torstai 31. maaliskuuta 2011

Viimeinen kalenterin talvipäivä

Tänä aamuna oli meillä tuloni jälkeen kylmin aamu, mittari näyttää vielä -15, vaikka aamu on pitkällä. Yö oli tyyni ja selkeä. Lähdin Amerikasta hankitulla puolitakilla lenkille pikkukoirien kanssa, ja se oli mielestäni ihan riittävä, mutta niin vain kävi, että alkoi kylmätä, että Tella-lenkille piti vielä kiskaista fleecetakki siihen päälle. Joka aamuinen aamuhikikin jäi saamatta.

Wilmalla vielä urakkaa lumensyönnissä!
Lenkiltä palattua koirat syövät, ja sen jälkeen rojahtavat, kuka minnekin, ateriaa sulattelemaan, sitä kestää monta tuntia. Jos touhuan jotakin, saan ehkä seuraani Tellan puolinukuksissa tuijottamaan askareitani. Jos taas istun sohvalle ja otan sukankutimen, hän lysähtää viereen, kääntyy selälleen, ja toinen takatassu hiipii kainalooni. Muut koirat pysyttelevät tiukasti eri huoneessa silloin kun tämä yhdistelmä ilmenee. Tulee mieleen juurikin ne paviaani-laumoista tehdyt filmit, joissa heimo asustaa kallionkumpareella, ja johtaja sekä alfanaaras vallitsevat lakea, muut luimuilevat alempana ja kauempana. Olen siis päässyt näyttelijäksi tähän sosiodraamaan tahtomattani. Kun Tella on aikansa siinä kääntyillyt microkankaisen sohvan päällä, hankaussähkö alkaa nostaa hänen karvojaan, ja sitten on siirryttävä lattialle, jotta varaus poistuu. Mennessä kuuluu reipas ritinä, koira katselee peräpäätään ihmeissään.

Tellan hallitsijan sija parhaalla paikalla sohvalla ja seljällään, ei huolen häivää!
Eilen talitiaiset alkoivat kiinnostua talipalloista, meni muutama päivä, ennenkuin huomasivat lipan alla roikkuvia herkkuja. Koirien mielestä oli aivan hurjaa, piti haukkua mokomia pyrähtelijöitä oikein olan takaa. Kun aurinko lämmitti hyvin, kaatui pylvästä vasten sulamaan jätetty lumentyönnin kolahtaen maahan, ja se oli myös melkoisen kaakatuksen aihe. Villasukkia olen saanut valmiiksi vain kaksi paria toistaiseksi, iso lankapussini ei niin vain vaju tällä reisulla!

Tänään ei nähty kuin lenkkeilijöitä tai työhön menijöitä, olimme muihin nähden etuajassa. Aion tänään käydä Pieksämäelle johtavan tien varressa, jossa on koirille pakastettua pötsiä ja kanansydämiä myyvä liike, joka käytiin katsomassa viime viikolla. Olen tehnyt myös isompaa ostoslistaa huomista leivontapäivää varten, koska pullien ja pitsojen pitää olla valmiina varhain lauantaiaamuna, jolloin Saariselälle matkaava nuoriso tulee aamukahville matkallaan. Huomenissa on lumisadepäivä, loppu aika siis kuluu lumitöissä.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Päreet kainaloon?

Pakkasaamu on valjennut vaihteeksi aurinkoisena. Ei ole tänään tarvista mennä lumitöihin? Outoa, kun se on ollut taas jokapäiväistä askaretta. Tämän aamun paikallislehti oli tehnyt jutun tulevien loma-asuntomessujen alueelta, Mäntyharjun Iso-Pappilasta. Sinne on tuotu kunnan puistoalueilla nurin pantua puuta, jonka on tarkoitus päätyä kattopäreiksi, joita kiinnitetään paikoilleen museoalueen rakennuksiin mm. messujen aikaan, joten kävijät voivat aivan käsituntumalla opiskella tuota vanhaa taitoa. Iso-Pappila on tästä ja muistakin korjausprojekteistaan johtuen messujen etäpiste. Se on ELY-keskuksen ympäristökunnostuksen kohde, joka myöntää avustusta ja antaa neuvoja, mutta työ tehdään kunnan palkkaaman työväen voimin.

Luin kiinnostuksella tuota koko aukeaman juttua. En ollutkaan tiennyt, että pärepuu pitää haudata hankeen ennen tekotyövaihetta. Sen toki tiesin tuttavani puutaiteilija Juha Tuomalan kertomana, että sorvattavan puun pitää olla tuoretta, jottei se lohkeaisi väärin, ja tietenkin tiesin, että klapeiksi puu myös tehdään tuoreena, koska se halkeaa pienimmällä vaivalla. Mutta päre, että vielä sekin. Ennen vanhaan päreet tehtiin puun kaadon yhteydessä, päreitä ns. kiskottiin. Projektia tulee opettamaan paikan päälle Iso-Pappilassa taitaja Pertunmaalta.

