maanantai 22. huhtikuuta 2019

Järki ja tunteet: Mielikuvitusmatka nuoren Elsan elämään - Vieraskynä Helena


Pääsiäisen pitkät pyhät ovat hyviä aikoja pohtia muistoja. Helena ja Tella viettävät pääsiäistä kanssani. Valokuva-albumit haetaan jossain vaiheessa kätköistä kertomaan sanomatta jääneitä asioita. Ja mielikuvitus laukkaa..... tästä se kaikki alkaa.


Tämä on Elsan ja Tatun albumista löytynyt maaliskuun 6. pv 1943 otettu perhevalokuva, joka otettiin Heinolassa pienessä valokuvaamossa. Tatu oli saanut lomaa rintamalta, perhe pukeutui parhaimpiinsa ja matkusti Kouvola-Heinolan välillä liikennöivällä linja-autolla samalla tervehtimään Tatun sisarta Selmaa, joka oli karjakkona Niemen kartanossa Heinolassa (nykyisin Rantasipi-hotelli Kymijoen varressa). Kuvassa siis Tatu 40v, Elsa 36v, pojat takana vasemmalla Pertti 7v ja oikealla Pentti 5v, vasemmalla tyttö Marja-Leena 3v ja Terttu oikealla 6v. ( iät kirjoitettu Elsan käsialalla kuvan taakse)

Nyt Helenan vilkas mielikuvitus astuu peliin. Olen aikoinaan paljon katsellut vanhoja valokuvia Elsa- mummoni kanssa teini- iässä ja parikymppisenä ja hän kertoi paljon kaikenlaista, mitä ei muille ole vaan tullut jutelleeksi. Viime aikoina olen miettinyt enemmän hänen nuoruuttaan Hyvinkäällä.

Elsahan oli ison perheen ( 13 lasta, joista 4 vanhinta puolisisaruksia) nuorimmainen, syntynyt 1906,  ja hieman jo alistui ajatukseen, että jää kotiin vanhempiaan hoitamaan eikä koskaan pääse naimisiin. Perhe oli kovin köyhä eikä tytär siis mikään erityinen miniäehdokas kylän isojen talojen pojille.


Elsalla on samettikankainen valokuva-albumi, jossa oli paljon kylän poikien valokuvia, kun silloin kuvien vaihtaminen oli tapa. Kiertävä kuvaaja otti kuvat ja niitä sitten annettiin mieluisille neidoille ja nuorukaisille. Yksi viehättävimmistä on tuossa: kuva nuoresta suloisesta Elsasta ( ehkä 16 v) ja Oskarista, joka antoi Elsalle lahjaksi kanin. Jostain syystä tarina ei edennyt sen pitemmälle. Voi voi, miksi ei?

 
Samettisessa albumissa on toki pari Tatun kuvaa, mutta huomioni kiinnittyi jo kauan sitten muihin varsin komeisiin nuorukaisiin. Muistan silloin jo ihmetelleeni, eikö näistä joku olisi ollut parempi sulhanen. Vaikkapa tämä komistus, jonka nimi ei ole jäänyt mieleeni. Kuva on otettu joka tapauksessa Nyblinillä, Fabianinkadulla Helsingissä. Oijoi, minä en olisi kyllä muita poikia katsellut! Elsa tosin muisteli, että kosijoita oli riittänyt joka sormelle!

Nimeä tälle ei valitettavasti löytynyt....
Tuohon aikaan eli 1920- luvulla Suomessa elettiin teollistumisen aikaa heti itsenäistymisen jälkeen. Hyvinkää kasvoi mm. VR:n konepajalla (lakkautettiin 2018), verkatehtaalla ja villakehräämöllä. Juopottelu oli jo silloin hyvin suosittua puuhaa ja saattaa olla, että Elsa, ujo ja vaatimaton tyttö, halusi karttaa humalikkaita. Vaikka poika on komea, ei oikein uskalla hänen matkaansa lähteä, jos viina maistuu jo nuorena.

Toinen, parempi harrastus oli urheilukilpailut, joihin Elsa siskoineen ( Lydia , Impi ja Elin ainakin) innokkaasti osallistuivat. Urheilukentällä saattoi tutustua raittiimpiin ja myös kunnollisemman oloisiin ( ja komeampiin) poikiin. Elsa ehti nuorena käydä Tampereella talouskoulun ja käsityökoulunkin, koska hänen tavoitteensa oli päästä Rouvaksi.

Mutta Hyvinkäällä vaikutti voimakkaampia voimia. Sisällis- / vapaus- / veljessodasta oli vasta muutama vuosi. Hyvinkäällä, kuten muillakin teollisuuspaikkakunnilla oli ajoittain kiihkeätä punaisten toimintaa. Elsan suvussa on ollut useita punaisia aktiiveja, upseereita tai muita voimahahmoja, jopa hänen sisarensa Lydia. Vanhimmat veljet ( jotka olivat velipuolia) sen sijaan sukelsivat käpykartiin, eivät halunneet asettua punaisten eikä valkoisten puolelle, vaan katosivat pöpelikköön. Vanhin aitoveli Bernhard, (myös käpykaartissa isoveljiensä kanssa) hellusteli Lempi Olinin kanssa, jonka vanhemmat olivat vahvasti punaisia, ja uhkailivat ampua kuulan kalloon, jos Bernhard vielä näyttäytyy tytön seurassa.

Ei muu hänelle auttanut kuin lähteä Lempi-neidon kanssa Amerikkaan, Kanadaan metsätöihin. Sieltä laiva vuosia myöhemmin veikin avioparin suoraan Venäjälle metsä- ja rakennustöihin, ja myöhemmin joutuivat Stalinin määräyksestä karkoitetuksi Siperiaan, jossa Bernhard täytti 50 vuotta toisen maailmansodan aikana. Mutta hengissä selvisivät ja päätyivät Petroskoihin. Sieltä leskimies 1986 vihdoin takaisin Suomeen.
Hauta on Janakkalassa, hieno risti on siskoni Ullan suunnittelema uniikki teos ja mielestämme kuvaa hyvin Bernhardin elämää. Tänä vuonna hän täyttäisi 126 vuotta, jos edelleen eläisi. Syntymäpäivä sattui kuten Helenalla, 13 04!

