Elämää Iitin kirkolla 1940-luvun tienoilla

Kirkonkylä oli ollut pitkään pitäjän keskus, mutta rautatien tultua 1860-luvun lopulla Kausalan aseman seutu alkoi kasvaa, ja kohta hiljan perustettu kunnanhallinto ja tärkeimmät palvelut olivat muuttaneet Kausalaan. Kirkonkylälle alkoi 1900-luvun alkukymmeninä lähiöaika (suburb-), jolle oli ominaista kirkko ja hautausmaat, seurakunnan elämään liittyvät rakennukset, viranhaltijain asumukset ja viikonloppuihin keskittyvä liikenne.
Oli siis kirkko, komea pappila ja kanttorila eli Lepola, jossa asui leski Alina Tervola aikuisine lapsineen. (Sakari-poika hankki vuosikymmenen alussa kuorma-auton, jonka nokalle meidän kodin pikkulapset kiipesivät valokuvausta varten!) Talon toisessa päässä asui rovasti Kivisen perhettä, joka väliin oli lähetysmatkoilla maailmalla. Kanttori Siukonen asui Radansuussa, suntio Salonen asui Niskaporttia vastapäätä. Diakonissan koti oli kirkolla Kausalantien varressa.

Hänen lisäkseen sairaille antoivat pika-apua eläkkeellä olevat sairaanhoitaja-neidit Manelius ja Matinlassi, joiden taloa asustivat myöhemmin mm. Latut. Lääkärit ja sairaala tietysti olivat Kausalassa. Kulkutautisairaala oli erikseen, jonne tulirokkoiset kyydittiin. Selkeästi Radansuun kylän puolella olivat kunnanhallintoon kuuluvat kunnalliskoti ja B-mielisairaala. Kylässämme 1800-luvulta toiminut viljamakasiini taisi olla viimeisiä vuosiaan siinä työssä, koska jo 1950-luvulla alettiin siihen puuhata museota.

Salon kahvila oli entinen kestikievari, siinä oli postitoimisto ja linja-autojen pysähdyspaikka, pahimmassa maantien mutkassa. Tiemme on ikivanha Savon valtatie, joka sai alkupisteensä etelärannikolta, ehkäpä Loviisasta ja kulki Elimäen kirkonkylän kautta Kausalaan ja edelleen toiselle Salpausselälle, Jaalaan. Liikenne hoitui Kymen ylitse käsikäyttöistä lossia soutaen. Radan rakentamisen aikaan vakiintui myös Kouvolaa, Kausalaa ja Lahtea yhdistävä maantie, joka noudatteli suurin piirtein radan linjausta.

Kirkonkylän koulun luota erkani maantie Lyöttilään ja siitä Kuusankoskelle, sillä liikkui Heinola-Kouvola -linja-autovuoroja, joita pohjois-Iitin väki tarvitsi Kausalassa asioidessa. Kirkolla oli odoteltava Kausalaan meneviä autoja. Siksi ajaksi paikka löytyi Salon kahvilasta, jossa toimi myös leipomo. Oli tuoretta pullansiivua ja pumpernikkeleitä. Ylähautausmaan tienhaarassa olevalla Salolla kestittiin hautajaisvieraita tarvittaessa, sellaista palvelua sai myös Tervolasta ja Oksaselta. Seurakuntatalossa ei ollut silloin muuta keittiötä kuin koulua päin olevan asunnon keittiö, joka oli yksityiskäytössä.

Kylän tilapäisvieraiden oli myös käytävä vessassa eli ulkohuussissa. Huber- säiliöllä varustettuja vesiklosetteja tuli vasta sodan jälkeen kylälle. Isompia ulkokäymälöitä oli seurakuntatalon ja koulun yhteydessä. Lisäksi väki etsiytyi Salon ja Tervolan ulkohuoneeseen. Kun Vesa-Kanteleen Sirkka osti Tervolan talon 1980-luvulla, kävi niin, että eräänä kesäisenä aamuna Sirkka ei päässytkään aamuasioilleen. Ovi oli tiukasti suljettu. Pikkulan sisältä kuului ihan vieraan äänen ilmoitus, että paikka oli varattu. Joku haudallaan asioiva käytti vanhaa maan tapaa. Ylähautausmaalle menijät kulkivat nimittäin monesti Tervolan pihan läpi, he kun ostivat siellä myynnissä olevia kukkia mukaansa haudalle. Ja samalla tulivat muutkin asiat hoidettua.

