maanantai 24. syyskuuta 2018

Pimeämmälle vuosipuolikkaalle taas jouduttiin

Amppelikasviksi kesäkuun lopulla istutettu keltalehtinen suikeroalpi Lysimachia nummularia ehti kasvattaa loppukesän aikana melkein metriset riipukset. Jos kesää vielä jatkuisi, niin varmaan maassa asti olisi, lähtökohta on noin pääni korkeudella. Seuraa tekee punakukkainen japanin- eli miljoonakello.
Saman lajin violettikukkaiset amppelit tulivat naapurista loppusyksyksi nauttimaan etelän auringosta, mutta riippumispaikat ovat meillä vähissä ja nämä tarvitsevat sateensuojan pysyäkseen kauniina, joten kököttävät nyt alimmalla rapulla, johon sadekatos yltää päälle.

Eilen oli syyspäivätasaus, yö alkaa voittaa päiväpuolen pituudessa. Toki nyt ollaan 12 tunnin valoisassa ajassa, mutta kun kummastakin reunasta hävitään pimeälle joka päivä muutama minuutti, niin talvipäivänseisaukseen eli joulukuun 20 päivän nurkilla olevaan hetkeen mennessä on menetetty yli puolet tuosta 12 tunnista etelä-Suomessakin, puhumattakaan nyt pohjoisemmista leveyksistä, joita kutsuu kaamos.
Ensimmäisenä ehtivät syksyilmeeseen koreansyreenit, joiden lehdet alkavat vaihtua keltaiseen jo syyskuun alussa. Taaempi oikealla on jo ehtinyt pudottaa lähes kaiken...
Kohta on se kellojen kääntökin talviajalle. Siitä käydään nyt kovasti keskustelua, kun ihmiset ovat kyllästyneet jatkuvaan viisarien veivaamiseen tai aikojen asettamiseen ja haluaisivat pysyvän ajan. Se, kumpi valitaan, ei ole ihan pikkujuttu; keväällä niille, joille aamu-unet ovat tärkeitä, syksyllä niille, joiden mielestä parhaat mahdollisuudet iltapäivän ja illan ulkoiluun sipaistaan kerralla roskakoriin pitkäksi aikaa. Jopa EU:kin on ehtinyt ottaa kantaa asiaan, ja kohta saadaan valita, mitä kellonaikaa halutaan soveltaa jatkossa.
Yläkerran itäpuolen ikkunat antavat hyvin kuvaa naapureiden latvuksista.
Viime aikoina on ilmaantunut omasta mielestäni kovin ilahduttavasti kannatusta pysyvään kesäaikaan siirtymiseksi. Eihän se tosin ole kuin kertaluontoinen tapaus, ei se ketään pysyvästi suista radaltaan. Vuorokaudet kumminkin ovat saman mittaisia kuin ennenkin, ja kunkin valittavaksi jää, milloin nukkuu tai viettää aikaansa. Voihan olla niinkin, että pyhistä työajoista klo 7 ja 16 välillä vähitellen joustetaan? Ihmisten pimeän stressiä on paljon tutkittu ja monet suosittavat pahimmalla pimeällä ajalla lyhempiä koulu- ja työpäiviä.

Vaahteroilla oli viikonvaihteessa vallinneiden myrskytuulisten päivien avustamana siementen kylvöajat, joka paikka on täynnä neniä, porrasmatotkin on saanut ravistella päivittäin kuormastaan. Kuvassa on autotallin ja talon välisellä polulla oleva itsenäinen amppeliorvokkien kylväymä, siihen on tullut lähes päivittäin uusia yksilöitä kukkaan.