 
Tatu oli varsin luotettava ja järkevä sulhasehdokas: Maatalousteknikoksi ( =  nyk. agrologiksi) opiskeleva, kunnollinen, kiharatukkainen, laulutaitoinen ja huilua soittava, lukemista harrastava. Toki vastapainona oli äärimmäinen vähäpuheisuus, noin 1 sana tunnissa. Tiettävästi Tatu on kerran elämässään nauranut ääneen.

Helpolla ei Elsa kyllä suostunut, useamman kerran sai Tatu kosia tositarkoituksella ennenkuin Elsa sitten 28-vuotiaana vanhapiikana suostui vihille. Myrkkystruumaam sairastuminen vauhditti ratkaisun tekoa. Tatulta olemme perineet viehtymyksen dekkareihin ja salapoliisitarinoihin sekä paljon hyviä luonteen ominaisuuksia.  Onneksi tuo vähäpuheisuus on minussa korvautunut isäni Mauri Haapasen suvun täysin vastakkaisilla piirteillä!

Elsa alle 20- vuotiaana, mutta Tatu eri aikaan, ehkä 1932-33: Hän lienee valmistunut Kurkijoelta juuri, koska on noita prenikoita takinkäänteellä ja kovin juhlava pukeutuminen muutenkin.
Jäin pohtimaan, miten sukumme tarina olisi mennyt, jos Elsa Maria Jansson olisi päätynytkin jonkin komean, urheilevan, juopottelevan ja punaisten puolella aktiivisesti toimineen nuorukaisen vaimoksi. Ei olisi elämä silloinkaan helppoa ollut Hyvinkäällä Uudenkartanon alusmailla. Punaisille löytyi hyvin töitä tehtaista, mutta käpykaartilaiset eivät kelvanneet kunnon työpaikkoihin millään ja suunta oli sitten siirtolaisuus meren taakse, esim Visconsiniin, jossa sukulaisiamme nykyään runsaasti asuu. Tehdastyöläiset saivat Hangosta päin Virosta salakuljetettua pirtua ja muuta viinaa, mikä takasi alueella varman juopottelukulttuurin.

Jos Elsa olisi tällaisen miehen vaimona ollut, olisi iäkkään äiti- Henriikan tuki ollut paitsi lähempänä, myös suurempana turvana. Henriikahan kuoli vasta 50- luvun alussa noin 90- vuotiaana. Hän hoiti loppuun asti kasvimaata ja eläimiä, mm pässiä, joka sitten kerran ikävästi pukkasi Henriikaa takamukseen, niin että lonkka murtui ja terveys romahti elämän lopulla. Elsan isä Mikko oli puutarhuri ja saanut tähän koulutustakin, vaikka alunperin oli huutolaispoika. Hyvät ja toimeliaat perintötekijät siis oli vanhemmilta saatu.

Henriika Sofia os. Hakala ja Mikko Vihtori Jansson
Elsa olisi kyllä erilaisissa oloissakin onnistunut kasvattamaan lapsistaan ahkeria, säästäväisiä ja kilttejä lapsia, jotka mieluusti tarttuivat myös koulukirjoihin, olen tästä vakuuttunut. Ehkä minullakin olisi luomukanala, alpakoita tai kasvihuonebisneksiä! Impi- sisko olisi koulinut Elsan tyttärien käsityötaitoja jo pienestä pitäen.

Eräs mielenkiintoinen elämän vaihtoehto olisi ollut rouva Elsa Vatasena Pohjois- Karjalassa. Vatanen (etunimi jäänyt hämärän peittoon)  oli ennen Tatua esiintynyt sulhasehdokas, joka opiskeli myös Hyvinkään pienviljelysneuvojaopistossa. Hän oli ison karjatilan poika jostain Pielisen Karjalasta. Muistikuvien mukaan iso, tumma, ilmeisen hyväkäytöksinen nuorimies. Ei siis kovin huono ehdokas hänkään! Sieltä olisimme saaneet värikästä ja huomattavasti vilkkaampaa luonteenlaatua koko perheelle.

Tärkein syy Vatasen kosintojen torjumiseen oli kyllä järki- Elsan ymmärrys siitä, että hän joutuisi karjakon hommiin loppuiäkseen satojen kilometrien päähän omista sukulaisistaan. Hän kun jostain syystä inhosi karjanhoitoa, olihan se hyvin raskasta ja likaistakin hommaa. Vatanen ei rukkasista huolimatta Elsaa pystynyt täysin unohtamaan, vaan sodan aikana kävi häntä tapaamassa täällä Iitissä. Kun mies on sodassa, aina on mahdollista että venäläisen kranaatti koituu kohtaloksi ja kohta olisi tuore leski ihmeissään ja perheen elättäjän tarpeessa. No, Vatas-ressukka sai uudet tiukemmat rukkaset eikä hänestä sen jälkeen kuultu mitään.

Mutta jos näin ei olisi käynyt, olisimme koko perhe piirakkamestareita, laulaisimme ortodoksikuoroissa, kaikki puhuisivat aamusta iltaan yhteen ääneen, itkisimme ja nauraisimme ... ja koko nuorempi polvi asuisi lähinnä Vantaalla radanvarressa. Ei toki huono elämä sekään!

