perjantai 26. lokakuuta 2012

Lunta odotellessa...

Muutamana aamuna on ollut jo ruoho jäässä, ja aurinkoakin on näkynyt, mutta päivälämmöt nousevat hädin tuskin nollan päälle, kun pohjoisnavalta on purkanut kylmiä virtauksia. Melkein kai muualle lunta onkin satanut, mutta tämä kolkka on unohtunut? Jopa kymmeniä senttejä ylempänä Suomessa, niin että laskettelukausi alkoi Rukalla. Eilen vielä tuulikin hieman, mutta nyt on päästy siinäkin suhteessa odotteluun. Postauksen kuurakuvat ovat tältä aamulta.
 Kävin tiistaina Kausalan torilla, kun tiesin, että viileän kauden kenkiä oli tuotu tarjolle, ja olikin peräti kaksi eri kauppiasta. Sain täydennettyä tallausvarastoni, ja heti muuttuivat suosikeiksi Kuoma-saappaat, jotka muuten ns. toppasaappaat, paitsi että alimman osan pinta on tehty vedenkestäväksi loskakelejä ajatellen. Saappaan pohjassa on hyvä uritus, ei heti liukasta! Ensi kertaa tiistai-iltana laitettuani ne koiralenkille päätin, että nyt on niiden aika. En muistanutkaan, kuinka mukavaa on, kun kantapääkin on lämmin! Sisälle mahtui vielä ylimääräinen pohjallinen, niin että villasukkaa ei ole lainkaan tarvis, ja se helpottaa kengän riisumista.
 
Viimeaikaisiin aikaansaannoksiin on kuulunut reunallisen kompostin sadon korjuu, sieltä tuli kolme laatikollista oikein isokokoisia maa-artisokan mukuloita, ja viereisen uuden kompostin pinta kasvoi monella sentillä, kun naatit menivät keon päälle. Sato odottelee nyt autotallissa tulevia syöjiä, sinne ei heti tule pakkanen, kun seinissä on eristettä.
Jos nyt talvi ei ihan heti tule, kuten on ennustettukin ensi viikosta, niin kompostilla olevaa multavarastoa voisi roudailla alapellon kukkapenkkeihin pulkalla, että saisi reunakehikon vaihtamaan paikkaa. Se mahtuisi vielä siihen lähistölle, taloon päin, mutta varmaan siirrän sen kuitenkin poispäin, koska takana oleva tammentaimi on niin pieni, että siirto voi tapahtua. Se menee tyhjänä kyllä kiskomalla, kun vain nurkkapylväät nostelee ylös. Tai sitten siirtelen multia keväällä.
Keskiviikkona kävi tuttavani Jari pyörähtämässä tontilla, sillä nastarenkaiden vaihtoon hoputeltiin tiedotusvälineissä. Kyllä se käy nopeasti, kun asian osaa! Innostuin siitä niin, että menin eilen ihan imurin kanssa autoa siivoamaan, ja etsimään tuulilasinpeiton ja lämmityspiuhat esiin. Sakokaivon tyhjentäjän kalenterissakin on paikka poikkeamiseen meidän tontille, se on ensi viikolla.
Kukanvarsien listimisen jälkeen etupihan kolmiopenkki alkoi näyttää niin kaljulta, että oli mentävä alapihan tuijametsään kyselemään lisävihreyttä. Etupihan muutkin penkit sitä toivovat, sillä pakkanen on jo puraissut kukkaruukkujen fuksioita ja komeamaksaruohoja, siitä riittää puuhaa ensi viikolle, kun maa taas on sula.
Päästiinpä lumia kuvaamaan täälläkin! Tässä aamupäivän kirjoittamisen aikana purjehti jonkinmoinen pilvi kylän päälle "jauhoja" pussissaan, joten sain sentään virallisen lumikuvan  postaukseen!