Kesälämpimät ovat jatkuneet aina näihin päiviin asti lähes keskeytyksettä, halloista ei ole ollut tietoakaan. Kummasti hurrikaanikausi Atlantilla vain saa matalapaineiden radat valahtamaan niin, että ilmat viilenevät ja syksy tulee tekemään tehtäviään. Paljon olisi kyllä ruohonleikkurin lykkimistä, heinän sirpityksiä tai puuntaimien raivauksia strategisista kohdista tehtävänä, mutta pahimpiin puskiin en ole mennyt, kun on vaaraa pistimiensä kanssa uhkaavista pesänvartijoista kimalaisista ja ampiaisista. Jos ilmat jäävät alle +10 asteen, voisi jo kohta sellaisiakin hommia harkita.

Useimpina vuosina tuomi on ennättänyt syyskuun loppupuolella jo kellastua ja lehdetkin reilusti harveta. Siitä ei vielä ole tietoa, puiden alla on keskipäivällä vielä kovin pimeää.
Kyllä olen ollut iloinen niistä pihalaatoista, jotka sain aseteltua kuukausi sitten paikoilleen! Ovathan ne nyt mukavat, mutta ennenkaikkea se oli voitto itsestä. En oikein loppuun asti edes uskonut, että siitä selviäisin noinkin helpolla. Onneksi maltoin tehdä vähän kerrallaan, ensimmäistä kertaa elämässä. Olen jo miettinyt uusia istutuksiakin, yksi syyshortensia on hankittu sen lehtikuusenkaadon runteleman vanhan korvikkeeksi, kunhan puuaines tulee korjatuksi sijoiltaan.

Elsan vaaleanpunainen syysasteri avasi eilen muutaman kukan, kohta on puska täynnä! Taustalla makaa vielä joku viikko sitten kaadettu lehtikuusi, ei ole vielä korjaajilla ollut sopivaa aikaa. Onneksi, sillä asteri saisi varmaan melkoista kyytiä , koska puunrungon kappaleiden suunta on etelään päin eli kukan yli...
Nyt olisi tavallisia syyshommia, kuten pihakalusteiden pois siirtoja ja ruukkuistutuksien vaihtoa, mutta kiirettä ei ole. Jokunen huonekasvi jo haki paikkansa sisällä, se tietää sitä, että niiden käytettäväksi aiottuja kohtia pitää ennakkoon perusteellisemmin siivota, ettei sitten (imurointeja lukuunottamatta) ehkä "nuohotakaan" ennenkuin kevätpuolella seuraavan kerran.

Oranssikeltano on ilahduttanut rinnerapun kivien välissä siellä sun täällä koko kesän. Nyt ollaan jo melkein alapäässä, vain pari askelmaa enää.  
Syksyn tullen kaupan vihannes- ja juureslokerot pullistelevat tuoreita ja maukkaita vaihtoehtoja ruokailulle. Olen ainakin joka toinen viikko päätynyt paistopussiruokiin, jotka valmistuvat uunissa. Uuden keväällä hankitun hellanuunin sisäpinta pysyy siistinä, eikä tule tiskiä valmistusastiastakaan. Pussin voi panna isompaan muoviastiaan jääkaappihetkien ajaksi. Niinpä ruokaa ei tarvitse valmistaa joka päivä, pussista riittää useampi ateriakerta.

Kaikki pienemmiksi paloitellut kasvikset sopivat yhteen toistensa kanssa, suosikkejani ovat porkkanat, perunat ja sipulit, lisäksi on joukkoon päässyt puna- ja raitajuuria, kesäkurpitsaa, kaaleja, palsternakkaa, omenia ja päärynöitä, mitä nyt kulloinkin. Varsinkin omenan lisäys antaa ihanaa raikkautta pussin sisältöön.

Ennen pussin sulkemista lisätään mausteet, varsinkin Herbamare ja kuivatut yrtit sekä hieman öljyä. Ja kun pussi on kiinni, sisältöä pyöritellään niin, että öljyt ja mausteet saavuttavat kaikki kasvikset. Tuote on hyvää sellaisenaankin, mutta tietysti vuohen- tai sinihomejuusto tekevät ruokahetkestä monipuolisemman.

