Välipäivien viettoa

Joulu kului Helenan, Hamedin ja tietysti Tellan seurassa. Välillä tuvassa, välillä lumitöissä. Milloin pikku puuhastelua, milloin ei. Kaupan valmisruoat ovat tehneet joulunvietosta kovin helppoa!

Peräseinän valtiaaksi kuoriutui pakkauslaatikosta entistä melkoisesti kookkaampi TV, jolle ei oikein muuta paikkaa tiloista löytynyt. Entinen pieni oli mahtunut upotettuna keittiön ylä- ja alakaappien väliseen tilaan. Tiukalla mittauksella ja romppeiden siirtelyllä jo ennakkoon saatiin tehtyä sopiva kolo tähän oven viereiseen alkovitilaan, jossa minun ensimmäinen muistoni oli lasten kerrossänky. Sen häivyttyä 1950-luvun alussa paikkaa täytti hetekanpuolikas, jossa Tatulla oli nukkumasija, hän valvoi iltaisin paperitöiden kanssa usein myöhään, joten pikkulapset saivat mennä Elsan seuraksi makuuhuoneeseen. Ainoa hyvä pöytä karttojen piirtämiseen oli nimittäin ruokapöytä, ja se oli vapaa vasta, kun lapset olivat menneet nukkumatin maille. Sittemmin, 1970-luvulla hetekan paikan sai vuodesohva. Paikka oli kyllä niin kapea, ettei jalkalistoja enää mahtunut. Se pieneni kuitenkin 2005 tehdyssä tuvan peruskorjauksessa vielä sen verran, ettei tilaa ole sängyn tai sohvan leveydelle, 190 cm enää.

Jo on joulu siirtynyt muistojen joukkoon, pyykkikone pannaan tänään töihin selvittelemään tekemättömiä hommia sillä saralla. Annin (ja Oskun) toivomuksista blogipostaus täyttyy nyt mummulan joulun kuvista, kun he eivät ehtineet tämän vuoden lopulla käymään. Pukinkontista paljastui tällä kertaa aivan erikoisia yllätyksiä!

Vanha tv-paikka jäi nyt vapaaksi työtasoksi ruokapöydän lähelle.

Samalla kun uusi TV pantiin töihin, tuli vanha kattoantenni tarpeettomaksi, sillä lähetyksiä katsellaan nyt Kyläkuidun kaapelin kautta. Ollaan tässä suhteessa etuajassa, sillä tv-lähetys muuttuu 2020 niin, että vanha antenni ei enää kelpaa. Tällainen seutunetti- vaihtoehto ei kyllä ollut ihan helppo yhtälö ratkaistavaksi, onneksi ei tarvinnut sitä itse keksiä! Kiitokset Helenalle, joka johti ja älysi neuvojan puheista jotakin oleellista, ja kiitokset Hamedille, joka toimi, laittoipa vielä taulutkin paikoilleen peräseinälle, kunhan oli ensin korjannut käymättömäksi herenneen seinäkellon...

Sohvat ajautuivat ruokapöydän tienoilta nyt pari metriä etelään, ja työpöytäni puolestaan siirtyi sinne pohjoisen päädyn suuntaan, niin pitkälle kuin seinästä tulevat kaapelit antoivat myöten. Samalla vanhempiemme viipurilaispiironki siirtyi sille kohdalle, joka sillä oli vielä 1980-luvun alkaessa, heidän aikanaan.

Silloin ennen tuvan remonttia 2005 jääkaappi ja pakastin olivat eteisen laajennusosan puolella, ja tällä kohdin oli TV-tasona sama huonekalu kuin nytkin tv:n alla on eli Tatun arkistokaappi. Se oli aikoinaan maanviljelysseuran eli työnantajan omistuksessa, mutta vanhemmat ostivat sen, kun Uudenmaan läänin maanviljelysseuran toiminta ja Tatun työpaikka Iitissä lakkasi uusien läänien perustamisen ym. intressien seurauksena.