Toisena pääsiäispäivänä suoritettu vierailu haudalla tuotti tulokseksi kassillisen kulottuneita kanervia, joiden jäinen side multaan oli viimein hellittänyt ja narsissiruukut sai sijoitetuksi luotettavampiin kohtiin kuin aiemmin. Pantiin muistokynttilätkin palamaan tämän blogipostauksen juhlistamiseksi.

torstai 18. huhtikuuta 2019

Kiirastorstain aamua

Pation laajennus etupihalla sai tällä viikolla uudet asukkaat eli pari istuskelupaikkaa, jos sattuisi tarkenemaan. No tänä aamuna ne kelpasivat kuitenkin tyynyjen tuuletukseen sopiviksi alustoiksi. Isoihin ruukkuihin löytyi sypressien seuraksi pikkunarsisseja ja tallin hyllystä amerikantuliaisina joskus muinoin tulleita kestokukkia.

Aamu valkeni hieman vaaleanpunaisissa pilviharsoissa. Päädyin tekemään vuodevaatteiden tuuletusta jo seitsemältä, että ehtisi kiireettä kaikki päivän antamat virikkeet toimitella. Sitten lakanapyykit pyörimään. Eivät ne kovin kauan kuivu, kun lattialämmitys antaa hieman puhtia ilman liikkeelle, ja ovi tietysti auki. Huoneilma saa hiukan lisää vesihöyryä. Se onkin nyt ollut aika kuivaa, sen huomaa, kun kaikki vaatteet kantavat pinnassaan koristeina hiuksia ja koirankarvoja, jotka eivät sitten helpolla irtoakaan. Ja tunnin päästä on uusi kuorrutus, jos entiset saa jotenkin siirrettyä roskis-osastolle.


Luulin jo, että yöpakkaset olisivat päättyneet, mutta niin vaan meidän mittarissa kuitenkin aamulla komeili -1C. Pääsiäisen symboli täyskuu pilkotti vielä viiden aikaan puunlatvojen rajassa, oli oikein juhlakasta mennä Tellan kanssa aamukäppäilylle kuuntelemaan mustarastaiden haikeita lauluharjoituksia. Eivät ne vielä oikein tosissaan kevättä julista nekään. Peippoja olen nähnyt jo parisen viikkoa ruokailemassa, mutta vaisua on vielä niiden ääntely.

Tieltä meidän puutarhaan päin
Ja maantielle. Reilu puoli metriä on kovaa kinosta jäljellä aurauspuolella.
Kuitenkin eilen päästiin päivällä pitkäksi aikaa jopa +16C lukemiin, ja olisi luullut, että lumet tuosta sujahtavat maanrakoihin moisella hekotuksella, mutta sitkasta on kinosten häviäminen, kun ei yhtään satele. Niissä paikoin, joihin aurinko varastoi lämpöä, kuten tiet ja seinustat, ovat tietysti hanget hävinneet, mutta pohjoiseen kääntyvillä rinteillä jopa aukeillakin on ihan talvista.

Kuvia eiliseltä reisulta kirkkomaalta ja sen lähistöltä seuraavaksi. Vain muutamalle haudalle oli tuotu narsisseja, ei ole vielä elävien kukkien aika, kun maa on roudassa.

Näyttää jo hyvin sulalta seurakuntatalon puoleiselta portilta tullessa.
Mutta etelälaita on hangen alla, kun viereinen metsikkö varjostaa.
Seurakuntatalon nurkalta Kymelle päin on talvista. On toki joessa jo sula kohta siellä jossain joutsenille uima-altaaksi.


Kun on tapana, että haudalle viedään narsisseja ennen pääsiäistä, päädyin eilen illan suussa tekemään "helle"päivän päätteeksi tätä askaretta. Mutta jään valtaa oli vielä liikaa. Iso kakku odotteli sulamistaan. Toiselta puolelta en saanut yhtäkään kulottunutta kanervaruukkua irti alustastaan, vaikka miten kiskoin. No tein sitten sellaisia ratkaisuja, jotka olivat mahdollisia. Laitoin ruukut jääpuolelle  odottelukoloihin, ehkä viikon päästä saattaa olla mahdollista tehdä enemmän.


Sain sentään harakuokalla koivuista varisseet oksat irti nurmikosta. niitä oli melko lailla, että kukkakassi tuli ihan pullolleen silppua. Eipä ollut vielä biojätteen laatikkoakaan vielä tuotu hautausmaan jätepisteille. Isommat karahkat olivat kuokkani kanssa samassa kädessä, kun menin jätelaatikolle, ja poistuttuani autolle ihmettelin tyhjiä käsiäni, kun kuokkaa ei sitten ollutkaan missään. No, olinkin pudottanut sen loppujätelaatikkoon.

Onneksi se ei ollut ihan tyhjä, että yletin onkimaan aarteeni takaisin. Sehän olikin ainoa, jota ei olisikaan voinut panna biojätteeseen? Mutta ei se mitään jäteluokkaa vielä ole, sillä on vuosien ura vielä edessä. Kuokka saa asua autossa, jos tulee reisua vielä joskus Janakkalan haudoille, siellähän seurakunnan osuus haudan hoitoon alkaa vasta kesäkuussa.


Hautasin tuon kassin sisältöineen kuitenkin loppujätelootaan, nehän menee yleensä polttoon. Kyllä risu siinä palaa kuin muovikin.

Vierashuoneen ikkunasta kurkattuna näkyy kuukaudessa tekeytynyt polun alku. Urakkaa on noin 60% jäljellä polun koko mitasta.
Meidän pation laatoilla on kuukausi sitten alettu tehdä polun tapaista nuohoojan homman kulun luistamiseksi, mutta melkein samassa jamassa ollaan vieläkin. Nuohoojan työkin on siirtynyt, nyt on arvio, että pääsiäisen jälkeen menee. Tänään on varmaan haettava taas perunakuokka ja lapio tallista lopun polun tekemiseksi. Pohja tuntuu olevan umpijäätä, sen päällä tiukkaa hankikantoa reilut parikymmentä senttiä.