Vaihdoin viime viikon lopulla postilaatikon istutukseen jo jonkun kanervan noiden valkoisten "ikikukkien" seuraksi.
On vietetty aikaa Tellan kanssa koko syyskuu, sekin on kovasti rauhoittanut tahtia. Laitoin toki toisen niistä jäljellä olevista valmiista saaliloimesta puuhun työstettäväksi, ja kyllä se tässä kuussa tuleekin kudotuksi. Tellan kanssa kipuamme yläkertaan 2-3 kertaa päivässä pikku toviksi, sillä se työ on edennyt. Ehkä sitten lokakuussa se viimeinen loimi? Sekin on onneksi lyhyempi, vain hieman yli 10 metrin mittainen. Kudelankoja on pitänyt hieman haalia lisää, olen muutaman kerran jo tehnyt verkkokaupan ostoksia, jota alkuun ensin kovasti vierastin.

Valkoinen sinisade vietti talven naapurin maakellarissa, ja sinne se vielä ensi talveksikin menee asumaan. Ruukku oli koko kesän timanttituijan antaman suojan takana, josta köynnös kovasti tykkäsi. Juurella kasvava jalohortensia sen sijaan olisi ehkä kasvanut joutuisammin, jos aurinkoa olisi ollut enemmän, mutta ei sekään mikään paahdekasvi ole. Yhteinen talvimatka molemmilla tiedossa...
Mietin, että mikä siinä saalityössä niin kovasti innostaa. Mutta siinähän on niin monta erillistä vaihetta. Jokainen on oma lukunsa, kuin itsenäinen projekti. Ensinnähän pitää saada hankituksi edullisia, mutta mieleisiä lankoja. Se perustuu sattumaan ja omaan aktiivisuuteen, joten on sama kuin lähtisi metsälle saalista pyytämään, välillä onnistuu ja lankamäärä karttuu. Tehtaanmyymälät ja loppuunmyyjät ovat tietysti suosikkeja. Aiemmin, kun itse värjäsin lankoja, prosessi oli siltä kohtaa erilainen, paljon työteliäämpi, ja lopputuloksessa riitti aina ihmettelemistä.

Puutarhan lehtikuusten alla on varmasti lehtikuusentatteja, kuten nämä. Nykyisin kyllä mesisienet vievät voiton kirkkaasti muista sienistä.
No, sitten kun lankoja on, pitää tietysti sovitella, mitä laatuja ja värejä ja malleja voisi ajatella sommitella yhteen. Siinä kuluu aika virkeästi lankoja katsellen ja tuumaillen. Usein on pöydän täysi erilaisia isompia ja pienempiä eriä lankoja. Jos langat ovat kovasti eri vahvuisia, niin se sanelee joko loimeen tai kuteisiin omia näkökulmia, työstä tulee kiinnostavampi, kun pitää pähkäillä. En voi kuvitella, että etsisin jostain mallilehdestä ohjeen, jota alkaisin noudattaa, sehän on sama, kuin jättäisi ruoasta kaikki mausteet pois.

