Menisikö pihahommiin?

Kukkapenkin ruskaa pari viikkoa sitten. Kultahelokki (Oenothera fruticosa) kukkii alkukesästä suurin keltaisin kukin, mutta ilahduttaa pitkälle syksyyn, kun sen lehdet muuttuvat raikuvan punaisiksi! Lopulta talven läheisyys voittaa, ja nyt marraskuussa ne ovat enää tummanruskeita, alas taiteltavia.

Ennenkuin kirjoitan mitään muuta, on huomioitava, että tämä Blogger-ohjelma on sitoutunut johonkin Amerikan aikaan, eli se kirjaa meidän kelloon verrattuna asiat n. 9 tuntia aiemmaksi. Tämän havainnon tein, kun nyt tiistai-aamuna kirjoitin bloginalkua ennen seitsemää, mutta ohjelma näyttää päiväyksestä päätellen minun tehneen kirjoitelman maanantaina iltamyöhään. Ehkä tämä elämä ei ole muutamasta tunnista kiinni? USA:n kelloa käännetään vasta ensi viikonvaihteessa, joten sitten ollaan 10 tuntia jäljessä meidän kellosta. (Lisäys 8.11.2010: Asetuksista korjattiin tuo kiinnostava Kalifornian aika Helsingin ajaksi!)

Jos sääennuste lupaa sateetonta päivää, niin ulkoaskareita voisi ajatella. Onhan ne jänisverkotkin vielä laittamatta, kohta se on myöhäistä. Mitä muuta sitten tekisi? Haravointiin suhtaudun nykyisin varsin pidättyvästi, kävelyalueita lukuunottamatta. Siihen on monia syitä, esim. se, että tällä kylällä tontit ovat melko isoja eikä koko tontin haravointi ole enää siitä syystä järkevää. Kun katselen keväisin etelänpuoleisen naapurini tontinkulmaa, johon syksyn lumien tullessa jää aina paksu vaahteranlehtikate, siinä kohdalla ovat vehmaimmat scilla-alueet!

Lintujen ruokintapaikka lähellä ikkunaa. Niille pitää olla jonkinlaisia pensaita lähettyvillä, mihin pyrähtää, jos pakenemisrefleksi pakottaa siiville. Tässä kohtaa, vaahteran ja syreeniaidanteen kulmauksessa siis on hyvä paikka seipäälle. Linnut seuraavat aika korkealta puista tilannetta ennen siirtymistä laudalle.

 Pensaiden alusia on hankala haravoida, joten olen soveltanut tätä niin, että suojaisuutta tarvitsevat, kuten pikkusipulien kasvupaikat jäävät koskematta. Siitä kyllä seuraa, että maa-aineksen määrä pensaan tyvellä kasvaa, eli maanpinta pyrkii nousemaan. Sipulikasvit peittävät sen keväisin, mutta kasvittomana aikana tuon eron huomaa aika pian. Toisaalta: myös maamyyrien mielestä sellainen luomupuutarha on aika kiva! Tähän aikaan vuodesta voi sen sijaan harrastaa alimpien oksien karsimista, sillä lumi painaa oksia alaspäin muutenkin. Lehtipuita ja pensaita voi mielestäni leikata melkein milloin vain, useissa pensaissa ulospäin kaartuvat oksat ovat vanhimpia, uusi kasvu tulee pensaan keskeltä. Syntynyt risujäte voi jäädä lehtikompostin päälle talvehtimaan, se estää niitä lentelemästä, ja risut kuivuvat kevättuulissa nopeasti käsin katkeaviksi.

Vuorenkilpi kuuluu suosikkeihini. Se peittää tässä rinteisessä tontissa sellaisia kohtia, jotka ovat muita kaltevampia. Aloin sijoittaa niitä ensin tuohon lintulaudan takaiseen rinteeseen, kun sillä kohtaa sijainnut navettarakennus alkoi sortua 1991 ja pantiin maan tasalle autotallin rakennuspaikaksi. Kasvin vihreät lehdet talvehtivat ja varsinkin keväisin se on upea vaaleanpunaisen kukinnan aikaan. Helppohoitoisuudessaan se on aivan ykkönen! Sitä voi myös lisätä vaivattomasti taittamalla loppukesällä tai alkukeväällä maata pitkin ryömiviä oksankärkiä ja lykkäämällä ne märkään multaan. Kastelusta pitää huolehtia tuolloin, että juuret kehittyvät, muuten kasville ei tarvitse tehdä mitään.

Lintujen ruokintapaikan alapuolella on myös jyrkkä luiska, siinä kotkansiipiä ja pääasiassa herttavuorenkilpeä, kuva on alkukesältä 2009. Tämä luiska puolestaan kätkee kaksi rakennushistorian elementtiä: kotkansiipien takana oleva, ties kuinka vanha entinen kivijalan pätkä, ja vuorenkilpien alla oleva iso hella, joka jäi siihen, kun 1970-luvun alussa hellaa uusittaessa ei jaksettu (painoa yli 400 kg) mihinkään muuallekaan viedä. Siis hellan hautausmaa!

Vuorenkilpiä on kahta laatua tällä tontilla, hertta- ja soikko. Hertan lehti on leveämpi ja kuperampi, soikko taas lehdiltään pystympi, ja tekee enemmän sivuoksia. Hertat ovat muistoa vanhempieni puutarhasta. Soikot ovat perua Hyvinkäältä Mutilasta, josta sain niitä enoni Laurin omakotitalosta, joka oli menossa myyntiin. Kun oma Turengin talomme puolestaan koki saman kohtalon n. 10 vuotta myöhemmin, muutti pari soikkovuorenkilpeä ja kultapiiskujen vartta puolestaan tälle tontille. Kultapiiskut olen sittemmin tunnistanut viljelymuodoksi nimeltä isopiisku, nekin kotoisin sieltä Mutilan puutarhasta.