Etupihan kukka"loisto" perustuu nyt ruukkuihin. Niissä on etupäässä kestokukkia, vaikka ovat jo kyllä sulaneet niin, että kanervat sai irrotettua. Orvokkiamppeleitakin jo oli eilen myynnissä, jos vaikka rohkenisi.

Näin kyllä hiljattain piharemonttiohjelmassa sellaisesta innovaatiosta, että laattoja voi myös maalata. Mutta se vaatii aika hyvät pesut alle. Luulenpa, että avotaivaan alle se ei sovi, siinä on liikaa vuotuista rasitetta lumen, jään ja hiekoitusten takia. Meillä ei ole painepesuriakaan, ja tuskin sekään irroittaisi kaikkea historiaa ja ennenkaikkea sammalta.

lauantai 13. huhtikuuta 2019

Viikko pääsiäiseen

Pääsiäisruohoksi on tänä vuonna kylvetty hyvin itäviä ohranjyviä, jotka ovat viiden päivän jälkeen ihan kelpo katseltavaa.
No ensin tietysti on huominen palmusunnuntai virpojineen ja suklaamunineen. Ja samalle päivälle osuva eduskuntavaalien virallinen ja nykyisin ainoa äänestyspäivä kerrassaan. Toki kiireisemmät ovat voineet äänestää ennakkoon viime viikon aikana, joka homma on niin suosittu, että tavallisesti reilu kolmannes käyttää sitä vaihtoehtoa.

Lunta on vielä maassa, sillä yöpakkaset jatkuvat vielä ensi viikollakin.
Voihan sitä huomenna silti mennä äänestyspaikalle, vaikka olisi jo äänestänytkin, sillä oma kyläyhdistyksemme keittelee palmusunnuntain ja äänestyspäivän iloksi kahveja kylätalon kahvilan puolella. Tänä vuonna ulkomailla asuville on myös uutuutta äänestämisessä, kun voi tilata lomakkeen netissä ja lähettää postitse äänestyskuorensa.

Sukutietämyksessä on kääntymässä uusi lehti! Mikko on saanut kontaktin ihan muinaisuuteen, sillä isäni Tatun (1902-1977) isän Tuomaan (joka kuoli isäni ollessa vasta alle 10-vuotias) serkku on elossa (!!!) (ja vieläpä minua nuorempi henkilö!!!). Hän on selvitellyt omalla tahollaan sukuaan Sysmän Leppäkorvesta, ja nyt tiedot voidaan saada yhteen. Ollaan tässä äimistelty, kun minä olen jo kolmas polvi Tuomaasta. Mutta ennen vanhaan lapsia tuli perheeseen paljon. Molemmat tämän Tuomaan serkun esi-isät ovat saaneet poikansa vasta 50-vuotiaina, ja ovat ison sisarusparven viimeisiä lapsia. Silloin kahteen sukupolveen saa kulumaan sata vuotta. Sadassa vuodessa voi olla 4-5 sukupolvea, jos on kyse sisarussarjan ensimmäisistä lapsista. Meidän perheessä lasten välinen ikähaitari oli vain 13 vuotta, Pertti 1935 ja Raija 1948. Mutta isoissa perheissä lastenikäväli voi olla yli 20 vuotta, eli ns. sukupolvihyppäys.

Taulukierrätyksen tuloksia... Marja-Leenan työ Syysmetsä siirtyi makuuhuoneesta vaihteeksi eteisen oleiluryhmään. 
Olen alkanut jo kunnon kevätsiivot, siitähän tuli esimakua jo aiemmassa postauksessa, kun pääsin pitkään muhineen toiveen täytyttyä tekemään halliin istuskeluryhmää. Nyt ollaan hissuksiin edetty asuinkerroksen puolelle, sillä eilen löytyi Kausalan kangaskaupasta (on meillä sellainen!) sopiva keväinen kappale palalaarin valikoimasta.


Kohde on hieman epätavallinen, sillä vieraskamarin sängystä on pitänyt ottaa toinen kahdesta peruspatjasta pois. Syynä on, että vanha madame Tella ei enää jaksa hypätä sänkyyn sille korkeudelle, yhden patjan korkeuteen se voi sensijaan mennä astumalla helposti. Patja oli hankittu vieraan tai omaa nukkumamukavuutta ajatellen, koska korkeammasta sängystä löytyy vähemmän vetoinen makuupaikka, josta on lisäksi helpompi nousta pois.

Vauvan pinnasängyn tila on nyt tätä laatua. Seinältä piti ottaa pois vaaleanpunainen ryijy, koska se peittyi patjan taakse puoliksi. Tilalle tuli toiselta seinältä Ahti Haapaniemen nuorna miesnä 1980-luvulla maalaama pellonpiennar, jonka ostin omien 50-vuotispäivieni merkeissä, koska aihe sivusi niin kovasti paljon silloin työn alla ollutta kasviston tutkimustani. Ryijy meni varastoon.
Mitä tehdä patjalle, oli sitten toinen juttu, koska meillä on vain yksi 120 cm levyinen sänky. Voisihan sen tietysti roudata vintin tiloihin, mutta toisaalta sieltä hakeminen on ohjelmointia vaativa toimi, joten päätin nostaa sen vain seinää vasten odottelemaan. Patjan peitoksi tuli löytyneestä kankaasta sopiva verhoilu, joka sitten toisaalta voi olla myös päiväpeittokin myöhemmin. Tietysti patja voisi matkustaa suvun toiseenkin kotiin...

Kangaskappaleen toisesta reunasta sai irrotettua sen kokoisen osan, että pöytäkin sai oman liinansa. Niitäpä eilen illalla ompelin ja tänään silittelin sitten suoremmaksi. Kangas rapisee hieman käsitellessä, joten se on varmaan tarkoitettu ulkoiluvaatekankaaksi ja on vettä hylkivää. Sekin on hyvä ominaisuus koiran tassuille.