Kansakoulu oli kylässämme ollut monta kymmentä vuotta, sehän oli ensimmäinen kunnan kouluista. Myös Radansuun lapset kävivät kirkonkylän koulua. Heillä oli pitkä koulumatka, jos asuivat Radansuun toisella laidalla. Polkupyörät olivat oleellinen osa aikuisten kulkuvälineitä, läheskään kaikilla ei ollut hevosta täällä kirkonkylässä, niitä löytyi vain kylän harvoista maalaistaloista. Lapset kulkivat yleensä jalan ja talvisin suksilla tai potkurilla. Seistiin myös reen kannoilla. Yksityisautoja ei kodeissa ollut, käytettiin Laihon tai Laurennon pirssiä.
Isäni asemapaikka maatalousneuvojana oli ilman muuta kirkonkylä, siinä kaikkien linja-auto-reittien risteyskohdalla. Aika usein isän asiakkaat yhdistivät reisujaan niin, että ensin asioitiin meillä aamuseitsemän jälkeen, sitten odoteltiin Kausalaan päin menevää yhteyttä meillä, jos isä-pappa oli kotona. Toisinaan oli aiheena viljely, joskus talousrakennusten piirustuksetkin.

Talonrakentajia ja korjaajia varten oli Niemelän Johanin puuseppäverstas komeine työvälineineen tässä naapurissani. Kylässä oli jo ennen sota-aikaa runsaasti kesäasuntoja, jonne tultiin asumaan Helsingistä, Turusta, Lahdesta, Kouvolasta ja Kotkastakin. Huviloita oli erityisesti kirkon länsipuolisella Brummerin mäellä, ne olivat muistoa täällä aikaisemmin papinvirkaa hoitaneista suvuista. Opettaja Rautin huvila oli makasiininmäellä, opettaja Ruokonen kirkkoa vastapäätä, opettaja Töttermanin huvila osuusliikkeen naapurissa, rautatievirkailija Lehto Salon kahvilan naapurissa, Koposet nykyisen Mullikkamäentien varressa. Urajärven ja Kymijoen rannoillakin oli mökkejä jo varhain.

Kesävieraat toivat tuulahduksen suuremmasta maailmasta, ja kylään juurtui mm. yhteinen juhannusjuhla lauluineen, lipunnostoineen ja Lammaskallion kokkoineen, jonka ohjelmana oli aina piirileikkejä. Punainen linja-auto Helsinkiläinen, ajoi linjalla Helsinki-Kouvola muutamia kertoja päivässä, oranssinkeltainen Helsinki-Mikkeli postiauto pari kertaa. Postiautossa oli vähemmän istuimia, sillä takaosassa oli liikkuva "pikku postitoimisto", jossa postisäkit kulkivat. Laurennon linja-autot alkoivat sodan mentyä ajaa enemmän paikallisvuoroja.

Olihan täällä toki vielä kaksi kauppaa. Lunni ja Lönni, 1800-luvulla maantien vastakkaisilla puolilla olivat kyllä jo muuttuneet historiaksi, mutta Lönnin asemasta pitkässä tiilitalossa piti siirtomaatavaroita tarjoavaa puotiaan Karjalasta tullut Aimo Lehtinen. Aimolla oli vaimona Aino, joka joskus suoritti rokotuksia. Koulua vastapäätä maantien toisella puolen oli Anttilan Alman koti, jonka alakerran oli vuokrannut OTK-lainen Kuusankosken osuusliike. Lisäksi monet maatalot myivät ns. tinkimaitoa, joka käytiin itse hakemassa. Meidän ostoksemme pääosin haettiin osuusliikkeestä. Se ei niinkään johtunut aatteellisuudesta kuin siitä, että Aimo myi toisille paremmin kuin toisille, sitä vikaa ei ollut toisen kaupan Fältin Fiinun palvellessa.

1940-luvulla elettiin ostokorttien aikaa, ja valtio sääteli, kuinka paljon tarvikkeita kukin voi ostaa. Jokaisen omasta kortista leikattiin ostotilanteessa sopivan painon tms. osoittava kuponki irti, ja kuukauden annos saattoi tulla kerralla hankituksi. Myynnissä oli lähinnä ruoanlaittoon tarvittavia aineksia. Tässä kaupassa oli erittäin koristeelliset ikkunat isossa sillin tuoksuisessa takaeteisessä, jota pidettiin varastona. Muistelen, että joku pikkulasi saattoi olla ihan värillinen, kuin kirkossa. Alma itse asui yläkerrassa.

