Päreet kainaloon?

Pakkasaamu on valjennut vaihteeksi aurinkoisena. Ei ole tänään tarvista mennä lumitöihin? Outoa, kun se on ollut taas jokapäiväistä askaretta. Tämän aamun paikallislehti oli tehnyt jutun tulevien loma-asuntomessujen alueelta, Mäntyharjun Iso-Pappilasta. Sinne on tuotu kunnan puistoalueilla nurin pantua puuta, jonka on tarkoitus päätyä kattopäreiksi, joita kiinnitetään paikoilleen museoalueen rakennuksiin mm. messujen aikaan, joten kävijät voivat aivan käsituntumalla opiskella tuota vanhaa taitoa. Iso-Pappila on tästä ja muistakin korjausprojekteistaan johtuen messujen etäpiste. Se on ELY-keskuksen ympäristökunnostuksen kohde, joka myöntää avustusta ja antaa neuvoja, mutta työ tehdään kunnan palkkaaman työväen voimin.

Luin kiinnostuksella tuota koko aukeaman juttua. En ollutkaan tiennyt, että pärepuu pitää haudata hankeen ennen tekotyövaihetta. Sen toki tiesin tuttavani puutaiteilija Juha Tuomalan kertomana, että sorvattavan puun pitää olla tuoretta, jottei se lohkeaisi väärin, ja tietenkin tiesin, että klapeiksi puu myös tehdään tuoreena, koska se halkeaa pienimmällä vaivalla. Mutta päre, että vielä sekin. Ennen vanhaan päreet tehtiin puun kaadon yhteydessä, päreitä ns. kiskottiin. Projektia tulee opettamaan paikan päälle Iso-Pappilassa taitaja Pertunmaalta.

Väistämättä tulee mieleeni siellä kotipuolessa kohta käynnistyvä kehräyskurssi, jossa opiskellaan tekemään lampaanvillasta lepereet karstaamalla, ja niistä sitten tehdään lanka rukkia tai värttinää apuna käyttäen. Terveiset teille kaikille ja hyvää intoa! On hyvä, että nuo vanhat taidot säilyvät siellä täällä, ne ovat kuin kasvien tai eläinten geenipankki, joista voi saada avun, kun muut keinot loppuvat. Nykytuotteet menevät kyllä usein eksoottisiksi neuleiksi tai koristeiksi.

Kun olin lapsi 1940-luvulla, meillä oli useamman viikon kylässä pikku mummeli Eeva-täti, en tiedä, mistä tuli, kun ei ollut sukulainen ja minne sitten meni, mutta meillä hän kehräsi lankoja, luultavasti villat oli hankittu jo ennen sota-aikaa. Langoista tehtiin harmaita sukkia, niitä meni isukille rintamalle sinne jonnekin, ja lapsille jalkaan. Tytöille tehtiin pitkät sukat, koska silloin tytöt käyttivät vain hamevaatetusta. Jostakin syystä, kun pappa kotiutui sota-oloista, hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että tytölle, siis ensin minulle pitää pyöräilyä varten saada pitkät housut. Olinkin pitkään yhteiskoulun ainoa pitkähousuinen, ei mikään kunnia nuorelle, sillä eihän ryhmästä voi juurikaan poiketa.

Sukkia oli lähes mahdoton pitää, kun ne olivat tiukat ja liian karheat, ja vastassa oli maitorupeen taipuvainen hentoinen nahka. Kun pyöräilin kouluun Iitin yhteiskouluun, jonne matkaa tuli 8 km, otin tavaksi riisua villasukat pois ennen taajamaan tuloa, koska toinen vaihtoehto olisi ollut raapia oppituntien aikana, kun iho lämpesi sisätiloissa. Siitä ei tietenkään voinut kertoa vanhemmille, kun muita vaihtoehtoja sukiksi ei ollut. Mitä olisikaan ajateltu kiittämättömyydestä, Eeva-täti ja kaikki olivat ahertaneet. Jotenkin siitä ajasta selvittiin, jo tuolloin taisin oppia, että omat vastukset hoidetaan itse.

Maaliskuun aikana tehdyistä sukista kolme ylintä paria matkasi Saariselälle hiihtämään, ne olivatkin Seitsemän veljestä-lankaa, paksummat ja nopeammat tehdä. Sininen sukkapari on Nallea, ja siinä vielä kesken.

Karheat ja paksut punaiset villasukat pelastivat nuoremman sisareni, hän oli ehkä pari-kolmevuotias, kun jalka lipsahti muuripadan kauluksella kävellessä kuuman veden sekaan. Pata on meillä sijoitettu niin, että yläkerran raput menevät siinä aivan vieressä. Isoveljeni keksi, että rappuja alastullessa voi oikaista padankauluksen kautta, ja siitä sitten hypätä maahan. Ei näyttänyt vaaralliselta, koska padassa oli kansi päällä. Jokunen siitä selvisikin vaivoitta. Mutta silloinen nuorimmainen, joka ei saanut mennä sitä kautta mutta tahtoi kuitenkin lujasisuisena, ei ymmärtänyt tekniikkaa, vaan astui kannen puolelle ja silloin se liukuikin alta. Onneksi äiti oli nurkan takana, varmaan tapansa mukaan leivänpaistohommissa, ja sai tempaistua lapsen pois padasta pikimmiten. Myöhemmin todettiin, että jos jalassa ei noita villasukkia olisi ollut, ihoa olisi palanut aika laajalti. Nyt selvittiin muutaman päivän rasvauksilla.

Luonnonvillapaidat ovat norjalaisten kansanperinnettä, ei tunnu äärevien talviolojen kurituskaan rankkana, kun on paksu villapaita päällä. Islantilaismallisia paitoja rustailtiin sisareni ML:n kanssa 1950-luvulla. Silloin sai kaupasta ostaa kauniin värisiä ja kuohkeita Kimmo-lankoja. Niissä oli pyöröpuikkokutojalle haastetta! Vaikka fleece-vaate on mukava päällä, se on kuitenkin sopivin vetoisiin sisäoloihin, ulkohommissa on villavaate ehdottomasti parasta. Onneksi on keksitty kerrospukeutumisen kehittäminen, laamapaidat ovat mennyttä aikaa, ja niin tällaiset arkanahkaisetkin voivat ottaa villaa ylle.