Makuuhuoneeseen tupsahti yläkerrasta damastityöni Kirkonkylä, joka kuvaa tyypillistä suomalaista kirkonkylää, jossa on erilaisia rakentamisen tyylejä, puistoja unohtamatta. Tuossakin työssä langat ovat itsevärjättyjä, ja kehykset valmisti Turengissa Hevonojan Jari.

Yhden taulun siirtäminen poikii aika muutoksia jäljellä seinällä tai varastoissa oleviin tauluihin, joten vasaralla on ollut askaretta tänä aamuna kummassakin kerroksessa. En muistanutkaan enää joitakin tauluja, jotka olivat Ullanhuoneen piirongin ja seinän välisessä tilassa, joten sieltä sai vähällä vaivalla vaihtelua.

Sain muuten oikein ahaa- elämyksen siivouksiin, sillä eteisessä on nyt vuoden ollut ns. vaaleanharmaa terassimatto. Sen pintaan oli tullut jokin likaläimäre tuvan oven lähelle, ja ajattelin sitä koettaa siistiä suihkepullolla ja talouspaperilla. Yllätykseksi kaikki, mikä lähti irti, olikin koirankarvaa, joka jäi paksuina lepereinä talouspaperiin. Matto tuli ihan entisenlaiseksi, ei siinä muuta likaa ollutkaan!

No, tuostahan innostuin, ja samanlaisia tuloksia tuli eräistä muistakin lattian kohteista, mm. tiskipöydän vierellä olevasta amerikoista raahatusta pikkuisesta pehmikematosta. Kumpikaan ei ollut puhdistunut uudella pölynimurilla tarpeeksi, koska karva kietoutuu maton nukkaan kiinni.
Tellan kanssa vietetään aikaa vielä joitakin viikkoja. Kun tämä ihmismummo etsii pirteyttä polveensa Voltaren Forte-voiteella, niin koira haistaa siinä kiinnostavan tuoksun ja pyrkisi nuolemaan. Pitää aina varmistaa, milloin hän on muualla...
Autuas pusu housunpolveen nyt kumminkin lipaistaan.
Tänään on vanhimman lapseni Helenan syntymäpäivä. Hänkin on jo aikaa sitten saanut lapsensa aikuisiksi ja päässyt nauttimaan lapsenlapsien ihanasta energiasta. Vanhin hänen katraastaan elää jo ns. keski-iän vuosia, kohta muutkin. Parhaat onnittelut hänen uudelle elämälleen korjatun polven kanssa! Varmaan vaivaton kävely tulee olemaan elämän parhaita anteja, pitäisihän päivittäin ottaa tuhansia askeleita.

Kunhan kuntoutuminen vielä etenee, niin mukavat maastossa tallustelut ovat taas totta. Eipä metsiin muutenkaan vielä olisi asiaa, mutta viikon päästä voi olla jo aihetta mennä tuijottelemaan sinivuokkojen silmiä. Näin on ensi viikolla ennustettu käyvän, että yöpakkaset aikanaan vaimenevat. Tellan kanssa edetään vähin erin, koirakin on jo vanhempana helpompi kuljetettava.

Onnitteluun on nyt vain yksi kukkiva vaihtoehto, kuparilehti avasi juuri ensimmäiset tämän kevään versiot.
Helena syntyi samanlaisiin ilmoihin kuin nytkin on tarjolla, lunta oli reilusti ja muuttolinnuille piti etsiskellä ruokaa. Tosin silloinen asuinkyläni Sysmän Rapala oli eri maata, siellä oli lunta aina vähemmän kuin muualla. Mutta koska ensisynnyttäjää ei edes silloin enää luvattu lastaan pyöräyttämään muualla kuin sairaalassa, olin tullut vanhempieni luo Iittiin viimeisiksi päiviksi, koska Kausalaan oli hiljattain saatu uusi ja hyvä kunnansairaala.

Nykyisin se on nimeltään terveysasema, jossain välissä oli terveyskeskuskin nimenä, ja rakennuksella on ollut mittavia lisärakentamisia ja kunnostuskorjaamisia ajan kuluessa. Siellä asioidessa muistuu aina tuo ensi käyntini mieleen!

Hääpäivämme osui edellisvuonna näihin aikoihin, se oli juuri palmusunnuntaina. Silloin asuttiin Lehtimäellä etelä-Pohjanmaalla, jossa elin luokanopettajan vuosia. Sinä vuonna lumet olivat jo kadonneet huhtikuun alussa. Häämatkalle kyllä mentiin vasta pääsiäiseksi, kohteena olivat molempien lapsuuskodit. Olin hyvin tyytyväinen tiilenpunaiseen kevättakkiini, jonka olin kyllä ostanut vaaleankeltaisena, mutta käytössä osoittautui, että sitä olisi pitänyt aika usein pestä, joten päädyin värjäyttämään sen tummemmaksi. Tulos oli erittäin hyvä.

Perheessä oli silloin kolmaskin jäsen, nimittäin karkeakarvainen terrieri Piki, joka oli noin puolivuotias. Kauan Piki ei kuitenkaan meillä asunut, koska miehen vanhemmilta oli juuri kuollut koira, ja kun meillä oli heinäkuun lopulla muutto Sysmään tehtävänä, koira meni appelaan. Ja sille tielle se jäikin, moneksi vuodeksi ensin Juurikorpeen ja heidän eläkkeelle menonsa jälkeen uuteen kotiin Sysmän kirkolle. Mauri alkoi opintonsa Heinolan seminaarissa sinä syksynä, joten hän oli yhteisessä kodissamme vain muutamia hetkiä sunnuntaisin, joten koiran ulkoilutus olisi ollut jatkossa hankalaa, kun Helena alkoi ilmoitella tulostaan.

