keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Joko se kohta on ovella?

Kuva tänään meidän pohjoisikkunasta. Näyttää, kuin tummanharmaa pilvimeri pohjoisesta ulottuisi aivan kylän liepeisiin kylmää tuomaan. Oikeasti aurinko kyllä vielä lämmittää, mittarissa on +6C puolilta päivin, ja talon varjo on pitkä!.

Talvi nimittäin. Eilen saatiin melko lähinurkilla, kotimaakunnan eli Hämeen pohjoispuolella Ylöjärvellä, Nokialla ja Teiskossa oikein kunnon räntä- ja lumisateet, ja kyllähän niitä jo ennustettiinkin maan eteläosaan loppuviikolle. Tämä myräkkä tuli kuitenkin ns. puskista päiviä aikaisemmin, ja muuallakin tämän päivän uutisten mukaan on vastaavaa koettu. Nyt tietysti täytyy sanoa, että hyvä, kun eivät tulleet etelämmäksi ne pilvenretaleet, sillä olin kesärengasautolla kanervien vientimatkalla Janakkalassa.

Ennusteissa oli, että seuraava liikkuva matala saavuttaisi etelä-Suomen iltapäivällä ja tuottaisi paljoja vesisateita. Edellispäivänä eli maanantaina oli ollut reippaita ukkosia länsi-Suomessa, jopa trombikin Hattulassa, ja isoja rakeita oli löytynyt niskaan paikoin. Meille siitä oli koitunut kuitenkin vain tihkusateen luokkaa olevaa kostuketta pariin otteeseen, aamulla ja illansuussa.


Oma tiistainen matka oli kuitenkin mukava, kun oli ohuessa pilvessäkin, ettei häikäissyt, mutta ei kuitenkaan satanut. Aamu oli lähtiessä n klo 9 maissa ollut 0C:n tienoilla ja ennusteet varoittelivat liukkaista tienpinnoista. Sellaisia kohtia ei kuitenkaan näkynyt, sateet edellisiltana olivat olleet reitin varressa melko niukkoja, niistä ei tienpinnoissa ollut haittaa.

Perillä hautausmaalla lehtienkeruu-imurit humisivat nurmikoiden siivouksissa ja oma urakka olikin siten nopea, vain tuliaisten sijoittelu ja kynttilöiden sytytys. Maurin haudan lähellä iso käytävän varren hevoskastanja pudotteli parhaillaan viimeisiään nurmikon koristeiksi. Tällä kertaa autoni ratissa olikin naapurin Ahti, joka oli lähtenyt tutustumaan Kanta-Hämeen maisemiin.

Ilma sitten keskipäivän jälkeen, kun paluumatka oli menossa, selkeni jopa niin, että toisinaan auringon paikkakin paljastui taivaalla. Auton lämpömittari näytti +3C. Toivottuja muuttolintuparvia ei kyllä juuri nähty, vain pari joutsenta tienvarsipellolla Sairakkalan risteyksen tienoilla. Ihan ilman suurta lintuelämystä ei sitten tarvinnut jäädä, koska ihan kotinurkilla, Radansuun kylässä oli se viime viikkojen vakinainen parinkymmenen joutsenen parvi ruokailemassa Santalan pellolla. Alla olevat kuvat on kuitenkin vasta tänään otettuja, kun oli pikkuasia Kausalassa aamupäivällä toimitettavana. Parvi oli saanut kokoa lisää noin kolmanneksen.

