keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Hiihtolomakuulumisia

Kesäteatterin portti antaa hieman mittakaavaa kinoksista kappelinmäen parkkipaikalla.
Melkein pitäisi tuo otsikko panna lainausmerkkeihin, niin kauan siitä on, kun viimeksi sukset olivat jalassani. Varmaan parikymmentä vuotta. Se oli aikaa, jolloin monojen pohjissa vielä oli reiät ja suksissa Y-siteet. Kukahan sellaisia enää muistaisikaan? No, nykyisin hiihtelen tuvassa villasukka jalassa. Joka ikäkaudelle omat huvit.
Lumesta tosin ei ole pulaa, joten hiihtoharrastus ei siihen tyssäisi. Sitä on huomattavasti, kun muistelen edellisen vuosikymmenen aikaisia kertymiä. Nyt on jo kolmas ison lumen talvi peräkkäin. Yläkuvassa on entisen Salon kahvilan eli nykyisen Ruuskasen pihanäkymät, kappelintien haarassa. Suorastaan järkyttävät kattolumien valumisverhot ovat pysähtyneet puolitiehen kuin alppimaisemissa ikään. Aivan viime päiviin asti on ollut kuitenkin koko ajan pakkasta. Vasta maanantaina oli ensimmäinen aurinkoinen ja plussalla oleva keskipäivä.
Tellan onnistui vielä hypätä tienvarsivallien päälle, joskaan tulos ei joka kohdassa onnistunut.
Viime viikolla oli lounais-Suomen hiihtoloma, tällä viikolla Kymenlaakson. Vieraaksi tuli torstaina suvun nuorin äiti Emmi reippaan poikalapsen, Benin kanssa, ja olivat sunnuntaihin asti. Helena-mummikin ehti työmatkansa ohessa yökylään samana päivänä. Ehdittiin vauvan kanssa seurustella moneen kertaan! Ben osaa hurmaavasti hymyillä, eikä hymyä yhtään säästetty! Naurunhekotustakin jo on opittu tuottamaan. Vanhat kunnon metkut lasten kanssa ovat joka polvelle sopivaa hauskuutusta.

Osa päiväunista meni ulkoilmassa, asia, jota nykyisin kauhistellaan brittilehdistössä. Siellä ei kuulemma kenenkään mieleen juolahtaisi mokoma. Ei varmaan täälläkään, jos olisi jatkuvaa sadetta ja aina tuulisi. Tella on aina hieman hämillään, kun vauva jää ulos. Sen mielestä pitäisi hoitajilla olla parempi kontakti!

Kun vauva on vielä pieni, niin sen paikka on sohvalla ja aika usein pituusasennossa, ja sekin hämmensi Tellaa, kun oli tottunut valtiaana loikomaan koska huvittaa ja missä kohtaa mieleen juolahtaisi.

Ei ne britit varmaan vie lapsia saunaankaan, mutta Ben meni lämmittelemään vähäksi aikaa perjantaina äitinsä kanssa, jotta nämä muutkin hullut pohjoismaiset tavat tulisivat osaksi arkea. Kuvassa on juuri tultu siltä reisulta, äidin sylissä iso-isovaari Tatun perintöpyyhkeeseen kääriytyneenä.

Vauveli on hyväntuulinen ja kasvaa hyvin, joten harjoittelimme tottumaan muuhunkin ruokaan kuin rintamaitoon. Ikä on pian neljä kuukautta. Harjoitus alettiin Rosamunda-perunoiden keitolla, ja tehtiin pikkumuusi, noin desilitra valmiina hyvin löysää sosetta. Siitä oli ensimmäisenä päivänä lupa vajuttaa teelusikallinen, seuraavana päivänä jo hieman enemmän jne. Kiltisti poika sitä maistelikin, vaikka kiinteämmän aineen nieleminen ei ollut ihan "hanskassa", joten otettiin apuun myös vesimuki, josta liukasteeksi rippunen vettä pikkuriikkisellä lusikalla. Siinä todettiin, että varusteista puuttuu vielä leuan alle viritettävä ruokalappu. Alettiin myös totutella vauvanmaitopakkauksien sisältöön tuttipullosta.

Lauantaina oltiin juhlimassa Akin puolisatavuotista taivalta. Näin tuli yhteinen olohuone, kesäkahvilan iso salikin jo tutuksi, ja mukana olleet kyläläiset toivottivat nuoren miehen tervetulleeksi Iittiin. Matkalla ohitettiin legendaarinen kirkonkylän jäätelökioski, talviunillaan tietysti, mutta tottakai tehtiin jo suunnitelmia lapsen vihkimiseksi siihenkin traditioon mahdollisimman pian!

Sunnuntaiaamuna oli kotiinlähdön aika. Tella meni mielellään takapenkille vauvan seuraksi. Se tykkää matkustaa, kun on päässyt penkkimatkustajaksi koirille keksityn turvavyövaljaan ansiosta. Koira makaa aivan hiljaa koko matkan, joskus pää kohoaa hieman. Takapaksi olikin täynnä vaunua ja muuta tarviketta.

Iltapäivällä tuli jo seuraava seurakunta, Ulla, Jari ja neljä kissaa matkailubokseissaan, joissa oli talviverhoilut päällä päin. Kissatkin matkasivat auton takapenkkiosastossa, kolme oli turvavöissä, yksi lattialla, kun enempää ei ollut vapaita vyöpaikkoja. Kissat ovat selvästi aktiivisempia matkaajia kuin koirat, kuulemma ohjeita tulee takapenkiltä lähes koko ajan!
Paljon eivät nelijalkaiset aikailleet eteisestä päästyään, kun talo oli ennestään tuttu, vaan pian jo vilisteltiin tuvassa. Vain makuuhuone hieman arvelutti alkuun, kun edelliskerralla Wilma-koira oli paennut kissoja sängyn alle takimmaiseen nurkkaan ja kissat sitä muistelivat. Koiraa ei kuitenkaan enää ole, ja pian oltiin jo lintulaskentaa suorittamassa makuuhuoneen pöydällä, Leo johti siinä toimintaa.

Pohjakerros on kissojen mielestä hyvin kiehtova, siellä on puuliiterin hajua ja hämähäkkejä ja ties mitä mieluisaa. Vain nuorin, Tara arkaili ja kuikuili rappujen yläpäässä ensi päivinä. Leo sensijaan meni ensimmäisenä ja jäi tutkimaan maisemia saunan oven kohdalle rappusille. Ansa, toinen vanhemmista kissarouvista, on sangen taitava avaamaan kaikenlaiset ovet hyppäämällä kahvalle ja riippumalla siinä, ja ovi aukeaa aika nopeasti. Siitä Leo kiittää ja säntää ensimmäisenä alas. Ei tosin joka kerta, kyllähän Ansa tuntee arvonsa!
Kissojen ruokinta on mahtava näytelmä, kun piiskahännät pystyssä kierretään ruoka-annoksia jakelevaa hoitajaa ja tuhat ja sata kertaa käydään katsomassa pöydälle loikkaamalla, että varmasti kaikkiin kuppeihin tulee laitetuksi. Neljän kissan asemasta tuntuu, kuin ruokailuun pyrkijöitä olisi kaksin verroin. Tunnelma on niin kiihkeää, kuin olisi katsomassa sohaistua muurahaispesää! Kuvan ottaminen myöhästyi joka kerta aivan totaalisesti, vasta kun kupit olivat ehtineet lattiantasoon, alkoi kissoja saada samaan kuvaan.

Lempipaikaksi muodostui tuvan ikkunan edessä oleva kukkapöytä, koska sen kohdalla on lämpöpatteri ja iltapäivän aurinkokin joskus suvaitsi lämmittää. Siinä otettiin ihmisväen ollessa poissa pitkät torkut ja muutenkin se oli suosittu. Naamanpesu siskolta kävi totuttuun tapaan. Tara odottelee kuvassa vuoroaan. Nasu pitää itseään vanhimpana, ja naamanpesun yhteydessä se puri aina muilta viikset. Nyt kun kaikilla naarailla on ollut omia poikasia, viikset ovat saaneet kasvaa hieman paremmin, myös Leolla, joka on Nasun poika.

Kävimme maanantaina kuvailemassa iittiläistä talvinäkymää kappelintakaisissa maisemissa ja teimme myös uuden Hyundain koeajoa Korian-Kouvolan lenkillä, jossa pysähdyimme katsomaan Pentikin myymälää ja syömään blinejä Kymen paviljongissa. Sielläkin näytti pihalla olevan vielä jouluvalojen aika kuten meidän kirkkomaallakin. Kun sula Keltin virta on ihan vieressä, ilmasta sateli lumikiteitä hiljakseen alas koko ajan, vaikka muuten sää olikin aurinkoinen!
Tiistain iltapäivällä oli jo kotiinpaluun aika, mutta sitä ennen kissat ottivat oikein hartaat yhteistorkut omalla pöydällään. Tiistain aurinko tuli pilvistä esiin vasta vieraiden mentyä. Näillä kissoilla on suuri harrastus oman kotinsa kirkasvalolamppua kohtaan. Leo kuulemma menee aivan lampun päälle ottamaan valohoitoja mahalleen. Ilmankos tämäkin valoisa ikkuna kiinnostaa, vaikkei keramiikkalintujen lisäksi ollut muuta nähtävää kuin ulkoseinällä tuulessa heiluva humalan oksa.

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Iitin yhteiskoulussa 1947-52

Iittiin oli saatu sodan loputtua yhteiskoulu. Se aloitti toimintansa syksyllä 1946, kuhnailusta ei voi puhua! Veljeni Pertti aloitti meidän lasten opintaipaleen silloin ekaluokalla. Kouluun oli otettu parille ylemmällekin luokalle oppilaita, jotta opettajilla olisi riittävästi töitä, ja ehkä valtionavutkin sitä edellyttivät. Käytiin se vuosi iltavuorossa Kausalan kansakoulussa. Ei tarvinnut mennä Kouvolaan tai Lahteen oppimaan, siellä olisi pitänyt asua kortteerissa eli alivuokralaisena viikot. Minun vuoroni tuli pyrkiä oppilaaksi seuraavana keväänä.

Sisääntulijoille järjestettiin pääsykokeita Kausalan kansakoulussa. En muista, oliko isä tai äiti mukana ilmoittamassa, ehkäpä. Ne olivat kesäkuun puolivälin jälkeen, koska supistettu koulu päättyi vasta silloin. Ajankohtaa en muista tarkkaan. En muista sitäkään, mitä kaikkea kuulusteltiin, mutta pääsykoetta oli parina päivänä. Kaikilla piti olla kansakoulu- ja virkatodistus, kynät, paperit ja kumit omasta takaa. Ilmaiset välineet eivät olleet hääppöisiä kansakoulussakaan, mutta sekin tyssäsi oppikouluun mennessä, siellä ei annettu yhtään mitään, ja opetuksestakin piti maksaa. Eväätkin omasta repusta. Olin sonnustautunut parhaimpiini, sain äitini hyvinkääläismuiston, helmikaulanauhan kaulaani vaaleansinisen leningin seuraksi. Lettinauhatkin taisivat olla aivan uudet. Hieno ulkonäkö hieman häiritsi keskittymistä.

Silloinen pastori Viljo Kivelä katseli rauhoittavasti kultasankaisten silmälasiensa takaa ja ehkä hieman hymyilikin kysellessään raamatunkertomuksia. Maantiedossa päästiin esittämään tietoja Suomen jokien ja järvien nimistä. Laskutaidossa saatiin kilvoitella sekä päässä- että kynä/paperilaskemisen tavalla. Taisipa olla kertotaulukin ohjelmassa.

