Kuva on kevättalvelta 1960 Länsikylän uudemman koulun nurkalta peltoaukealle päin. |
Sodan jälkeen oli suuren syntyvyyden ja näiden uusien asumakylien tulon myötä suurta pulaa luokanopettajista, joten maahan oli perustettu väliaikaisiksi tarkoitettuja ylioppilaiden opinahjoja. Kun pakolliseen kansakouluun ei saanut muodostua yli 7 km:n kävelymatkaa, kouluverkko paisui. 1-3-opettajaisia pikkukouluja nousi joka kuntaan kattamaan tätä tarvetta. Nykyisin noita kouluja on enää vähän, useat niistä lakkasivat oppilaspulan myötä, sillä tehdyiltä pikkutiloilta ei tahtonut enää löytyä elantoa lapsille, muutto kaupunkeihin alkoi.
Seminaarit olivat huolehtineet kansakoulunopettajien ammattikasvatuksesta jo kauan, mutta se hidas tie kesti 4-5 vuotta. Ylioppilaille Jyväskylän kasvatusopillinen korkeakoulu oli ainoa vakinainen, Turkuun, Helsinkiin ja Ouluun tulivat väliaikaiset opettajakorkeakoulut. Noihin oppilaitoksiin otettiin ylioppilaita soveltuvuuskokeiden avulla. Jos jollakulla oli ennestään jo opettajankokemusta, voi päästä P-kurssille, joka kesti vain yhden talvikauden ja kesät sen kahta puolta.
Tässä P-ryhmässä enemmistö oli miehiä, jotka olivat olleet myös isänmaata palvelemassa rintamalla. Jotkut olivat jopa eläkeiän kynnyksellä, mutta kun vakinaista paikkaa ei voinut saada ilman muodollista pätevyyttä, he saivat tästä sopivan tilaisuuden. Oma vaimo saattoi hoitaa väliaikaista tointa tuon opiskeluvuoden ajan.
Viranhakuilmoituksissa saattoi olla maininta, että koululla oli sähkövalot tai että tie oli perille asti... Noihin aikoihin opettaja sai rahana maksettavan vuosipalkan, joka suoritettiin kuukausittain. Lisäksi piti opettajalle antaa ns. luontaisedut, joka tarkoitti kaivoa, lämmitykseen ym. tarvittavia polttopuita, pientä viljelykelpoista maata ja mahdollista kotieläinten suojaa eli navettaa. Jos niitä ei ollut ja varsinkaan kaupungeissa, niin opettaja sai palkan lisäksi hyvin vaatimattoman korvauksen niiden puutteesta. Luontaisedut poistettiin 1960-luvun loppupuolella, asuimme silloin Tikkurilassa. Rahapalkka hieman nousi, mutta kun kunnat alkoivat periä vuokraa asunnoista, niin tilille tuli selvästi vähemmän kuin ennen tätä uudistusta.
Hakeuduin Lehtimäen Länsikylälle, jossa koulu oli ollut jo vanhastaan. Olin siinä kylässä toimessa kaksi lukuvuotta. Punainen ennen sotaa rakennettu talo piti sisällään kahden opettajan tarvitsemat työtilat ja yhden asunnon. Kolmannen opettajan asunto ja opetustilat ja koulun keittiö olivat hiljattain valmistuneessa lisärakennuksessa. Olinkin sitten ainoa pätevä opettaja, sillä koulun miesopettaja oli ylioppilas Harri Kuortaneelta, joka asui vaimonsa Maijan ja pikkuisen Reetta-tyttärensä kanssa vanhan koulun asunnossa. Harrinkin tuli sitten joskus aika siirtyä tuohon P-koulutuksen putkeen, jos mieli jatkaa opettajan taipaleella.
Kylälle sattui sopivasti, kun hain opettajantointa, nimittäin oli toinenkin naisopettajan toimi täytettävänä. Minulla oli hakemuksen lisämääritteenä, että ottaisin toimen vastaan, jos tuohon vapaaseen toiseen toimeen tulisi valituksi juuri sisareni Marja-Leena, joka oli juuri valmistunut Lahden kauppaoppilaitoksesta merkonomiksi. Se siis edellytti johtokunnalta, että ensin katsottaisiin tämän toisen toimen täyttö ja vasta sen jälkeen se virka, johon olin hakenut.
Kuurtanelaiset perhekuvassa. Maija oli merkittävää Rasinperän sukua. Hän osasi myös paljon sellaista taitoa, joista ne muut saimme hyvää lisää opetustyöhön. |
Koulun pihapiiriin kuului vielä pitkä talousrakennus, jossa olivat mm tarvikevaja, puuseet oppilaille ja opettajille ja halkovaja. Jossain vielä erilliset sauna/pesutupa, maakellari ja kaivokin. Puuta kului paljon, kun kaikissa tiloissa oli pönttöuuneja ja puuhellat. Päiväaskareista aimo osa oli siis puunkantoa. Maitoa haettiin naapurista, jossa oli lehmiä, muu tavara kaupasta.
Lehtimäen Länsikylällä oli etupäässä viljelijöitä. Hitaasti kasvavista metsistä alettiin työstää myös tilattuja hirsihuviloita. Lähin naapuri Viljo kuitenkin oli erikoistunut puutavaran kuljetukseen, sahaukseen ja kauppaan. Muutama mieskin oli voitu palkata toimeen. Siinä pihalla siis isot autot pörisivät päivän mittaan, ja perheen spanielikoira Peski puuhasi ahkeraan pihalla hoitamassa tehtäviään, satoi tai paistoi. Perheen emäntä Saini oli oikein taitava kahvinkeittäjä, hänelle kelpasikin siihen tarkoitukseen vain tietysti lähteestä noudettu vesi.