Viimeisen saaliloimen kutominen on päässyt alkuun, mutta ei ole vielä valmista, kun laittelin hieman lisäloimia, ja pihahommissa saa aikaa kulutetuksi. Vinttitila on pitkään jatkuneiden pimeiden päivien aikana viilentynyt sen verran, että Tellakaan ei viitsisi olla siellä kauan, vaan tuo kuononsa aika pian polvelleni kysymään, eikö jo mitenkään voisi mennä?

torstai 18. lokakuuta 2012

Lokakuu kääntyy loppupuolelle

Mutta ilmojen laatu ja lämpötilat eivät juuri muutu, mitä nyt vähän viikonvaihteessa oli hieman vilpoisempaa, ja kuivakin päivä osui sunnuntaiksi. Sykloni toisensa jälkeen kierii Skandinaviaan Atlantilta, kastelee jo mennessään keski-Eurooppaakin, sillä niiden reitti on hieman etelämpänä kuin ennen. Lapissa on siirrytty valoisampaan ilmeeseen, sillä sinne on tullut jo lunta. Tämän päivän ennusteen mukaan uusin sade alkanee piakkoin ja kestää lauantaille. Kävin äsken kiskaisemassa kokeeksi maa-artisokan yhden juuren nähtäville, saavat vielä kasvaa. Ja jos ei tule pakkasia, niin kasvavat kyllä, sillä lehdet ovat vielä melko vihreät.
Kuin ihmeen kaupalla tiistaina oli melko monena tuntina aurinkoa nähtävillä, vaikka koko aamuyön jatkunut saderintama tietysti heitteli tummista pilvistään ripsauksia varsinkin aamupäivästä. Ajelin Janakkalassa päivän mittaan, sillä hautojen kunto jo huoletti, ja lisäksi oli Sirkanpäivät kalenterissa, olin saanut tukanleikkuunkin sovitettua sille päivälle. Oli kerrassa antoisaa nähdä pitkäaikaisia tuttuja ja kuulla paikkakunnan viimeisimpiä uutisia. Hautausmaalla totesin, että kuuluin siihen viimeiseen neljännekseen, jotka eivät olleet vielä kanerva- ja havukierrosta tehneet. Kovaa puhaltava tuuli ei sentään estänyt kynttilöitä syttymästä! No nyt on sekin hoidettu. Palatessa ihailin noin kolmenkymmenen joutsenen parvea Heinäjoella, olivat pellolla laiduntamassa. Juurikkaatkin oli jo nostettu aumoihin odottamaan.
Tella odotteli kiltisti kotona, sen mielestä hänen pitää päivystää yläkerrassa. No ehkä pihan äänet kuuluvatkin sinne paremmin. Mustikoidensyönti-kuva on tältä aamulta.
Kotimatka osui auringonlaskun tienoille, ja alkuun sain katsella vaaleansinistä taivasta, jolla purjehti kellertäväreunaisia pilviä. Tien kääntyessä takalasi alkoi liekehtiä loistavana valomerenä, kun säteet tulivat lännen suunnalta, alhaalta. Auringon painuessa alemmaksi mäntyjen rungot muuttuivat punaisemmiksi, ja taivas alkoi näyttää ensin kellanvalkoiselta, sitten harmaanvalkoiselta. Pilvet vaihtoivat värinsä tummaan siniseen. Kotia lähestyessä männyt olivat palanneet kauhtuneeseen vaaleaan ruskeaansa ja havupuut olivat jo mustanvihreitä. Ehdittiin kuitenkin vielä jonkinmoisella päivänvalolla Tellan kanssa iltalenkille.
Viime viikolla tein loputkin rännisaavien siivoukset, kun arvelin, että pesemiset riittävät tältä syksyltä. Aurausviitatkin jo ovat asemissaan. Sain myös aikaiseksi kierrätystä, sillä vanhempieni melko hyväkuntoiset joustinpatjat kaipasivat uutta kotia, joka löytyikin tästä kunnasta! Osa liioista matoista matkusti samalla biilillä, omassa kodissakin tein jo eteisen mattojen kaksinkertaistamisen, sillä lattialaudat alkoivat olla viileät, joka tuntui yksinkertaisen maton alta.
Aloin myös alakerran lämmityksessä uuden lehden, kun otin käyttöön kesällä tehdyt kuivat hakkeet. Laitan niistä "patjan" leivinuunin pohjalle ennen tulien sytyttämistä, siinä säästyy klapeja, ja uuni tulee äkkiä lämpimäksi. Autotalliakin piti viime viikolla järjestellä, jotta loimen luomiselle olisi kunnon tilat, olin nimittäin tehnyt alustavia suunnitelmia...
Sunnuntaina huvittelin katsomalla, millaisen loimen saisi jäljellä olevista Florica-langoista, joita olin varannut edellisen loimen kutomista ajatellen, mutta kun silloin tulivat vastaan paksut Kelo-langat tarjouspusseissaan, niin eihän sellaista sovi sivuuttaa! Laskeskelin, että n. 11 m:n pituisen loimen niistä saisi, ja niin saikin, hieman punaista jäi vielä yli. Yleisilmeeltään se on keltaisehko, siis sukua edelliselle. Kutomiseen olen varannut jo aiemmin mm. Puro-lankaa, punaista, joka puolestaan oli täällä S-Marketissa tarjouskorissa. Luulen saaleista tulevan teemaltaan takan hiillosta muistuttavia. Niisiminen on nyt meneillään, viimeiset lankaryhmät enää jäljellä, joten ehkäpä tuleva sadekausi tuottaa sisätöinä loimen kutomakuntoon.