Jauho ym. kuivatavara oli isoissa säkeissä, josta kätevillä alumiinikauhoilla mätettiin pienempiin ruskeisiin pusseihin ostajan määrä. Voi oli meijeriltä tulleena isona könttinä, josta Fiinu veisti asiakkaan palan. Maito oli isoissa tonkissa, ja litran tai puolenlitran mitalla sitä nostettiin asiakkaan hinkkiin. Itsepalvelua ei tietysti ollut, vaan Fiinu sipsutti vilkkaasti tiskin takana, ja puotipaperin kulmalle merkittiin kunkin ostoksen hinta, josta sitten summa sipaistiin tulitikkulaatikon kokoiseksi kassakonekuitiksi kammesta veivaten, jolloin kuului mukava kilahdus.

Kangastavara oli etsittävä Kausalasta Almin tai SOK-kaupan kangasosastosta. Kausalassa oli myös mm. kemikalikauppa, joka myi kaikenlaista hygieniatarviketta ja vaikkapa parfyymeja. Apteekkiasiatkin hoidettiin Kausalassa. Sinne polkaisi pyörällään myös äitini, vaikka se ei taatusti ollut jokapäiväistä, kun perheessä oli paljon pikkulapsia, eikä isä ollut juuri kotona rintamapalvelun tai töittensä takia. Kerran tulivat pommikoneet Kausalaan, ja hädissään Elsa oli sukeltanut apteekin nurkalla olevaan nokkospusikkoon piiloon, kun hälytyssireeni oli pakottanut väet ulos kaupoista. Mahtoiko olla se kuuluisa Kausalan pommitus?

Asioille mennessään Elsa keksi, että saimme hänen poissa ollessaan leikkiä hänen vaatteillaan, leninkejä riippui kaapissa useampiakin, muistona 1930-luvun alkupuolen ajoilta. Prinsessa-leikit tulivat itsestään, kun vaatteet laahasivat maata kävellessä. Pertin roolinimi oli Siiri, Pentin Liisa, kun käytössä oli vain naisten vaatteita! Päähineeksi pitkää tukkaa tuottamaan tuli pyöreä pitsiliina. Leikki ei myöhemmin ollut ollenkaan poikien mieleen, joten Marja-Leenan kanssa kaksin jatkettiin.

Tähän tyhjien talojen maisemaan tuli ennen näkemätön vilkkaus, kun sodan jaloista paenneet kaupunkilaislapset tulivat sukulaistaloihin, ja karjalaiset evakot asutettiin kanta-Suomeen. Inkeriläisiäkin tuli. Jokainen kylän kesämökki ja moni muukin talo sai uusia asukkaita, heitä asui myös kunnalliskodin tiloissa. Omistajille jäi kesätalostaan vain pikku nurkka, jos sitäkään. Tervolaan tuli nuorehko neiti Anna-Liisa, jolla oli kamera! Meidän talossa oli valmiina oikeastaan vain kaksi huonetta, tupa ja kamari, joten evakkoja oli vain muutamana päivänä kesäaikaan. Sumentola-nimisiltä kannakselaisilta jäi meille silloin hoitoon lehmä nimeltä Tella, joka taisi olla pari vuotta alakerran puuliiterissä talvensa, sitten se haettiin pois, kun väki palasi Karjalaan.

Koulun oppilasluku moninkertaistui. Minun ikäluokkaani oli ollut ennestään vain Radansuusta tuleva Kivisen Arvi, mutta nyt tuli siihenkin luokkaan yli puolisenkymmentä uutta. Sodan mentyä rakennettiin paljon uusia koteja sekä karjalaisille maanviljelijöille, jotka saivat pappilan pelloista itselleen tiluksia, että rintamamieslain perusteella maatilkun saaville. Meidänkin kotimme sai viimemainitusta syystä puolisen hehtaaria viljelymaata ja  4 ha:n metsäpalstan. Kesämökkien ja talojen omistajat saivat puolestaan palata entisille asuinsijoilleen.