Piki oli ensimmäisenä vuonnaan aktiivisesti mukana, kun oltiin pihaleikeissä välitunneilla tai voimistelun merkeissä pelattiin pesäpalloa. Koira norkoili syöttölautasen vieressä, ja jos lyöjälle sattui huti, koira nappasi pallon suuhunsa ja vei kauas kolmospesälle asti. Siinäpä riemua riitti, kun koko ulkovuorossa olevien ryhmä etsi koiraa ja sen suussa olevaa palloa.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Kevätpuuhia riittää!


Parkkipaikalla ja etupihalla on lunta enää kasausrippeinä, kuva talletettu tänään iltapäivällä.
Havupuiden aluset ovat vähiten lumiset, tässä seison kuvaa ottaessa Elsa-kuusen lähellä ja katselen  "Rhodosaliin" päin eli pohjoiseen. 
Kevät on jatkanut etenemistään hitaasti, mutta varmasti. Kuivien ja kirkkaiden ilmojen keskeen on tulossa parin päivän sisään matalapaine, joka saattaa pudotella uutta lunta ja räntää paikoin runsaastikin, joten nyt on mukana muutama ulkokuva ajalta ennen lumisateita.
Autotallin nurkalta alapellon suuntaan...
Autotallin koilliskulmalta alapellon suuntaan.

Toista viikkoa oli aikaa miettiä, miten järjestelisin huoneita entisillä kalusteilla, kun yläkerran hallista 28 03 oli saatettu maailmalle siellä jo pitkään asuneet sijoituskangaspuut. Puuhaamista ennen oli kuitenkin vielä noin viikon mittainen Lohjan reisu, joten asiaa piti pohtia vain teoriassa. Hyvä niin, sillä vanhemmiten ei kannata lahoavan selän kanssa tehdä turhia kalujen siirtoja varsinkaan yläkerran ja alakerran välillä.

Ryhdyin hommiin vasta torstaina, vaikka keskiviikkona jo kotiuduttiin, varovasti sittenkin. Päädyin siihen, että viipurilaisena ostoksena 1935 talouteen tullut Hessu eli melkein mustaksi petsattu lasten pinnasänky sai lähteä autotalliin, nykyajan vauvat ovat hieman eri kokoa kuin 1930-40-lukujen tuotokset... Se olikin palvellut täällä asuinkerroksessa lähinnä ylimääräisten vuodevaatteiden sijoituspaikkana, kuten ennen vanhaan (yläkaappien puuttuessa) moni pikkusänky, joista saatiin peti sitten penkille tai lattialle sijoittuvalle yöpyjälle.

Hessun väistyttyä vierashuoneen nurkasta jäljelle jäi käyttökelpoisia kappaleita, joiden kanssa sitten aika kului torstaina. Jo aikaa sitten yläkertaan oli viety makuuhuoneiden istuimiksi sohvakaluston sinkkusohvat, mutta kun kaikki vanhat vintiltä löytyneet muut istuinsohvat olivat tulleet kunnostetuiksi, niin jälleen oli ylimäräisiä kulun esteitä. Lopulta päädyin siihen, että kannan yläkertaan niistä vain keveimmän parin, ns. Elsa-Tatu-tuolit, jotka oli hankittu varhain 1950-luvulla, sen asian Pahalahden Marja totesi katsellessaan niiden täytteeksi pantuja pehmikkeitä.

Eteisen oleilusopessa oli sinne keväällä 2018 pantu Pertti-veljeni seminaarityönä valmistama istuin, joka umpipuisena rungoltaan ei varmaan koskaan petä, mutta on turhan painava. Se sai jäädä paikoilleen, ja torstaipäivä kului sitten tuon sopen ja alakerran vierashuoneen kalustamisessa.

Pieni tietokonepöydän sivuun hankittu apupöytä ei nykyisin mahdu paikkaansa tuvassa, joten se sai ottaa tilan Hessusta vapautuneesta makuuhuoneesta. Sen alle saa tulija panna kassinsa tai laukkunsa, ja pöytä tarjoaa hieman vapaata laskutilaa, etteivät mukaan otetut kamppeet katoa näkyvistä.

Vuosi sitten olin kehitellyt eteisen soppeen kukkapöydän entisistä kirjahyllyn osista, mutta sen sivuina  ja jalkoina olleita osia (60 cm leveät) tarvittiinkin jo syksyllä, sillä tuulikaapin syvennyksen koko ei muuta saatavilla olevaa sallinut. Ja sehän tarvitsi kipeästi jotain kalustetta linnunruokia yms. varten.

Hyllyjen pinnat menivät odotuslistalle jo syksyllä. Ne tarvittiinkin sitten yläkerrassa. Nyt kehittelin tilalle kukkapöydiksi kolme erilaista pikkukalustetta, jotka ovat kyllä erikorkuisia keskenään, mutta toisaalta ovat kasvitkin: Makuuhuoneessani ollut pikkupöytä, korkea talousjakkara ja Päivin muuttokuormasta meille tipahtanut pienempi sarjapöytä, jonka sai kohtalaisen hyvin kantavaksi jalkojen ruuveja kiristämällä.
Vuosi sitten vaaleiksi maalatut kirjahyllyn osat asuvat nyt yläkerrassa, hallin ikkunan edessä aputasona tai kukkapöytänä, kumpaa nyt kulloinkin sattuu tarvitsemaan.
Perjantaina olinkin jo valmis yläkerran siivoukseen, koska sehän nyt pitää joka tapauksessa keväisin toimittaa. Tarkemmin ajatellen tein ensin siivouksen tyhjimmässä osassa eli kangaspuiden paikassa, jossa ei ollut mattojakaan pudisteltavaksi. Kuitenkin kaikki nurkat tyhjenivät omien kangaspuiden varaosista, ne mahtuivat vaatekomeron takakulmiin. Rakentelin saatavilla olevista osista myös kukkapöydän ikkunan eteen, joskin kudonta-aikana se kyllä tarvitaan kerien ja sukkuloiden tilapäiseksi laskutilaksi. Jalkaosat jatkavat vanhaan malliin kirjahyllyn apuosina, sillä mm. lastenkirjoja ei kannata panna kovin ylös huterahkoihin vanhoihin hyllyihin...


