Muistoja 1980-luvulta

Onneksi päästiin säikähdyksellä tästäkin pakkaskaudesta. Kovimmat kylmät on jätetty taakse eiliseen päivään, kun pilviverho yöksi nousi taivaalle. Kuun kehäkin sen jo illalla kertoi. 

Tällä viikolla on plarattu esiin kolmenkymmenen vuoden takaisia tekemisiä! Sain kirjeen, jossa kyseltiin, mikä kasvi se oikein olikaan, jota olin katsellut umpeen kasvavassa lammessa harjun juurella etelä-Hämeessä. Ja mitä muuta sillä reisulla olin pannut muistiin?

Retkeilykasvion 1998 sivua luhta- ja idänluhtatähtimön kohdalta.

Onneksi kysyjällä oli mainita nimeltä se kasvi, jonka nimen kuultuani heti tiesin, mistä reisusta oli kysymys. Se oli vaalean kellanvihreä luhtatähtimö Stellaria palustris, joka oli herättänyt kiinnostukseni niin, että olin mennyt pyydystämään näytekasvia tarkemman tutkimisen kohteeksi. Siinä en kuitenkaan ollut onnistunut, kun lampi oli kovin kostea ja hetteinen. Yksin kulkiessa ei passaa ottaa liikaa riskejä, vaikka kyseessä olisi ehkä vain reipas kastuminen, sillä kotiinpaluu oli kuitenkin reilun parinkymmenen kilometrin päähän autolla. Tein siis havaintoja niin läheltä kuin saappailla pääsin.

No kun ei ollut kasvinäytettä, ei ollut tällä viikolla syytä mennä etsiskelemään kasvia ylävintin kylmätilasta, jossa kasvikokoelmani viettävät prinsessa Ruususen unta.

Vuodelta 1998 oleva retkeilykasvio, paras työkaluni! Vuonna 2005 julkaistiin siihen lisäysvihko, jossa oli melkein 50 sivua painamisen jälkeen tullutta uutta tietoa.

Luhtatähtimö on monimuotoinen laji. Nykyisin tiedän, että yksi kellertävänvihreä erityisryhmä on erotettu omaksi lajikseen idänluhtatähtimö Stellaria fennica, jota aiemmin pidettiin vain variaationa eli muunnoksena. Sillä on muitakin tuntomerkkejä, joiden takia lähempi tarkastelu olisi ollut tarpeen. Olisiko vanhempi retkeilykasvioni tätä lajia vielä tiennyt esitellä, en tiedä, kun kirja on jossain muualla. Vasta 1998 hankkimassani uudessa painoksessa uuden lajin saattoi saada vastaansa. Kyseinen muoto on harvinaisempi, eikä siitä vielä havaintoja lounais-Suomesta. Kun olin nähnyt luhtatähtimön eri puolilla Suomea kymmeniä kertoja, niin sinertävän vihreitä ne kaikki olivat olleet, joten tämä väriero suorastaan huusi päästä muistettavaksi.

Olin käynyt toukokuussa 1986 kuvaamassa opetustarkoituksiin harjun rakennetta, siitä pääsee hyvin selville sorakuopassa, joka leikkaa harjun soranoton edetessä syntyhistorian esille. Samalla reisulla olin kiivennyt myös isolle edelleen suurelta osin luonnontilaiselle harjulle katselemaan sen kasvistollisia aarteita. Löytyikin tyypillisiä reheviä lehtoisia metsiä harjun tyveltä, mutta ylävämmät osat olivat päässeet viljelyn kohteeksi, sinne johti alun perin kärrytieksi tehty kapea kylätie. No kaikki piti katsoa!

Vieressä oli lisäksi umpeenkasvava lampi, joka sopisi siinä harjun vieressä ollessaan vaikkapa muistoksi muinaisesta isosta jäälohkareesta, joita jääkauden päättyessä lämpimään kauteen irtosi mannerjäästä ja hautautui hiekkojen mukana silloiseen matalaan rantaveteen, johon joki laski. Sellaisista lohkareista on paljon todisteita harjujen liepeissä. Harjuun jää jyrkkiäkin monttuja, joita sanotaan sanotaan lukoiksi tai supiksi. Niiden pohjalla voi olla lampi, mutta yhtä hyvin voivat olla kuivapohjaisia.
Tiedän kyllä, että tuollainen pyöreä monttu voi olla syntynyt jo paljon ennenkin, jos siihen on osunut meteori. Niitähän maapallon alkuhistorian aikana lienee tullut alas tiheämmin kuin nykyisin, ja aina uusia, suuriakin pyöreähköjä syvänteitä löytyy. Lukumääräisesti harjujen suppa-monttuja on kuitenkin monisatakertaisesti enemmän, varsinkin Suomessa, jossa jääkaudesta on kulunut suhteellisen vähän aikaa.