Väistämättä tulee mieleeni siellä kotipuolessa kohta käynnistyvä kehräyskurssi, jossa opiskellaan tekemään lampaanvillasta lepereet karstaamalla, ja niistä sitten tehdään lanka rukkia tai värttinää apuna käyttäen. Terveiset teille kaikille ja hyvää intoa! On hyvä, että nuo vanhat taidot säilyvät siellä täällä, ne ovat kuin kasvien tai eläinten geenipankki, joista voi saada avun, kun muut keinot loppuvat. Nykytuotteet menevät kyllä usein eksoottisiksi neuleiksi tai koristeiksi.

Kun olin lapsi 1940-luvulla, meillä oli useamman viikon kylässä pikku mummeli Eeva-täti, en tiedä, mistä tuli, kun ei ollut sukulainen ja minne sitten meni, mutta meillä hän kehräsi lankoja, luultavasti villat oli hankittu jo ennen sota-aikaa. Langoista tehtiin harmaita sukkia, niitä meni isukille rintamalle sinne jonnekin, ja lapsille jalkaan. Tytöille tehtiin pitkät sukat, koska silloin tytöt käyttivät vain hamevaatetusta. Jostakin syystä, kun pappa kotiutui sota-oloista, hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että tytölle, siis ensin minulle pitää pyöräilyä varten saada pitkät housut. Olinkin pitkään yhteiskoulun ainoa pitkähousuinen, ei mikään kunnia nuorelle, sillä eihän ryhmästä voi juurikaan poiketa.

Sukkia oli lähes mahdoton pitää, kun ne olivat tiukat ja liian karheat, ja vastassa oli maitorupeen taipuvainen hentoinen nahka. Kun pyöräilin kouluun Iitin yhteiskouluun, jonne matkaa tuli 8 km, otin tavaksi riisua villasukat pois ennen taajamaan tuloa, koska toinen vaihtoehto olisi ollut raapia oppituntien aikana, kun iho lämpesi sisätiloissa. Siitä ei tietenkään voinut kertoa vanhemmille, kun muita vaihtoehtoja sukiksi ei ollut. Mitä olisikaan ajateltu kiittämättömyydestä, Eeva-täti ja kaikki olivat ahertaneet. Jotenkin siitä ajasta selvittiin, jo tuolloin taisin oppia, että omat vastukset hoidetaan itse.

Maaliskuun aikana tehdyistä sukista kolme ylintä paria matkasi Saariselälle hiihtämään, ne olivatkin Seitsemän veljestä-lankaa, paksummat ja nopeammat tehdä. Sininen sukkapari on Nallea, ja siinä vielä kesken.

Karheat ja paksut punaiset villasukat pelastivat nuoremman sisareni, hän oli ehkä pari-kolmevuotias, kun jalka lipsahti muuripadan kauluksella kävellessä kuuman veden sekaan. Pata on meillä sijoitettu niin, että yläkerran raput menevät siinä aivan vieressä. Isoveljeni keksi, että rappuja alastullessa voi oikaista padankauluksen kautta, ja siitä sitten hypätä maahan. Ei näyttänyt vaaralliselta, koska padassa oli kansi päällä. Jokunen siitä selvisikin vaivoitta. Mutta silloinen nuorimmainen, joka ei saanut mennä sitä kautta mutta tahtoi kuitenkin lujasisuisena, ei ymmärtänyt tekniikkaa, vaan astui kannen puolelle ja silloin se liukuikin alta. Onneksi äiti oli nurkan takana, varmaan tapansa mukaan leivänpaistohommissa, ja sai tempaistua lapsen pois padasta pikimmiten. Myöhemmin todettiin, että jos jalassa ei noita villasukkia olisi ollut, ihoa olisi palanut aika laajalti. Nyt selvittiin muutaman päivän rasvauksilla.

Luonnonvillapaidat ovat norjalaisten kansanperinnettä, ei tunnu äärevien talviolojen kurituskaan rankkana, kun on paksu villapaita päällä. Islantilaismallisia paitoja rustailtiin sisareni ML:n kanssa 1950-luvulla. Silloin sai kaupasta ostaa kauniin värisiä ja kuohkeita Kimmo-lankoja. Niissä oli pyöröpuikkokutojalle haastetta! Vaikka fleece-vaate on mukava päällä, se on kuitenkin sopivin vetoisiin sisäoloihin, ulkohommissa on villavaate ehdottomasti parasta. Onneksi on keksitty kerrospukeutumisen kehittäminen, laamapaidat ovat mennyttä aikaa, ja niin tällaiset arkanahkaisetkin voivat ottaa villaa ylle.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2011

Puoli vuosisataa sitten

Tänään on Marianpäivän sunnuntai. Tuli mieleen vuosi 1960, tuolloin oli sunnuntaiaamun suunnitelmissa Lehtimäen Länsikylässä, silloisessa työpaikassani, suunnitteilla hiihtoretki kuulutuksia ottamaan. Kihlattuni M oli intohimoinen hiihtäjä, siksi oli vapaapäivän ohjelmaksi sovittu matka hiihtäen kuulutuksille, 20 km:n päässä olevaan Lehtimäen kirkonkylään. Hiihtokelit olivat kevättalviset, mutta vielä hyvät. Arvelin jaksavani mukana tuon matkan, mutta tosissaan olisi suksia liikutettava. Sulhanen taas mietiskeli, mahtaisiko tulla kylmä, kun hän joutuisi hiihtämään tavallista paljon verkkaisemmin.