Katsaus vielä makuuhuoneen puolellekin

Entisellä lastensängyn paikalla makuuhuoneessa on nyt Tatun kirjoituspöytä ja oma tuomiseni, pieni arkkupakastin. Nuo koneet ovat nykyisin niin hiljaisia, ettei kenenkään unta häiritse, toisin kuin 1960-luvulla oli ollut. Tällä kohdin oli vielä 1960-luvulla Helenankin nukkumapaikka, kun hän oli mummulassa hoitolapsena 1964-65, varsinkin talviajat.

Makuuhuoneen sänky on nyt samassa kohdassa kuin Elsan aikoihin. Kukkien alla oleva ompelupöytä on Elsan peruja, mitä nyt jalkojen kiinnityksiä on jouduttu tarkistamaan. Se on laadultaan ns. koululaisen työpöytä 1970-luvulta.

Joulupaketista löytyi myös hienoja käsitöitä Raija S:n loistokasta työtä. Kintaiden selkäpuolella on karjalankirjonnan tapaan tehtyjä kuvioita, joihin tykästyin 1960-luvun alussa. Mistäköhän Raija senkin voi arvata? Tuo joulutähti ei kyllä koskaan mene pannulapuksi, se tulee joulukoristeeksi!

Päivin muuttokuormaan mahtumattomat pikkupöydät löysivät eilen illalla tilaa sohvaryhmästä:

Ne ovat ns. sarjapöytiä, jotka mahtuvat myös säilytettäviksi päällekkäin. Päivi muisteli, että ehkä Sotkasta hankittu. Väri on lähes sama kuin tuossa Tatun kaapissa, kirsikka. Taaemman sarjapöydän jalka kaipaa Hamed-tohtoria...

Kalenterissa lukee Viattomien lasten päivä, jolla taisi joskus ammoin olla se syy, kun kuningas Herodeksen sotilaat toimittivat pikkupoikien ryhmässä joukkosurman. Suomessa sillä päivällä oli myös aika synkeä kaiku, silloin jaettiin kunnan huutolaislapset seuraavaksi vuodeksi vähiten tarjonneille. Äitini isä Mikko Vihtori Jansson Tammelasta oli veljinensä yksi tällaisista lapsista.

Kuntajärjestelmä ei ole kovin vanha, vasta 1800-luvulta, joten sitä ennen vain suku tai naapurit huolehtivat vanhempien hoivaa vailla olevista lapsista. Kuntajärjestelmän tultua huutolaislapsen (=lapsityövoimaa) voivat ottaa nyt muutkin, sillä maksu annettiin kunnan kassasta sille, joka vähimmällä rahalla suostui lasta huoltamaan. Samassa tilaisuudessa voitiin kaupata myös vammaisia tai vanhuksiakin.

Karmea kohtalo, synkeimpään vuodenaikaan vielä. Siihen aikaan, 1800-luvun loppupuoliskolla Suomen suuriruhtinaskunnassa oli vaikea olla, kun oli ns. nälkävuosia. Mikko Vihtori ei kauan jaksanut nukkavieruja oloja, vaan lähti karkuun sijoitustalostaan, jonne veli kuitenkin jäi. Mikko kävellä lampsi Hämeenlinnantietä, kunnes tuli väsymys tien varressa olevan Mustialan maatalousoppilaitoksen kohdalla, jonne hän meni kysymään yösijaa.

Kävikin niin, että hän sai jäädä puutarhurin apulaiseksi. Kuinka asia virallisesti hoidettiin vai hoidettiinko, sitä en tiedä enkä osaa edes arvata. Vuosia siinä paikassa kuitenkin kului, ja 15-vuotiaana hänet katsottiin itse-toimeentulevaksi, ja poika muutti Helsinkiin. Mikko Vihtori ilmestyy Nurmijärven Uudenkartanon puutarhuriksi ja isoäitini Henrika Sofian aviomieheksi leskimiehenä, jolla oli omia lapsia huollettavana. Joskus 1890-luvun alkuvuosina, sillä vanhin heidän yhteisistä lapsistaan, enon Bernhard Nurmi syntyi 1894. Äitini Elsa oli pesueen 10. lapsi, syntyi 1906.