Noin reilun 30 joutsenen parvi oli jakautunut kahta puolta maantieta, tässä alemmassa isommassa parvessa oli enemmän harmaapukuisia poikasia, ja nuo muutamat olivat kovin kesyn oloisia, ihan tien lähellä odottamassa, että kuvaaja saa ottaa kuvat mielensä mukaan.
Melkein kotona, Radansuun golf-kenttää Harjanmäen kupeessa. Kuva on tältä aamupäivältä paksujen, mutta kuivien pilvien aikaan.
 Matkasta selvittiin hyvillä mielin ja ajokelejä ja kuskia kiitellen, jo ennen klo 14 oltiin kotipihassa! Niin nopeasti en itse ajaen ollutkaan juuri ehtinyt, mutta nythän ei poikettu tuttavissa, kun Tella jäi kotiin. Katsoin sitten kotiin tullessa, että päästiin vielä +5C asteen lukemiinkin. Tella oli ollut, kuten tavallista yläkerran vahtina, ja oli tietysti kiire päästä pihalle. Niin aina, kun tulen kotiin pidemmältä tai lyhemmältä reisulta.
Tästä viimeisestä viime syksynä tehdystä kymmenen metrin saaliloimesta tuli sitten ruskakauden loppuhuumassa syksyn heleitä aikoja muistelemaan neljä täysimittaista (n. 180-200 cm) ja yksi hieman lyhempi peitto. Tämä loimi oli selvästi enemmän kasaan menevää, joskus samalla mitalla saa viisi täysimittaista, eli se on venynyt luomapuulla ollessaan enemmän. Viimeinen työ on vielä ilman hapsujen pyörittelyä, kun sen vasta eilen sain valmiiksi. Lampun valo tekee värit kellertävämmiksi kuin ne päivänvalossa ovat.
Iltapäivän lopputunteina tiistaina ehdin vielä yläkertaan itsekin, kun viimeinen saaliloimi oli kymmentä senttiä vaille tehtynä. Siitä tuli ns. lastenkokoinen, ihan täysimittaiseen ei loimi enää yltänyt. Se sitten käytiin työstämässä ja jälkiä siivoamassa. Sen jälkeen vielä ennen pimeää uusi pihakierros, keramiikka- ym. esineitä autotalliin ja pation aidakkeetkin pois talven kynsistä, no tosin vain autotallin seinälle tuulessa kuivumaan.

Päivälle ennustetut vesisateet tulivat vasta pimeällä, ja ihan jo säpsähdin, kun pisarat tulivat kuurossa ja metakalla ikkunaruutuun ja pelteihin. Eivät ne mitään rakeita kuitenkaan olleet, ja iltaan mennessä jämähtänyt +4C mittarissa jäikin sitten koko yöksi sadepilven kanssa kylää hoivaamaan.


Tärkeistä syysaskareista on enää jäljellä sakokaivon tyhjennys, se on tulossa lähipäivinä viikon sisällä. Onneksi se järkyttävä 10-15 cm lumisade-ennuste on peruttu viikonvaihteesta, mutta on odotettavissa lähellä nollaa olevia aikoja kuitenkin. Lumilapiot piti toki nostaa hyvin näkösälle tallin tiloissa. Syyskauden lopettajaisiin kuuluu myös aurausviittojen laitto oman tien varteen, joka  tuli tehtyä tänään iltapäivällä, kun odottelin renkaanvaihtajaa. Silloinkin meni hanhiauroja ylitse. Niillä on varmaa tietoa muuton ajasta. No nyt on talvirenkaatkin jo alla ja kesäkauden pyörät tallissa.   Aiemmin olin jo muistanut laittaa katiskaverkot jänisten varalle marjaomena- ja sorvarinpensaille.


Valkoisissa pihasyreeneissä on vielä melkein kaikki lehdet vihreinä ja oksissa kiinni. Violeteilla on lehti jo ruskettunut ja tullut alas melkein kokonaan. Pihojen haravoinnista olenkin nyt selvinnyt vain ruohonleikkuria käyttäen, vaikka tuolla maantienvarressa oli niin mahtava kasa koivunlehtiä, että siinä ei leikkuri auttanut, jäi liian liukkaaksi siinä rinteessä. Maantien vasemmalla puolen on liuta isoja koivuja, ja postilaatikon takanakin yksi iso, joten varisemista saa hallita.

Siihen ei kuitenkaan tuntitolkulla aikaa huvennut, kun ne aamusta kävin siivoamassa oman tulevan terveyden takia. Taivaalta huuteli hyvästejä runsaan parinsadan kokoinen hanhiaura, jolla oli etelä suuntana.