Tämän meneillään olevan loimen tein viime syksynä, siinä loimi on melko punavoittoinen, vain pari vihervänharmaata leveämpää raitaa ja muutamia mustia ja valkoisia kapeampia. Tässä loimessa on aika ohuita lankoja, 5 sentille, ja kutoessa värikkäämmät ovat paksumpia, niiden väliin tulee ohuempaa kudetta ns. pohjalangaksi.
Punaiset loimilangat olivat mielestäni liian tummia, joten luodessa jokaisen punaisen langan vieressä seuraava on oranssinen Aloevera Nalle, joka heleyttää lopputulosta. Samaan tähtää se, että kudottaessa on käytössä kolme eri punaisen sävyä.
Tämä saali matkusti ulkomaille melkein heti valmistuttuaan, mutta kun lointa oli vielä neljään muuhun, olen tehnyt aika lailla samanlaisia Iitin punaisia kuvatäkkejä muistelevia saaleja kaikki loput. Viimeinen on nyt teon alla.
Loimen luominen on myös oma lyhyt ja kiihkeä osaprojekti, päivän tai kaksi kestävä, ja sinä aikana ei oikeastaan paljon voi muuta olla ajatuksissa, vaikka teenkin muistiinpanoja sekä ennakkoon että luomistyön aikana ollakseni varma tavoitteista. Monesti loimi juoksee 50 g.n pikkukeriltä, joten tuon tuosta joutuu jatkamaan jotakuta neljästä yhtaikaa luotavasta loimilangasta, niitä pitää kutakin pystyä seuraamaan yhtaikaa työn aikana. Koska osa on valmiiksi kerillä, niin muutkin langat pitää keriä, että niiden juoksevuus luomapuulle olisi suurin piirtein saman kireysasteen luokkaa. Pidän kerät ämpäreissä, joissa ne aika hyvin pysyvätkin eivätkä likaannu autotallin lattian mahdollisista lisukkeista...  Joskus suunnittelemani luontijärjestys muuttuu työn aikana, kun tehtyä tulosta siinä koko ajan arvioi, ja silloinhan siihen voi vaikuttaa!

Työ huipentuu kudontasessioon, joka vie yleensä muutamia viikkoja. Enpä ole kuitenkaan koskaan vielä kyllästynyt siihen, varsinkin kun saalityö ei vaadi voimaa sen enempää kuin jos orkesteria johtaisi hyssyttelytahtiin.Tarkkana pitää tietysti olla, ja purkamistakin joutuu tekemään, jos ajatus lipsahtaa.

Alapuutarhalla naapurin rajalla lehtikuusikin on vielä tumman vihreä. Se sai luopua viimeisen kalenterivuoden aikana monista alaoksistaan, ja nyt näkyy paremmin suomentatar- ja röyhytatarsaarekkeet, kun oksat eivät peitä.

maanantai 10. syyskuuta 2018

Peisistratos - mitä kummaa?


Ihan lähimenneisyyttä edustaa ensin tämä kuva, jossa Elsa-hopeakuusen tyvi. Se istutettiin kukkapenkkiin  Elsan 70-vuotispäivien merkeissä 1976, jonka penkin Elsa ja Tatu olivat tehneet yhdessä noin kymmenen vuotta aiemmin eli 1960-luvun puolivälissä. Kukkapenkistä on jäljellä vielä kohouma ja muistona 1960-luvulta kasvava neilikkaruusu. Tekstin lopussa on yhtymäkohtia 1960-luvulle.
Jostain menneisyyden hämärästä, varmaan 1950-luvulta lipui lauantaina muistikupla, jossa kirkkaana vain tuo otsikon kreikkalainen etunimi. En löydä muuta syytä, kuin että kupla oli vain päättänyt putkahtaa esiin. Syyllinen melkein 100% varmuudella oli historiankirja, koska latinankielen tunneilla puhuttiin aika visusti vain roomalaisista etunimistä. Mutta kun latinan oppimäärään kuului Caesarin muistelmia, niin tietysti tuollainen silloisen mahti-Rooman pullistelevan alusmaan Ateenan päämieskin on voinut tulla mainituksi.

Tänä aamuna oli sitten pakko kaivaa googlen kanssa koko Peisistratos esille menneisyydestään, runsaat 500 eKr elänyt henkilö. Hänet mainitaan ensinnäkin Hippokrateen pojaksi, joka pappa on mainittu myös lääketieteen isäksi. Peisistratos esittäytyy urallaan nykykäsityksen mukaan köyhää kansaa edustaneeksi vallantavoittelijaksi, joka putkahti pintaan vallanpitäjäksi useita kertoja, vaikka hänet aina välillä ohjattiin takaisin nurkkaansa, milloin vuorille paimenien joukkoon, milloin peräti maanpakoon. Häntä pidetään kuitenkin yhtenä antiikin Kreikan seitsemästä viisaasta, sillä hänen toimeksiannostaan tehtiin ensimmäinen virallinen versio Iliaasta ja Odysseiasta, joka siihen asti oli ollut vain suullista perimätietoa.