torstai 11. lokakuuta 2012

Tavanomainen aamupäivä

Asiat ovat alkaneet mennä vanhan kaavan mukaan, sillä herään Tellan ääniin ennen kukonkiekaisua, että ehditään hänen suloisuutensa kanssa aamuhämärässä ulos tekemään ensimmäisenä sekä aamupissaus että reviirimerkintä. Sitten voidaankin jo tulla eteiseen odottelemaan, että joku huolellisesti pyyhkii märät hiekat varpaiden välistä ja vesitipat mahakiharoilta. Pari kertaa äänekkäästi haukoteltuaan koira painelee taas takaisin vuoteelle, tällä kertaa kohta on se paikka, jossa minun pääni on öisin.

Huoneeseen laskeutuu suloinen aamutunnelma, jossa on mukava heräillä koneen vierellä ja samalla pohtia päivän askareita, sillä niiden alkamiseen kuluu useampi tunti, kun on vielä niin pimeätä. Tavallisimpia miettimisen kohtia on se, joko tänään voisi jatkaa ikkunoiden keskenjäänyttä pesua, onhan jo lokakuu lähes puolessa. No ehkä ei tänäänkään, kun on sateista. Toinen yhtä helpolla antautuva kohde on polttamatta jäänyt papulanruusun oksakasa, ei sitäkään vielä tänään voi tehdä, kun on niin märkää. Mutta kun jo luvataan lumisateita, ei se tuohonkaan voi talveksi jäädä.

Useimpina aamuina päädyn siihen, että sisätyöt ovat paras vaihtoehto, ja ah, kun kutomatonta lointa on vielä puissa, niin sehän passaa! Tosin saaliloimi jo eilen loppui, mutta viereisessä puussa on keskenjäänyttä mattoa pieni loimenpätkä. Sitä paitsi saaliloimeen hankittuja lankoja jäi vielä aika liuta, jos ottaisi kynän ja laskisi, mitä niistä vielä voisi tehdä...
Tästä loimesta tuli 6 pitkää ja yksi pikkupätkä vauvanvaunun pohjaeristeeksi. Viimeisin on vasemmalla, lisäsin siihen enemmän valkoista kuin muihin, kun vaahteroista näkee jo niin hyvin läpi!
Ja aina voi tehdä hieman siivouksia, sillä ruskettuneita lehtiä, heinää ja hiekkaa tulee villalankojen nukan ja koirankarvojen mausteeksi sisätiloihin sen verran, että joka päivä saa tuntea tekevänsä tarpeellisia hommia. Mattojen vienti tuulettumaan, jokapäiväinen ajatuskehä sekin, on kyllä ikuinen haave, kun koko ajan sataa. Tänään on imurin kanssa kavuttava yläkertaan, kun saaliloimipuun tienoot on siivottava "villakoirista".