Lähdettiin matkaan sonnustautuneina pakkasaamuun, villatakki takin alla. Jalassa oli teryleeniset, mutta joustavat hiihtohousut, takkina minulla ei ollut anorakkia, kuten M:lla, vaan lantion alapuolelle ulottuva vaalean ruskea välikausitakki. Päähineenä oli turkoosinsinisestä sametista ommeltu baskeri, M:n hattu oli enemmän tyyliin sopiva, miesten talvilakki lipalla ja korvaläpillä. Aurinkolaseja ei ollut kummallakaan. Monot pujotettiin Y-siteisiin suksiin, rottinkisauvat käsiin ja menoksi. Koiranpentu Piki, karkeakarvaisen kettuterrierin pentu, jäi kotiin nukkumaan.

Hiihtäminen sujui maatien varsia pitkin, koska ei ollut ensinnäkään karttoja taipaleen suunnitteluun muulla tavoin, eikä tietenkään latukoneella tai muullakaan tehtyjä latuja, niiden aika tuli paljon myöhemmin. Mikäs siinä olikaan mennessä, kun maantietä ei juuri ollut hiekoitettu, mutta osan matkaa menimme kyllä hangen puolella, aamulla on hanki paremmin kannattavaa. Aurinko paistoi oikean posken puolelta, oli mukavaa. Mutta matka ei helpolla loppunut, koska suurin osa oli nousua ylämäkeen, kirkonkylä on aivan mäen laella, mutta Länsikylän seudut, Kuortaneen rajan tuntumassa, enemmän pohjanmaalaiset laakeat.

Varsinainen kuulutusten otto sujui sitten varsin nopeasti, kun noin kolmen tunnin hiihdon jälkeen oltiin perillä. Sovittiin M:n työaikojen kalenterista löytyvä vihkireisunkin aika samalla. Mutta takaisintulo sujui taksikyydillä, koska aikataulut eivät enää antaneet myöden pitkään paluumatkaan. Eipä löytynyt tankkauspaikkaakaan levähtämiseen. Koira oli iloissaan, kun ei tarvinnut odotella neljää tuntia enempää.

Vihkireisu tuli muutamaa viikkoa myöhemmin, 11.4. palmusunnuntaina, silloin oli Seinäjoella asuvan ja töissä käyvän M:n vapaasunnuntai. Sinne toki ajettiin taksilla, hiihtokelit olivat loppuneet. Kumpikin oli hankkinut tummanharmaasta teryleenistä tehdyn hääpuvun, minun pukuni malli oli ns. pikkumusta, pitkin hihoin, M:n yllä taas ns. miestenpuku liivillä. Meillä oli kahden todistajan vihkiminen kirkkoherranvirastossa. Siihen oli päädytty, koska kummankin suku asui monen sadan kilometrin päässä, eivätkä olisi voineet saapua mukaan. Todistajat olivat taksikuski ja hänen vaimonsa, hyvin suoriutuivat.

Kukkakimppuni asia oli jännittävin, koska Länsikylästä ei voinut ostaa kukkia ja mieheksi aikova tuli työvuorostaan pitkähkön matkan Zündapp-mopedillaan, siihen kyytiin ei oikein sovi kukkapaketti. Olin hankkinut kukkakaupan suosituksesta punaisia anemoneja kirkonkylän reisulla jo viikko sitten, niiden piti kestää ainakin viikko tuoreina, muina vaihtoehtoina olisi ollut tulppaaneja. Vihkimispäivän lähestyessä kukat alkoivat kuitenkin huolestuttavasti taipuilla, joten pajunkissa-oksia hakemaan. Niitä olikin sitten hääkimpussani aika paljon, anemonet sovitettuna niiden avulla terhakoiksi. Hääkuva otettiin aika viileässä kevätilmassa asuinpaikkani pihalla, kameraa käytti taksikuski.

Muutamaa kuukautta myöhemmin oltiin taas tekemisissä saman taksikuskin kanssa. Silloin oltiin kalareisulla naapurin pariskunnan kanssa, heidän Vauxhall Viva-autollaan menossa Alajärven suuntaan. Tuttu taksi tuli vastaan, mutta miten lie oikaissut kurvin vasemmalta kaistalta, ja ajoi suoraan pahki Vauxhallin nokkaan.
Automme lensi törmäyksestä taaksepäin, kääntyi ilmassa hieman ja juuttui peräosastaan kahden tievarren männyn väliin. Onneksi ei tullut suurempaa lääkärinreisua vaativia vammoja, mutta kuski menetti nenästään aika palasen, osuttuaan johonkin siinä autossa, ja rintakehänsä oli kyllä pitkään komealla mustelmalla. Hän kävi tarkastuksella ja pääsi kotiin potemaan. Autolle taisi tulla vaihto.