Äidinkielen kokeesta on jäänyt erityisesti muistiin sanelu, jossa kuulustelua toimittava opettaja lausui tunnin aikana kerrallaan muutaman sana ryppäitä, joita kokelaat sitten kilvan raapustivat papereihinsa. Tarkoitus oli saada selville kirjoittamistaitoa ja nopeutta, ehkäpä kuuloakin? Meillä oli tehtävää suorittamassa silloinen äidinkielen opettaja Mattila. Sanellessa ei ilmoitettu välimerkkejä, ne piti arvata. Ensimmäiset sanat olivat: Matti ja Maija olivat Tonavalla. No, helppoahan se oli, jos vain sattui heti kuulemaan, mitä hän kulloinkin sanoi. Tonavan seikkailu-juttu oli pitkä. Oppilaita tuli nelisenkymmentä, silloin oli sääntö, että maksimikoko on 45 oppilasta.

Selvisin testeistä, ja koulu alkoi vasta syyskuun 1. päivänä, kaikissa isommissa kouluissa oli niin tapana. Lauantaisinkin oli koulua. Kerran kuussa oli ns. kuukausiloma, se oli joko maanantai tai lauantai, jolloin lapset olivat kaikenlaisissa kotitöissä. Perunannostoloma oli 2-3 päivää erikseen. Niihin aikoihin perunat kaivettiin kuokilla, se oli suuri urakka Suomessa, sillä perunoita kasvatettiin paljon, meilläkin myös karjan ruoaksi. Joululomaa oli n. 3 viikkoa, kun palattiin arkeen vasta loppiaisen jälkeen. Alkuvuosina ei ollut hiihtolomaa.
Koulunkäynti ei jatkunut kansakoululla, vaan kannatusyhdistys oli saanut tilat lääkärinleski Suoma Visapäältä. Paikka oli kaksikerroksinen puutalo Kaivomäen ylikäytävän kohdalla, ihan siinä samalla tontilla, jossa nykyinen yläkoulu on. Ikkunasta näkyi isoja omenapuita. Käytiin ulkovessassa eli huussissa. Suoma itse asui samalla tontilla toisessa talossa. Tonttikin tuli myöhemmin koulun omaksi.

Kouluun mentiin polkupyörillä, ja heti aamusta. Lähtiessä syötiin puuro, ja koulureppuun maitopullo ja pari leipäpalaa. Sain käyttöön äitini Viipurista ostetun naistenpyörän, jossa kettinki hankasi peltiseen suojukseen poljettaessa ja piti ääntä. Pyörän lempinimi oli Koltso se metelin takia. Takapyörän koriste oli helmaverkko, kouluaikanani oli muotia, että verkko vaihtui aika usein entistä koreampaan! Pojat panostivat enemmän takalokasuojan kissansilmään. Pyörät jätettiin koulun ajaksi nojalleen maantienvarren kuusikkoon. Meidän pyörissä ei ollut seisontatukea.

Pertti ajoi isän vanhalla Viipurinpyörällä, isä käytti armeijasta halvalla ostettua korkeaa pyörää työajoissaan. Siinä oli ohjaussarvet niin, että voi kuljettaa asetta edessään poikittain. No isällä oli tietysti rauhan aikana siinä työsalkkunsa. Hän lähti usein samaan aikaan pitäjälle kuin koululaisetkin. Juuri ja juuri lyhyt Tatu ylettyi pääsemään pyörän selkään! Menomatkaa Kausalaan kertyi 8 kilometriä, joten piti lähteä 35-40 minuuttia aiemmin, talvella jopa tuntia ennen. Koulun alkamis- ja päättymisaika sovitettiin junien aikataulujen mukaan, koska runsaasti oppilaita tuli ratavarresta, ihan Uusikylästä asti, josta tuli Soinin Ritva, huoltoaseman tytär.

Oppikoululaisia lähti sinä syksynä kirkolta puolisenkymmentä, Radansuusta melkein samanverran. Siinä sitten kukin polki sen kuin jaksoi. Sadetakkeja ei alkuun ollut. Olin huonovoimaisin, kun suurin osa menijöistä oli poikia, joten olin yleensä joukon hännillä. Pentti kavereineen tuli porukkaan seuraavana syksynä. Onneksi Radansuusta lähti toinen tyttö, Kuusiston Sirkka, joka odotteli Lahtisen Soinin naapuritalon kohdalla, että tulisin. Mentiin Sirkan kanssa sitten yhtämatkaa. Sirkan koulu tyssäsi kahden vuoden jälkeen, kuten niin monen muunkin silloin koulutaipalettaan aloittaneen, kun tuli nelonen tai useampia. Kahta huonoa ainetta sai yrittää suorittaa, niitä sanottiin ehdoiksi. Ehtojen suorituspäivät olivat heinä- ja elokuun alussa.

Mankalasta tuli liuta koululaisia ns. koppiautolla. Silloin tehtiin Mankalan voimalaitosta, ja tarvittiin paljon rakennustyöväkeä. Heidän lapsensa tulivat voimalaitoksen kuorma-autolla, jossa oli lavalla vanerinen koppi tuulensuojana. Minun luokkaani tuli sieltä kolme tyttöä, Hämäläisen Anna-Liisa oli samanikäinen kuin minäkin, muut hieman vanhempia. Kausalasta tuli tietysti eniten oppilaita, mutta myös etelä-Iitistä päin, Haapakimolasta ja Sääksjärveltä. Vainion Leena tuli Artjärven puolelta asti Perheniemen kautta. Mäkelän Aimo tuli pohjois-Iitistä, Vuolenkoskelta. Osa pitkämatkaisista oppilaista taisi asua Kausalankortteerissa viikolla, osa kulki linja-autolla.
Minun pienryhmäni oli luokan lyhin, sillä meidät järjestettiin pituuden mukaan. Olin siinä neljäs tai kolmas. Pienempiä olivat vain Saikkosen Eila ja Eerikkilän Meeri. Hyvin lyhytkasvuisia olivat tuolloin myös muutamat pojat, Kajaston Erkki, Ojapalon Aimo ja Kälviäisen Markku. Niinpä istuimmekin aina lähekkäin eturivissä ja muodostimme liikuntatunneilla oman napero-ryhmän. Tyttöjä oli alkuun lähes saman verran kuin poikia, vaikka maaseudulla ei tyttöjen kouluttaminen vielä ollutkaan itsestään selvyys. Oma etunimeni Terttu oli silloin sangen suosittu. Luokassa oli neljä Terttua, ja viideskin vähän aikaa. Pesälän Mikon sisko oli Tertuista pisin, ja hyvä pesäpalloilija. Muuten vaan kiltit Forsanderin ja Paavosen Tertut kuuluivat keskikokoisiin. (muistin pitkään, että sukunimi oliPaavola, mutta koulun juhla syksyllä 2016 toi tämän tytön elävänä esille!)

Kullakin ryhmällä oli jo alusta alkaen luokanvalvojansa, ja jouduimme vaihtamaan huoneesta toiseen sen mukaan, mitä oppia olimme saamassa, jottei opetusvälineitä tarvitsisi kuskailla paikasta toiseen. Oma luokanvalvojani oli Kaarina Lesch eli Lessi, joka oli myös rehtori. Kaarina opetti ruotsia ensimmäisenä vuonna, seuraavana sitten myös englantia. Hänen miehensä Åke oli eläkkeellä. Lessillä oli lähes aina sama ruskea kävelypuku, syksyllä ilman päällystakkia, kylmemmällä ulsteri lisäksi. Päässä oli musta samettinen turbaani-baskeri. Hänkin tuli pyörällä.

Kaarina-rehtori keräsi välillä rahaa oppilailta, kun lukukausimaksut maksettiin hänelle. Jos lapsia oli enemmän samasta perheestä, sai sisaralennusta. Oikein vähävaraisesta kodista tullut saattoi päästä maksuttomaksi vapaa-oppilaaksi. Lessin opettaessa ääni nousi aina välillä falsettiin, joka oppilaita hiljaa huvitti, mutta tunneilla opittiin hyvin ja oltiin aina kiltisti. Alkuun saatiin myös laulella. Mors lilla Olle i skogen gick- laulu opittiin aika pian ja sitä laulettiin tunnin täytteeksi. Liitutaululle kirjoittaminen oli opettajan tärkeimpiä juttuja tunnin aikana, ja oppilaat kirjoittivat kaiken vihkoihinsa. Ulkolukua harrastettiin myös.
Tärkein päämäärä oli kääntäminen ja erilaiset sanakokeet olivat siis suosiossa. Kokeita varten oli erillinen koevihko, joka piti olla mukana. Verbiluetteloita harrastettiin myös. Alkuvuosina koenumeron jälkeen ei tarvinnut pyytää vanhemman allekirjoitusta, se tuli vain poissaolovihkoon, joka kuului sekin oppilaan omistaa. Luokanvalvoja katseli vihkoja välillä ja ryhtyi toimiin, jos oli asiaa.

Aivan aluksi tutustuimme Kausalan kirjakauppaan, joka oli kylän etelälaidassa, asematien varressa. Siellä emännöi kauppias Irja Virta, joka toimitti opettajien toiveet oppilalle. Apulaisena oli Ojapalon neiti. Oppikirjojen lisäksi hankittiin erilaisia kirjoitus- ja laskuvihkoja ym, ja kaikkien vihkojen päälle piti ostaa muutaman pennin hintaiset päällyspaperit, kunkin opettajan erikseen toivomaa väriä. Siinä riitti näpertämistä kotiin palattua, että kaikki oli kunnossa! Ensimmäisten päivien aikana lähes kaikki koulumatkat tehtiin kirjakaupan kautta. Oppikirjoja sai onneksi perintönä veljeltä, joten rahaa säästyi. Muutenkin hankittiin käytettyjä kirjoja, jos suinkin.

Äitini ompeli minulle ruskean khakin värisestä gabardiinista koulurepun, joka oli ns. leipälaukkumallia, läppä reunustettu vaaleansinisellä kankaalla. Kun pyörämatka oli pitkä, vanhemmat tulivat siihen tulokseen, että minulle ommeltiin pitkät housut, ja olin ensimmäisenä vuonna ainoa housuasun naiskäyttäjä koulussa. Liikunnanopettajakin esiintyi hameessa. Muilla tytöillä oli kellohelmaisia ruudullisesta kankaasta ommeltuja puolihameita. Muuten tunnettiin vain käsite hiihtohousut. Hienoimmat Kausalan tytöt eivät käyttäneet laukkua, vaan kirjat heitettiin olalle nahkaremmillä köytettyinä. Olin aika lande ylempiluokkalaisten mielestä asussani! Jollain välitunnilla toisluokkalaiset tytöt nimittäin kerääntyivät isoksi piiriksi ympärilleni. Poispääsyä ei ollut eikä puhe ollut kovin ystävällistä. Vaatteet saivat kuulla kunniansa. Sama temppu tehtiin muutamalle muullekin tulokkaalle. Tämä kiusaaminen loppui onneksi aika pian, kun se alkoi muuttua perushuviksi välitunnilla.