Jostain ihmeen sattumasta sain tehtyä pari ulkotyörupeamaakin maanantaina, niin että pitkään ajatuksia kierrättäneet muutamat projektit tulivat tehtyä. Nimittäin kompostorin sisällön nostelu pulkan kyytiin, ja siitä matka puutarhalle marjapensaiden pois kaivamisesta tulleisiin kuoppiin. Pinnalle vielä kurpitsoiden kasvatussäkkien mullat!
Ihan eri projekti ja täysin mieleenjohtumasta tullut oli maanantainen homma tontilla löhöävien oksanrankojen kanssa. Niitähän jäi keväällä tosi paljon, kun sahaustaitoni ovat aika vaatimattomat. Olin nostellut niitä maassa makaavista pinoista aiemmin pystympään, kun tuntui, että homehtuvat sijoilleen, mutta sitten muistin, että täytettävä ojahan saa niistä napakkaa sisältöä, ja tien penkka siltä puolen tulee tukevammaksi. Piankos ne sitten olikin kanniskeltu pitkin ojaa, kun sattumalta aurinkoakin vilkahti esiin aina silloin tällöin. Tontin ilme siistiytyi aivan ihanasti! Kelpaa nyt tiirailla maisemia vaikka vähän likaisista ikkunoistakin.
Makuuhuoneen ikkunasta näkyy, että vain lehmus ja saarni ovat vielä pitäneet lehtensä, koivujen ja vaahteroiden lehdistä ei ole kiinni kuin murto-osa.
Kun tätäkin hommaa oli haudottu mielessä niin kauan, niin intoa jatkui, ja silpaisin vielä jättitattarien kolmemetriset varret samaan kekoon katteeksi, jotta siihen ojan paikkaan saataisiin viimein myös kivennäismaata täyttämään monttua. Ojassa ei ole enää ollut vesiä, sen jälkeen kun Grand Canyon kaivettiin tontin toiseen laitaan, joten tuiki tarpeellista leveämpää ajoväylää on nyt mielitty pitkään. Tämä pieni alunperin jalkapoluksi suunniteltu tie saa vastaanottaa tonnien painoisen roskisauton viikoittain, eikä tie olisi tätäkään vähää kestänyt, jollei oltaisi sorarinteellä jo alunperinkin.

Nyt kun saisi ne ruusunoksat poltettua. Sitten tontin alatielle voisi kutsua ajelemaan Gaggaron auton, joka tyhjentää tontin sakokaivon syksyisin. Yleensä olen saanut sen hoideltua lokakuun aikana. Tontilla on jäljellä vielä runsaasti syystöitä, mm. kuihtuneita kukkavarsia, ja hei, maa-artisokkasatokin jo alkaa valmistua!