Muistan ikuisesti hetket juuri ennen törmäystä. Naisväki oli pantu takapenkille ja virvelikelat kaikkine vieheineen mukaan syliin. Olin juuri päättänyt, etten katsele koukkuviehettä nenäni edessä hetkeäkään, ja sain veivattua ikkunaa niin auki, että tungin ne pihan puolelle, ilma kun oli lämmin ja voitiin ajaa ikkuna auki. Kolarin tapahtuessa virvelinvavat katkesivat, ja vieheet putosivat ulkopuolelle. Eivät siis jääneet kenenkään niskaan tai naamaan tai muuallekaan.

Sen kesän kalaretket autolla loppuivat siihen, ehkä oli mopedireisu tai kaksi, jos sitäkään, kun ei ollut onkeakaan. Syksyllä sitten muutettiin Sysmään, koska M:n opiskelupaikka Heinolassa oli siten lähempänä. Silloin tosin viikonloput olivat tosi lyhyitä, koska lauantaisinkin oli koulua. Jatkoimme siis tavallaan sinkkuelämää kumpikin, ja myöhemmin tulivat vastaan myös omat jatko-opintoni. Yhteensä sinkkuvuosia tuli seitsemän avioliittomme alkajaisiksi.

Hautajaisissa?

Eilisten sakeiden lumikuurojen jälkeen siirryimme kesäajan viettämiseen pilvettömänä maalisaamuna, no, kevyttä yläpilveä ehkä. Olimme heränneet vanhan kaavan mukaan eli aamun sarastaessa, kellosta viis, mutta taisi olla juurikin viiden tienoita. Molemmat isommat koirat istuivat sänkyni vieressä hiljaa katsellen, koska mahtaisin osoittaa elonmerkkejä. Aamukahvittelun ja muiden perustoimien jälkeen alkoivat aamulenkit. Pakkasta oli n. -7 astetta. Eilen ripustetut talipallot näyttivät vielä koskemattomilta, mutta pari talitiaista pyrähteli verkkoaidalla.


Päädyimme kaavan mukaan ensin Tiitun ja Wilman kanssa ulos, Tella jäi talonvahdiksi. Otettiin aluksi jätskit, eli Wilma kauhoi lunta useita suullisia. Kun tutun lammen ranta urheilukentän jälkeen alkoi häämöttää, huomasin, että meneillään olikin koirantaluttajien kokous rantapolulla. Porukka viittilöi tulemaan, huudellen, että kaikki ollaan kavereita. No kun Sulo tuli tunnistettua, niin olikin jo muut tutumpia. Kerrottiin siinä jo heti alkuun, että Wilmaa oli ollut ikävä, kun ei tiedetty, mihin joutunut.

Keskustelun aiheena oli muutama päivä sitten polun varresta löytynyt päätön rusakko, jota varikset olivat käyneet nokkimassa. Sen kuolemansyystä oli pidetty jo pari päivää aiemmin pohdiskelu, ja päädytty isoon eläimeen, supi tuskin veisi päätä, linnutkaan, vaikka olisi huuhkaja, tuskin alkaisivat päätä irrottaa. Ilveskö? Mutta polku on hyvin suosittu sekä koirantaluttajille että lenkkeilijöille, kun on niin taajaman keskellä, hautausmaan ja lammen maastoissa, ei luulisi aran ison kissan uskaltautuvan. Nyt lähistöllä, ehkä 10-15 m:n päässä kyyhötti Sulon isännän mukaan peräti neljä rusakkoa, ja koirantaluttajaraati arveli niiden tulleen hautaamaan lajitoveria, tai ainakin suremaan. Silmäni eivät tuolloin osanneet katsoa liikkumatta kyhjöttävää parvea, mutta kun kävin vaihtamassa toiset koirat Tellaan ja tulimme toista kautta, lammelta päin, jänikset olikin ihan helppo nähdä siinä polun länsipuolen pensaikoissa. Eivät ne vierekkäin olleet, mutta kuitenkin alle 5 metrin päässä toisistaan, ihan liikkumattomina. Sinne jäivät, onneksi Tella ei huomannut yhtään, ja varis jatkoi raadon vahtimista pienen männyn oksilla.

Kesäajan alkamisen kunniaksi oli koirantaluttajaklubilla käsissään taitettuja koivunoksia, hyödettäviksi hiirenkorvalle, varmaan hyvin ehtii pääsiäiseksi.

perjantai 25. maaliskuuta 2011

Tertun "tontilla" Savonmualla

Matkailumme Wilman kanssa on edennyt jo kolmannen päivän iltaan. Tässä oleilupisteessä en saa pantua kuvia mukaan, ne tulevat sitten joskus, kunhan niitä ensin otetaankin. Takatalvi on hyydyttänyt ajatukset keväästä, samoinkuin ikkunasta katsottuna näkyvän, katolta sitten joskus alasvyöryvän lumenkin. Se on jäänyt räystäälle kuin Wilman ajatus, puoli metriä alaspäin, mutta ei nyt liiku muutamaan päivään, kun ollaan niin tukevasti miinusasteilla.