Koulu olisi ollut ihan mukiinmenevää matkasta huolimatta, jollei suomenkielen opettajaksi olisi tullut oikein maisteri, Karoliina Moilanen, joka alkoi työnsä sinä syksynä. Nainen muistutti mielestäni enemmän karjuvaa leijonaa, koska kurinpito oli tunneilla aluksi ihan ykkösasia. Hänellä oli kyllä laajat tiedot suomenkielen kehityksestä ja monista piirteistä. Suomen kieli oli sitten aika kiinnostavaakin, kun siitä löytyi niin paljon järkevää asiaa, kuten sanaluokat ja astevaihtelu ym. Emme käyttäneet oppikirjaa, vaan Karoliina vaati, että kaikki oppi kirjoitetaan vihkoon hänen sanelunsa mukaan. Ja sitä riitti. Karoliina oli harvinaisen pulska sen ajan ruoat huomioon ottaen, ja tukka oli tiukalla nutturalla. Moilanen hoiti myös historian opetuksen, ja hänen erityisintonsa kohdistui vuosilukuihin. Meillä oli erikseen vuosilukuvihko, ja Karoliina piti tuolloin tällöin siitä kokeita. Karoliinalla oli joitakin suosikkioppilaita, joita hän kutsui ihan kotiinsakin. En kuulunut niihin.

Kynä piti olla valmiina pöydällä, että sen siitä nopeasti nappaisi, kun Karoliina ilmoittaisi kirjoitustovista. Kerran sain kokea huutomyrskyn, kun olin epähuomiossa ottanut kynän käteen muutamaa hetkeä ennen kuin hän komensi. En edes ehtinyt alkaa pureskella kynänpäätä, enkä olisi uskaltanutkaan. Mutta opiskeluni keskeytyi sillä tunnilla, ja minut komennettiin seisomaan häpeänurkkaan, ovipieleen lopputunnin ajaksi. Se oli aivan kauheata. Luulin kuolevani, ja pelkäsin, että jos se käy käsiksi. Niin ei sentään käynyt. Niillä tunneilla ei uskaltanut kukaan hiiskahtaakaan, ei edes velikullat Lehtisen Erkki ja Tuomisen Seppo. Olin ihan ensimmäisiä, joille tämä messu pantiin toimeen.

Matematiikassa opiskeltiin ns. tavallista laskentoa pari ensimmäistä vuotta. Kolmannella luokalla alettiin geometrian opinnot ja kirjainyhdistelmä m.o.t. tuli perin tutuksi, siihen päätettiin geometrisen ongelman ratkaisu. Kirjaimet olivat sanojen Mikä oli todistettava alkukirjaimet. Geometria oli perin kiinnostavaa ja niin ylettömän erilaista kuin kotiaskareet! Hauskuus lisääntyi, kun neljännellä luokalla tavallinen laskento jäi pois ja alettiin oppia algebraa.  Harmi, ettei meillä ollut kunnon matematiikanopettajaa ennenkuin loppuvuosina, kun metsänhoitaja Erkki Asikainen alkoi toimet. Hänen ohjauksessaan matematiikkatunneista tuli ihan mukavia. Neljänneltä luokalta alkaen tutustuttiin myös kovin kiinnostaviin kemiaan ja fysiikkaan.

Erkkiin asti oli ollut nuoria miesylioppilaita, jotka yrittivät vain saada tunnin kaikki 45 minuuttia kulumaan. Yleensä opettaja tarkasti oppilaiden kotitehtäviä, se vei yli puolet ajasta, ja lopuksi opetettiin hieman uutta, ja roiskaistiin paljon kotilaskuja. Omalla luokallani oli monen eri ikäisiä oppilaita, oli silloin nimittäin tapana, että kouluun pyrittiin 4, 5 tai 6 kansakouluvuoden jälkeen. Itse olin aivan nuorimpia, kun olin syntynyt loppuvuonna ja pyrin neljän vuoden jälkeen. Isommat tytöt kiinnostivat nuoria miesopettajia ihan muista syistä, joten eturivissä istuvat piiperot jäivät vaille henkilökohtaista matematiikan opetusta.
Isäkin hermostui, kun emme pysyneet kursseissa, ja niinpä eräs joululoma sujui niin, että me kolme vanhinta lasta istuimme ruoan jälkeen laskutunneille, ja Tatu laati oikein visaisia murtolukujen yhteen- ja vähennyslaskuja. Tehtävässä oli yleensä jaettavana keitetty puuro, josta kukin söi eri murtoluvun ilmoittaman osan, ja meidän työmme oli selvittää, kuka söi eniten. Ne piti saattaa vertailtaviksi tekemällä ne samannimisiksi, eli sama luku jakoviivan alle.

Biologian opetus jakautui silloin erikseen kasvi- ja eläinoppiin. Meillä oli ensimmäisen vuoden agronomi Anna-Liisa Ruokolan jälkeen ihan oikea biologi Kaija Suuronen, jonka kanssa mentiin jopa metsään oppimaan. Löysin sammalen, jota en tuntenut, ja opettaja katsahti kämmentäni todeten: Taitaa olla Pleurozium schreberi. Kunnioitukseni noin tietävää opettajaa kohtaan nousi huimasti! Kaija muutti parin vuoden kuluttua Lahteen töihin. (Tähän pitää tehdä korjausta, löysin Kaijan 2014 tapahtuneen kuoleman tuottaman muistokirjoituksen, jossa sanottiin, että iitin jälkeen oli pari muutakin koulua, ennenkuin 1958 alkoi Lahden Kannaksen lukion kausi.)
Kaijan korvasi syksyllä 1951 innostava ja eläintieteessä myöhemmin tohtoriksi asti kunnostautunut miesopettaja, Eero Karppinen. Nimi ei ollut tulla mieleen, vaikka myöhemmin tiesin hänen olevan eläintieteen laitoksella Helsingissä niihin aikoihin, kun itsekin opiskelin siellä. Emme kyllä silloin tavanneet. Piti muistella monta tuntia ennenkuin ensin muistista tuli etunimi, muutamaa minuuttia myöhemmin sukunimikin. (Tässä myöhemmin selvisi, että etunimenä ei ollutkaan Lauri, joka ensin tuli muistista, vaan Eero, jonka ystäväni sitten korjasivat, kiitos heille!)

Kasvitieteen opintoihin kuului kerätä kasveja. 1-2 luokkien välisenä kesänä piti löytää 30, muina kesinä 50, joten kouluaikana koottiin 180 kasvin kokoelma. Niissä oli paljon työtä, eikä ihme, että nuoremmat sisarukset käyttivät vanhempien sisarusten kokoelmia. Tatu hankki kasviprässin ja imupapereita, joten työ sujui kyllä oikein. Minulla oli kyllä vain omia kasveja. Määrittäminen nimelleen oli vaikeampaa, koska kukasta piti ensin laskea heteet. Niinpä otettiin kukkivia kasveja. Jos laskutoimitus osui harhaan, koko tulos meni hakoteille. Myöhemmin opin, että heteet lasketaan useammasta kukasta!
Sain suuresta kokoelmastani, joka nousi yli kahdensadan, loppuarvosanaksi määritysvirheiden takia vain 7, eikä kasvitieteen arvosana ollut enempää kuin 8 lopputodistuksessa. Nuoremmat sisarukseni napsivat minun kokoelmastani parhaita kasveja itselleen, ja saivat kiitettäviä arvosanoja. Kasvien ostaminen oli myös aika tavallista varsinkin kaupunki-oloissa, joissa ei noin vain otettu 180 kasvia katuvarsista.

Uskonnonopettajamme olikin Viljo Kivelä eli Killi, ihana opettaja koko kouluajan. Uskontotunnilla myös laulettiin virsiä. Liikuntaa opetti alkuvuosina rouva Signe Mäkinen, jonka kaksi tytärtä, Ritva ja Raija olivat Pertin luokalla. Ulkoliikunta oli yleensä pesäpalloa. Kun olin pienimpiä, jouduin eteen sieppariksi, ja aika usein kova laakapallo osui sääreen. Luut olivat lommoilla vuosikausia koulun jälkeenkin.
Juoksimme välitunnilla Kausalan Terän punatiiliseen rakennukseen voimistelemaan. Se oli ratavarressa, ja siinä talossa ihan viime aikoihin asti toimi Pajala. Tila oli kylmä, joten kaikenlainen juoksemisliikunta oli alkuun ensi sijalla, ja opettaja naputti ahkeraan tamburiinilla lisää vauhtia. Lopputunnilla voitiin tehdä ns. liikkeitä, joko yksin tai kaverin kanssa. Liikuntatunnille piti pukeutua siniseen trikoomekkoon, jossa lyhyet hihat ja minikorkeus. Helma lepsahti silmille, kun temppuiltiin puolapuissa. Hiki tuoksui, deodorantteja tai pesupaikkoja ei ollut. Signen jälkeen meillä oli lyhyen aikaa opettajana nuori vaalea naisopettaja Elina Hausbrandt.

Laulua ja piirustusta opetti Suutalan Jussi, kanttori, jonka pojat tunsivat partionjohtajana. Jussin tunneilla oli aika hulabaloo-meininki, kun pojat puhuivat asioitaan eikä hiljaisuutta ollut löytyä. Piirustusta ei kyllä opetettu, Jussi vain keksi aiheen, ja jos joku osasi käsitellä etevämmin kuin muut, Jussi otti siitä aiheen opettamiseen ja kehoitti muita tekemään samoin. Laulamiseen löytyi paljon aiheita, kun opeteltiin maakunta- ja muiden maiden kansallislaulujakin. Jussi varmaan hoiti poikien liikuntatuntejakin alkuvuosina.

Joulun lähestyessä tulivat ennen tuntemattomat joululaulut oppimisen kohteiksi. Ensimmäinen muisto oli Sinivuorten yö, ja liikunnanopettaja laati siihen sopivan leikin, jota meidän luokan pienemmät tytöt määrättiin esittämään. Olin onnellinen, kun olin siinä joukossa! Seuraavana vuonna olin jossain enkeli-esityksessä mukana, ja kassissa oli pikku mekon lisäksi kodin joulukuuseen tarkoitettua kimalle-nauhaa, päähän kiedottavaksi.
Se oli harvinainen joulunalus, sillä diakonissa oli saanut jaettavaksi ainutlaatuisen amerikanpaketin kylälle. Ne olivat siellä valtameren takana koottuja yksityisten vaate- ja ruokalahjoituksia. Kun meidän kuudes lapsi, Raija oli syntynyt alkuvuonna 1948, Elsa sai uskomattoman ihanan vaaleanpunaisen huovan, jota hän taisi pitää kuolemaansa asti. Lisäksi tuli joitain lastenvaatteita ja riisiä joulupuuroksi.
Minulle siitä koituivat vaaleanpunaiset puuvillaiset nilkkasukat, joista olin iloissani. Paketin sisältö tuli meille juuri silloin, kun piti lähteä joulujuhlaan Kausalaan. Pakkasin ne ihan eri pakettiin lähtiessäni joulujuhlaan enkelin esitykseen. Viimeisen kilometrin matka ennen koulua taittui tuntemattomassa reessä istuen, ja kun sitten aloimme pukea esitystä varten, ei sukkapakettia enää ollutkaan. Paljasjaloin kirmasi tämä enkeli! En voinut sukkia edes jälkeenpäin etsiä, kun se rekikyyti ei ollut tuttu. Tuntui, että amerikanapu oli kuin komeetta, joka pyyhälsi ohi.