Hevoskastanja alatien varressa on juuri pudottanut loppusatonsa, sen lehtiä ehkä kokoan johonkin koristeeksi, kun väri tulee niin kauniin punaruskeaksi lopulta. Keksin niiden koristearvon vasta viime syksynä ihan vahingossa, kun auringonpilkahdus sai kompostin päälle kipatun maksikassillisen hienosti hehkumaan. Tästä puusta lehti lähtee usein viimeksi, ja monena vuonna on sen lehtikasa jäänyt yöllä tulleen lumen alle, kun se illan tunteina on koottu ja aikomus on ollut aamulla jatkaa.

Terveysviranomaiset lähestyivät tänään vielä tiedotuskirjeellä, että kausi-influenssan rokotuksia tullaan jakamaan marraskuun 5 pnä alkavalla viikolla. Sen saa ilmaiseksi yli 65-vuotias tai muuhun riskiryhmään kuuluva, sekä sellainen, jonka lähiomainen kuuluu noihin ilmaisryhmän henkilöihin.

lauantai 6. lokakuuta 2018

Elämäni merkittävimpiä aarteita I

On lauantai 06 10 2018, ja meillä oli +12C mittarissa, kun nostin piharuukuista pois begoniat ja palsamit, ne olivat yökylmissä alkaneet tummua ja nahistua. Niiden tilalle kanervia ja tuijan oksia.

Tässä iässä on aikaa ajatella, kun työtehtävät eivät odota nurkan takana, vaan niitä voidaan sieltä vieritellä vaihtelun tai liikunnantarpeen takia esille. Olen monesti miettinyt, että elämä on antanut minulle paljon sellaista, jota en ole osannut odottaa, ja niiden joukossa myös löytyvät parhaimmat aarteeni. Teen lähiaikoina muutamia postauksia tästä teemasta, eli nyt on esillä osa I.

Ehkä päällimmäisiä tuollaisia asioita on ollut elämäni leivänantaja, biologian opettajan työ. Siihen suuntaan elämä ohjasi moneen kertaan, ennenkuin vasta yli kolmekymppisenä siihen päädyin. Mutta näin taaksepäin katsottuna: En parempaa elämää olisi voinut kuvitella, sain siitä niin paljon iloa.

Muistelin juuri taannoin ystävien seurassa, että ensi kosketukset kasvimaailman "ihmeisiin" sain kesäisin lapsuudessa isäni avustuksella, joka työnsä takia kiersi kuntaa armeijanperintönä saadulla liian suurella polkupyörällä, jossa oli ohjaustangossa aseteline, mutta jossa isälläni oli salkkunsa. Salkkuun oli usein säilötty päivän mittaan pellon syrjistä löytynyttä kiinnostavaa kasvistoa, jotka nuutuivat siellä iltaan asti ja piti panna likoamaan rännisaaviin, jotta edes hieman virkistyisivät. Isällä oli laaja kuivattujen kasvien kokoelma, herbaario.

Minulle lankesi matkatuliaisten elvyttely ja prässiin saattaminen, ja myöhemmin nimien selvittely. Iso-Hiitosen vai oliko se Melan isosta kasvikirjasta haettiin kukan heteitä laskemalla nimi kasville. Se oli isä-Tatun opiskeluaikainen kirja, irtolehtipainokseksi jo luettu. Osa ruttukasveista ehkä päätyi kuitenkin kompostiin, varsinkin jos nimeä ei löytynyt, mutta aina niitä kuitenkin riitti. Isä oli siten ammatinvalintani ensimmäinen kulmakivi, ja muutenkin ensimmäinen varsinainen aarre. Hänen kanssaan opin, että ponnistelut ovat elämän maun antaja eikä mitään riesaa tiellä.

Samalta päivältä toisia piharuukkuja. Niissä pelakuut ovat vielä voimissaan ja samoin huonesypressit, jopa isot samettikukatkin, joten niihin tuli vain hieman kanervalisäyksiä toistaiseksi.