Nykyisin politiikassa on kovin suuri meriitti, jos nostaa köyhän kansan asioita esiin ja haluaa olla heidän hyvinvointinsa parantaja. Mutta 1950-luvun historiankirjassa? Silloin ei vielä ollut Veikko Vennamon aikakaan, sillä Pientalonpoikien puolue taidettiin perustaa vasta 1959. On ehkä ollutkin niin, että kaikki antiikin valtioiden vaiheet olivat se perusta, jossa Suomen silloinen historianopetus lepäsi ja kaikki esiintuleva oli tarpeellista mainita.

Muistan aikoinaan kovasti kummeksuneeni historiantuntien sisältöä. Oma lukunsa oli tietysti keskikoulun historiankursseista vastannut Karoliina Moilanen, jonka despoottinen asenne oppilaisiin jäi päällimmäiseksi muistoksi, mutta sekin, mitä opimme, oli pitkään täysin merkityksetöntä ja ulkoaoppimisen harjoittelua. Kirjojen sivuilla vilahteli kuvia kipsipäisistä miehistä esittämässä kerrottuja henkilöitä

Paremmaksi ei muuttunut lukion aikanakaan Lahden yhteiskoulussa, jossa rehtori Aarne Rautiainen opetti myös lukion historian kurssin. Muistettava asiamäärä paisui suunnattomasti, kun Aarne oli sitä mieltä, että saadakseen kiitettävän tuli opiskella myös Lahden kirjaston lukusalissa salilainaan saatavana olevan kirjasarjan Grimbergin kansojen historian teokset, taustaksi, kuten hän sanoi. Olihan sitä aikaa iltaisin, kun asuin kortteerissa eli vuokralla arkipäivien ajan, ei siis ollut perheen kotitöitä odottamassa.
Aarne suositti lukemaan ja oppimaan myös kirjasarjan Fridellin Kulttuurihistoria, mutta koska kulttuuri silloin ja nykyisinkin halutaan ymmärtää vain hengenviljelyn asiana (eikä fyysisenä viljelynä, jota latinankielinen kantasana on alkuperäisesti yksinomaan tarkoittanut), olen ehkä sysännyt Fridellin silloin manjana-osastoon, johon tutustutaan paremmalla ajalla...

Meni vuosia lukion jälkeen, etten halunnut kuulla sanaakaan historiasta, mutta jotakin tietysti oli pakko sieltä puoleltakin kaivaa, jos ei muuta, niin kasvatusopin opinnoissa. Vasta kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin 1980-luvulla innostuin taloushistoriasta, kun huomasin, että lähihistorian vaiheet olivat aika lailla avainasemassa selittämään tiettyjen kasvien levinneisyyden syitä. Jopa ostin moniosaisen taloushistorian kirjasarjankin, vaikkei ollut edes väripainatuskuvia. En usko, että Peisistratoksella oli mitään osaa siinä teoksessa.

Mutta lähihistoriahan olikin kokonaan pimennossa kauan historian opetuksessa, muistaakseni meidän oppimäärissämme tuskin oli ensimmäistä maailmansotaakaan vielä, vaan sisällöt loppuivat Napoleoniin tai taloudellisen kehityksen askeliin teollistumisen tiellä.

Tällä hetkellä, kun olen kuullut, millä lailla oppisisältöjä tuotetaan Koraanin avulla kouluihin, en enää ihmettele mitään, edes kreikkalaisia tarinoita eurooppalaisessa koulujärjestelmässä.

Tuskinpa Peisistratoksen nimen esiin ponnahtamisella on yhtymäkohtia Suomen valtiollisen elämän vaiheisiin kuitenkaan. Sattui nimittäin viime viikolla niin, että Timo, tuttu Lyöttilästä soitteli ihmeissään, kun hänen naapurinsa pöydälle oli ilmaantunut 1940-luvulta peräisin oleva kasvikokoelma herbaariokansissa. Nimilapuista löytyi tallettajakin, Sirkka Kuusisto, ja niinpä Timo sai mieleensä minut, jonka kouluajan alku myös osui tuolle vuosikymmenelle.