Lopulta olin saanut puhtaalle lattialle sopivan kokoisia mattoja, joten kalustamaan! Molemmissa yläkerran huoneissa piti käydä, sillä niissä oli vaalean sohvakaluston sinkkusohvat, kummassakin yksi. Niiden siirtäminen on mahdollista, kun ovat keveitä painoltaan ja jalat saa irrotetuksi oviaukkojen ohituksen ajaksi. Sohvapöydän virkaa toimittaa Ullan huoneessa ollut viipurilainen Musta kistu (= kirstu),  jonka joskus olen maalannut valkoiseksi. Siinä on hupaisa naftaliinin haju, sillä Elsa säilytti siinä kesäisin villakamppeita, kuten pipoja, huiveja ym.


Poikien huoneena ollut makuukamari sai tuolikseen viereisestä huoneesta Tatun mustan nahkaisen tuolin, joka oli hankittu 1970-luvulla. Sinne ei muuta mahdukaan, koska se on pienempi ja parisänky on siellä.


Niinpä Tyttöjen huone eli Kirjasto sai ottaa vastaan aiemmin mainitut asuinkerroksen siirtolaiset eli Elsa-Tatu-tuolit, jotka ovat kooltaan pienemmät kuin siellä ennen olleet nahka- ja sinkkusohva. Vaatenaulakon virkaa toimittava kaluste siirtyi nyt oviseinälle, kun tilaa oli enemmän.

Ullanhuone jatkaa nyt hieman vähemmillä kaluilla, kun se Musta kistu sieltä muutti halliin. Se toimi aiemmin yöpöytänä sängyn vieressä, sen tilan otti Elsalla ennen tv-aikaa ollut radiopöytä, joka oli ollut nurkkaan ahdettuna ja kirjoja täynnä. Hyvin paljon siellä vieläkin on kalustetta, joten jotakin harkintaa pitänee tehdä. Sitten joskus.

Lauantaipäivä sujui  projektin osalta pyykkäysten merkeissä, sillä liuta verhoja ja päällyksiä ym piti saattaa tuoreempaan kuntoon. Eihän tuossa kerroksessa muuten asuta paitsi satunnaisesti, ja vaikka pölyä on suhteellisen vähän ilmassa, niin jotain kumminkin kertyy.

Tänä aamuna sain sitten vielä silitetyt tekstiilit paikoilleen suurimpaan osaan kohteista. Raija Sundholmin virkkaamat simpukkamalliset koruliinat menivät nyt hallin sinkkusohvien selkänojia koristamaan, siksi etsiskelin pienet vihreät koristetyynytkin samoille maisemille.

torstai 4. huhtikuuta 2019

Hankikelien huhtikuuta

Raikas kukko kalenterissa kuvaa oikein hyvin tämän vuoden huhtikuisia sävyjä! Päivä alkaa noin puoli seitsemän, ja ilta muuttuu hämäräksi vasta klo 20:n maissa. Kesän kellonajalle on siirrytty viime viikonvaihteessa


Ollaan jo reippaasti kevätkuun puolella, mutta ainakaan sääennusteiden mukaan ei ole lähiviikkoina tapahtumassa mitään "huhtikuu humahuttaa"- ilmiötä, että lumet häviäisivät. Pikemminkin lumet siirtyvät hankien pinnoista molekyylin kokoisina ilmaan, kun melko vähäpilvisiä ja viileäöisiä aikoja on odotettavissa entisten lukuisten samanlaisten jatkoksi. Tällaistahan se kevät meillä on melko usein, kuukausikaupalla odotellaan, josko joku vihreä kevään airut pilkistäisi esille, mutta ei vaan näy. Vaikka päivät ovat jo parhaimmillaan yli +10C asteen, niin kylmä kahmaisee tienoot yöksi haltuunsa.

Viikonloppuna hankittiin tyttären pariin pihapolun varren ruukkuun Lohjalla jo kevättä: perunanarsisseja ja valkoisia helmililjoja paikallisesta puutarhasta.
Tulin eilen kotiin Lohjalta, kun arveltiin, että tytär jo pärjäilee jotenkuten ilman apujalkoja ja -käsiä. Polvileikkauksesta oli kulunut viisi viikkoa, ja oman auton rattiin pääsy helpottaa kovasti mahdollisuuksia itsenäiseen elämään. Tella tuli vielä tänne mukaani, sen ulkoilureisut vaativat parempaa kävelykuntoa kuin tyttärellä on tarjolla. Punakylkirastaan ääniä kuunneltiin siellä mustarastaiden ohella alkuviikosta.


Onneksi täälläkin tie on jo jäätön, ettei tule pahoja yllätyksiä jalan alla. On tosi riemukasta, kun pääsee taivaltamaan lenkkarissa kuomasaappaan asemasta! Hankea kyllä piisaa, joten en mene kahluutilanteisiin, vaan pysyn sulilla kohdilla. Kävellessä iltapäivällä tuossa tiellä tuntui siltä, että routa on alkanut sulaa, kun maa oli joustavaa.

Vihdin-Nurmijärven alueella tienvarret olivat jo lumettomia, jossakin pellonkulmalla oli tuotu jo hallaharsokääryleitä asemiin odottamaan varhaisperunan lähiaikoina tapahtuvaa istutusta, kunhan pakkasyöt väistyisivät. Eihän ohut harso paljon yökylmää vähennä, itse asiassa routa sulaa peiton alla hitaammin kuin ilman, ja harsot onkin tarkoitettu esiin tulevien lehtien suojaksi.