Varhaisin muisto kasveista on herkkä pastellinvärinen muistikuva.  Värillinen aarre. Sen luulisin olevan 5-vuotiaan lapsen ajalta, jolloin tässä talomme ylämäellä oli muuten avointa niittyä, mutta yhden itärajalla olevan kiven luona kasvoi mustikoita. (Ovat ne siinä vieläkin.) Toisen ison kiven päällä oli keinulauta. Sillä niityllä kasvoi heinien lisäksi ainakin keltamataraa, hiirenvirnaa ja kissankelloja. Ja tietysti ahomansikoita. Heinien lomaan oli mukava laatia kiva kesävuode. Muistelen katselleeni seljälläni maaten sinistä taivasta ohi purjehtivine pikkupilvineen ja laulaneeni itse keksimääni laulua, jossa oli vain yksi sana: Vuolenkoskelle. Olin kuullut sen varmaan isäpapalta, ja se sana oli kiinnostava laulettuna... Otin sen siis tavallaan leluksi. Läheisestä puusta vastasi lintu: Prinsessa siuku. Myöhemmin ymmärsin, että olin kuullut peipposen lyhyen liverryksen, mutta muuten tuntui, että elämästä ei puuttunut yhtään mitään.

Sitten myöhemmin sitä osaa tontista käytettiin lampaiden ruokintaan, ne olivat siirrettävässä häkissä, n. 2 x 2m mitaltaan, ja sitä lapsikin sai liikuteltua, kun näytti, että kaikki oli kohdalta jo kaluttu ja määkinä oli sen mukaista. Kesävuoteiden ajat loppuivat, kun alkoi löytyä usein papanoita. Mutta aina se oli kukkaniittynä, hain sieltä usein kesäsunnuntaisin pikku kimppuja vaaseihin, sillä minulle oli delegoitu se homma jo silloin.

Lukioaikana tuli mieleen, että kasvit olisi se kohde, joiden parissa haluaisin toimia. Kuulin kuitenkin, että opiskelu luonnontieteellisellä alalla olisi kallista, joten se ei koskenut minua, jonka varallisuus oli nolla. Ja opintolainaahan ei silloin oltu vielä keksitty. Lisäksi allergisten ongelmieni (joista niidenkään syistä tai hoidoista ei vielä silloin tiedetty juuri mitään) en voinut valita moniakaan ammattisuuntia. No, isälläni oli kyllä keino valmiina, käytä päätäsi! Niin hänkin oli tehnyt, lähtenyt pienestä mökistä Sysmän takametsistä ja päätynyt koulutusvaiheiden jälkeen Iitin maatalousneuvojan työhön, jota hän itse piti parhaana mahdollisena elämänurana.

Niin ajauduin 1955 siihen ainoaan ammattialueeseen, jota voi kuvitella ja johon oli tarjona ammattikasvatushallituksen pieni apuraha (vastasi ehkä kuukauden elantoa opiskelupaikassa). Se oli kansakoulunopettajan väylä, johon valmistui kahdessa vuodessa, mutta ensin piti ansiotyöllä kerätä se loppuraha. 1950-luvulla se oli kyllä helppoa, kun paljon työpaikkoja oli tarjolla, toisin kuin nykyisin.

Niin matkustin Pohjois-Savoon, Pielaveden Kotamäen kylään supistetun kansakoulun opettajaksi yhdeksi vuodeksi. Miksi juuri sinne, en osaa sanoa, se oli luultavasti ensimmäinen Helsingin Sanomien paikkoja avoinna- osaston silmiin heinäkuussa osunut kohde, johon tulin valituksi. Vuosi sisälsi paljon erilaisia kokemuksia, kaukana ollut entinen kotikylä ja perhe siellä tulivat tosi arvokkaiksi. Aloin myös arvostaa työympäristöä, jossa oli kirkassilmäisiä ja optimistisia nuoria odottamassa, että autan heitä kasvamaan. Nuo oppilaiden olemukset ja katseet ovat yksi kruununjalokivistäni, yksi parhaimmista.

Luokanopettajuutta seurasikin opiskelu 1956-58 Helsingin va. opettajakorkeakoulussa, ja elämä näytti muutaman vuoden menevän siinä maailmassa pitkälle tulevaisuuteen. Olin mennyt naimisiin, ensimmäinen lapsikin jo syntynyt. Mieheni opiskeli vielä, luokanopettajaksi Heinolan seminaarissa, jonne oli päätynyt luotuaan ensin uraa rautatievirkailijana. Hänestä tuli siis ammatinvaihtaja, sellaisia ei ollut paljon niihin aikoihin. Se oli mielestäni juuri sitä, miten haasteisiin pitää vastata, ei nurisemalla, vaan kääntämällä se toinenkin kivi.