1940-luvun lopulla ruvettiin maksamaan lapsilisiä, joten perheellä oli hieman varaa monien lasten lukuisiin tarpeisiin, vaikka elimmekin kovin niukasti, ja lähes omavaraisesti. Marja-Leena tuli oppilaaksi Kausalan kouluun, kun menin viimeiselle eli 5. luokalle. Pertti oli päättänyt koulun keväällä 1951 ja jäi äidin avuksi koti- ja maataloustyöhön. Marja-Leenalle ostettiin uusi pyörä, tummanpunainen Pyrkijä, joka oli tosi hieno. Kukaan muu ei tytön mielestä saanut siihen koskea.
Pentti päätti kuitenkin sitä salaa kokeilla, kun Marja-Leenan silmä hetkeksi vältti, ja lähti kovaa kyytiä ajamaan pihasta maantielle päin. Marja-Leena tuli huutaen perässä. Pahaksi onneksi juuri silloin tuli Tervolan Sakarin kuorma-auto, ja auton kulma törmäsi ajajaan. Poika ja pyörä  lensivät kauas pellolle. Pentti muisteli myöhemmin, että kukaan ei kysynyt, kuinka hänen kävi. Kaikki vain harmittelivat uutta pyörää, joka joutui korjattavaksi, etuvanteen taivuttua kahdeksikolle. Marja-Leenan piti mennä jonkun aikaa linja-autolla kouluun, kun minäkään en osannut ajaa miestenpyörää, jotta sisko olisi saanut Koltson tilapäiseksi avuksi.

Marja-Leena oli ollut edellisvuonna umpilisäkeleikkauksessa, eikä tullut kouluun neljännen vuoden jälkeen, vaan vasta viidennen. Minun osakseni umpilisäke tulikin sitten syksyllä. Muistan, että ongelmavyyhti alkoi perunannoston urakkaani tehdessä, jonne olin mennyt koulun jälkeen. Alkuun luultiin, että mahavaiva johtui liian kireästä alushousun kuminauhasta, mutta vaiva ei laantunut, vaan kääntyi pahoinvointikohtaukseen ja kovaan kipuun. Seuraavana aamuna vasta pääsin lääkärille ja samana päivänä Lahteen, jossa vaiva hoidettiin.

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Leppeää talvea hautausmaiden mäellä

Naapurin aidasta näkyy vain huiput aurauslumien sisältä. Kirkkoaidasta ei muuten näy mitään, sen päällä on metrinen kinos.
On päästy taas kunnon elämänmuotoihin, kun mennään aamulenkille Tellan kanssa kappelin mäelle. Sovittelin askeleita naapurin pojan jälkiin, ja niin siinä kävi, että minulta kului neljä askelta hänen kolmeaan kohti. Isovaari Matti Kajanderin geenit vielä näkyvät, kun tuli niin pitkäjalkainen poika. Muita jalkamiehiä kuin koululaiset ei aamulla juuri tapaa. Koiran ulkoiluttajia on yleensä ollut liikkeellä ennen minua, siksi en mene kovin aikaisin, että kaikilla on oma rauhansa. Kappelin pysäköintialueella on jopa lumikenkä-taluttajankin jälkiä, mutta ei siellä nyt niin paljon ole lunta! Eri asia on, jos menee auratuilta teiltä rantapoluille. Maantiellä on tähän aikaan liikennettä melko lailla, tavallisimmin näen yli kymmenen autoa, joskus jopa tuplaten. Vaikka tänään ei ole se tiistaikaan, joka on markkinapäivä.
Muhkea on aurausvalli meidän tien toisellakin puolella, pihasyreenipensas on toiselta puolen ihan piilossa!
Illasta oli Destian (valtion tielaitoksen entinen nimi oli TVH) auraus mennyt reipasta vauhtia kappelin risteyksen kohdalla, kun nuhjaantunut lumi oli lentänyt melkein kymmenen metrin päähän! Silloin vielä sateli hieman, pikkukiteitä tosin enää oli varastossa. Tie on nyt aika liukas autoille, kun pohja on jäässä, vaikka se on jyrsitty urille. Alkuviikosta piti ihan hiekoittaakin mäkiä, että puutavaralastissa ohi jyräävät rekat Kymentaan suunnasta pystyivät ohittamaan kylän Kausalaan päin. Nyt on niiden aika, kun routamaa kantaa korjuukoneita.
Meidän tien näkymä, nämä kaikki kuvat on otettu noin klo 11.
Päivä on edennyt. Auringonnousu oli 8.00, ja puoli kahdeksalta näkee hyvin kävellä, valkoisen lumen lisätessä valoa ja mielen optimismia. Päivä kestää melkein klo 17:een, siis lähes yhdeksän tuntia jo. On ollut tosi leppeitä aamuja, kun pakkasta on juuri ja juuri alle nollan. Tänään on yksi aste plussaa. Eipä paljon tuulekaan. Kun lunta on paljon, maisemat ovat kuin valkoisiin peittoihin kääriytyneet, ja lumi vaimentaa ääniäkin. Mäellä on tosi hiljaista! Se on minulle mieleen, sillä työelämä koulumaailmassa oli aina täynnä ääniä, taisivat suositetut desibelirajat paukkua monta kertaa rikki. Nyt en juuri kuuntele radiotakaan, edes autossa, kun saa valita hiljaisuuden.

Aamulla pysähdyttiin lintumaailman sanomiin. Korppi lenteli mäen päällä yläilmoissa ja raakkui perusinformaation, mitä sitten lieneekin. Käpytikat rummuttivat, pari teki  hommia kiviaidan alakulman puissa. 
Tella tarkastelee kuvassa käpytikan tiputtamia kuusenkäpyjä. Siinä kohdalla on pihatien varren puhelinpylväs. Palatessa Lepolan isossa vaahterassa alkoi kevätlaulua sinitiainen.

Tella kurkkii  pihaliikenteen naapurin portin läpi. Tuijotusta kestää kauan...  Muisteleeko Boniittaa?
Kappelin puolella kylää korkein kohta on Verkkovuori, jonka jyrkkä seinämä rajautuu Urajärven rantaman vehmaaseen lehtoon. Siellä kasvaa muutamia jättikuusia ja -mäntyjä ja eniten luonnonvaraista punaherukkaa. Löytyipä lehtomatarakin, kun Kymenlaakson osakunnan tutkijat 1950-luvulla siellä kartoittivat lajistoa. Itse en ole osunut sitä näkemään. Kaikki mahdolliset välit täytti lapsuudessani vatukko ja ahomansikat. Eihän se ihme ollut, kun rantamaita myös laidunnettiin ja lehmät lannoittivat.

Vuoren rinnettä on nakerrettu joitakin kertoja, sillä hautausmaiden kiviaidat ovat peräisin siltä suunnalta. Itse asiassa en tiedä, kuinka vanha on ensimmäinen kiviaita. Omat muistoni alkavat 1940-luvulta, jolloin aitaa peitti paksu turve, päällimmäisenä melkein joka paikassa keltamaksaruohoa. Se kielii aidan olleen sama useampia sukupolvia, ehkä sata vuotta tai enemmänkin. Tuollainen turve ja sen päällä olevat upeat kasviyhdyskunnat eivät kovin nopeasti kasva kiven päälle. Maksaruohoa kasvoi aika luonnonvaraisen näköisenä Pulkanmäen kalliolla kirkon kohdalla, ja myös pappilan kohdalla tienvarren kallioilla. Sieltä sen siemeniä on kulkeutunut.

Aita oli ennen vapaasti laiduntavien eläinten kulkueste. Siksi oli myös suljettavat portit. Kun joidenkin vanhimpien hautojen ympärillä on erillinen rauta-aita, se voisi tarkoittaa, että niitä laitettaessa ei vielä ollut yhteistä kiviaitaa, vaan eläinten kulku estettiin sillä tavoin. Kirkko valmistui 1600-luvun lopulla, samaa aikakautta on Perttolain eli Peuroniuksen suvun alku Iitissä. Suvun kantaisä kappalainen Jordan Erici Peuronius kuoli 1684. Suurimmassa osassa vanhimmista hautakivistä kuolinvuosi alkaa 18-. Sen perusteella voisi arvata, että aidat on tehty juuri 1800-luvulla.
Kiviaitoja tehtiin radan rakentamisen yhteydessä myös rautatien varteen Salpausselälle, siinä ne palvelivat tulipalon rajaajina, sillä veturin kipinät saivat kuivan jäkälikön kesäpäivinä helposti tuleen. Aitaa rakensivat 1860-luvun nälkävuosien onnettomat, joilla ei ollut muuta vaihtoehtoa niukan aterian saamiseksi ja jotka armosta otettiin siihen ruokapalkka-työhön. Moni siinä kuoli, tauteihin tai heikkouteensa, kun isoja joukkohautoja on ratavarressa.
Nykyisin aita on lähinnä esteettinen maiseman lisä.

Kivenhakkuutyön jälkiä näkyy kylällämme Lammaskallion ja Verkkorannan tien vierustoillakin. Meillä on kaksi isoa hautausmaata. Alempaa nimitetään kirkkotarhaksi, toinen on ylähautausmaa, sen syrjään tehtiin siunauskappeli 1950-luvulla. Silloin sen hautausmaan alue kasvoi paljon rannan suuntaan eli itään ja etelään. Osassa tienvarsiin ja vuoren juureen jääneistä hylkylohkareista näkyy selvä räjäytyksen lohkopinta.

Verkkovuoren tyvellä oli suuria luonnonlohkareitakin, joten oli haastetta kerrakseen, kun lapsuudessa joskus pyrittiin alas rantaan siltä kohdin Nyströmin Armaksen kalapolkua. Kalastajan vene oli siinä lähimmässä poukamassa. Ne lohkareet olivat siinä olleet jo ties kuinka kauan, päällä kun oli multaa ja siinä kasvoi suuria marjoja tuottavia vadelmia, joita Elsa 1940-luvulla kävi Komulaisen Nadjan kanssa hyvin varhaisina elokuun aamuina keräilemässä, lasten vielä nukkuessa.
Mutta Komulaisen Hugo, joka 1950-luvulla teki hautausmaiden aitojen kunnostuksen, muutti maisemaa niin, ettei sitä polkua enää käytetty. Jätelohkare-kekoja tuli polun päälle, mutta ennen muuta hautausmaan rannan puoleinen uusi aita nousi paikoilleen, ja polun alkupää meni umpeen. Maisemat muuttuivat rantalehdossa myös roimasti, kun seurakunta 1990-luvulla kaadatti kylän metsistä suuria puita tiliä tehdäkseen ja seuraavana kesänä riehunut trombi jatkoi tuhoja. Polun loppupääkin katosi.

Nyt on lähivuosina tulossa aika, että aitoja pitäisi taas kunnostaa. Kun kirkon korjaukset on suoritettu, remonttibudjetissa ei siihen tarvitse varautua. Porttiaukot ovat liian ahtaita nykyajan lumien poistokoneille. Ylähautausmaan metsässä oleva uusi aita kasvaa koivuja. Kirkkotarhan aita on rikkoutunut tästä lähisyrjästä, kun siinä kasvaneet isot puut ovat kasvattaneet juurtensa paksuutta. Kesäkahvilaa päin oleva nurkka vetelee viimeisiään, se on kärsinyt väylärakentamisesta vierellään. Tarvitseekohan uusia kivilohkareita tuoda?

tiistai 12. helmikuuta 2013

Elämää Iitin kirkolla 1940-luvun tienoilla

Kirkonkylä oli ollut pitkään pitäjän keskus, mutta rautatien tultua 1860-luvun lopulla Kausalan aseman seutu alkoi kasvaa, ja kohta hiljan perustettu kunnanhallinto ja tärkeimmät palvelut olivat muuttaneet Kausalaan. Kirkonkylälle alkoi 1900-luvun alkukymmeninä lähiöaika (suburb-), jolle oli ominaista kirkko ja hautausmaat, seurakunnan elämään liittyvät rakennukset, viranhaltijain asumukset ja viikonloppuihin keskittyvä liikenne.
Oli siis kirkko, komea pappila ja kanttorila eli Lepola, jossa asui leski Alina Tervola aikuisine lapsineen. (Sakari-poika hankki vuosikymmenen alussa kuorma-auton, jonka nokalle meidän kodin pikkulapset kiipesivät valokuvausta varten!) Talon toisessa päässä asui rovasti Kivisen perhettä, joka väliin oli lähetysmatkoilla maailmalla. Kanttori Siukonen asui Radansuussa, suntio Salonen asui Niskaporttia vastapäätä. Diakonissan koti oli kirkolla Kausalantien varressa.