Meidän peltoaukeat ovat vielä lumisia, joskin Radansuun vanhoilla kevättulvan järvillä oli jo näkyvissä vetisiä kohtia, aika runsaan kokoisia olivatkin. Muuttolintuja niissä ei näkynyt yhtään, joten ovat varmaan ainakin yön ajat jääkannessa. Omalla pihalla linnun ruokintapaikalla on pääasiassa muutamia mustarastaita, mutta jokunen räkättirastaskin jo näytti lentelevän. Kuorettomat kaurat kelpaavat myös oravalle, joka aamu- ja iltahämärissä käy reippaalla tahdilla pyyhkäisten ruokintapaikan eväillä.

Talon katolla on enää hitusen lunta itäpuolella eli siellä sivulla, mistä kiipeäminen piipulle tapahtuu. Saatoinkin soitella nuohoojalle jo äsken, mutta kuulemma vasta loppukuulle ehtii tänä vuonna, sillä vastuksia on ollut muuallakin kunnan kulmilla. No, hyvä niin, sillä tuo hanki kiipeämiskohdan tyvelle on vielä paksu ja kova, kun en ole sitä kaikkea vielä lapioinut poluksi..


Lakaisin eilen viime syksynä valmistuneen pihalaatoituksen tyhjemmäksi lecasorasta, ettei kaikki kantaudu sisään. Kokeilin myös, että ainakin punaiset tekokukat eli joulutähdet lähtevät irti, ehkäpä  myös ruskettuneet kanervaruukut. Kumma kyllä, nietosten alla taipuilleet katajaoksat ovat vastoin odotuksia suoristuneet ihan itsekseen! Olin jo elätellyt mielessäni jäähyväisiä niille sahan soidessa. Aiemmin taipuneita on saanut poistaa, kun ne ovat sojottaneet mikä mihinkin hulluun suuntaan.


Viimein eilen pystyin jotenkuten sijoittamaan roskisastiankin paikoilleen tallin nurkalle, vaikka jäätähän siinä alla on vielä monta senttiä, ja iltapäivällä se oli tosi kovaa, eipä lapiolla paljonkaan saanut tasatuksi. Se, mikä kuvassa nyt kovasti ilahduttaa, onkin puuttuva allikko tallinoven edustassa!

Kylvin siihen viime viikolla edellisvuonna tehdyn uran kohtaan Cooperin lumensulatusrakeita, toivoen, että tehoaisi myös routaan, ja niinpä olikin tepsinyt. Piha on nyt siitä kohtaa ihan kuiva. Tähän kohtaan, vaikka on eteläseinää, paistaa aurinko vain aamupäivällä, muun ajan se on puiden varjossa. Lumikellojen kasvupaikka kuvan takaosassa on vielä paksun aurauspakan alla, ei mitään toivoa viikkokausiin niiden näkemisestä.


Tämän aamuinen näkymä lintujen ruokintapaikalta löytää vain kolme neljä mustarastasta. Niiden määrä on vähemmän kuin viikko sitten, liekö syy ilmoissa vai paikkaa hallinnoivissa naakoissa, jotka ilmaantuvat kymmenpäisenä parvena hieman myöhemmin määrittämään nokkimisluvat muille.


Sisällä kevätkukat ovat aika kuivaa laatua edelleen, ties kuinka monen vuoden takaa olevia silkkikukkia ja uusia villasukan tekeleitä. Sekä porkkana- että veriappelsiinisukkia on tehtynä yksi kappale, toista puolikastaan odottamassa, kukkavaasia täyttävä vaalea pari jo menossa loppuaan kohti, kun sen toistakin sukkaa on tehty yli kantapään.


Viikko sitten tehtiin lähtöä Lohjalle näihin aikoihin, ja juuri sen aamun täyttikin yllättäen pitkään odotettu toiminta, nimittäin viimein oli TaitoKymenlaakson onnistunut tulla noutamaan tarvitsemiaan kangaspuitaan, jotka olivat olleet hätäsijoituksessa meidän yläkerran hallissa.  Kunhan päivä tästä lämpiää, mennään siivoilemaan ja uudelleen kalustamaan tuo 2 x 2 m kohta oleilualueeksi, kun makuuhuoneissa on niin vaatimattomat istuskelutilat. Sellainen kohta tässä oli aiemminkin, joten palataan vanhaan ja hyväksi havaittuun. Lattiaa pitäisi ehkä hieman ehostaakin, mutta kylmänä aikana se ei onnistu, vaikka lateksimaaleja käyttäisikin.

Kangaspuut eivät olleet alunperinkään toivotut, ne olivat samankokoiset kuin omani, ja olin anellut leveämpiä, peittojen kutomiseen sopivia, mutta nuo sieltä sitten putkahtivat. Käytin siis edelleen omiani, kun niillä sai muutaman sentin leveämpää tulosta kuin lainapuilla. Useita vuosia siis odottivat uutta sijoituspaikkaa. Meidän yläkerta ei ollut sopiva puiden tarjoamiseen muillekaan, kun talvisin on liian kylmää kutomiseen, kun siellä ei ole lämmitystä, ja mahdolliset puiden tarvitsijat puolestaan olisivat olleet juuri talvella joutavampia kudonnan oppimiseen.

Autotalliin sijoitetuista luomapuista sain sen sijaan tehtyä samalla kaupat. Ne ovat nyt omat, joten perikunnalla ei ole huolia niiden palautusten suhteen. Ja nehän ovatkin olleet koko ajan tarpeelliset! Kohta alankin uutta lointa suunnitella, kun tarkenee. Tallikaan ei ole talvityöpaikka, kun ilmanvaihto on oven alla olevan aukon kautta, eikä ole lämmitystä.