maanantai 27. helmikuuta 2017

Helmikuukin eletty, kun Torstissa ollaan

Kuva on viime viikon lopulta. Saatiin (noin viikoksi) pieni kylmempi kausi, niin että sateet tulivat lumena.  Lumipeite kasvoikin reilut 15 cm. Tällä viikolla palataan siihen tavallisempaan tämän vuoden talvisäähän eli kosteampiin sateisiin, joten kyllä hanki siitä taas alenee.
Tämä vuosi on ns. tavallinen, eli helmikuussa on 28 päivää. Ensi vuonnako taas "karataan"? Siitähän sen tietää ensinnä, että pariton luku ei tule kyseeseen. Parillisen vuosiluvun numerot yhteenlasketaan, ja jos luku on jaollinen 4:lla, se on karkausvuosi. Vuoden numeroiden 2018 summa on 11, joten se ei kelpaa. Vuosi 2020 tuottaa summaksi 4, se kelpaa. Jos luku päättyy kahteen nollaan, niin se kelpaa myös, koska 100 on aina jaollinen 4.lla.

Viimeinen päivä eli huominen on jo pitkään ollut Kalevalan päivä, ja muistetaan mainita, että se on myös Suomalaisen kulttuurin päivä. Nykyisin myös ruokailusta on haluttu nostaa esiin omintakeiset piirteemme, joten huomista pidetään myös ruokakulttuurin päivänä. Onneksi käsityön ystävät ovat alkaneet tuoda esiin myös suunnattomasta varastostaan kansallisen kulttuurin piirteitä (tiedän kyllä, että monessa katsantokannassa halutaan kulttuuriksi nimetä vain kirjallisuus ja kuva- sekä säveltaide).

Virallinen liputuspäivä helmikuun 28 on ollut jo nelisenkymmentä vuotta. Torsti-nimi eli tämänpäivän sankari on myös hyvin vanhaa perua, se tulee muinaisgermaanisesta miehen nimestä Tors sten eli Tor-jumalan kivi. Torsti on etupäässä miehen nimenä, mutta joukossa on myös jokunen naisenpuoli. Sitäpaitsi se on tietysti joidenkin sukunimi. Almanakassamme on myös ruotsalaisuuden päivä, mutta se on marraskuun alkupuolella.

Näiden lisäksi sattuu niin, että huomenna on myös laskiaistiistai, kun eilen oli laskiaissunnuntai. Meidänkin kylällä kyläyhdistys järjesti kesäkahvilan tontille laskiaistapahtuman sekä sisälle että pihalle. Sisäily tarkoitti kohtaamisia ja kuulumisten vaihtoa hernekeittolounaalla tai laskiaispullakahveilla, ja kiitettävästi istuinpaikat olivatkin käytössä! Oli hauska tavata ja kysellä kuulumisia. Monet vapaaehtoiset olivat tehneet paljon tapahtuman eteen, kiitos heille siitä!

Lounastelijoille oli varattu kolmessa eri kodissa keitetty iso kattilallinen rokkaa. Niistä olivat viimeisten kahden kattilan pohjat jo tulossa näkyviin, kun kävin paikalla tapahtuman puolen välin aikoihin, omien vieraiden lähdettyä. Hyvät muistot Kankkusen Maija-Stinan rokasta olivat jääneet aiemmilta vuosilta mieleen. Nyt tartuin kuitenkin naapurin Paulan tekemään kasvisversioon, jossa oli mukaan pantu härkäpavuista tehtyä lisuketta, ne näyttivät kuin jauhelihan pikkukönteiltä. Oli tosi hyvä ja maittava annos!

Pihalla temmelsi nuoriso pulkkamäessä ja nautti grillimakkaroiden tirinästä. Sisälle täydennysreisulle poikennut Haapaniemen Ahti sanoi, että myyntiä oli grillilläkin ollut reippaasti. Mikäs oli ollessa, kun lunta oli, aurinko paistoi eivätkä vaatteet kastuneet lumessa. Vielä huomennakin saavat hiihtolomalla olijat jatkaa lumileikkejä, mutta lumi on jo nuoskaa.

Laskiainen  tarkoittaa, että on siirrytty laskemaan niitä 40 päivää, joista tiedetään vastaan tulevan pääsiäisen. Sen aika on huhtikuun 16, siis melko myöhään tänä vuonna, kun siitä vappuun on vain pari viikkoa.
Uutiset ovat kertoneet, että monissa lämpimämissä seuduissa kevät narsisseineen on jo alkanut, mutta Suomessa vasta pääsiäinen alkaa pikkukukkaisten eli tet- narsissien myyntikauden, koska silloin niitä halutaan suuria määriä, kotien sisä- ja ulkokukiksi ja vietäväksi haudoille. Ainakaan aiempina vuosina ei niitä ole voinut löytää ennen pääsiäissesonkia etsimisestä huolimatta, kun niitä ei ole ollut kukkatukussa.