Paitsi luonnonkasvillisuutta minua kiinnostivat tuohon aikaan erityisesti ihmisten jättämät jäljet kasvillisuuteen, niinpä kaikki piennarkasvillisuus, laidunmetsät ja vanhat talojen paikat tuli käytyä katsomassa heinänviljelyn muistoja etsiessä. Siinä sivussa löytyi muutakin, kuten mm. vielä lapsuudessani yleinen kiertelevien romaniperheiden muisto, hehän harjoittivat mm. kattilain ja pannujen paikkausta tullessaan ja asuivat kylässä ainakin joitain päiviä niihin aikoihin (Iitin kirkolla suosikkipaikka oli kesäkahvilan edustan iso tiekolmio, jossa nykyisin on liikenteenjakaja. Sille mentiin ammattimiehiä tapaamaan.)

Kasvikirjan sivun asiat kangaskortteesta. Kuvasta näkyy, ettei kasvissa ole muuta kuin ylöspäin nouseva vihreä varsi, jonka päässä voi olla itiötähkä. Kovan varren paksuus vaihtelee. Paksuimmat varret, mitä olen nähnyt. ovat yli sentin, mutta yleisimmin se on noin muutaman( 4-6) millin luokkaa.

Näillä kulkijoilla oli mukanaan mm. kangaskortetta, jolla kiillottivat ja puhdistivat astiaa ennen ja jälkeen työnsä. Myös sotaväen leireissä tapa oli käytössä asehuollossa. Leirien jäljiltä löysinkin monia kangaskortteen tienvarsikasvustoja, ja kuinka ollakaan, sellainen löytyi myös tuon alussa mainitun sorakuoppareisun yhteydessä kyseisen harjun päällä kulkevan tien varresta.

Olin paljon myöhemmin tekemisissä tämän hämäläiskylän asukkaiden yhteisön kanssa, kun 2000-luvun alussa virisi tarve tehdä kyläkirjoja. Olin tuon sorakuoppareisun jälkeen käynyt tutustumassa kylän luonnonkasvistoon monissa muissakin yhteyksissä, joten lupauduin tekemään kirjaan kylän kasvistoa käsittelevän osan. Tuo kirja julkaistiin 2009. Olin jo silloin muuttanut iittiläiseksi (2005). Kirjaa en olekaan valmiina nähnyt. Onneksi olin säilönyt tietokoneen muistiin kyseisen oman osuuteni. Lammessa kasvavan luhtatähtimön erikoinen väri oli tullut mainituksi siinäkin yhteydessä. Myös kangaskortteen kasvupaikka oli päässyt tekstin osaksi. Ainoa asia, joka puuttui, oli tekstini tekoaika, sillä konetta uudemmaksi vaihdettaessa järjestelmä oli vaihtanut kaikkien tekstien talletuspäivämääräksi vuoden 2011. (Luultavimmin tämä tekstini on tehty niihin aikoihin kun muutin asumaan Iittiin, eli n. vuosien 2005-2008 paikkeilla. Siihen aikaan oli elämässä paljon kaikenlaista ohjelmaa, ettei olekaan päiväkirjamainintaa kyseisestä iltakirjoittelusta.)

Eräs tuttavani on kotoisin tuosta kylästä, joka ("huonoksi" onneksi) on saanut useammankin soranottopaikan, ja yhden niistä keskelle kylää. Kyseessä on juuri se kuoppa, jota olin käynyt 1986 katselemassa ja havainnoimassa. Kun se on vuosikymmeniä ollut ammennuksen kohteena, ei ihme, jos kylän asukkaat toivoisivat jo pääsevänsä eroon kivipölyjen nielemisestä! Välillä sorakuoppa ei ole saanut ottolupaa, mutta sitten se on taas tullut, joten melkeinpä voisi sanoa ikiaikaiseksi riesaksi.