Hänen terveysongelmansa olivat kuitenkin suistaa nämä suunnitelmat raiteiltaan, kukaties elämänkaarikin jäisi alkuunsa. Tuli keuhkotuberkuloosi. Mietin silloin, että jospa minäkin vaihtaisin ammattia ja yrittäisin sitä lukioaikana hylättyä luonnontieteellistä alaa. 1962 kesällä hain ja pääsinkin valintakokeiden kautta Helsingin yliopistoon. Mutta piti kuitenkin vielä jarruttaa, sillä olin jo ehtinyt sitoutua Sysmän Rapalan kylän opettajaksi seuraavallekin vuodelle 1962-63. Se oli siinä ihanassa kylässä jo kolmas perättäinen. Aviomieskin toipui sen kuluessa ja meni jatkamaan opintojaan, se musta laatikko suljettiinkin sitten lopuksi elämäksi eikä kummituksia noussut.

Tietysti kävin myös vanhempieni haudalla tänään. Kummallekin on oma istutusallas, joka sai ottaa kanervat begoniain tilalle. Elsan istutusaltaassa oli myös hyvävoimainen pelakuu kukalla, se matkusti erään kyläläisen kotiin, joka sattui juuri niihin aikoihin seurakseni. Punaiset ja violetit ikikukat muistuttavat Raijasta, ne ovat edellisvuoden kevään reisutuliaisia.

Tuntui kuitenkin siltä, että opiskeluani ei voinut hylätä. Palasin entisen aarrearkun luo eli vanhempieni kanssa neuvonpitoon. Kun asioita järjesteltiin, Helena-tytär meni vanhempieni kotiin seitsemänneksi lapseksi, kuten äitini Elsan kotona oli ollut kasvamassa hänen sisarensa poika Uolevi, melkein samanikäinen Elsan kanssa. Niihin aikoihin kotona olivat tosin enää kaksi nuorinta sisartani.

Isä-Tatu oli jo eläkkeellä, mutta paikallisten maamiesseurojen toiminta-asiat antoivat paljon puuhailua päiviin. Mieheni isä Eino ja veljeni Pertti tulivat Sysmän säästöpankin lainantakaajiksi, sillä silloin oli mahdollista jo saada pankista opintolainaa henkilötakauksella, valtiontakuuta ei tunnettu vielä. Ilman heitä ei olisi ollut opiskelumahdollisuutta, elämäni olisi ohjautunut johonkin muuhun suuntaan.

Opinnot alkoivat syyskuussa 1963, ja tietysti ikävä oli alinomainen seuralainen, olihan ikioma suloinen pikkulapsi kaukana, niin että vain sunnuntaisin voitiin tavata. Mutta se, mitä opinnot sisälsivät, oli totaalinen järkytys, kuin olisi katsellut Aladdin ja taikalamppu- sadussa kuvattua aarreluolaa. Kaikki oli mahdollisimman kiinnostavaa, ja nautin joka solulla näistä pitkistä päivistä, aamukahdeksasta iltaviiteen, joina aikoina opetus oli haettava. Kaksi päivää kasvitieteen laitoksella, kaksi eläintieteen laitoksella ja loput kaksi maantieteen laitoksella. On kuin olisin saanut suuren lahjan joka päivä.

Näin meni kaksi vuotta, mutta myös kesät, sillä niille oli sovitettu opetukseen välttämättömät maastokurssit. En silloin ehtinyt edes ajatella tekeväni joitain ansiotöitä, niin tiivistä oli, mutta olin ajatellut, että lapseni takia haluan tiivistää tämän erovaiheen mahdollisimman lyhyeksi. Pää kyllä kesti, minulle oppiminen on ollut aina kovin helppoa. Ja kun asiat vielä olivat niin mieleisiä, niin se suunnitelma piti hyvin. Luonnontieteen kandin tutkinnon päämäärä alkoi jo häämöttää toisen kesän päättyessä. Alkoi vaikuttaa siltä, että nyt mennään oikealla radalla!