maanantai 8. lokakuuta 2012

Päätöksiä

Olin sisarta saattamassa viimeiselle matkalle lauantaina. Oltiin Villähteen suunnalla, jossa Lahden itäisin eli Levon hautausmaa. Ilma oli aurinkoinen, kuten sisarkin lähes aina, kun tavattiin. Syksyn värit rehottivat ulkona ja joidenkin saattajien kukkakimpuissa, kun sisar itse oli suosinut vahvoja värejä tauluissaan. Eipä tiennyt kiharapää pikkutyttö, tässä talossa syntynyt, millaisia elämänpolkuja tulisi tallaamaan eri puolilla Suomea. Matkasta kertyi kymmenittäin tauluja, useita runokirjoja ja lasitöitä, lukemattomat laulut ja soitot kuuluivat myös jokapäiväiseen elämään.
Matkamme jatkui pikkupolkua mäntyjen keskelle perustettuun muisteluosastoon, jonne kukat laskettiin varsinaisen siunaustilaisuuden jälkeen. Mannerjään jälkeiset merivaiheet olivat pesseet maasta esiin satoja isoja kiviä, joiden viereen tuhka laskettaisiin ja joiden kylkiin saisi sitten kiinnittää metalliset nimitiedot. Laaja metsikkö oli jo aikaa sitten otettu tähän käyttöön ja lukuisat vainajat saaneet sijansa oman kiven kupeelle.

Seuraavana päivänä kaivettiin naapurissa nurmikkoon nukkumasijaa naapurin Vilho-kissalle, joka sai tällä kylällä viettää parikymmentä vuotta. Löytöpoikanen siskonsa Veeran kanssa, joita erästä rakennusta korjaavat veljekset eivät raaskineet lopettaa, vaan toivat kotiin kasvamaan. Talossa meni parikymmentä vuotta kissan kehräyksiä kuunnellessa.

Päättynyttä elämää koettiin meidän perheen piirissä jo aiemmin, elokuun lopulla, Giovannin kaaduttua vesiliirtoon joutuneella moottoripyörällään, eikä hänen hautajaisistaan ole kuin pari viikkoa. Tytär Helena menetti rakkaan ystävänsä, jonka kanssa piti juuri huomenna tiistaina alkaa matka Sisiliaan. Sieltä sukulaiset ja tuttavat sen sijaan matkasivat häntä hautaamaan tänne Suomeen. Suru alkoi asua syksyä meillä.

Lammaskallion maisemat eräänä kesäkuun iltana, joitakin vuosia sitten, kertovat puolestaan vajaan vuoden takaisista poismenoista, sillä etualan Wilma ja takimmainen Tiitu nukkuvat nyt puutarhassa kukkapenkin kätkössä. Rantakalliot ja Urajärvi jäivät Giovannille viimeisiksi mukaviksi muistoiksi, sillä vielä kuolemaa edeltäneenä päivänä hän kuvasi maisemia näiltä sijoilta, ja halusi antaa kamerastaan myös minulle säilytettäväksi joitakin kuvia, alla yksi niistä.
Helenan pitkä Savonmaan asuma-rupeama tuli päätökseen viikko sitten, kun tiistaina muuttoauto kyyditsi irtaimistoa Lohjalle, jonne hän nyt asettuu asumaan. Savossa, ensin Varkaudessa ja sitten Mikkelissä ehti kulua aikaa parisenkymmentä vuotta, niin että lapset ehtivät kasvaa isoiksi ja muuttaa pois kotoa kuka minnekin. Asiaa oli suunniteltu jo puolisen vuotta. Nyt aletaan tutustumaan länsi-Uudenmaan asukkaiden vaivoihin, kun hakeutuvat vastaanotolle.
Olen tehnyt saaleja aiheena syksyiset vaahterat, ja koko ajan miettinyt tehdessä, että nämä ovat olleet kuin jäähyväiset niille monille vaahteroille, joita keväällä ja jo aiemminkin tontilla on kaadettu. Vaahterat ovat melkein aina kauniita, olipa sitten kukkiva kevät huumaavine tuoksuineen tai syksyn rajut värit. Mutta liian lähellä taloa niitä ei ole turvallista kasvattaa, sen opin jo 1990-luvun puolivälissä, kun kesäinen trombi pyöritti yhtä vaahteraa ja puolet lohjenneesta puusta kallistui taloa vasten. Onneksi se kävi silloin kuitenkin melko hiljaa, ettei juuri tullut vahinkoa.