Hänen lisäkseen sairaille antoivat pika-apua eläkkeellä olevat sairaanhoitaja-neidit Manelius ja Matinlassi, joiden taloa asustivat myöhemmin mm. Latut. Lääkärit ja sairaala tietysti olivat Kausalassa. Kulkutautisairaala oli erikseen, jonne tulirokkoiset kyydittiin. Selkeästi Radansuun kylän puolella olivat kunnanhallintoon kuuluvat kunnalliskoti ja B-mielisairaala. Kylässämme 1800-luvulta toiminut viljamakasiini taisi olla viimeisiä vuosiaan siinä työssä, koska jo 1950-luvulla alettiin siihen puuhata museota.

Salon kahvila oli entinen kestikievari, siinä oli postitoimisto ja linja-autojen pysähdyspaikka, pahimmassa maantien mutkassa. Tiemme on ikivanha Savon valtatie, joka sai alkupisteensä etelärannikolta, ehkäpä Loviisasta ja kulki Elimäen kirkonkylän kautta Kausalaan ja edelleen toiselle Salpausselälle, Jaalaan. Liikenne hoitui Kymen ylitse käsikäyttöistä lossia soutaen. Radan rakentamisen aikaan vakiintui myös Kouvolaa, Kausalaa ja Lahtea yhdistävä maantie, joka noudatteli suurin piirtein radan linjausta.

Kirkonkylän koulun luota erkani maantie Lyöttilään ja siitä Kuusankoskelle, sillä liikkui Heinola-Kouvola -linja-autovuoroja, joita pohjois-Iitin väki tarvitsi Kausalassa asioidessa. Kirkolla oli odoteltava Kausalaan meneviä autoja. Siksi ajaksi paikka löytyi Salon kahvilasta, jossa toimi myös leipomo. Oli tuoretta pullansiivua ja pumpernikkeleitä. Ylähautausmaan tienhaarassa olevalla Salolla kestittiin hautajaisvieraita tarvittaessa, sellaista palvelua sai myös Tervolasta ja Oksaselta. Seurakuntatalossa ei ollut silloin muuta keittiötä kuin koulua päin olevan asunnon keittiö, joka oli yksityiskäytössä.

Kylän tilapäisvieraiden oli myös käytävä vessassa eli ulkohuussissa. Huber- säiliöllä varustettuja vesiklosetteja tuli vasta sodan jälkeen kylälle. Isompia ulkokäymälöitä oli seurakuntatalon ja koulun yhteydessä. Lisäksi väki etsiytyi Salon ja Tervolan ulkohuoneeseen. Kun Vesa-Kanteleen Sirkka osti Tervolan talon 1980-luvulla, kävi niin, että eräänä kesäisenä aamuna Sirkka ei päässytkään aamuasioilleen. Ovi oli tiukasti suljettu. Pikkulan sisältä kuului ihan vieraan äänen ilmoitus, että paikka oli varattu. Joku haudallaan asioiva käytti vanhaa maan tapaa. Ylähautausmaalle menijät kulkivat nimittäin monesti Tervolan pihan läpi, he kun ostivat siellä myynnissä olevia kukkia mukaansa haudalle. Ja samalla tulivat muutkin asiat hoidettua.

Kansakoulu oli kylässämme ollut monta kymmentä vuotta, sehän oli ensimmäinen kunnan kouluista. Myös Radansuun lapset kävivät kirkonkylän koulua. Heillä oli pitkä koulumatka, jos asuivat Radansuun toisella laidalla. Polkupyörät olivat oleellinen osa aikuisten kulkuvälineitä, läheskään kaikilla ei ollut hevosta täällä kirkonkylässä, niitä löytyi vain kylän harvoista maalaistaloista. Lapset kulkivat yleensä jalan ja talvisin suksilla tai potkurilla. Seistiin myös reen kannoilla. Yksityisautoja ei kodeissa ollut, käytettiin Laihon tai Laurennon pirssiä.
Isäni asemapaikka maatalousneuvojana oli ilman muuta kirkonkylä, siinä kaikkien linja-auto-reittien risteyskohdalla. Aika usein isän asiakkaat yhdistivät reisujaan niin, että ensin asioitiin meillä aamuseitsemän jälkeen, sitten odoteltiin Kausalaan päin menevää yhteyttä meillä, jos isä-pappa oli kotona. Toisinaan oli aiheena viljely, joskus talousrakennusten piirustuksetkin.

Talonrakentajia ja korjaajia varten oli Niemelän Johanin puuseppäverstas komeine työvälineineen tässä naapurissani. Kylässä oli jo ennen sota-aikaa runsaasti kesäasuntoja, jonne tultiin asumaan Helsingistä, Turusta, Lahdesta, Kouvolasta ja Kotkastakin. Huviloita oli erityisesti kirkon länsipuolisella Brummerin mäellä, ne olivat muistoa täällä aikaisemmin papinvirkaa hoitaneista suvuista. Opettaja Rautin huvila oli makasiininmäellä, opettaja Ruokonen kirkkoa vastapäätä, opettaja Töttermanin huvila osuusliikkeen naapurissa, rautatievirkailija Lehto Salon kahvilan naapurissa, Koposet nykyisen Mullikkamäentien varressa. Urajärven ja Kymijoen rannoillakin oli mökkejä jo varhain.

Kesävieraat toivat tuulahduksen suuremmasta maailmasta, ja kylään juurtui mm. yhteinen juhannusjuhla lauluineen, lipunnostoineen ja Lammaskallion kokkoineen, jonka ohjelmana oli aina piirileikkejä. Punainen linja-auto Helsinkiläinen, ajoi linjalla Helsinki-Kouvola muutamia kertoja päivässä, oranssinkeltainen Helsinki-Mikkeli postiauto pari kertaa. Postiautossa oli vähemmän istuimia, sillä takaosassa oli liikkuva "pikku postitoimisto", jossa postisäkit kulkivat. Laurennon linja-autot alkoivat sodan mentyä ajaa enemmän paikallisvuoroja.

Olihan täällä toki vielä kaksi kauppaa. Lunni ja Lönni, 1800-luvulla maantien vastakkaisilla puolilla olivat kyllä jo muuttuneet historiaksi, mutta Lönnin asemasta pitkässä tiilitalossa piti siirtomaatavaroita tarjoavaa puotiaan Karjalasta tullut Aimo Lehtinen. Aimolla oli vaimona Aino, joka joskus suoritti rokotuksia. Koulua vastapäätä maantien toisella puolen oli Anttilan Alman koti, jonka alakerran oli vuokrannut OTK-lainen Kuusankosken osuusliike. Lisäksi monet maatalot myivät ns. tinkimaitoa, joka käytiin itse hakemassa. Meidän ostoksemme pääosin haettiin osuusliikkeestä. Se ei niinkään johtunut aatteellisuudesta kuin siitä, että Aimo myi toisille paremmin kuin toisille, sitä vikaa ei ollut toisen kaupan Fältin Fiinun palvellessa.

1940-luvulla elettiin ostokorttien aikaa, ja valtio sääteli, kuinka paljon tarvikkeita kukin voi ostaa. Jokaisen omasta kortista leikattiin ostotilanteessa sopivan painon tms. osoittava kuponki irti, ja kuukauden annos saattoi tulla kerralla hankituksi. Myynnissä oli lähinnä ruoanlaittoon tarvittavia aineksia. Tässä kaupassa oli erittäin koristeelliset ikkunat isossa sillin tuoksuisessa takaeteisessä, jota pidettiin varastona. Muistelen, että joku pikkulasi saattoi olla ihan värillinen, kuin kirkossa. Alma itse asui yläkerrassa.

Jauho ym. kuivatavara oli isoissa säkeissä, josta kätevillä alumiinikauhoilla mätettiin pienempiin ruskeisiin pusseihin ostajan määrä. Voi oli meijeriltä tulleena isona könttinä, josta Fiinu veisti asiakkaan palan. Maito oli isoissa tonkissa, ja litran tai puolenlitran mitalla sitä nostettiin asiakkaan hinkkiin. Itsepalvelua ei tietysti ollut, vaan Fiinu sipsutti vilkkaasti tiskin takana, ja puotipaperin kulmalle merkittiin kunkin ostoksen hinta, josta sitten summa sipaistiin tulitikkulaatikon kokoiseksi kassakonekuitiksi kammesta veivaten, jolloin kuului mukava kilahdus.

Kangastavara oli etsittävä Kausalasta Almin tai SOK-kaupan kangasosastosta. Kausalassa oli myös mm. kemikalikauppa, joka myi kaikenlaista hygieniatarviketta ja vaikkapa parfyymeja. Apteekkiasiatkin hoidettiin Kausalassa. Sinne polkaisi pyörällään myös äitini, vaikka se ei taatusti ollut jokapäiväistä, kun perheessä oli paljon pikkulapsia, eikä isä ollut juuri kotona rintamapalvelun tai töittensä takia. Kerran tulivat pommikoneet Kausalaan, ja hädissään Elsa oli sukeltanut apteekin nurkalla olevaan nokkospusikkoon piiloon, kun hälytyssireeni oli pakottanut väet ulos kaupoista. Mahtoiko olla se kuuluisa Kausalan pommitus?

Asioille mennessään Elsa keksi, että saimme hänen poissa ollessaan leikkiä hänen vaatteillaan, leninkejä riippui kaapissa useampiakin, muistona 1930-luvun alkupuolen ajoilta. Prinsessa-leikit tulivat itsestään, kun vaatteet laahasivat maata kävellessä. Pertin roolinimi oli Siiri, Pentin Liisa, kun käytössä oli vain naisten vaatteita! Päähineeksi pitkää tukkaa tuottamaan tuli pyöreä pitsiliina. Leikki ei myöhemmin ollut ollenkaan poikien mieleen, joten Marja-Leenan kanssa kaksin jatkettiin.

Tähän tyhjien talojen maisemaan tuli ennen näkemätön vilkkaus, kun sodan jaloista paenneet kaupunkilaislapset tulivat sukulaistaloihin, ja karjalaiset evakot asutettiin kanta-Suomeen. Inkeriläisiäkin tuli. Jokainen kylän kesämökki ja moni muukin talo sai uusia asukkaita, heitä asui myös kunnalliskodin tiloissa. Omistajille jäi kesätalostaan vain pikku nurkka, jos sitäkään. Tervolaan tuli nuorehko neiti Anna-Liisa, jolla oli kamera! Meidän talossa oli valmiina oikeastaan vain kaksi huonetta, tupa ja kamari, joten evakkoja oli vain muutamana päivänä kesäaikaan. Sumentola-nimisiltä kannakselaisilta jäi meille silloin hoitoon lehmä nimeltä Tella, joka taisi olla pari vuotta alakerran puuliiterissä talvensa, sitten se haettiin pois, kun väki palasi Karjalaan.