Kun ruoasta oli pulaa, jokainen pyrki hoitamaan lehmää tai vähintäänkin sikaa tai kanoja. Isäni keksi, että lehmiä voidaan laiduntaa kesäisin yhteisellä alueella, joten pantiin pystyyn yhteislaitumen raivaustalkoot Vanhankartanon- eli nykyiselle Mullikkamäelle. Laidunalueeseen liittyi Kymen rannan rantaniittyä ja lahteen laskeva puro, joten lehmät saivat juodakseen. Mäen rinteissä ja laella olevaa lepikkoa kaadettiin ja kylvettiin laidunheinällä. Lehmät talutettiin kylän läpi aamuin illoin kotinurkille. Koululaiset siihen hyvin kelpasivat. Tuli eksoottisia näkymiä aamu- ja ilta-aikaan linjabiilin kyydissä istujille!
Meille hankittiin separaattori, joka alkoi hurrata aamuin illoin lypsyn jälkeen erottaen kerman ja kurrin toisistaan. Kermasta tehtiin hapattamalla kirnuttavaa ainesta, ja noin kerran viikossa valmistui nyrkinkokoinen annos voita. Pertti oli meillä voimestarina, kun hän pyöritti kirnun kampea muutaman tovin. Loppuosa kermasta oli rasvatonta piimää, jota käytettiin juomana.

Kylään tuli myös uusia käsityöläisiä ja ammatinharjoittajia, kuten karjalainen suutari Pirhonen, joka korjasi kenkämme, ja muurari Korte. Kirvesmies Eetu Laaksonen oli ollut jo ennestään, hänen oma kotinsa oli koko ajan puolitekoinen, kun piti käydä niin ahkeraan muiden koteja tekemässä. Meille tehtiin navetta ensi töiksi sodan mentyä. Siinä oli tila kahdelle lehmälle, parille lampaalle ja kanoille. Tatu oli saanut opin viherrehusta, jolla korvattiin ulkomailta hankittava kallis "väkirehu", ja niinpä navettaan aukeni kaksi luukkua, jotka johtivat AIV-torneihin. Sinne säilöttiin aikaisin niitetty apila, ja säilöaineena käytettiin suolahappoa. Navetan päällä oli lato, jossa oli kuivaheinän varasto.

Sodan mentyä joka kylään perustettiin maamiesseura isäni ollessa puuhamiehenä viran puolesta. Se oli tavallaan kylän yhteinen olohuone, jossa harrastettiin kaikenlaista, kuten annettiin valistusta kiertävien neuvojien toimesta, järjestettiin talvisin tupailtoja ja kesäiltamia, urheilukilpailuja jne. Nähtiin joskus elokuviakin kiertävän neuvojan tullessa suurine koneineen ja keloineen. Kaarlo Lepoluoto oli tämä Helsinkiläisellä tullut neuvoja, ja hänet majoitettiin usein myös meillä.

Näissä tilaisuuksissa myös kesäasukkaat ja muu väki saattoivat kohdata. Osanottajia kilpailuissa oli paljon. Tuotoilla ostettiin urheilukilpailujen palkintoja, lusikoita ja pokaaleja, joten Kausalassakin menestyi parikin kulta- ja kellosepän liikettä. Nyt ei ole yhtään. Yhteiset harrastuksetkin ovat talvisin kuihtuneet, vaikka koululla on sitä varten kyläntupa. Sitä tarvitaan melkeinpä vain kesäisin.

Kirkonmenot olivat pitkään lähes ainoita poikkeuksia tavalliseen arkielämään. Kirkonkellojen soitto rytmitti elämää varsinkin viikonloppuisin. Tiedettiin, milloin pitää tulla sisälle. Kirkonmenojen aikaan ei lasten ollut soveliasta leikkiä äänekkäitä leikkejään pihalla. Vihkimiset olivat myös merkittäviä tapahtumia, me pikkulapset joskus menimme parvelle katselemaan valkoisissaan värisevää morsianta. Hautajaisia ei sen sijaan koskaan seurailtu. Ylähautausmaan käytävien reunoilta käytiin vaivihkaa ahomansikoita, jos ketään ei ollut näkemässä.

Yleensä lapset eivät käyneet jumalanpalveluskirkossa. Vasta sitten, kun Julius Vuorion tilalle tuli rovastiksi Eino Seppo, pojat kiinnostuivat. Heille oli tullut erheellistä tietoa papista, joka ensimmäiseksi saarnastuoliin päästyään kiroili reippaasti. Hänellä oli herätysliikkeeseen kiintynyt tapa aloittaa saarnansa sanomalla: "Jumalalta, meidän isältämme", ja joku kirkossa olija oli kuullut hänen sanovan jumalauta. Se kiinnosti pitkään kansaa!
Enemmän kuin saarna kiinnosti lapsia kuitenkin suntio, joka keräsi tumman punaiseen pitkävartiseen samettihaaviin kolehtirahoja ja kapusi jakkaralla vaihtamaan irtonumeroilla varustetun virsitaulun rivejä, jos piti laulaa enemmän kuin kerralla tauluun mahtui. Varsinkin pitkäperjantain ehtoollispalvelus oli minusta ankea, kun ihmiset itkeskelivät mennessään ehtoolliselle. Ajattelin, että kuolema oli vain astetta kaameampi kohtalo kuin tuo katuminen. Kirkonmenoihin ei vuoden mittaan kovin montaa ehtoollista kuulunutkaan.
Pappi kyllä tavattiin lukusissa eli kinkereillä, joihin oli ihan pakkokin mennä, kun siellä kuulusteltiin lukutaidon lisäksi katekismuksen tekstejä, joita nyt ei kovin montaa ollut. (Vasta rippikoulussa 1950-luvulla koko kirjan ulkoluvun uuvuttava urakka, Mitä se on?-osastot selvisi. Kieli oli aivan käsittämätöntä! Kävin ns. yleisen rippikoulun, jolloin aina päästiin ripille juhannuksena.)