Ensimmäisenä vuonna Maija opetti opettajille ja nämä sitten oppilaille, miten kuuluisa Tiernapoika-esitys pannaan toimeen. Kuvassa Harri ensimmäisen ryhmän kanssa. |
Tällainen parvi oli omia paimennettavia, luokat 3-4. Kuten kuvasta huomaa, myös lasten kodeissa ahkeroitiin pyöröpuikoilla ja villalangalla, niin monta islantilaiskuvioista villapaitaa tuli vastaan. |
Koulutyöt muodostuivat sitten niin, että päivänavauksen aikaan kaikki oppilaat ja opettajat kokoontuivat vanhassa rakennuksessa olevaan juhlasaliin, jossa laulettiin jostain opaskirjasta löytyvä virsi-vaihtoehto, ja toisesta kirjasta luettiin sille päivälle tarkoitettu muutaman rivin mittainen mietelmä, usein uskonnollissävytteinen. Minulle lankesi tuossa hetkessä pelimannin osa, sillä olin saanut hieman koulutusta harmonin soitossa. Opettajan tutkinnon musiikinopetuksen vaatimus oli osata säestää vähintään 30 virttä. Jos ylti alkusoittoihin asti, voi saada hieman paremman arvosanan kuin alin tyydyttävä. Enemmän virsiä tuli kuitenkin laulettavaksi vuoden aikana, siksi piti iltaisin aina harjoitella seuraavan päivän tehtävää.
Lasten vanhempien ja koulun välisiä suhteita ylläpidettiin usein lauantai-iltaisin, kun opettaja oli kutsuttu kylään. Kahvin ohella tarjottiin tavallisesti itse tehtyä leipäjuustoa, jota kastettiin kahvikuppiin. Myös ns. sienikakku (paljon munaa ja sokeria) kuului asiaan, siinä oli joskus mukana mausteitakin, mutta keskimääräinen mauste oli suola, jossa meillä riitti ihmettelemistä! Ohjelmana noissa vierailuissa oli joskus talon lasten esittämä näytelmä koulusta, jossa joku lapsista esitti opettajaa. Hänellä oli jalassa arvon merkkinä äidin korkokengät...
Enemmän kylää kyllä oli Kuortaneelle ja Alajärvelle vievien maanteiden ja sivuteiden varsilla. Kesäniemen Aarnen kauppakin löytyi, joten pitkälle ei tarvinnut lähteä. Halusipa sitten mitä tahansa, niin Aarne järjesti. Ostimme paljon Kimmo-merkkisiä hyviä villalankoja, joista syntyivät monet villapuserot itselle ja sisaruksille vuoden aikana.
Kerran Aarne yllätti, kun hän esitteli hankkimiaan oikein hempeitä ohuita alusvaatteita, jotka niihin aikoihin oli aina pakattu yksitellen pahvikoteloon. Pitihän niitä sitten ostaa, muuten kauppias olisi pettynyt. Yhden hienon rimpsureunaisen nailonalushameen kohtalo oli kuitenkin aivan muuta kuin voisi odottaa. Kun oli hankittu koiranpentu, niin se oli oppituntien aikana ikävissään mennyt rimpsuja imeskelemään, ja ihan käyttökelvottomaksi se unelma sitten meni.
Marja-Leena ja Eki ensimmäisenä vuonna 1958-59. |
Piki ensimmäistä jouluaan, käymässä Seinäjoella. |
Huonekasvien hoidon alkeet tulivat tällä kylällä myös opituiksi, olihan oppimestarina naapurin rouva Saini ja myös Seidi, joka oli hänen miehensä veljen Toivon emäntä. Opin tuntemaan kukkapöydän ja sen sijoittelun, joka uunilämmityshuoneissa ikkunan edessä oli kukkien kannalta ihanteellista. Ja kuinkahan monta lajia pistokkaita tulikaan kotiin kannettua? Silloin kukat istutettiin mielellään styroxista tehtyyn melko valkoiseen ruukkuun, jossa kasvi ei saanut kylmää vetoa juuristoonsa. Ja ruukut tietysti Kesäniemen kaupasta.
Hienoja kuvia ja muisteluita!
VastaaPoistaMuistelen, että niihin aikoihin viranhakuilmoituksissa oli usein maininta, että koululla oli sähkövalo. Muut "mukavuudet" jäivät usein puuttumaan, eikä niitä niin kaivattukaan. Elettiin murrosaikaa opettajan ns. luontaiseduissa, harvalla koululla oli enää tarjota navetta ja lato opettajan kotieläintenpitoa varten, vaikka lain mukaan niin olisi kuulunut. Jos niitä ei ollut, sai palkan päälle muutaman pennin korvausta, mutta oleellisin tietysti olivat kuivat polttopuut, ja niitä yleensä riitti kouluilla. Vasta 1960-luvun aikana päädyttiin niiden poistamiseen, kun suurin osa väestä asui kaupungeissa eikä lehmää enää tarvittu maidonantajaksi.
VastaaPoistaSysmän Rapalan koululla oli opettajalle osoitettu pieni maatilkku, jossa sopi kasvattaa juureksia ja perunaa. Viljalle se oli liian pieni. Laidunta ei ollut, kun kaikki muutkin panivat elikkonsa metsiin käyskelemään kesäajaksi. Mutta kun ei ollut navettaa, niin ei siis lehmääkään. Joskus viranhakuilmoituksessa luki myös, että on tie perille...
VastaaPoista