Koulun oppilasluku moninkertaistui. Minun ikäluokkaani oli ollut ennestään vain Radansuusta tuleva Kivisen Arvi, mutta nyt tuli siihenkin luokkaan yli puolisenkymmentä uutta. Sodan mentyä rakennettiin paljon uusia koteja sekä karjalaisille maanviljelijöille, jotka saivat pappilan pelloista itselleen tiluksia, että rintamamieslain perusteella maatilkun saaville. Meidänkin kotimme sai viimemainitusta syystä puolisen hehtaaria viljelymaata ja  4 ha:n metsäpalstan. Kesämökkien ja talojen omistajat saivat puolestaan palata entisille asuinsijoilleen.

Kun ruoasta oli pulaa, jokainen pyrki hoitamaan lehmää tai vähintäänkin sikaa tai kanoja. Isäni keksi, että lehmiä voidaan laiduntaa kesäisin yhteisellä alueella, joten pantiin pystyyn yhteislaitumen raivaustalkoot Vanhankartanon- eli nykyiselle Mullikkamäelle. Laidunalueeseen liittyi Kymen rannan rantaniittyä ja lahteen laskeva puro, joten lehmät saivat juodakseen. Mäen rinteissä ja laella olevaa lepikkoa kaadettiin ja kylvettiin laidunheinällä. Lehmät talutettiin kylän läpi aamuin illoin kotinurkille. Koululaiset siihen hyvin kelpasivat. Tuli eksoottisia näkymiä aamu- ja ilta-aikaan linjabiilin kyydissä istujille!
Meille hankittiin separaattori, joka alkoi hurrata aamuin illoin lypsyn jälkeen erottaen kerman ja kurrin toisistaan. Kermasta tehtiin hapattamalla kirnuttavaa ainesta, ja noin kerran viikossa valmistui nyrkinkokoinen annos voita. Pertti oli meillä voimestarina, kun hän pyöritti kirnun kampea muutaman tovin. Loppuosa kermasta oli rasvatonta piimää, jota käytettiin juomana.

Kylään tuli myös uusia käsityöläisiä ja ammatinharjoittajia, kuten karjalainen suutari Pirhonen, joka korjasi kenkämme, ja muurari Korte. Kirvesmies Eetu Laaksonen oli ollut jo ennestään, hänen oma kotinsa oli koko ajan puolitekoinen, kun piti käydä niin ahkeraan muiden koteja tekemässä. Meille tehtiin navetta ensi töiksi sodan mentyä. Siinä oli tila kahdelle lehmälle, parille lampaalle ja kanoille. Tatu oli saanut opin viherrehusta, jolla korvattiin ulkomailta hankittava kallis "väkirehu", ja niinpä navettaan aukeni kaksi luukkua, jotka johtivat AIV-torneihin. Sinne säilöttiin aikaisin niitetty apila, ja säilöaineena käytettiin suolahappoa. Navetan päällä oli lato, jossa oli kuivaheinän varasto.

Sodan mentyä joka kylään perustettiin maamiesseura isäni ollessa puuhamiehenä viran puolesta. Se oli tavallaan kylän yhteinen olohuone, jossa harrastettiin kaikenlaista, kuten annettiin valistusta kiertävien neuvojien toimesta, järjestettiin talvisin tupailtoja ja kesäiltamia, urheilukilpailuja jne. Nähtiin joskus elokuviakin kiertävän neuvojan tullessa suurine koneineen ja keloineen. Kaarlo Lepoluoto oli tämä Helsinkiläisellä tullut neuvoja, ja hänet majoitettiin usein myös meillä.

Näissä tilaisuuksissa myös kesäasukkaat ja muu väki saattoivat kohdata. Osanottajia kilpailuissa oli paljon. Tuotoilla ostettiin urheilukilpailujen palkintoja, lusikoita ja pokaaleja, joten Kausalassakin menestyi parikin kulta- ja kellosepän liikettä. Nyt ei ole yhtään. Yhteiset harrastuksetkin ovat talvisin kuihtuneet, vaikka koululla on sitä varten kyläntupa. Sitä tarvitaan melkeinpä vain kesäisin.

Kirkonmenot olivat pitkään lähes ainoita poikkeuksia tavalliseen arkielämään. Kirkonkellojen soitto rytmitti elämää varsinkin viikonloppuisin. Tiedettiin, milloin pitää tulla sisälle. Kirkonmenojen aikaan ei lasten ollut soveliasta leikkiä äänekkäitä leikkejään pihalla. Vihkimiset olivat myös merkittäviä tapahtumia, me pikkulapset joskus menimme parvelle katselemaan valkoisissaan värisevää morsianta. Hautajaisia ei sen sijaan koskaan seurailtu. Ylähautausmaan käytävien reunoilta käytiin vaivihkaa ahomansikoita, jos ketään ei ollut näkemässä.

Yleensä lapset eivät käyneet jumalanpalveluskirkossa. Vasta sitten, kun Julius Vuorion tilalle tuli rovastiksi Eino Seppo, pojat kiinnostuivat. Heille oli tullut erheellistä tietoa papista, joka ensimmäiseksi saarnastuoliin päästyään kiroili reippaasti. Hänellä oli herätysliikkeeseen kiintynyt tapa aloittaa saarnansa sanomalla: "Jumalalta, meidän isältämme", ja joku kirkossa olija oli kuullut hänen sanovan jumalauta. Se kiinnosti pitkään kansaa!
Enemmän kuin saarna kiinnosti lapsia kuitenkin suntio, joka keräsi tumman punaiseen pitkävartiseen samettihaaviin kolehtirahoja ja kapusi jakkaralla vaihtamaan irtonumeroilla varustetun virsitaulun rivejä, jos piti laulaa enemmän kuin kerralla tauluun mahtui. Varsinkin pitkäperjantain ehtoollispalvelus oli minusta ankea, kun ihmiset itkeskelivät mennessään ehtoolliselle. Ajattelin, että kuolema oli vain astetta kaameampi kohtalo kuin tuo katuminen. Kirkonmenoihin ei vuoden mittaan kovin montaa ehtoollista kuulunutkaan.
Pappi kyllä tavattiin lukusissa eli kinkereillä, joihin oli ihan pakkokin mennä, kun siellä kuulusteltiin lukutaidon lisäksi katekismuksen tekstejä, joita nyt ei kovin montaa ollut. (Vasta rippikoulussa 1950-luvulla koko kirjan ulkoluvun uuvuttava urakka, Mitä se on?-osastot selvisi. Kieli oli aivan käsittämätöntä! Kävin ns. yleisen rippikoulun, jolloin aina päästiin ripille juhannuksena.)

Radiosta kuunneltiin sanomalehtikatsauksen ja uutisten lisäksi Markus-setä ja Kalle Kustaa Korkin seikkailut. Ikäni muistan kiehtovan sanaparin: Jatkuu huomenna, johon öljyasiamies Korkin seikkailun viisiminuuttinen aina loppui. En muuten tiennyt, mitä tekemistä öljyllä oli, saati että olisin tiennyt siitä saatavan bensaa. Taisivat ne lauantain toivotut levytkin tulla kuultua, sitten sodan loputtua. Radio oli varmaan joka talossa, meille ei ainakaan tullut ketään kylään sitä varten, kuten sitten 1960-luvulla television takia.

Koska asuttiin veden äärellä, niitähän oli kahta puolta kylää, kaikki lapset opettelivat onkimaan, ja lähes kaikilla kodeilla oli myös vene. Saatiin kalaa niukan ruoan jatkeeksi. Kylän uimarannat Urajärven puolella, Verkko- ja Saveniuksen ranta, olivat lapsista parempia, kun vesi oli lämpimämpää kuin Kymijoessa. Siellä oli liian pian äkkisyvä ja virtaustakin, mutta kalastukseen se oli parempi.
Eräs hurja muisto on kerrottava: Pertin ikäluokkaa oleva Paavo oli laihtunut aivan luurangoksi, ja hädin tuskin jaksoi istua hevosen rattailla, kun isänsä kyyti häntä Kausalaan lääkärille. Syynä oli heisimatojoukko, joita oli pesiytynyt poikaan kalojen heikon suolauksen seurauksena. Onneksi Paavo jäi henkiin, Tohtori Linnoinen osasi auttaa. Sairaalassa piti kuitenkin viipyä useampi päivä.

Yleisesti ottaen lapset olivat paljon pihalla keskenään sunnuntaina, hypättiin lautaa, leikittin mustaa miestä, piilosta ja karttua, kun ei tarvinnut osallistua työntekoon isommalti. Oli mukavaa hieman ulkoilla hevospuomien seutuvilla katselemassa komeita tupsunurkkaisia rekivaatteita, ruusuryijyjä ja vällyjä, joita hevosilla tulevat emännät olivat ahertaneet joko kapioikseen tai tuvissaan. Aikuisetkin poikkesivat naapureissa sunnuntai-iltapäivisin tuon tuostakin ilman kyläilykutsua, oli asiaa tai ei. Mutta toki myös kutsuttiin, varsinkin tapaninpäiväkylään.

Erityinen nuorison kokoontumispaikka oli Nyströmin keinu, jonka talon isot pojat Arvo ja Veikko värkkäsivät. Ihan pikkulapsia varten se ei ollut, niillä oli omia narukeinuja puun oksassa. Tässä kokonaan puusta tehdyssä suurkeinussa oli peräti neljä istuinlautaa kehänä, kyytiin mahtui kymmenkunta halukasta. Kun otti kovasti vauhtia, keinu pyörähti täyden kierroksen ympäri. Sellaisessa kyydissä en uskaltanut olla! Silloin laudoilla seisoikin vain yksi keinuja, että vauhti riitti.
Neitokais-iässä olevat tytöt tulivat sinne poikia tapailemaan, ja siellä laulettiin porukalla muodissa olleita lauluja, kuten Punertaa marjat pihlajain, ja Kaukainen ystäväin... Minulla oli erityinen lauluvihko, johon kirjoittelin kuulemiani laulun sanoja, ja Maija-toverilta sain hyvää apua, kun hän hankki tietoja isoveljiensä lauluvihkoista.

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Igluko seuraavaksi?