perjantai 5. lokakuuta 2012

Sateet jatkuvat lokakuussakin

No sehän nyt on pienin yllätys säätiloissa, että lokakuussa on märkää. Mutta kuinka märkää oikein voi tullakaan, sillä syyskuussa saatiin kaksinkerroin se, mitä keskimäärin? Nämä 5 ensimmäistä päivää ovat jatkoa syyskuulle, lämmintä piisaa n. 10 asteeseen ja ylikin, ja vesi on herkässä. Tänään on kahden tipan päivä ennusteessa, mutta jo aamulla oli suuria lätäköitä Kappelintien alkupäässä.
Keltaiset lehdet alkavat olla löyhästi kiinni, ja niitä tippuu tasaiseen tahtiin. Seurakunnan puutarhatyöntekijät puhdistivat lehtipuhaltajalla Kappelintietä keskiviikkona, mutta seuraavana päivänä siinä oli jo tuhansia uusia koivun- ja vaahteranlehtiä. Jos saadaan kovempaa tuulta kuten on tälle päivälle ennusteissa, ensi viikolla on tosi valoisat ilmeet lehtipuumetsiköissä.

Lammaskalliolle en nyt mene vähiin aikoihin, koska tien viimeinen mäki on muuttunut jokiuomaksi. Metsän puolella on toki hieman vähemmän lätäköitä, mutta kaiken kattava rahkasammal tihkuu vettä. Kengät saavat pian vesinäytteitä sisuksiinsa. Olisi kai vaihdettava croksut muihin jalkineisiin, mutta yritän sinnitellä! Tellaa kosteus ei haittaa, kun se etenee loikkimalla, mutta sadepäivinä se rupeaa pian katselemaan taakseen, että eiköhän alettaisi kotimatkaa kohtapuoleen.

Rahkasammalen kovin vaalea väri johtuu siitä, että lehti rakentuu yhteyttävistä eli viherhiukkasellisista ja vesisoluista, jotka imevät kosteutta jopa ilmasta. Näin sammal voi kasvaa jopa kallion päällä, kuten meidän kylässämme, ja alkuun päästyään rahkasammalet muodostavat turvetta, joka johtaa muuhunkin soistumiseen, paikalle tulee siis suokasveja. Niitä tämän kylän metsissä edustavat lähinnä suopursut ja korpipaatsama. Niiden alla voi kyllä olla turvetta toistakin metriä, jonka näkee, kun korjuukone on vienyt puita sulan maan aikana ja pyörät uppoavat paikoin tosi syvälle.

Vietin tänään aamupäivän ainutkertaisessa tilaisuudessa kunnantalolla, jonne oli kutsuttu koolle kahden eri maantien varressa maata omistavia. Toinen tie on Tillolasta, tieltä 12 Urajärven länsireunaa kulkeva tie, joka päättyy uimarannantien tienoilla. Se oli alkuun tiekunnan omistama, mutta kuulimme kokouksessa, että se oli otettu Tielaitoksen hoidettavaksi 01.10.1955, tuolloin paikallistienä, mutta myöhemmin nimi on yleisesti muutettu yhdystieksi. Toinen tie on ikivanha Kausalasta kirkonkylään johtava tie, eikä edes tiedetty, koska se olisi tullut valtion vastattavaksi. Tietoimituksen pitäjä-insinööri arveli, että varmaan silloin, kun tienhoitolaitos perustettiin.
Muutenkin kokous suorastaan tihkui muinaisia aikoja. Oli jos jonkinlaista karttaa ja luetteloa, joita selviteltiin. Nimenhuutoon ja muuhun alkuvalmisteluun kului pitkälti toista tuntia, nettiaika oli tosi kaukana tästä tilaisuudesta, ja nykyajan ihmiset eivät tuntuneet ollenkaan ymmärtävän paragraafeja. Monet rupesivat kertomaan toisilleen jos jotakin muunlaisia huoliaan, jopa eräs etupenkissä istuva kunnanvaltuutettukin supisi koko ajan naapurinsa kanssa. Kirjurinainen jo jyrähti, että jos tietoa tarvitsette, niin nyt on kuuntelun aika!