Tella tulee kohta 11 vuoden ikään. Naamassa on harmaita osia kuonon ja silmien seudussa, mutta muuten ei ikä näy. Tämä on poseerausilme, madame osaa sen hyvin. Yhtä korkealle hypitään ilmaan ilosta, kun mainitaan, etä voitaisiin mennä ulos!
Tellan helmikuun aika mummulassa päättyi eilen, kun kotimatka koitti. Yhdessä olikin saatu aivan kiitettävästi aikaan: ulkoilupyrähdyksiä runsain määrin joka päivä ja väliajat kylki kyljessä edistämässä sukkien valmistumista. Vain yhdet kunnon lumityöt (viime perjantaina) tuli tehtyä koko kuukautena, noin vähäistä sademäärää en muista sattuneen helmikuulle!

Vasemmanpuolinen lanka on Novitan langoissa väriltään vadelmanpunainen, se on tämän vuoden uutuus. Omat vadelmani ovat vähemmän kellertäviä kuin tämä lanka paitsi silloin, kun ovat hieman raakoja. Mutta lanka sopii monenväristen kanssa virkisteeksi.
Näitä vihreän sävyisiä sukkia tuli tehtyä useampikin pari!
Kun olin aikani ahkeroinut yllä olevien värien maailmassa, päädyin etsiytymään toisenlaisten lankakerien seuraan, kun oli tullut vierailtua taas Korian tehtaanmyymälässä.

Tammikuussa löytyi riemunkirjavaa lankaa, joka sai tekemään kirjavia sukkia! Päädyin erottamaan kuitenkin keltaisen ja oranssin värisen pätkän omiin sukkiinsa, kun ennestään oli niiden seuraan sopivaa ruskeaa ja keltaista. Vaaleanpunaiseen pohjalankaan kelpasivat muut värit siltään, mutta pikkupoikien vaaleansiniset sukat saivat vain kolme langan väriosaa ennestään olevan kirkkaansinisen lisäksi.

Välillä tehtaanmyymälästä löytyy edullisia pussilankoja, kun jostain syystä kerän painoa ei ole ollut tarpeeksi (100 tai 150g), ja sellaiset pussit käyvät tietysti yhtä hyvin neuleisiin! Pussissa on usein noin puoli kiloa lankaa ja ne myydään pussin painon mukaan hinnoiteltuna. Kausalan S-marketin lankahyllystä saa tietysti täysiä keriä, sinne onkin helppo poiketa ruokakaapin täydennysreisulla.

Haastesukat valmiina pusseissaan, lankani riittivät 4 pariin. 
Paikallislehdessä oli reilu viikko sitten haaste osallistua kartuttamaan sotaveteraaneille itsenäisyyden juhlavuoden merkeissä jaettavaksi tarkoitettua sukkakekoa. No, kun juuri olivat viimeiset pikkulapsen sukat tulleet edellisenä iltana valmiiksi, tartuinkin heti tähän hommaan. Miehille harmaita ja naisille valkoisia sukkia teemaan sopivin raidoin, varastossa oli langatkin melkein valmiina, ei tarvinnut kuin toinen harmaa kerä hommata.

Kaikki saajat ovat vähintään kymmenen vuotta itseäni vanhempia, sillä olin sodan aikana 4-9 -vuotias, ja armeijan riveihin kelpasi vain sellainen nuorimies, joka oli saanut sen asevelvollisten peruskoulutuksen 18 ikävuotta täytettyään. Sukkia tarvitaan yli 40 paria. Niin kertoi lehdessä Kivisen Tuula, joka itse on sotaorpo, ja haluaa edistää myös sotaveteraanien vapaaehtoisia huolehtimishankkeita.

Kuvasta näkyy tämän vuoden lumen määrä. Kaikki autotallin katolla oleva on viimeisen sadejakson tulosta, sitä on n. 15 cm . Yhteensä lunta on reilut 20 cm, kun entiset ovat lämpiminä jaksoina latistuneet melkein pohjaan asti. Kuva on  otettu lumitöiden jälkeen  perjantaina.
Eilen illansuussa päädyin pyykkirumbaan, kun muuten olisi jäänyt koko helmikuu ilman sitä. Nythän ne kohta ovat ihan kuivia, joten pääsee jatkamaan muunlaisia kotitalousaskareita. Pyykkiä kertyy vähän, jos ei ole hikoilua edistävää lumityöpuuhailua! Villasukkapyykkiä toki tulee samaan tahtiin kuin muinakin talvina.