Vedenkeruuastioiden lauma autotallin nurkalla kesäisin osoittaa helposti vesirännin laskukohdan. Oikeanpuoleinen iso saavi on n. 30 cm syvässä kuopassa. Kohtalaisella sateella tulee kaksikin saavillista, runsaalla enemmänkin. Niistä sitten kastelee yläpihan kuivia alueita, kuten katonlappeen alle jäävää amurinviinin kasvupaikkaa  tai ruukkupuutarhaa. Tuo heinäpehkolta näyttävä siperiankurjenmiekkakin on oikeastaan kosteikkokasvi. Nurmikkoja ei kastella.

Syntynyt rinne oli pakko saada kulumattomaksi kasvien avulla, sillä tallinkatolta valuvat vedet alkoivat pian tehdä huomattavia uurteita täyttömaahan. Lopulta ei auttanut muu kuin hankkia räystäskourut, jotka laskevat sadevedet keruuastioihin ja maahan luiskan ulkopuolelle. Saavit poistetaan pakkaskauden alettua siivottuina non-food-varastoon, ja rännivesi valuu maassa sillä kohtaa olevaan kuoppaan, mennäkseen sitten alaspäin maan sisällä.

Jatkoa töistä palattua ja pikkutorkahduksen jälkeen: Tuli ihan 5 tunnin työrupeama raikkaassa tuulettomassa aurinkoisessa säässä! Olipa hauskaa olla ulkona, ei tullut jano eikä nälkä, ja kun ystäväni Sirkan kehotuksesta puuhailin slow life-tyylillä, niin ei tuntunut selässäkään. Ainoa, joka hieman vaivasi, olivat jalkineiksi päätyneet croksit, sillä aamuyön tunteina ilma oli mennyt pakkaselle, ja haravoimattomat lehdet luistivat aika hyvin jalan alla. Sain kuin sainkin ne jänisverkot paikoilleen! Lisäksi rypistelin kapeahkoja folionsuikaleita verkosta esiin pistäviin hentoihin oksankärkiin, kun äskettäin opin tällaisen uuden menetelmän sähköisen viestinnän parista. Katsotaanpa, sopiiko tuo kirkollisille rusakoille? Tein myös laajahkoiksi paisuneissa kukkapenkeissä kuihtuneiden varsien alastaittelua. Erityisen suurella huolella tein sitä maa-artisokkakasvustoille, ja kehotin puolestani niitä slow life-elämään, sillä mukulat jäävät maan alle talvehtimaan. Jos routa ei ole kovin syvä niiden kohdalla, voi satoa nostaa myöhemminkin syksyllä, jos gourmet-keittoa alkaa tehdä mieli.

Papulanruusu kukki viime kesänä juhannuspäivänä parhaimmillaan! Sen vaaleanpunaiset kukat kuuluvat suosikkeihini myös. Isommat vihreät pensaat ovat valkoista pihasyreeniä, jonka kukinta on jo ohi. Niiden välissä pilkottaa punalehtiruusu, joka ilmaantuu tontille missä se itse haluaa. Yhtään ei ole istutettu. Se kuuluu myös ns. pappilakulttuurin kasveihin. Nimi Papula viittaa Viipuriin, jossa on ollut sen niminen puisto. Ruusu on juhannusruusun muunnos.

Oksasaksilla kavensin myös Papulanruusu-aidannetta, ettei se rupea lumipeitossa lamoamaan ajotielle, tämä oli jo toinen kerta tänä syksynä, eli ruusulla on ollut mukava kasvusyksy. Ikävä puoli leikkuussa on, että kun ruusu kukkii edellisvuoden versoilla, niin jos leikkaat viimeiset latvat, ei tule kukkia. Ja Papulanruusu on paikallaan vain ja ainoastaan kukkien takia. No tietysti senkin takia, kun se on ollut siinä minun ikäni ajan, eli ns. aina. Kuulemma tuossa tienvarren kulmauksessa on ollut 1900-luvun alkaessa vielä pikku tupa asukkaineen. Siinä oli isohko pensas 1983, ja ensimmäisiä puutarhatöitäni tällä tontilla oli tehdä ruusuaidanne kaivamalla juurivesoja, jotka sitten lapionkärkeä käyttäen sujautettiin luiskan maaperään. Aidanteen teon syy oli, että rinne laskee hyvin jyrkästi tuon metrisen tasanteen jälkeen. No näin ainakin korkeusero korostuu! Eikä tule kuljettua sellaisesta jyrkänteestä.
Papulanruusuja (kuten muitakin koriste- ja hyötykasveja) tuli maaseudulle 1700-1800-luvuilla yleensä ensin pappiloihin, joista ne pikku hiljaa siirtyivät innovaatioaaltoina edemmäs, ensin isompiin taloihin ja pappilan ympäristöön, sitten muuallekin. (Kun rautatie rakennettiin, myös asemien puutarhoista alkoi levitä uudenlaisia koristekasvilajeja.)

Aamun luistelusta viisastuneena menin sitten haravoimaan lehdistä kaikki koirien kanssa kulkemiseen aiotut arboretumin polut, sillä saan nelijalkavieraita viikoksi marraskuun puolivälissä. Jos kelit ovat viimevuotisen kaltaiset, niin pysyvää lunta tulee vasta joulukuun puolella.