Tätä näkymää saatiin ihailla kauan!
Eilen ja tänään on päivitelty Kuopion suurta kolarisumaa, Kallansilloilla, joita myöden liikenne kaupungista pohjoiseen kulkee. Kymmenien autojen osuminen samaan kasaan johtui lähellä ajamisesta, liukkaudesta ja yllättävästä sankasta lumipyrystä, liekö ollut mukana liikaa vauhtiakin. Sehän selviää tutkijoiden raportista, sitten joskus.

Täällä koirakodissa on tehty kaikkien nelijalkaisten manikyyri, ja lisäksi Wilma sai pesun ja turkkikarvan lyhennyksen, jotta päästään vastaanottamaan kevättä, sitten joskus, hilseettömänä ja silmät näkyen. On aihetta, sillä lenkillä vastaantulevat poikakoirat, kuten Sulo ja Onni, ovat olleet haistelutuulella. Muuten päivät kuluvat verkkaiseen tahtiin, kun ulkona ei ole kuin satunnaisia lumitöitä kävelylenkkien lisäksi.

Tiitulla ja Tellalla on ollut nyt iltaikävöintiä, Wilman ovensuu-makuupaikka on vallattu parempiin tarkoituksiin. On pitänyt turvautua luutikku-varastoihin, onneksi pikku tikut ovat niin hauraita, että yhden saa murretuksi kolmeksi osaksi, ettei energiaa tule syötyä liikaa.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Maaliskuun hommia ja suunnitelmia

Eilen oli tämän kevään lämpimin päivä, oli yli +9 astetta meidän mittarissa. Rännit solisivat, katon lumet ovat alentuneet kolmannekseen. Illalla piti ajoteitä karhita traktorin voimin, koska pinta pehmeni niin, ettei ollut autolla päästä. Se ei ollut vain meidän tiemme ongelma, koko kylähän on mäkistä.

Meillä kävivät eilen puunkaatajat, mutta ei vielä kaadettu, vain suunniteltiin, koska arboretumissa hankea piisaa. No lähiaikoina kuitenkin tulee verhopuuston eli koivuja ja haapojen kaatoa, ehkä hieman muutakin, että pääsee koneella hakemaan pöllit. Ne matkustavat sitten kylään klapikoneen luokse. Toukokuussa on aika tehdä niistä hienoja pinoja.

Poppanaloimi on saatu tehtyä, lopusta tuli vielä yksi pari versiota 2 Vaapukkamäeltä, ja sinisen nimeksi kiteytyi työn aikana myös Kymijoki, tässä on jäiden lähtöä, mikä on kohta todellisuuttakin, Kymijoessa on kova virtaus..
Kirjoitus-eli työpöytäni alusta on nykyisin Wilman suosituin paikka, hän on ottanut sen ihan yöpetikseenkin. Se johtui siitä, että huomasin vetää pöytää hieman ulommaksi seinästä, ja siten sain koneisiin kuuluvat johtolenkit siirrettyä niin paljon oikealle, etteivät tursua jalkatilaan. Koska Wilma on hyvin lahjakas kulkemaan pikku väleistä, oli sitten keksittävä este kulkemiselle. Siihen sopivat mainiosti viime kesäksi ommellut pihakalusteiden pehmusteet, ja saatu pehmoinen seinä on nyt niin miellyttävä selän tuki!


Ensi toukokuuksi on myös tilattu muutama kuutio sepelimursketta, jotta talon alarinteen puolen toinen ränni saadaan paremmin salaojitetuksi, samoin etupihan laattojen aluset, ja ehkä tarvii sähköjohdon upottamiskaivantoonkin jotakin. Kunhan nyt routa sulaa!

Lähdemme Wilman kanssa lähiaikoina kyläilemään muiden koirien luo, saapa nähdä, millaista on jälleennäkeminen Tiitun ja Tellan puolelta? Viivymme reisulla hieman pidempään, ei ole ihan päivän kyläily.

Eilen teimme lenkkiä Kesäkahvilan pihan läpi, ja olipa ihme, miten iso oli aurausvalli parkkipaikassa! Lumen pinta oli selvästi ylempänä kuin autojen katot. Maantielle ei yhtään nähnyt monen auton riviä. Tämä on kyllä ennätyslumien vuosi tällä paikalla.

lauantai 19. maaliskuuta 2011

Kevättalven päiviä Vierulassa

Arboretum-polun varret ovat yli puolen metrin vielä, kuljemme siis kuin valkoisissa solissa Wilman mielestä. Ihme, että tuossa pyykin kuivatuspaikan kohdalla vasemmalla näkyy vielä karhunvatun varsia! Useimpina vuosina jäniksen parturoivat kaiken lumen päältä näkyvän. Suuret puut ovat jo pudottaneet kaikki lumensa.
Tänään eletään kevätpäiväntasausta, päivä ja yö yhtä pitkät. Kellotkin kääntyvät kesäaikaan viikon päästä. Uutisissa on kerrottu kuun, jolla nyt täydenkuun vaihe, olevan lähimpänä maata radallaan, seuraavan kerran näin lähellä 18 vuoden päästä. Eilen illalla katselimmekin komeaa kumotusta kaakkoisella taivaanrannalla iltalenkkien aikaan. Se päivä taisi olla ennätys tälle keväälle lämmön suhteen, kun mittarissa elohopea nousi hieman yli +5 asteen. Yöt toki pakkasella, tämähän on maaliskuuta!