Tälle iltapäivälle olen suunnitellut matoille lumikylpyä, koska on kuivaa pakkaslunta. Matot tulevat sillä lailla puolittain pestyä, kun pölyt tarttuvat lumeen ja lähtevät ravistaessa. Ainahan niitä toki imuroidaan, mutta taitaa olla niin, että tässä hommassa parasta on haju, joka tarttuu hangesta mattoon. Ehkä en kaikkia jaksa roudata, mutta tehdään sen verran, kuin veto riittää ja näpit kestävät, kun täytyy paljain käsin niitä puistella. Hansikaskäsi ei pidä mattoa otteessa tarpeeksi hyvin.


perjantai 10. helmikuuta 2017

Muistoja 1980-luvulta

Onneksi päästiin säikähdyksellä tästäkin pakkaskaudesta. Kovimmat kylmät on jätetty taakse eiliseen päivään, kun pilviverho yöksi nousi taivaalle. Kuun kehäkin sen jo illalla kertoi. 
Tällä viikolla on plarattu esiin kolmenkymmenen vuoden takaisia tekemisiä! Sain kirjeen, jossa kyseltiin, mikä kasvi se oikein olikaan, jota olin katsellut umpeen kasvavassa lammessa harjun juurella etelä-Hämeessä. Ja mitä muuta sillä reisulla olin pannut muistiin?

Retkeilykasvion 1998 sivua luhta- ja idänluhtatähtimön kohdalta.
Onneksi kysyjällä oli mainita nimeltä se kasvi, jonka nimen kuultuani heti tiesin, mistä reisusta oli kysymys. Se oli vaalean kellanvihreä luhtatähtimö Stellaria palustris, joka oli herättänyt kiinnostukseni niin, että olin mennyt pyydystämään näytekasvia tarkemman tutkimisen kohteeksi. Siinä en kuitenkaan ollut onnistunut, kun lampi oli kovin kostea ja hetteinen. Yksin kulkiessa ei passaa ottaa liikaa riskejä, vaikka kyseessä olisi ehkä vain reipas kastuminen, sillä kotiinpaluu oli kuitenkin reilun parinkymmenen kilometrin päähän autolla. Tein siis havaintoja niin läheltä kuin saappailla pääsin.

No kun ei ollut kasvinäytettä, ei ollut tällä viikolla syytä mennä etsiskelemään kasvia ylävintin kylmätilasta, jossa kasvikokoelmani viettävät prinsessa Ruususen unta.

Vuodelta 1998 oleva retkeilykasvio, paras työkaluni! Vuonna 2005 julkaistiin siihen lisäysvihko, jossa oli melkein 50 sivua painamisen jälkeen tullutta uutta tietoa.
Luhtatähtimö on monimuotoinen laji. Nykyisin tiedän, että yksi kellertävänvihreä erityisryhmä on erotettu omaksi lajikseen idänluhtatähtimö Stellaria fennica, jota aiemmin pidettiin vain variaationa eli muunnoksena. Sillä on muitakin tuntomerkkejä, joiden takia lähempi tarkastelu olisi ollut tarpeen. Olisiko vanhempi retkeilykasvioni tätä lajia vielä tiennyt esitellä, en tiedä, kun kirja on jossain muualla. Vasta 1998 hankkimassani uudessa painoksessa uuden lajin saattoi saada vastaansa. Kyseinen muoto on harvinaisempi, eikä siitä vielä havaintoja lounais-Suomesta. Kun olin nähnyt luhtatähtimön eri puolilla Suomea kymmeniä kertoja, niin sinertävän vihreitä ne kaikki olivat olleet, joten tämä väriero suorastaan huusi päästä muistettavaksi.

Olin käynyt toukokuussa 1986 kuvaamassa opetustarkoituksiin harjun rakennetta, siitä pääsee hyvin selville sorakuopassa, joka leikkaa harjun soranoton edetessä syntyhistorian esille. Samalla reisulla olin kiivennyt myös isolle edelleen suurelta osin luonnontilaiselle harjulle katselemaan sen kasvistollisia aarteita. Löytyikin tyypillisiä reheviä lehtoisia metsiä harjun tyveltä, mutta ylävämmät osat olivat päässeet viljelyn kohteeksi, sinne johti alun perin kärrytieksi tehty kapea kylätie. No kaikki piti katsoa!