Kyseinen tuttava on hiljattain (2011) julkaissut hyvän oppikirjankin maastonmuotojen kanssa pähkäilyyn.

Sora on tärkeä luonnonvara, jota näin betonirakentamisen ja pinnoitettujen maanteiden aikana tarvitaan mahtavia määriä. Lisäksi tarvitaan suoraan kalliosta jauhamalla ja murskaamalla tuotettavaa kivistä lajiteltua maa-ainesta. Sellainen murskaamo voi tulla sijoitetuksi sorakuopan yhteyteen. Murskaamo tuottaa metelin ja liikenteen lisäksi vielä hienompia aineksia tuulen vietäväksi kuin sorakuoppa lajittelun ja seulonnan yhteydessä. Sellaisten ei kuulu olla asutuksen keskellä

Aika 1986-87 oli elämässäni kovin vauhdikas. Tein niihin aikoihin kaikki vapaa-aikani fil. lis. tutkintoani, ja kesäisin maastossa tehdyt havaintomatkojen tulokset oli käsiteltävä ja suhteutettava muuhun aineistoon. Sitä en olisi silloin arvannut, että vielä pitäisi ahertaa 4 vuotta vielä, ennenkuin asia olisi suurinpiirtein hahmollaan!
Ensimmäinen lapsenlapsikin oli saatu sukuun, kun Osku oli syntynyt 1985. Mummun arvonimeen liittyy myös konkreettisia asioita. Kesäisin ja muilla lomilla oli hyvä viettää yhteistä aikaa Iitin "kesämökillä".

Paitsi että itselleni loppuvuonna 1986 tuli mittariin 50 vuotta, oli muutakin ainutlaatuista, kuten Tsernobylin voimalaitoksen katastrofi huhtikuussa 1986, jolloin laskeuman aikoihin olin tehnyt niinkuin muutkin suomalaiset autuaan tietämättömänä vaarasta keväistä pihojen haravointia koko viikonlopun. Vasta seuraavalla viikolla saatiin kuulla asiasta, kun ulkoilut ja kuivalaskeumain pöyhöttelyt oli tehty!

Sitä paitsi perheessämme oli uusi asukas, kun äitini iäkäs veli Bernhard tuli Suomeen. Hän oli ollut leivän perässä matkalla yli 50 vuotta, kun oli lähtenyt Suomesta Kanadaan 1923, josta matka jatkui Neuvostoliittoon 1932. Ikää oli papalla jo noin 93, kun paluumatkasta tuli totta. Kaksi vaimoakin ehti olla, toinen Suomesta mukaan matkalle lähtiessä, toinen Petroskoista, kun ensimmäinen tuli 1960-luvulla matkansa päähän, mutta ruoanlaittotaitoinen ihminen edelleen oli tarpeen. Jälkimmäinen kuoli 1985, aika pian sen jälkeen kun olimme tavanneet, jolloin hän oli jo halvaantunut jaloistaan.

Pappa jäi yksin, jonka vuoksi päädyin kutsumaan hänet Suomeen lopuksi elämänsä ajaksi. Suurin osa muusta suvustamme oli jo siirtynyt manan maille, kun minun äitini (s. 1906) oli ollut oman ison sisarussarjan nuorimmainen. Pappa asuikin kokonaisen vuoden meidän olohuoneessa maaliskuusta 1986 helmikuun loppuun 1987. Sitten elonpäivät jatkuivat vielä 5 vuotta omassa asunnossaan, kun kuntamme osasi jo niihin aikoihin ns. tuetun itsenäisen asumisen, eli lämmin ateria ja toistuvat muut kodinhoitopalvelut tulivat osaksi arkea.

Siihen aikaan (ylettömän pitkä kovan pakkasen alkutalvi 1987) mahtui vielä Iitin talollekin melkoinen katastrofi, kun nousuputket vesikeskuslämmityksen paisuntasäiliöön ylävintille jäätyivät umpeen, ja vesi lakkasi kiertämästä. Patterit pullistuivat ja oli otettava varalämmitysjärjestelmä käyttöön, josta poiki lisää ei-toivottuja lieveilmiöitä. Siitähän jokavuotinen osaremonttien aika alkoi, eipä puuttunut ylimääräisiä ohjelmia kymmeneen vuoteen jatkossakaan.