Lumipeite ovat muuttunut lapsuudenajasta muistuttavaksi hankikannoksi. Silloin kiidettiin potkukelkoilla tai suksilla helposti pitkin peltoja. Lunta on edelleen järkyttävän paljon, ja kun päivällä aurinko sulattaa, niin pinta kohmettuu kovaksi yön aikana. Ei se päivällä enää koiraa kannata, mutta aamut ovat mahtavia. Wilma hypätä leiskauttaa korkealle kinokselle, varsinkin punalehtiruusujen kohdalle, koska niissä on takuuvarmasti jäniksenpapanoita, joita olisi mukava pureskella (jos tuo taluttaja ei huomaisi). No, joka paikkaan ei sentään pompata, paikoin kinoksen pinta on yli 1,5 m:n, jos siinä on linkousvalli. Viikko sitten satoi edellisen kerran, saatiin sakeaa, painavaa lunta, joka jähmettyi kuin munakokkelimassaksi tuota pikaa, sain lapioida parisenkymmentä senttiä piha- ja arboretumpoluilta. Nyt odotellaan seuraavaa saderintamaa.

Wilma esittelee tässä uutta liiviään talon etupihalla. Tarkkaavainen katsoja varmaan huomaa, että lumen syönti meneillään! Etupihan katajat ovat vielä täysin lumen alla, tuija ei uponnut latvastaan ollenkaan.
Ostoskeskuksessamme Kausalassa avattiin koiratarvikeliike juuri sopivasti, pari päivää sen jälkeen, kun Wilma oli alkanut asua täällä. Sieltä saatiin rakkaita savustettuja porsaankorvia, mutta ennen muuta huomioliivi, jonka Wilma otti ilolla vastaan. Hän on äärimmäisen otettu, kun hänellekin puetaan "takki" päälle ulos mennessä! Selän loppupää siinä jää paljaaksi, joten täytyy tehdä siihen sadepäivien varalle hieman lisuketta, kun vanhalla madamella on turkki käynyt aika harvaksi takaselän kohdalta. Villakoirallahan ei ole ns. pohjavillaa ollenkaan, paljas nahka paistelee monesta paikasta, kun peitinkarva harvenee. Wilmalta ei juuri lähde karvaa, joten imurointien lukumäärä ei hänen takiaan ole muuttunut.

Uusi liivi on niin mieluisa, että lenkiltä tultua Wilma päätti kiivetä yläkerran kangaspuutilaan kaikkine pukimineen!
Wilmalla on selvästi jo ikääntyneen seniorikoiran aamut. Herätään hitaasti, tai vieläkin hitaammin, ruoka ei oikein maistu aamusella. Hänen ensimmäinen kunnon ateriansa on joskus vasta puolilta päivin. Iltaa kohti mennessä otetaan kyllä kiinni, mitä aamusta jää vajaaksi. Toisten koirain seuran puute näkyy niin, ettei tavallinen koiranmuona, purkista tai pötkylästä, tee lainkaan kauppaansa, mutta sen sijaan kyllä ne ruoat, joita itselläni on lautasella. On pitänyt valmistaa hänelle sopivaa vähäsuolaista perunalaatikkoa, nuo kaupan einestuotteet janottavat liikaa. On meillä silti joskus maksalaatikkopäivä, se on hänen herkkunsa!

Helmikuu-poppana sai nimensä siitä, että silloin on jo valoisaa, ja tuosta peruskuteesta löytyi kirjavuutta kuvaamaan vaihtelevia pakkasilmoja. En vielä tiedä, mihin peite lopullisesti asettuu, vai onko kaitaliinana jossain?
Muuten päivämme ovat kuluneet perusaskareissa. Alakerran uunit lämpiävät aamupäivällä, sitten onkin jo mahdollista mennä kangaspuille, kun aurinko alkaa paistaa ikkunoista selkää lämmittämään. Kun kudon, Wilma makoilee joko aivan istuimessani kiinni, tai sitten varastovintin ovelle talveksi kiinnitetyn peitteen helmalla, jossa voisi ottaa aivan syvät unet. Vieressä ollen taas on vaara, että kutoja pudottaa sukkulan tai muuta välineistöä, josta tulee turhaa kolinaa. Laitoin viikko sitten poppanaloimen työasentoon, ja nyt olen tehnyt siitä lähinnä tuolinmattoja.