Mieheni oli näiden kahden vuoden aikana myös saanut tutkintonsa päätökseen. Ensimmäinen työpaikka Tikkurilassa syksyllä 1965 oli hankittu sen takia, että omat opintoni vielä parin vuoden ajan kestäisivät. Tytärkin muutti Iitin mummolasta vanhempiensa kanssa asumaan Orvokkitien koulun yläkertaan, jossa oli neljä opettajan asuntoa. Meille liikeni toinen kahdesta yksiöstä, se oli käytännössä hellahuone, mutta olihan se lämmin, ja linja-autopysäkki oli aivan lähellä. Tiesimme kyllä, että aivan lähivuosina saisimme suuremman asunnon, kun niissä asuvat virassa vanhemmat opettajat muuttaisivat rivitaloihin, joita valmistettiin paraikaa. Seuraavana vuonna se olikin sitten jo fakta.

Tyttärelle järjestyi alkuun seurakunnan päiväkerho, mutta kohta myös kunnallinen päiväkoti, jota silloin sanottiin lastentarhaksi, se oli Helsingin mlk:n kirkolla, aika lyhyen bussi- tai pyörämatkan päässä kuitenkin. Siellä tutustuttiin ihanaan Paula-tätiin, joka vei tarhalapsia joka TV- ohjelmiin, muistaakseni ne olivat niitä Niilo Tarvajärven hupaisia perheohjelmia.

Kun syksystä 1965 alkaen oli opiskeluohjelmissani vain pääasiassa tenttejä ja kasvitieteen laudatur-tutkintoon kuuluva oppimäärä, niin ei tarvinnut ihan joka päivä lähteä aikaisin Helsingin keskustaan oppimaan. Kasvitieteen kirjastosta sain parina vuonna apulaisen työtä 20 h viikossa, joka rahallisesti oli kyllä ihan kannattamatonta, mutta samalla, kun laitoin palautettuja painotuotteita takaisin ison rakennuksen hyllyihin, tutustuin perusteellisesti kaikkeen varsinkin suomalaiseen tutkimukseen tältä alalta, ja usein tein näistä ohuista exsikkaattikappaleista myös itselleni kotilainan. Siinäkin sellainen aarre, josta olen ikuisesti ollut hyvilläni! Monien viisaiden asiakkaiden kanssa sain myös keskustella!

Parin vuoden jälkeen syksyllä 1967 kuitenkin mieheni työpaikka vaihtui Vuosaareen Helsingissä, sillä oli uhkana, että hänestä olisi yritetty Tikkurilassa entisen johtajaopettajan työn jatkajaa, eikä sellainen mitenkään voinut olla realistista juuri ammattiin valmistuneelle maalta tulleelle miehelle. Muitakin syitä oli. Niinpä katsoimme, että ilta- ja työrauha menevät edellä, ja muutimme.

Sain Tikkurilan asumisen aikana opintoni tehtyä, joten oli mietinnän aika. Itse asiassa kohtalo olikin valinnut puolestani, koska sillä aineyhdistelmällä, jonka olin valinnut, sai mahdollisuudet auskultoinnin eli opetusharjoittelun jälkeen hakea kaikenlaisia biologianopettajan toimia (yksityiskoulut) tai virkoja (valtiollisissa kouluissa). Muita vaihtoehtoja ei sitten oikein ollutkaan. En ollut nopeiden opintojeni takia kuitenkaan niin loistavan hyvä, että olisin tullut jollekin ohjaajalle mieleen yliopistollisten vaihtoehtojen näkökulmasta.

Lokakuun 2018 kalenterin kukko muistuttaa minua siitä, että silloin ennenvanhaan kukkoa pidettiin oppimisen mestarina, ja ensimmäinen kirja kouluun mennessä olikin kukon kuvalla varustettu aapinen. Tämä kukko on tullut Raijan joululahjana sieltä kaukaa.