Vieressä oli lisäksi umpeenkasvava lampi, joka sopisi siinä harjun vieressä ollessaan vaikkapa muistoksi muinaisesta isosta jäälohkareesta, joita jääkauden päättyessä lämpimään kauteen irtosi mannerjäästä ja hautautui hiekkojen mukana silloiseen matalaan rantaveteen, johon joki laski. Sellaisista lohkareista on paljon todisteita harjujen liepeissä. Harjuun jää jyrkkiäkin monttuja, joita sanotaan sanotaan lukoiksi tai supiksi. Niiden pohjalla voi olla lampi, mutta yhtä hyvin voivat olla kuivapohjaisia.
Tiedän kyllä, että tuollainen pyöreä monttu voi olla syntynyt jo paljon ennenkin, jos siihen on osunut meteori. Niitähän maapallon alkuhistorian aikana lienee tullut alas tiheämmin kuin nykyisin, ja aina uusia, suuriakin pyöreähköjä syvänteitä löytyy. Lukumääräisesti harjujen suppa-monttuja on kuitenkin monisatakertaisesti enemmän, varsinkin Suomessa, jossa jääkaudesta on kulunut suhteellisen vähän aikaa.

Paitsi luonnonkasvillisuutta minua kiinnostivat tuohon aikaan erityisesti ihmisten jättämät jäljet kasvillisuuteen, niinpä kaikki piennarkasvillisuus, laidunmetsät ja vanhat talojen paikat tuli käytyä katsomassa heinänviljelyn muistoja etsiessä. Siinä sivussa löytyi muutakin, kuten mm. vielä lapsuudessani yleinen kiertelevien romaniperheiden muisto, hehän harjoittivat mm. kattilain ja pannujen paikkausta tullessaan ja asuivat kylässä ainakin joitain päiviä niihin aikoihin (Iitin kirkolla suosikkipaikka oli kesäkahvilan edustan iso tiekolmio, jossa nykyisin on liikenteenjakaja. Sille mentiin ammattimiehiä tapaamaan.)

Kasvikirjan sivun asiat kangaskortteesta. Kuvasta näkyy, ettei kasvissa ole muuta kuin ylöspäin nouseva vihreä varsi, jonka päässä voi olla itiötähkä. Kovan varren paksuus vaihtelee. Paksuimmat varret, mitä olen nähnyt. ovat yli sentin, mutta yleisimmin se on noin muutaman( 4-6) millin luokkaa.
Näillä kulkijoilla oli mukanaan mm. kangaskortetta, jolla kiillottivat ja puhdistivat astiaa ennen ja jälkeen työnsä. Myös sotaväen leireissä tapa oli käytössä asehuollossa. Leirien jäljiltä löysinkin monia kangaskortteen tienvarsikasvustoja, ja kuinka ollakaan, sellainen löytyi myös tuon alussa mainitun sorakuoppareisun yhteydessä kyseisen harjun päällä kulkevan tien varresta.

Olin paljon myöhemmin tekemisissä tämän hämäläiskylän asukkaiden yhteisön kanssa, kun 2000-luvun alussa virisi tarve tehdä kyläkirjoja. Olin tuon sorakuoppareisun jälkeen käynyt tutustumassa kylän luonnonkasvistoon monissa muissakin yhteyksissä, joten lupauduin tekemään kirjaan kylän kasvistoa käsittelevän osan. Tuo kirja julkaistiin 2009. Olin jo silloin muuttanut iittiläiseksi (2005). Kirjaa en olekaan valmiina nähnyt. Onneksi olin säilönyt tietokoneen muistiin kyseisen oman osuuteni. Lammessa kasvavan luhtatähtimön erikoinen väri oli tullut mainituksi siinäkin yhteydessä. Myös kangaskortteen kasvupaikka oli päässyt tekstin osaksi. Ainoa asia, joka puuttui, oli tekstini tekoaika, sillä konetta uudemmaksi vaihdettaessa järjestelmä oli vaihtanut kaikkien tekstien talletuspäivämääräksi vuoden 2011. (Luultavimmin tämä tekstini on tehty niihin aikoihin kun muutin asumaan Iittiin, eli n. vuosien 2005-2008 paikkeilla. Siihen aikaan oli elämässä paljon kaikenlaista ohjelmaa, ettei olekaan päiväkirjamainintaa kyseisestä iltakirjoittelusta.)

