Jo on joulu siirtynyt muistojen joukkoon, pyykkikone pannaan tänään töihin selvittelemään tekemättömiä hommia sillä saralla. Annin (ja Oskun) toivomuksista blogipostaus täyttyy nyt mummulan joulun kuvista, kun he eivät ehtineet tämän vuoden lopulla käymään. Pukinkontista paljastui tällä kertaa aivan erikoisia yllätyksiä!
Vanha tv-paikka jäi nyt vapaaksi työtasoksi ruokapöydän lähelle. |
Samalla kun uusi TV pantiin töihin, tuli vanha kattoantenni tarpeettomaksi, sillä lähetyksiä katsellaan nyt Kyläkuidun kaapelin kautta. Ollaan tässä suhteessa etuajassa, sillä tv-lähetys muuttuu 2020 niin, että vanha antenni ei enää kelpaa. Tällainen seutunetti- vaihtoehto ei kyllä ollut ihan helppo yhtälö ratkaistavaksi, onneksi ei tarvinnut sitä itse keksiä! Kiitokset Helenalle, joka johti ja älysi neuvojan puheista jotakin oleellista, ja kiitokset Hamedille, joka toimi, laittoipa vielä taulutkin paikoilleen peräseinälle, kunhan oli ensin korjannut käymättömäksi herenneen seinäkellon...
Ne ovat ns. sarjapöytiä, jotka mahtuvat myös säilytettäviksi päällekkäin. Päivi muisteli, että ehkä Sotkasta hankittu. Väri on lähes sama kuin tuossa Tatun kaapissa, kirsikka. Taaemman sarjapöydän jalka kaipaa Hamed-tohtoria...
Kalenterissa lukee Viattomien lasten päivä, jolla taisi joskus ammoin olla se syy, kun kuningas Herodeksen sotilaat toimittivat pikkupoikien ryhmässä joukkosurman. Suomessa sillä päivällä oli myös aika synkeä kaiku, silloin jaettiin kunnan huutolaislapset seuraavaksi vuodeksi vähiten tarjonneille. Äitini isä Mikko Vihtori Jansson Tammelasta oli veljinensä yksi tällaisista lapsista.
Kuntajärjestelmä ei ole kovin vanha, vasta 1800-luvulta, joten sitä ennen vain suku tai naapurit huolehtivat vanhempien hoivaa vailla olevista lapsista. Kuntajärjestelmän tultua huutolaislapsen (=lapsityövoimaa) voivat ottaa nyt muutkin, sillä maksu annettiin kunnan kassasta sille, joka vähimmällä rahalla suostui lasta huoltamaan. Samassa tilaisuudessa voitiin kaupata myös vammaisia tai vanhuksiakin.
Karmea kohtalo, synkeimpään vuodenaikaan vielä. Siihen aikaan, 1800-luvun loppupuoliskolla Suomen suuriruhtinaskunnassa oli vaikea olla, kun oli ns. nälkävuosia. Mikko Vihtori ei kauan jaksanut nukkavieruja oloja, vaan lähti karkuun sijoitustalostaan, jonne veli kuitenkin jäi. Mikko kävellä lampsi Hämeenlinnantietä, kunnes tuli väsymys tien varressa olevan Mustialan maatalousoppilaitoksen kohdalla, jonne hän meni kysymään yösijaa.
Kävikin niin, että hän sai jäädä puutarhurin apulaiseksi. Kuinka asia virallisesti hoidettiin vai hoidettiinko, sitä en tiedä enkä osaa edes arvata. Vuosia siinä paikassa kuitenkin kului, ja 15-vuotiaana hänet katsottiin itse-toimeentulevaksi, ja poika muutti Helsinkiin. Mikko Vihtori ilmestyy Nurmijärven Uudenkartanon puutarhuriksi ja isoäitini Henrika Sofian aviomieheksi leskimiehenä, jolla oli omia lapsia huollettavana. Joskus 1890-luvun alkuvuosina, sillä vanhin heidän yhteisistä lapsistaan, enon Bernhard Nurmi syntyi 1894. Äitini Elsa oli pesueen 10. lapsi, syntyi 1906.