Radiosta kuunneltiin sanomalehtikatsauksen ja uutisten lisäksi Markus-setä ja Kalle Kustaa Korkin seikkailut. Ikäni muistan kiehtovan sanaparin: Jatkuu huomenna, johon öljyasiamies Korkin seikkailun viisiminuuttinen aina loppui. En muuten tiennyt, mitä tekemistä öljyllä oli, saati että olisin tiennyt siitä saatavan bensaa. Taisivat ne lauantain toivotut levytkin tulla kuultua, sitten sodan loputtua. Radio oli varmaan joka talossa, meille ei ainakaan tullut ketään kylään sitä varten, kuten sitten 1960-luvulla television takia.

Koska asuttiin veden äärellä, niitähän oli kahta puolta kylää, kaikki lapset opettelivat onkimaan, ja lähes kaikilla kodeilla oli myös vene. Saatiin kalaa niukan ruoan jatkeeksi. Kylän uimarannat Urajärven puolella, Verkko- ja Saveniuksen ranta, olivat lapsista parempia, kun vesi oli lämpimämpää kuin Kymijoessa. Siellä oli liian pian äkkisyvä ja virtaustakin, mutta kalastukseen se oli parempi.
Eräs hurja muisto on kerrottava: Pertin ikäluokkaa oleva Paavo oli laihtunut aivan luurangoksi, ja hädin tuskin jaksoi istua hevosen rattailla, kun isänsä kyyti häntä Kausalaan lääkärille. Syynä oli heisimatojoukko, joita oli pesiytynyt poikaan kalojen heikon suolauksen seurauksena. Onneksi Paavo jäi henkiin, Tohtori Linnoinen osasi auttaa. Sairaalassa piti kuitenkin viipyä useampi päivä.

Yleisesti ottaen lapset olivat paljon pihalla keskenään sunnuntaina, hypättiin lautaa, leikittin mustaa miestä, piilosta ja karttua, kun ei tarvinnut osallistua työntekoon isommalti. Oli mukavaa hieman ulkoilla hevospuomien seutuvilla katselemassa komeita tupsunurkkaisia rekivaatteita, ruusuryijyjä ja vällyjä, joita hevosilla tulevat emännät olivat ahertaneet joko kapioikseen tai tuvissaan. Aikuisetkin poikkesivat naapureissa sunnuntai-iltapäivisin tuon tuostakin ilman kyläilykutsua, oli asiaa tai ei. Mutta toki myös kutsuttiin, varsinkin tapaninpäiväkylään.

Erityinen nuorison kokoontumispaikka oli Nyströmin keinu, jonka talon isot pojat Arvo ja Veikko värkkäsivät. Ihan pikkulapsia varten se ei ollut, niillä oli omia narukeinuja puun oksassa. Tässä kokonaan puusta tehdyssä suurkeinussa oli peräti neljä istuinlautaa kehänä, kyytiin mahtui kymmenkunta halukasta. Kun otti kovasti vauhtia, keinu pyörähti täyden kierroksen ympäri. Sellaisessa kyydissä en uskaltanut olla! Silloin laudoilla seisoikin vain yksi keinuja, että vauhti riitti.
Neitokais-iässä olevat tytöt tulivat sinne poikia tapailemaan, ja siellä laulettiin porukalla muodissa olleita lauluja, kuten Punertaa marjat pihlajain, ja Kaukainen ystäväin... Minulla oli erityinen lauluvihko, johon kirjoittelin kuulemiani laulun sanoja, ja Maija-toverilta sain hyvää apua, kun hän hankki tietoja isoveljiensä lauluvihkoista.