Eräs tuttavani on kotoisin tuosta kylästä, joka ("huonoksi" onneksi) on saanut useammankin soranottopaikan, ja yhden niistä keskelle kylää. Kyseessä on juuri se kuoppa, jota olin käynyt 1986 katselemassa ja havainnoimassa. Kun se on vuosikymmeniä ollut ammennuksen kohteena, ei ihme, jos kylän asukkaat toivoisivat jo pääsevänsä eroon kivipölyjen nielemisestä! Välillä sorakuoppa ei ole saanut ottolupaa, mutta sitten se on taas tullut, joten melkeinpä voisi sanoa ikiaikaiseksi riesaksi.

Kyseinen tuttava on hiljattain (2011) julkaissut hyvän oppikirjankin maastonmuotojen kanssa pähkäilyyn.
Sora on tärkeä luonnonvara, jota näin betonirakentamisen ja pinnoitettujen maanteiden aikana tarvitaan mahtavia määriä. Lisäksi tarvitaan suoraan kalliosta jauhamalla ja murskaamalla tuotettavaa kivistä lajiteltua maa-ainesta. Sellainen murskaamo voi tulla sijoitetuksi sorakuopan yhteyteen. Murskaamo tuottaa metelin ja liikenteen lisäksi vielä hienompia aineksia tuulen vietäväksi kuin sorakuoppa lajittelun ja seulonnan yhteydessä. Sellaisten ei kuulu olla asutuksen keskellä

Aika 1986-87 oli elämässäni kovin vauhdikas. Tein niihin aikoihin kaikki vapaa-aikani fil. lis. tutkintoani, ja kesäisin maastossa tehdyt havaintomatkojen tulokset oli käsiteltävä ja suhteutettava muuhun aineistoon. Sitä en olisi silloin arvannut, että vielä pitäisi ahertaa 4 vuotta vielä, ennenkuin asia olisi suurinpiirtein hahmollaan!
Ensimmäinen lapsenlapsikin oli saatu sukuun, kun Osku oli syntynyt 1985. Mummun arvonimeen liittyy myös konkreettisia asioita. Kesäisin ja muilla lomilla oli hyvä viettää yhteistä aikaa Iitin "kesämökillä".

Paitsi että itselleni loppuvuonna 1986 tuli mittariin 50 vuotta, oli muutakin ainutlaatuista, kuten Tsernobylin voimalaitoksen katastrofi huhtikuussa 1986, jolloin laskeuman aikoihin olin tehnyt niinkuin muutkin suomalaiset autuaan tietämättömänä vaarasta keväistä pihojen haravointia koko viikonlopun. Vasta seuraavalla viikolla saatiin kuulla asiasta, kun ulkoilut ja kuivalaskeumain pöyhöttelyt oli tehty!

Sitä paitsi perheessämme oli uusi asukas, kun äitini iäkäs veli Bernhard tuli Suomeen. Hän oli ollut leivän perässä matkalla yli 50 vuotta, kun oli lähtenyt Suomesta Kanadaan 1923, josta matka jatkui Neuvostoliittoon 1932. Ikää oli papalla jo noin 93, kun paluumatkasta tuli totta. Kaksi vaimoakin ehti olla, toinen Suomesta mukaan matkalle lähtiessä, toinen Petroskoista, kun ensimmäinen tuli 1960-luvulla matkansa päähän, mutta ruoanlaittotaitoinen ihminen edelleen oli tarpeen. Jälkimmäinen kuoli 1985, aika pian sen jälkeen kun olimme tavanneet, jolloin hän oli jo halvaantunut jaloistaan.

Pappa jäi yksin, jonka vuoksi päädyin kutsumaan hänet Suomeen lopuksi elämänsä ajaksi. Suurin osa muusta suvustamme oli jo siirtynyt manan maille, kun minun äitini (s. 1906) oli ollut oman ison sisarussarjan nuorimmainen. Pappa asuikin kokonaisen vuoden meidän olohuoneessa maaliskuusta 1986 helmikuun loppuun 1987. Sitten elonpäivät jatkuivat vielä 5 vuotta omassa asunnossaan, kun kuntamme osasi jo niihin aikoihin ns. tuetun itsenäisen asumisen, eli lämmin ateria ja toistuvat muut kodinhoitopalvelut tulivat osaksi arkea.

Siihen aikaan (ylettömän pitkä kovan pakkasen alkutalvi 1987) mahtui vielä Iitin talollekin melkoinen katastrofi, kun nousuputket vesikeskuslämmityksen paisuntasäiliöön ylävintille jäätyivät umpeen, ja vesi lakkasi kiertämästä. Patterit pullistuivat ja oli otettava varalämmitysjärjestelmä käyttöön, josta poiki lisää ei-toivottuja lieveilmiöitä. Siitähän jokavuotinen osaremonttien aika alkoi, eipä puuttunut ylimääräisiä ohjelmia kymmeneen vuoteen jatkossakaan.