Kaikille Iitin teille, näitä kahta lukuunottamatta, on jo tehty tämä tietoimitus, jonka seurauksena nykyinen tielinja merkitään maastoon, jos rajamerkkejä on kadonnut aikojen saatossa. Ainakin piirretään kartalle tielinja, jossa on varsinainen nykyinen tiealue pientareineen rajapyykkien ja keskiviivan välissä sekä sen suoja-alue, joka ulottuu 20 m päähän tien keskiviivan molemmin puolin. Tontin omistaja hoitaa yleisesti ottaen suoja-alueen, tielaitos taas varsinaisen tiealueen. Suoja-alueelle ei saa rakentaa, mutta muuten sen käyttöä ei rajoiteta. Jos tiealuetta joudutaan leventämään, asianomainen saa korvausta.

Jos tontilla on hoidettua aitaa, vaikka se osuisi nyt tiemaan aluemetreillekin, se saa jäädä, jos siitä ei ole näkemähaittaa (sisäkurvissa), eikä puihinkaan kajota, muuta kuin samasta syystä, jolloin niistä voidaan poistaa pahimpia oksia. Yleisesti ottaen tie-insinööri sanoi, että olemassaolevaa kunnioitetaan. Loppukokous tästä katselmuksesta tulee olemaan marraskuun 6 päivänä samassa paikassa.
Oman tonttini kohdalta mikään ei muutu, kun molemmat pyykit löytyivät jo kesällä niitä hakiessa, eikä koko kylältäkään tule juuri korjattavaa, ainoastaan Kappelintien kohdalta sisäkurvissa olevaa aluetta jotenkin muokataan. Mutta juuri siinähän on entinen Salon kaivo, muistoa kestikievariajalta, joten tie siinä ei ainakaan voi levitä? Tosin kaivosta ei enää aikoihin ole otettu vettä, eikä näy rakennelmiakaan, joten kai siinä on umpinainen betonikansi.

Muistuu mieleen aika 1950-luvulta, jolloin meidän talosta vedet olivat niin vähissä talvisin, että Salon kaivosta jouduttiin meille vesi hakemaan isolla vesikelkalla kotieläimiä, saunaa ja pyykinpesua varten. Maantie oli silloinkin kalteva, joten saavit mitenkuten pysyivät jäisen kelkan kyydissä. Vanhempi veljeni Pertti kirjoitti siitä ihan päiväkirjaani, kun  pyysin häntä kirjaamaan lapsuusmuistojaan, hän joutui vanhimpana poikana ottamaan rankimmat urakat, kun isä toimitti neuvojanhommia pitkin maailmaa.
Omat kaivomme tuottivat kyllä alkuun kohtuullisesti vettä, mutta kun yläpuolella olevaan naapuriin tuli uudet omistajat ja ns. normaali vedenkulutus vessoineen ja suihkuineen, pienen mäen varannot loppuivat aika nopsaan. Kuulemma naapurin kaivossa vesi riitti. Ei meidänkään kaivot ihan matalia olleet. Ruokavettä käytiin ämpärillä hakemassa Vaalgamaan kaivosta, tontin ylärajaa pitkin meni silloin kyläpolku, mutta aika pian polun paikalle ilmaantui naapurin kaivama rajaoja, joten uusi vesipolkukin oli jotenkin tallattava oman tontin puolelle. Naapurin vähät ojavedet jäivät meidän tontillemme.

Oli siis suuri onni silloin, että saatiin liittyä seurakunnan antoisan porakaivoveden piiriin. Vanhempani olivat huonovoimaisia jo tuolloin, vesikelkka oli painava työntää omaa mäkeä ylös lastissa. Eikä silloin ollut mahdollisuutta soittaa palokunnalle ja pyytää tuomaan kaivoon hieman täytettä, kuten nykyisin voi.