Päätöksiä

Olin sisarta saattamassa viimeiselle matkalle lauantaina. Oltiin Villähteen suunnalla, jossa Lahden itäisin eli Levon hautausmaa. Ilma oli aurinkoinen, kuten sisarkin lähes aina, kun tavattiin. Syksyn värit rehottivat ulkona ja joidenkin saattajien kukkakimpuissa, kun sisar itse oli suosinut vahvoja värejä tauluissaan. Eipä tiennyt kiharapää pikkutyttö, tässä talossa syntynyt, millaisia elämänpolkuja tulisi tallaamaan eri puolilla Suomea. Matkasta kertyi kymmenittäin tauluja, useita runokirjoja ja lasitöitä, lukemattomat laulut ja soitot kuuluivat myös jokapäiväiseen elämään.

Matkamme jatkui pikkupolkua mäntyjen keskelle perustettuun muisteluosastoon, jonne kukat laskettiin varsinaisen siunaustilaisuuden jälkeen. Mannerjään jälkeiset merivaiheet olivat pesseet maasta esiin satoja isoja kiviä, joiden viereen tuhka laskettaisiin ja joiden kylkiin saisi sitten kiinnittää metalliset nimitiedot. Laaja metsikkö oli jo aikaa sitten otettu tähän käyttöön ja lukuisat vainajat saaneet sijansa oman kiven kupeelle.

Seuraavana päivänä kaivettiin naapurissa nurmikkoon nukkumasijaa naapurin Vilho-kissalle, joka sai tällä kylällä viettää parikymmentä vuotta. Löytöpoikanen siskonsa Veeran kanssa, joita erästä rakennusta korjaavat veljekset eivät raaskineet lopettaa, vaan toivat kotiin kasvamaan. Talossa meni parikymmentä vuotta kissan kehräyksiä kuunnellessa.

Päättynyttä elämää koettiin meidän perheen piirissä jo aiemmin, elokuun lopulla, Giovannin kaaduttua vesiliirtoon joutuneella moottoripyörällään, eikä hänen hautajaisistaan ole kuin pari viikkoa. Tytär Helena menetti rakkaan ystävänsä, jonka kanssa piti juuri huomenna tiistaina alkaa matka Sisiliaan. Sieltä sukulaiset ja tuttavat sen sijaan matkasivat häntä hautaamaan tänne Suomeen. Suru alkoi asua syksyä meillä.

Lammaskallion maisemat eräänä kesäkuun iltana, joitakin vuosia sitten, kertovat puolestaan vajaan vuoden takaisista poismenoista, sillä etualan Wilma ja takimmainen Tiitu nukkuvat nyt puutarhassa kukkapenkin kätkössä. Rantakalliot ja Urajärvi jäivät Giovannille viimeisiksi mukaviksi muistoiksi, sillä vielä kuolemaa edeltäneenä päivänä hän kuvasi maisemia näiltä sijoilta, ja halusi antaa kamerastaan myös minulle säilytettäväksi joitakin kuvia, alla yksi niistä.

Helenan pitkä Savonmaan asuma-rupeama tuli päätökseen viikko sitten, kun tiistaina muuttoauto kyyditsi irtaimistoa Lohjalle, jonne hän nyt asettuu asumaan. Savossa, ensin Varkaudessa ja sitten Mikkelissä ehti kulua aikaa parisenkymmentä vuotta, niin että lapset ehtivät kasvaa isoiksi ja muuttaa pois kotoa kuka minnekin. Asiaa oli suunniteltu jo puolisen vuotta. Nyt aletaan tutustumaan länsi-Uudenmaan asukkaiden vaivoihin, kun hakeutuvat vastaanotolle.

Olen tehnyt saaleja aiheena syksyiset vaahterat, ja koko ajan miettinyt tehdessä, että nämä ovat olleet kuin jäähyväiset niille monille vaahteroille, joita keväällä ja jo aiemminkin tontilla on kaadettu. Vaahterat ovat melkein aina kauniita, olipa sitten kukkiva kevät huumaavine tuoksuineen tai syksyn rajut värit. Mutta liian lähellä taloa niitä ei ole turvallista kasvattaa, sen opin jo 1990-luvun puolivälissä, kun kesäinen trombi pyöritti yhtä vaahteraa ja puolet lohjenneesta puusta kallistui taloa vasten. Onneksi se kävi silloin kuitenkin melko hiljaa, ettei juuri tullut vahinkoa.