Auskultointi alkoi sitten Vuosaaresta kulkien. Normaalikoulu tuli tutuksi. Huomasin, että ohjaavat opettajat pyrkivät edellyttämään minun, rutinoituneen pitämiltä harjoitustunneilta runsaasti silloin niin suurta muotia olevien apulaitteiden käyttöä, niitä olivat tietysti diaprojektori, uusi keksintö piirtoheitin (ihan must joka tunnilla), episkooppi kirjan kuvien näyttämiseksi, jopa elokuvakonekin. Monistuskone hyrräsi ja tuotti oppilaille ainutkertaista oppimismateriaalia.  No nehän ovat vain välineitä, mutta olihan niissä aikamoinen kanniskelu, kun tuotiin jonkun luokan oven taakse odottamaan oman tunnin alkamista. En nyt ehtinyt kuitenkaan kovin montaa tuntia pitää, ehkä pari kymmentä, kun syyslukukausi jo kääntyi joulukuulle.

Silloin ohjaava yliopettajani Eino Tahvonen kääntyi tunnin jälkeen keskustelemaan jatkosta. Minun mielestäni se olisi tietysti kevätlukukausi samaan tahtiin, mutta hänellä oli Ehdotus. Anoisin opetusministeriltä erivapautta saada pätevöitymisen jo syyslukukauden lopussa, koska oli tiedossa, että etelä-Suomessa tarvittaisiin pätevää viransijaista tammikuusta. Eikä sellaista ollut näköpiirissä.

Kun minulla oli jo luokanopettajan kelpoisuus, useita työvuosia (6) tehtynä ja oppitunnitkin normaalikoulussa menneet hyvin, sain tuon erivapauden sitten ihan joulukuun lopulla. Olen joskus aiemmin asiaa muistellut tässä blogissakin, kun siinä paperissa oli Ele Aleniuksen allekirjoitus, joka hoiti vt. työnä loman aikana opetusministerin työtä muun ministeriytensä ohessa.

Turenkiin tupsahdin heti kohta, koulu alkoi 09 tammikuuta 1968. Asunnoksi löytyi, kuinkas muuten taaskin hellahuone, se oli yksiö Juttilantiellä ns. kerrostaloalueessa. Siihen muutin muutamaksi kuukaudeksi Helena-tyttären kanssa, mies jatkoi työtään Vuosaaressa ja asui siellä. Mekin tietysti viikonlopuilla, ja sitten kesällä.

Opettajantyössä on se hyvä puoli, että siihen kuuluu usein peruspalkka, joten toimeentulo oli sitten helpompaa, vaikka tietysti se opintolainakin piti selvittää melko lyhyellä tahdilla. Mutta kun nyt olin viransijainen, niin palkkatulo loppui toukokuun lopussa, joten piti haeskella muunlaisia kesätöitä.

Olin jo edellisvuosina ollut kesätöissä maatalouden koelaitoksella Tikkurilassa, ja työt jatkuivat kenttätutkijana. Ensimmäisenä kenttävuonna työparini oli ollut Leena, tuttu kasvitieteen laitoksen kurssilta, ja hänen ohjaamallaan pikkuautolla kulkien saimme hyvän tuntuman tarkkaan tieteelliseen työskentelyyn. Kesällä 1968 päädyttiin heinäpeltojen tutkimuksissa kuitenkin ratkaisuun, että mieheni tulisi minulle työpariksi, jolloin minun vastuullani olisi se kasvien tunnistuksen osa, hän taas vastasi autoilun osalta. Etelä-Suomen alueella olimme töissä Sysmässä, jossa meillä oli asuin- ja työpaikkana appivanhempien kesämökki, mutta toinen kohde oli kaukana pohjoisessa. Se oli Kittilä, jossa sato ilmastollisista syistä myöhästyi niin, että se voitiin hoitaa Sysmän tutkimuksen jälkeen. Tytär oli sukulaisten (kälyni perheen) hoivissa Sysmässä Kittilän reisun aikana.

No, sehän on selvää, että kesäansiot menivät autoliikkeen laskun maksuun. Mutta toisaalta, jäihän siitä auto, joten olisi mahdollista asua jatkossa eri paikkakunnalla kuin työt olivat. Se lankesikin miehelleni osaksi, matka Vuosaareen pariksi vuodeksi peräti, ja myöhemmin Hämeenlinnaan. Niihin aikoihin muuten autoilu oli paljon hintavampaa kuin nykyisin, sillä autoja piti yhtenään huollattaa ja korjauttaa. Bensaakin ihan syöpöttelivät.