On laskiaissunnuntai, joten tästä sitä istutaan "pääsiäisjunaan". Sitä ennen käytän kuitenkin nyt tilaisuutta hyväkseni ja toivotan kaikille lukijoilleni:
Hyvää Ystävänpäivää!
Lumitöiden viikkoa on talven piristeeksi vietetty. Jokaisena kolmena viime päivänä ja kerran sitä ennenkin, yhteensä olen heitellyt n. 40 cm:n kertymät, niistä onneksi vain tänään oli hieman märkää ja siksi painavampaa. Päivä rakentuu sopivasti, kun ensin kerää rohkeutta, sitten tekee ja lopun päivää ihailee, suihkussa käytyään. Etupihan kinos lähenee kahta metriä.
Lunta on tullut ihan edellisten talvien veroisesti, vaikka on sanottava, että kunnioitettavasta korkeudesta päästään kyllä aika pian alemmas, jos sattuu vielä kosteampaa aikaa. Suurin osa on nimittäin pakkaslunta.
Ei käy kateeksi niitä Massachusettsin lumenluojia, joilla on viikonlopun Nemo-myrskyn seurauksena 90 cm:n lumet, joista autoa näytettiin kaivetun esiin kaikella mahdollisella, jopa lehtiharavalla!
Tienvarren kukkapenkin kinos yltää jo aurauskepin huipulle. Kuitenkin tuntuu, että liikuntaa on kohtalaisen vähän kesäiseen ajankuluun verrattuna, joten ihan hyvä, kun Tella tulee tänään joksikin aikaa tuottamaan lisävirikettä. Kun pakkaset eivät ole olleet kovia, ei ole tarvinnut kulkea alakerran lämmitysreisujakaan yhtä kertaa enempää päivässä.
Linkomiehen jäljiltä kotikadun varren kinos yltää noin hernepensasaidan latvojen tasalle tässä pihan kohdalla.
Kun tiesin Helenan olevan tulossa tässä viikonvaihteessa, en pitänyt järin suurta kiirettä runebergintorttujen teossa. Kaivoin tarvikkeet esiin vasta aamulla, ja kuitataan niillä nyt laskiaispullatkin. Hernekeitto on kuitenkin keitetty ja siitä on syöty jo kahtena päivänä, ettei nyt ihan perinteet hukkuisi.
Pirttiaskareissa olen edistynyt kahden töppösparin verran, ompeluissa sain tehtyä liudan koristetyynyn päällisiä, jotta on vaihtovaraa pikkumiehen pyöriessä sohvalla. Uudet alakuvassa ovat tuota vaaleapohjaista kangasta. Harmaa fleece muuttui takiksi, siitä jäi vielä kangasta johonkin mukavaan. Kohta pieniä fleecetilkkuja on niin paljon, että voin alkaa mattojen askartelun entisaikojen mustepyyhe-tekniikalla.

perjantai 8. helmikuuta 2013

Kansakouluajan muistelua 1940-luvulta

Kouluni alkoi välirauhan aikana syksyllä 1943. Siitä tulee kuluneeksi elokuun alussa 70 vuotta. Olin perheen toinen lapsi, siis jo iso tyttö, ja osasin lukea kouluun mennessä, sillä tietämättään vuotta vanhempi veljeni Pertti ja äiti huolehtivat, että tuo kiinnostava taito tuli pian omakseni. Jollain lailla osasin lukea jo 5-vuotiaasta, sillä piti osata myös kirjoittaa niin pian kuin suinkin, isälle kirjeitä rintamalle. Pertti oli vanhin mies talossa isän ollessa sotimassa, ja katsoi, että hänen velvollisuuksiinsa kuului myös raportoida papalle perheen asioita. Niinpä äiti opetti Perttiä, ja opin siinä minäkin samalla vaivaa, kun kuuntelin vieressä äidin ja pojan juttuja. Ensimmäisestä kirjeestäni kyllä muistan, että äitini neuvoi, mitä kirjaimia tuli piirtää paperiin, sanojakin taisi olla siksi vain muutamia: Hei isä! Toivoo Terttu.

Koulu oli kirkonkylän supistettu kansakoulu, se tarkoitti, että opettajia oli vain yksi, kunnioitettu Elli Perttola. Länsi-Iitistä kotoisin oleva Niskaportin Kauko-isännän sukulainen Elli oli viimeisiä vuosiaan töissä niihin aikoihin, mutta Penttikin kävi minun jälkeeni seuraavaksi samat Ellin opit. Vasta Marja-Leena, joka tuli alkamaan opintaipaleen syksyllä 1946, meni kaksiopettajaiseen kouluun ja sai varsinaisen alakoulun opettajan Irmeli Tormon, ja työpäiviä tuli jokaiselle viikonpäivälle.
Supistus tarkoitti oppilaille nimittäin vähemmän koulupäiviä. 1-2-luokkien aikaan käytiin syksyisin ja keväisin 1,5 kk joka päivä koulua, loput lukuvuodesta vain lauantaisin. Sinä aikana olivat vuorossa luokat 4-7, joita ei nähty lainkaan alkusyksystä ja loppukeväästä. Isot lapset olivat silloin lapsityövoimaa pelloilla. Yhteensä päiviä tuli alakoululaiselle 90. Kolmas luokka meni muuten pikkulasten kanssa, mutta käsityötunneille päästiin isojen joukkoon yhtenä päivänä viikossa. Jotta supistetun koulun tämä momentti täyttyisi, koulu alkoi jo elokuun ensimmäisenä, ja päättyi vasta, kun kesäkuuta oli vietetty pari viikkoa kouluhommissa.

Ensimmäisen vuoden koulunkäynti oli monivivahteista myös kotona, sillä Elsa-äidin viides lapsi Seija syntyi joulukuun alussa. Isä sai silloin rintamalta lomaa, koska lapsi oli perätilassa ja äidin piti mennä Kuusankoskelle synnyttämään. Oli hyvä, kun meni, sillä jalassa oli sinä aikana veritulppa. Kun olin vanhin tyttö, oli sopivaa, että koulua oli vain lauantaisin, sillä niinkin isossa perheessä oli paljon kotihommia joutaville lapsille. Pertin kanssa jaoimme tiskivuorot alkuun. Lattianlakaisukin tuli kovin tutuksi. (Viikonlopulla pyyhin aina pölyt ja kesäisin etsiskelin niityltä vaasikukat, ne olivat minun ensimmäiset oikeat työni jo kauan ennen kouluun menoa.)
Lapsi syntyi enkelinkiharaisena ja suloisena vauvana! Olin jostain syystä kovin iloinen, että vauva oli tyttö. Äiti oli loppukesällä sanonut, että uusi vauva taitaa tulla, ja Maija Nyströmin kanssa leikimme kotileikkejä heidän peltonsa takana metsänlaidassa, jossa kasvoi matalaa kynsisammalta mättäinä. Niistäkös pian tehtiin sopivia tyynyjä vauvalle jo silloin! Kävin katsomassa niitä tyynyjä pitkälle syksyyn, mutta eihän sinne mitään vauvaa ilmestynyt. En tiennyt, miten lapsia syntyy.

Tatu teki lapsensa onnistuneesta syntymästä iloissaan runon ja kakun minun avustaessa, kun Elsa kotiutui sairaalasta. Kakku oli halkaistu reikäleipä, jossa päällä oli hieman voita ja koko komeus koristeltu tiuhaan tomaatinviipaleilla. Meillä kasvoi nimittäin tomaatteja talon eteläseinällä, ja viimeiset vihreät oli tuotu sisälle kypsymään katon rajaan, rimpsut lankaan ripustettuina. En muista, söikö Elsa kakkua, mutta itselle se ainakin maistui! Yleensä leivän päällä oli suolakurkkua, jos mitään lisuketta oli. Tomaatti oli virkistävää, sellaista en ollut ennen syönytkään.

Perheemme lisääntyi silloin tilapäisesti ihan kahdella. Henriika-mummua ei kyllä nähty, vaan tilalle äidin apulaiseksi tuli Sysmästä isän sisarentytär Hilkka, ehkä 15-vuotias. Hän oli kiva tyttö, mutta pahaksi onneksi hänellä oli jostain hankittuna paiseita aiheuttava stafylokokki. Ajoksia oli kaulalla, ja hän piti niitä piilossa kaulaliinalla.
Ne tarttuivat pian meihin lapsiinkin. Samalla kertaa saattoi olla useita kovin kipeitä muhkuja ympäri ruumista, yhdenkin sairastaminen kesti lähes viikon. Kerran olin niin vaivainen eka luokan talvella, etten saattanut mennä kävellen kouluun polvitaipeessa olevan ajoksen kanssa. Istuin potkurissa, ja Pertti lykkäsi.
Onneksi Tatu oli tullut kotiin, hän toimi lääkintäryhmässä rintamalla ja tiesi. Hän määräsi märkivälle ajokselle mustaa salvaa hoidoksi. Ja jotta paise nopeammin kypsyisi, tuli sen päälle panna leipäkääre: pureskellaan suullinen ruisleipää hienoksi mössöksi ja se käärekankaalle. Ruisleivässä on hyödyllisiä maitohappo-bakteereja ja syljessä suun omia hyviä bakteereita. Ei tarvinnut eläinten tapaan nuolla haavojaan! Antibiootteja ei tuolloin vielä ollut. Päästiin siitä vaivasta lopulta, mutta kauan kesti. Hilkan tilalle tuli linja-autokyydeillä hänen nuorempi sisarensa Marjatta. Niin kului se kouluvuosi. Vauva ei onneksi sairastunut.

Minulla ei ollut kummempaa vaivaa alkuvuosina koulunkäynnissä. Elli ei opettanut minua juurikaan, kun hän keskittyi niiden opettamiseen, joilta luku- ja kirjoitustaito puuttuivat. Kaunokirjoitus oli ainoita taitoja, jota piti todella harrastaa, koska oma oppini oli tikkukirjaimilla saatu. Elsan käsialan kirjaimet olivat 1910-luvun kiertokoulusta ja osin vanhanaikaisia, niitä ei ollut saanut enää opetella. Kaunokirjoitustunneilla pyyhekumia tarvittiin!
Lukutunneille keksin muita askareita, kuten että pureskelin letinpäitä joutessani. Elsa (ja joskus Tatukin) teki joka aamu tyttärelle ennen kouluun lähtöä kaksi tiukkaa saparoa korvien taakse. Ne kiristivät koko päivän. Lettinauhat olivat tärkeitä, ja omiin tehtäviini kuului niiden silittäminen, jotta lettirusetit olisivat komeita. Kun Ellillä oli melkein aina päällään puku, jossa tiukka yläosa suurine nappimäärineen, niin tietysti tuli ajankuluksi yritettyä laskea ne napit. Muistaakseni en onnistunut, kun osa nappilistasta jäi opettajanpöydän taakse.

Kouluun tulijalla piti olla esiliina, se oli aivan pyhä asia, ilman ei tyttöihminen voinut olla. Esiliinan ruusukuvioiden lukumäärää tuli oppituntien joutohetkinä laskettua moneen kertaan... Minulla oli nimittäin yksi ruskean ja lohenpunaisen värein valkoiselle painettu essukangas, jossa kynnenkokoisia pikkuruusuja oli jonoissa, ja jonoja vieri vieressä. Kirjoitin eräässä aineessani, että pidin siitä esiliinasta erityisen paljon, mutta Elli korjasi punakynällä sanan ruusullinen ruudulliseksi. Ai miten jäikin mieleeni! Elli selitti, että sellaista sanaa ei ole olemassakaan, kun vänkäsin, että ei ollut kyse ruuduista.
Kenkiä ei riisuttu, oltiin niissä jalkineissa, millä kouluun tultiin. Ihme, kun en muista mitään muuta jalkineista kuin ne tallukkaat. Kyllä meillä kaikilla aina jalkineet oli. Nuoremmat sisarukset saattoivat tosin periä vanhemmilta lapsilta joitain, tietysti myös vaatteita. Päällysvaatteet ripustettiin niihin samoihin naulakoihin, joita on kesäkahvilassa nykyisinkin.

Koulussa saatiin lämmintä ruokaa klo 11 maissa, sitä keitteli Salosen Helvi, suntio Salosen aikuinen tytär, joka piti suntion emännyyttä. Luultavasti hänellä ei ollut omaa perhettä. Helvin keittotaito ei ollut Elsan veroinen, eikä raaka-aineitakaan juuri ollut. (Epäilenpä, että siihen aikaan maanviljelijät lahjoittivat koululle ruoan raaka-aineita.) Helvi hoiti isojen pystyuunien lämmityksen, ja puut piti raahata huoneisiin alhaalla olevasta puuliiteristä, joka rakennus siinä paikallaan edelleen nököttää.
Tuon liiteri/varastorakennuksen takaosassa, pellon puolella olivat vessat, pojille, tytöille ja opettajalle omansa. Niihin noustiin maan tasolta monta rappua, ja vastassa oli reikäinen penkki. Ilmeisesti vessanalusia ei usein tyhjennetty, kun istuin oli niin korkealla. Käsien pesusta vessakäynnin jälkeen ei puhuttu koulussa. Opettajan saunan muuripadassa saattoi lämmitä vettä keittäjän tiskauksen ja lattian luuttuamisen tarpeiksi, ainakin lauantaisin.