Toinen poppana on nyt kuvassa, siinä on tummempi sininen sävy muistuttamassa lyhyistä pakkaspäivistä ja niin monista kylmistä öistä. Tämä väripläjäys voisi olla nimeltään myös Kymijoki!
On syntynyt Helmikuun pakkanen, Vaapukkamäellä 1-2 ja Kymijoki. Nyt aion vielä saada muutaman aikaiseksi, siniset tarvitsisivat parinsa, mutta punasävyisten teko maistuisi enemmän, se ikäänkuin lämmittää enemmän yläkerran viileähkössä tilassa.

Tämä poppanapari sai nimensä Vaapukkamäellä työn aikana, kun mieleen palasivat monet lämpimien kesäpäivien vaapukkaretket kuivilla rinteillä, osan ruohoista jo ollessa kulottuneita. Tilasin Kauhavan Kangas-Aitasta näitä kuteita,  verkkokaupan valikoima on hyvä, ja tilauskin joten kuten onnistui. Nämä eivät jää kotiin, vaan menevät ystävälle.
Ompelin autotalliin uudet verhokapat, laitoimme ne sinkiläpyssyllä paikoilleen noin viikko sitten. Osassa on koira-aiheinen kuva, se miellytti Wilmaa tietysti, osassa kuuman kesän aihe kaktuksia. Autotallissa on 7 ikkunaa, joten kyllä kukkia pitää olla vaikkapa vain verhoissa. Suurin osa tammikuun lopussa alakertaan tuoduista klapilaatikoista on tyhjentynyt, joten ne matkasivat nyt taas autotalliin, pinon päälle odottelemaan seuraavaa täyttöä.

Päivät kuluvat siis kuin ennenkin, mutta ajatukset ovat Japanissa, joka koki pahimman maanjäristys- ja tsunamipäivänsä viime viikolla, 11.03.2011. Yhteensä kymmeniä tuhansia on joko kuollut (viimeisin luku 17 000) tai kadonnut. Rannikkoalue on täynnä pirstaleita, kuin pahimman sodankäynnin jäljiltä. Ihmisillä ei ole koteja, vettä eikä osassa maata ruokaakaan, jos tiestö on rikkoutunut eikä voida toimittaa. Jopa miljoonakaupunki Tokiossakin ruokakauppojen hyllyt tyhjentyvät, koska viranomaiset voivat antaa määräyksen pysyä sisätiloissa.

Siinä ei nimittäin ollutkaan kaikki, vaan pelkoa aiheuttaa ja tuhoa kylvää nyt sille rannikon osalle rakennettu ja vaurioitunut Fukushiman iso ydinvoimala (peräti 6 reaktoria), jossa sähköjen katkeaminen pumpuilta vei oleellisen eli jäähdytysveden. Emme tiedä, mihin se vielä johtaa. Ja lisäksi, onko muita seismisiä iskuja tulossa? Eilen ilmoitettiin, että sähköjohdot on saatu vedettyä, mutta virta kytketään vasta sitten, kun saadaan toivottu jäähtyminen muulla keinoin, ne ovat helikopterien käyttö ja paloautojen vesitykit. Voi olla edessä tilanne, kuten Tsernobylissä 1986, että osa Japania muuttuu asumiskelvottomaksi.

perjantai 4. maaliskuuta 2011

Koirailua

Vanha madame Wilma onkin sitten muuttanut tänne toisen huuhkajan seuraksi, löytämään makuupaikkansa nurkasta tai pöydän alustasta toiseen, riippuen siitä, missä omat jalkani, mahdollisimman lähelle. Viikko sitten alkanut viikonloppu venyykin nyt manana, eli toistaiseksi. Muuttoajan alkuun saatiin tiistaina viettää Wilman 13-v. synttärit, joita hän juhlisti nuoleskelemalla hangensyrjiä ja haukkailemalla siitä makupalojakin!

Kovin mukavaa, kun on seuralainen. Wilma ei ole kyllä toistaiseksi tullut kainaloa lämmittämään, jota kasvinsisarensa Tiitu hoiti kunniakkaasti täällä ollessa. Mutta ihmeen hiljainen on koira! Wilma ei ole minulle sanonut vielä mitään, naapureille ja varsinkin vapaasti juoksentelevalle Siru-koiralle kyllä. Sen sijaan hän kyllä terhakasti kimpoilee ilmaan ja heilauttaa päätään, kun on makupalan mieli. Taukojumppaa!

Ratkaisuun päädyttiin, kun Wilma on niin hidastelevainen ulkoilutuksessa. Aivan kuin maailmanpyörä seisahtaisi johonkin asentoon tuolloin tällöin, menneet asiat varmaan lipuvat mielessä hitaasti, hitaasti. Minulla on hyvin aikaa siihen, seistään vaan, ja odotellaan radan korjautumista. Teemme yhdessä aamulämmitykset ja petaukset, ruokailemme yhdessä. Se on nimittäin käytännöllistä tuo viimeinen, koska hänellä on aina kiljuva nälkä, kun minulla on aterian aika.

