien kohdalla.

Uskon, että meillä ei olla sen kurjempia sieluja kuin ennenkään. Ihmiset ovat pääasiassa hyvää tarkoittavia eivätkä järin älykkäitä. Eivät edes tutkivat journalistit ole niin älykkäitä, vaikka kommentit tulevat haastateltaville usein ylhäältä päin kuin ankaralta isältä lapselle. Ehkäpä pitäisi Aleniuksen tapaan nousta oksalle tai peräti pilven reunalle katsomaan, missä on metsä eikä etsiä yksinäisiä puita arvioitavaksi. Näkyisi sitten kukaties taivaalla olevien pilvien määrä ja kulkusuuntakin. Emme elä vain Suomessa, paikkamme on maapallo.