Totta kai muistin Sirkan, joka tuli Radansuusta osaksi koululaisten pyöräreisuja Iitin vasta perustettuun yhteiskouluun. Sirkka oli muistaakseni syntynyt 1935. Meiltä päin lähti liuta poikia, ja siinä edustin yksin tyttökansaa, joten Sirkka seisoi pyörineen mäen päällä niin kauan, kunnes minäkin joukon hännillä nousin Siukosen mäen ylös ja tavattiin. Odotellessaan Sirkka näytti ajaneen pientä ympyrää maantiessa, sen näki niistä pyöränjäljistä. Aloimme molemmat samalla ensimmäisellä luokalla syksyllä 1947.

Sen ajan oppikoululaisen kesätöitä oli kasvienkeruu, heti ensimmäisenä kesänä 1948 oli tehtävä 30 kasvin kokoelma ja muina kesinä siihen lisää 50 jokaisena vuonna, eli yhteensä tuli jokaisen koota 180 lähiympäristön kasvin kokoelma keskikoulun oppimäärää varten. Sirkka ei kuitenkaan onnistunut muiden aineiden, muistaakseni kielten opiskelussa, joten hän ei koskaan suorittanut keskikoulua, vaan joutui eroamaan ja luultavasti palaamaan jollekin kansakoulun ylemmän luokan tai ns. jatkoluokkien oppilaaksi.

Tapasimme Sirkan kanssa sitten paria vuotta myöhemmin ollessamme keittiöapulaisina Radansuun Lomakodissa, jonne uskalsin hakea töihin, kun Sirkkakin oli. Siellä oli myös hänen äitinsä, joka tienasi perheen elantoa, sotaleski kun oli, tekemällä leipomiset ja pyykinpesut tälle työnantajalle. Pyykin huuhtomiseen laiturilla Kerttu-äiti tarvitsi apujoukkoja, joten keittiötytöt pääsivät siihen hommaan, keskimäärin pari kertaa viikossa. Muuten nähtiin päivittäin ruokatauoilla.

Jokunen kesä, ehkä 2-3 kuluikin sitten lomakodin kesähommissa, vaikkei siellä palkka ollut juuri mitään. Mutta niillä säästöillä sai kuitenkin kengät ja sadetakin, joita ilman ei voinut olla! Sirkka oli sopuisa työtoveri, mutta emme olleet ainoita, kun kestittäviä ja majoitettavia oli yleensä kymmeniä. Lahdesta asti saattoi tulla koululaisia kesätöihin Radansuuhun.

Elämä kuljetti minut kuitenkin pian Lahteen lukiokouluun ja siitä Pielavedelle opettajaksi, Sirkka jäi elämään kotikyläänsä. Myöhemmin kuulin kuitenkin, että hän oli naimisissa Lyöttilässä, saanut jo pojankin. Seuraavan kerran kuultu tieto Sirkasta olikin, että hän oli saanut paikan kirkkomaalta, sillä hänen perimänsä oli hauras tai muuten kestämätön valtimorakenteen osalta aivojen alueella. Siitä saattaa olla yli puoli vuosisataa, en taida tietää vuosilukua, mutta hämärä käsitys on, että Sirkka oli 31-vuotias kuollessaan, joten se saattoi tapahtua 1966. Itselläni oli niihin aikoihin opiskeluajat Helsingissä meneillään.

Nyt tuntuu siltä, että aivoni ovat askarrelleet minun siitä tietämättä tarkastellen niitä muistiaineksia, mitä kaaliin keräytyi noina menneinä aikoina. Joskus lähitulevaisuudessa muistan ehkä enemmänkin, sillä tuo herbaario ehkä tulee meille olemaan.