Jouduin kesätöissä tietenkin huomattaviin iltatöihin, mutta toisaalta se oli hyvin kiinnostavaa, niin etten yhtään pitkästynyt. Odottelimme perheeseen myös seuraavaa jälkeläistä, joka syntyisi lokakuulla. Sitten olisi ehkä aikaa huilailla? Kittilästä paluumatkalla oli kuitenkin niin, että reisua varten hankitun auton lämmitys- ym. ongelmat tulivat niin suuriksi, että autoa oli vaihdettava paluumatkalla Jyväskylässä, koska emme voineet jäädä odottelemaan ties kuinka pitkäksi venyvää korjauskierrosta. No, eihän autoja ilmaiseksi vaihdeta, joten viimeisetkin haaveet muista rahan kohteista menivät pian.

Turengin työpaikka oli hyvin hoidetussa koulussa, työvälineitä ja paljon mahdollisuuksia hyvään työntekoon oli tarjolla. Asian teki kiinnostavaksi myös se, että hoitamani toimi tulisi haettavaksi, koska sen entinen haltija, jota nyt sijaistin, oli saanut toisen työpaikan eikä tulisi takaisin. Oppilasaines oli myös hyvin virkkua ja kiinnostunutta, joten tunneilla oli omasta mielestäni kovin mukavaa. Suurin osa opettajatovereista oli melko lailla samaa ikäluokkaa kuin itsekin, oli helppoa sopeutua siihen ryhmään.

Tunteja olisi voinut olla vähemmän, niitä oli melkein 40 viikossa, ja olisin mielellään tehnyt sitten illoin muutakin kuin tuntien valmistelua, mutta sen kevään asiat piti kyllä hoitaa.Tytär sai mukavan hoitopaikan koulutuntien ajalle kevättalveksi erään oppilaani äidin luona, he asuivat melkein viereisessä talossa oman asuinpaikkamme lähellä.

Kesän kuluessa kävi ilmi, että saisin pysyvän työpaikan tästä Turengin koulusta, joten etsiskelimme isomman asunnon, se oli Onnenlantti-nimisessä pankin toimitalossa ja yläkerrassa, aivan lähellä linja-autoasemaa. Niinpä kun koulu alkoi syyskuun alussa, oli oltava koti valmiina ja muuttokuorma roudattiin kierrerappuja myöten toiseen kerrokseen kaksioon. Autoa saisi pitää sisäpihalla. Tyttären alkava kansakoulu oli hyvin lähellä myös, ei tulisi hankalia tien ylityksiäkään, joten siihen päädyttiin.

Linja-autoyhteyksien vuoksi saimme myös sitten talvella 1968-69 pikkupoikamme hoitajaksi ihanan Elman Heinäjoelta. Bussivuorojen aikataulujen mukaan sovittui hänen työaikansa. Ekaluokalle mennyt tytärkin sai nyt "kotiäidin", kun Elma oli laittamassa välipalaa koulutulokkaalle. Itse olin peräti kolmen viikon äitiyslomalla, opiskelutoverini Maire tuli oppitunteja pitämään. Pikku koululainen lähti oppitunneilleen kansakouluun itsenäisesti, kun tukkakin oli leikattu sellaiseksi, että ei tarvinnut lettejä laitella. Ja hänhän kyllä hyvin osasi huolehtia asioistaan muuten, kun avainkäytäntökin tuli tutuksi jo Vuosaaren aikoihin. Asuminen oli keskustassakin turvallista niihin aikoihin.

Seuraavana vuonna meitä olikin sitten jo nelihenkinen perhe, joten olo yläkerran asunnossa jäi yhteen vuoteen. Vuokrasimme omakotitalon syksystä 1969 alkaen Hiidenjoen rannasta Pyhämäentieltä. Siellä sopi hoitaa omalla pihalla lapsen ulkoilua ja järjestää automatkailua päivittäin hoitavalle perheenisälle lämmitysjohto, joka olisi ollut kovasti tarpeen jo edellisvuonnakin, kun oli kipakoita pakkasia.