Madame ei kyllä tykkää kuvaamisesta! Heti käpsitään pakoon. Tässä eräs lempipaikoista, jääkaapin edusta, jossa mukava odotella, koska tuo kaksijalkainen raottaa kaapinovea. Ehkä jääkaapin jäähdytystekniikka tuottaa myös lämpimiä ilmavirtoja...
Eilen Wilma suoritti joukon tarkistuksia, kun olin viimein, pakkasten lauhduttua, päätynyt helmikuun alussa tehtyjen pressukasojen siivoiluun. Käytiin hänen kanssaan läpi autotalliin kertyneet muovisäkit ja tyhjentyneet ulkoalueet. Osa tavaroista säästetään, osa menee pikku hiljaa roskislaatikon täytteeksi, kunhan sinne aina mahtuu. Tämän kokoisessa taloudessa jäteastia ei tavallisessa menossa täyty edes puolilleenkaan kuukauden aikana, joten sinne saa parin säkillisen vauhdilla materiaalia. Energiajätteen voi toki kiikuttaa auton takapaksissa suoraan jäteasemalle, koska vaan, jos muuten mahtuu mukaan.

Sisätöissä ovat vielä sukankutimet ja töppösenteot olleet etualalla, mutta kohta alkavat yläkerran lämpimät päivät, kun aurinko paistaa. Poppanaloimi odottelee tekijää vielä pakkauksessaan, en sitä ole vielä virittänyt.

Erityisen kiinnostavia ajatuksen aiheita on tullut rapakon takaa sisareltani, joka teetti DNA-analyysia omista näytteistään. Paitsi tuman kromosomeissa, solussa on periytyvää ainesta eli DNAta myös mitokondrioissa. Hedelmöityksessä lapsi saa puolet tumakromosomeistaan isältä, puolet äidiltä. Mitokondrioiden eli solun energia-akkujen DNA periytyy vain munasolussa eli ns. äiti-linjassa. Kaikki lapset sen saavat äidiltään, ja tyttäret taas siirtävät seuraavalle polvelle. Sisaren ja siis myös minun mitokondrio-DNA on hyvin vanhaa perua, koska sitä näyttää olevan yleisenä Amerikan eräillä intiaaniryhmillä, mutta heikosti eurooppalaisilla. Olin uskonut aiemmin muiden tietojeni perusteella, että kun isäni geenistö oli peräisin ikivanhasta Päijänteen kalastajakansasta, olisi siten vanhempaa kuin äitini puolelta, mutta ainakin tuo mitokondrio-DNA vie äitilinjan vielä vanhempaan.

Tässä täytyy varmaan ryhtyä seuraavaksi harrastamaan sukututkimusta muutenkin. Genealogia-sivustoilla tulee varmaan käytyä! Nyt tosin niistä seurakunnista, joista olisin kiinnostunut, ei välttämättä ole saatavilla paljonkaan, joten tietoja on joko odoteltava tai mentävä manuaaliseen hommaan. Tuo DNA-analyysi kertoo aika lailla eri asiaa kuin historiankirjat, jotka keskittyvät lähinnä valtion johtajien aikaansaannosten selvittelyyyn. Tavallinen kansa elää ihan muuta elämää. Keskitytään selviytymiseen ja lasten kautta geenien siirtämiseen eteenpäin.

Kun aikoinaan selvittelin opinnäytetyössäni heinänsiementen mukana tullutta muuta kasvilajistoa, löysin mahtavat Suomen taloushistorian kirjat, jotka kertovat nimenomaan siitä, missä askareissa tavalliset ihmiset käyttivät aikaansa, Se näkyy esim. millä tavoin maksetaan veroja; mitä tuotteita tulee niin paljon, että niillä voi tehdä kauppaa; miten peltoja raivataan ja minne ym. Taloushistoria on paljon parempi kuin dekkari, yhtä kiinnostava, mutta kun on paksumpi, niin uudestaan tulee luettua, ja kuin  uutena, osa luetusta kun tuppaa tippumaan kyydistä.

Sitä kautta ajauduin lukemaan myös pitäjänhistorioita. Viimeisin hankintani on Sysmän pitäjänhistoria,  mutta Janakkalan, Vanajan ja Hausjärven historiat on tullut luettua monelta kantilta. No, Iitin historiaan juutuin 1980-luvulla aina kahvin seuraksi, kun tänne ei tullut kesäisin sanomalehtiä aamiais-aikaan, ja jotakin oli luettava, kun oli siihen niin piintynyt. Nyt kun on netti, ei kirjaa tai lehteä tarvitse, mutta kahvikuppi kulkeutuu kyllä aina nettinurkkaan.

Ilman säätilastoja taloushistoriaa on toisin paikoin vaikea ymmärtää. Siitepölytutkimukset kertovat omaa kieltään ilmastonvaihdoksista, mutta tietysti myös se, mistä elantoa voitiin saada. Tiedetään ns. pikkujääkausista 1600-luvulla ja suurista nälkävuosista, jolloin viljely ei onnistunut. Siitä tulee paljon ajattelemisen polkuja!