Nykyinen kesäkahvilan takakamari ja Suvipuodin tila olivat silloin ilman väliseinää, siellä oli paikka ruokailulle ja keittäjän työpiste. Ei ollut vesijohtoa tai viemäriä, joten Helvillä oli hommaa vesien kuskauksessa sisään ja ulos. Kaivo oli samassa paikassa kuin nytkin. Yleisin ruoka oli joku velli, valikoimassa taisi olla kaura-, mannaryyni- ja makaronivellit. Makaroni oli pitkistä tangoista käsin katkottua. Toiseksi yleisin oli puuro, muistan ruisjauhopuuron joko puolukoilla tai ilman. Puuron kanssa oli liraus maitoa. Ruokailuvälineitä olivat vain lautanen ja lusikka. Helmikuussa oli laskiaisen aikoihin hernekeitto. Olimme osin omavaraisia, sillä puuroaineita kerättiin porukalla syksyllä, pellolta korjuun jälkeen pudonneet tähkät ja marjoja metsistä, kaikkien oppilaiden oli osallistuttava.
 Esiliina oli minulle suuri siunaus, kun koulukeittolassa joskus harvoin oli perunakeittoa, ehkä kerran viikossa. Siihen Helvi sai välillä jostain lihaakin, mutta sen aikaisen taidon varassa hän vain pilkkoi saalista hieman perunoiden joukkoon. Elsalla oli aina myös porkkanoita! En millään saattanut syödä, kun lautasellani oli iso rustoinen kappale, näytti henkitorven palaselta. Joskus oli myös ihan silkka keitetyn läskin pala. Opin aika pian siirtämään ei-toivotun yllätyksen lautaselta essuntaskuun. Kotiin niitä ei kyllä voinut viedä, olisi tullut tukkapölly, joten aarre katosi vaivihkaa etupihan kurtturuusu-pensaan tyvelle.

Jonkinlaista askarteluakin koulussa oli, sillä vihkojen ja kirjojen päälle komennettiin taittamaan suojapaperi. Lisäksi saimme Talkookirjan, johon kukin merkitsi, mitä yhteisiä hyviä töitä oli tullut tehtyä. Jos ne olivat koulun taholta määriteltyä sorttia, sai opettajalta talkoomuurahainen-aiheisen postimerkin kokoisen liimattavan merkin siihen oman kirjan sivulle. Kerää tähkiä tai marjoja, tee mustikanvarvuista patasuti tai koivunoksista vispilä ym. Loput askartelut hoidettiin pyhäkoulussa, jossa merkki heltisi pelkällä osallistumisella. Pyhäkoulu oli yleensä sunnuntaina iltapäivisin.

Kolmannella luokalla otettiin mustekynä ja -pullo käyttöön, ja oppilaan ensimmäisiä käsitöitä olikin tehdä kynälle lepuutusalunen, mustepyyhe, ettei pulpetti tuhriintuisi. Siihen pantiin muutama pyöreä kangaspala päällekkäin ja langalla keskeltä kiinni toisiinsa. Koulussa ommeltiin myös kankaiden reunat pykäpistoin, kukin lappunen erikseen. Kolmannella luokalla se käsitöiden päivä kului muiden tuntien osalta jollain lailla hissuksiin, kun Elli opetti yläluokkalaisia.

Kerran sain eteeni Ellin varastosta kirjan, jossa oli mikropieniä mustavalko-kuvia, ehkä 2-3 cm kanttiinsa, ja niistä piti jäljentäen tehdä isokokoisempi piirustustyö. Onneksi ei ollut näköongelmaa. Eräs varhainen ainekirjoitus on myös jäänyt mieleeni, sillä Elli antoi aiheen Veitsi. Laadin siitä tosi pitkän aineen, kun kirjoitin: Veitsellä leikataan leipää. Siihen meni koko se tunti, enkä keksinyt yhtään mitään muuta. Opettaja ihmetteli, kuinka tyhmä olin, kun en muuta osannut.

Kun koulussa laulettiin, Elli säesti aina urkuharmoonilla. Meille oppilaille päin koneesta oli näkyvillä kankaalla verhottu tausta, joka kangas mukavasti värisi, kun harmoonia poljettiin. Silloin laulettiin virsiä ja Valistuksen Koulun laulukirjassa olevia lauluja, kuten kansan- ja isänmaallisia lauluja. Joulu oli virkistävä poikkeus, silloin oli jopa tonttuaiheita. Urheilusta en muista mitään, se ei varmaankaan silloin ollut muodissa. Käytiin niillä talkooretkillä. Ei ollut voimisteluakaan, vaikka koulussa oli puolapuut seinällä.

Ellin kuuluisia kohteliaisuuksia huono-oppiselle lapselle oli tokaisu: Senkin tomppeli! Nimi oli minusta kyllä aika hieno, kun tunsin sanan temppeli, joka kuului kirkolle. Sana ei kuulunut Elsan käyttämiin, joten siitä ei ollut negatiivista mielikuvaa ennestään. Tavallisesti Elliltä paloi pinna, kun hän opetti laskentoa, mutta minulle tämä tomppeli-kunnia tuli musteen tiputtamisesta kynästä pulpetille. Lisäksi sain jälki-istuntoa rangaistukseksi, vaikka toruminenkin olisi ollut aivan riittävä vahingon sattuessa. No, olinhan lettien pureskelustakin jälki-istunnossa... Elli haki omalta puoleltaan saippuan, kun koulussa ei pula-aikana ollut mitään pesuainetta ja marmatti koko ajan kuuratessaan pulpettia, kuinka hän minun takiani joutuu omaa saippuataan käyttämään.

Onneksi vihoittelua ei esiintynyt myöhemmin. Seuraavana keväänä Elli teki äitini kanssa sopimuksen, että haen Ellin maitoannoksen aina pappilan pehtoorilta Oksaselta, ja tuon myös postit. Nämä olivat iltapäivän juttuja, koulun jälkeen joskus. Lisäksi Elli pyysi aina tuolloin tällöin hakemaan hänelle hellapuut koulun jälkeen. Silloin pääsin ihan opettajan huoneistoon sisälle, en tosin puulaatikkoa edemmäksi, mutta saihan pikkulapsi siinäkin aistia vieraan huushollin tuoksuja! Ellillä ei juuri kiehunut kalakeittoa, joskus tuoksui leivottu pulla. Kalan tuoksu oli taas Nyströmillä jokapäiväinen asia. Meillä kotona hajuna oli keitetyt perunat ja ruskea kastike. Perunoita kului meillä paljon, sillä ihmisten lisäksi melkein jouluun asti piti keittää myös perunoita kotipossulle iso kattilallinen päivässä.

Kansakouluaika päättyi kevääseen 1947, jolloin pyrin ja pääsin Iitin Yhteiskouluun.

lauantai 2. helmikuuta 2013

Kevättä odotellessa

Nuoskalunta kertyi keskiviikon aikana paikoin yli 30 cm, tämä paakku on torstailta pihapolulta timanttituijan kohdalta.
Huomenna on kevän ensimmäinen "virallinen" päivä, sillä kalenterissa on Kynttilänpäivä, josta vanhat ajantiedot sanovat kevätajan koittaneen: Kevättä kynttilästä. Nyt on päivä pidentynyt jo noin kahdeksaan tuntiin. Ei sitä viikolla juuri ole huomannut, kun taivas on ollut paksussa pilvessä, ja keskiviikkona saatiin oikein roimia lumi- ja räntäsateita. Ihan niin, että arvioitsin oikeaksi jäädä pois harrastuspiiristä ja pyhittää illan lumenluonnille. Siitä sateesta piisasi kahdet kunnon hommat, sillä illasta ja yöstä tuli vielä lisää, joka tuotti tämän reippailun ilon myös torstain aamupäiväksi. Yhteensä satoi 15-20 cm keskivahvuudelta.
Torstaina riitti punaposkea, olin melkein takin kanssa samaa väriä, kun lumihommissa kului yli kaksi tuntia.  Kun ottaa kuvan peilistä, saa vähän aikaa miettiä, missä tuommoinen kohta talossa sijaitsee!
Lapiohommien jälkeen torstaina keskipäivällä. Keppien yläpäät ovat  n. 140 cm:ssä. Kattokin on saanut lisäkinoksen.
Jos katsellaan kalenteria, niin nämä ajathan vastaavat marraskuun alkupäiviä, mutta valoisuus on lumen takia tietysti ihan toista. Nyt on lunta ihan kunnolla, kuten jo kolmena edellistalvenakin. Eletään runsaiden sateiden ajanjaksoa, kesätkin ovat ollet märkiä. Montakohan vuotta? Ja taas on palattu pikkupakkasten aikaan, sitä näyttää riittävän niin kauas kuin ennusteet antavat nähdä (Forecan mukaan 10 pv). Kertalämmitys päivässä riittää.
Jos tämä ilmastomalli jäisi pysyväksi, niin runsaiden sateiden katsotaan olevan perussyy jäätiköiden kasvulle, jos samalla siihen liittyy lämpötilan pidempiaikainen lasku parilla asteella. No en nyt povaa jääkautta kuitenkaan, koska keskilämmöt eivät ole laskussa. Mutta viimeisin pikkujääkausi oli vasta 1600-luvulla, ja sen jälkeenkin on ollut monta yritystä siihen suuntaan, jonka lukee historiasta, kun aluetta kohtaa nälkävuosi.
Pirttihommat etenevät hissukseen. Torstaina valmistui loppuun asti ensimmäinen tilkkuilu eli lapsen peitto, joka pari viikkoa sitten postauksessa oli vasta nuppineulavaiheessa. Tuo pikkuruutuinen on keskiraita, sen kahta puolta kolme isompien tilkkujen raitaa. Materiaali on fleecetöistä yli jääneitä kappaleita. Lisäksi laitoin vuorin muutaman kerran käytetystä puuvillaisesta pöytäliinasta, joka oli jo unohtunut kaapin hyllyyn. Tikkaukset on tehty ompelukoneella, kun tässä ei ole vanuvuoria. Ajattelen tuotetta aluspeitoksi lattia-iälle, mutta tietysti sitä voisi muutenkin käyttää peittona.
Myös liivi on aika pitkällä, saumat pitää vielä ommella villalangalla, ja napitkin puuttuvat vielä. Muuten langat ovat Seitsemän veljeksen laatua, mutta tuo resorien tummempi harmaa on Pirtin Kehräämön vyyhtilankaa. Se oli mielestäni paras lanka kaulaa vasten. Kuvittelen jo liivin käyttöä yläkerran kangaspuissa kutoessa!
Huolimatta ennusteistani pinkkikukkainen lehtikaktus kukkii edelleen, sehän alkoikin vasta kuukausi sitten. Valkokukkainen lopetti jo. Jouluksi tullut ritarinkukka puski alkuun kaksi vanaa lukuisin kukin, mutta tämä kolmas vana jäi tuumailun asteelle, kasvi päätti sen sijaan kasvattaa siihen yhden supersuuren ja näyttävän kukan! Vertailun vuoksi mainittakoon, että ruukku on tuettu kolmen litran syvään kattilaan, kun se ei jaksanut pysyä edellistenkään kukkien painosta pystyssä.Kukka on suurempi kuin kattilan suuaukko.