Eilen oli Hesarissa Raimon muistelmia ensimmäisistä äitiysavustuksena annetuista tavaroista, jotka taisivat olla vauvan pesuun tarkoitetut pesuvati ja saippua. Hänellä oli vielä tallella yksi sellainen, jonka hän arvioi Suomen vanhimmaksi emalivadiksi! Raimon tietojen mukaan niitä sai Pohjanmaalla jo ennen sota-aikaa eli 1930-luvun lopulla, ja kohteena oli vähävaraisia perheitä.
Tästä innostuneena Helena rupesi kyselemään minun muistamiani, mutta tuollaisia tietoja minulla ei ollut omien sisarusteni kohdalta, ilmeisesti Iitti oli eri maata. Kaikki vauvan hoitoon ja pukemiseen tarkoitettu tavara oli varmasti ihan itse hankittua, Elsa oli taitava ompelija ja valmisti vaatteet itse, antoipa sitten vielä ohjeet minullekin, kun 1961 vuoden pääsiäisen tienoilla tulin kotiin elämään viimeisiä aikoja ennen vauvan tuloa.
En muistanut mitään tarviketta, joka olisi tullut muualta kuin omasta kaapista. Vain diakonissan 1948 jouluksi Elsalle tuoma vaaleanpunainen ihana villaviltti nousee mieleen, siinä oli oikein kiiltosilkkiset kanttaukset. Se oli peräisin ns. amerikanapu- paketista eli siis merentakaisten lahja suomalaisille pulakauden vaikeissa oloissa. Näin jälkeenpäin ajateltuna viltti oli enne Raija-vauvan tulevista elämänvaiheista...
Miksi meille ei saatu pesuvateja tai saippuoita, johtui varmaan siitä, kun niitä oli jo ennestään. Meillä oli valkoinen iso emalivati, jonka halkaisija oli lähes 60 cm, ja se oli käytössä vauvanpyykin hauduttelua varten hellankulmalla. Vadille oli käyttöä päivittäin, sillä kun perheessä oli kapaloikäisiä, sideharso- ja flanellivaippa vaihdettiin monta kertaa päivässä.
Housuja pikkuvauvat eivät käyttäneet. Eikä tietysti ollut mitään kertakäyttöistä. Kuulin kyllä sitten paljon myöhemmin, että vauvan vuoteessa voi olla kuivatettua rahkasammalta kosteutta imemässä, mutta sellaista en koskaan meillä nähnyt. Navettakuivikkeena korkeintaan.
Muovia ei oltu keksitty, joten jos pissa tuli, niin "paketti" kastui ja vaipat ainakin piti huuhdella ja kuivattaa. 1960-luvun alussa myytiin tuoreille äideille ns. kuivavaippoja, materiaalina kerilon, eli synteettinen kuitu, joka vaippa päästi kosteuden läpi, mutta tuntui koko ajan kuivalta iholla. Niitä oli minunkin ensimmäisellä vauvallani. Mikäli ilmaantui sitä kiinteämpää tuotetta, niin vaipat tuli pestä liottelun jälkeen keittämällä. Liotusvesi oli käypää tavaraa pihalla kesäisin, kyllä kukat kasvoivat, kun tuli lannoitukset. Vielä 1960-luvulla sain tästä luonnontuotteesta vinkin eräältä upeita orvokkeja kasvattavalta rouvalta Töysässä.
Siinä isossa vadissa olisi hyvin voinut ihan pienen vauvan pestäkin. Muistelen kuitenkin, että meillä oli sinkkipeltinen soikea vauvan amme kylpyhetkiin saunan lauteilla. Pienempiä valkoisia emalivateja oli myös, yhden nimi oli naamavati, kun sitä käytettiin aamupesujen suorittamiseen. Kun hankittiin uusi vati, vanha siirtyi asteikossa alaspäin, vanhimmat vadit olivat kanan ruokien tekoon pyhitettyjä. Emaliin tulleet läpireiät voi paikata tunkemalla tiukasti tilkkua aukkoon, sillä lailla vettä pitämätön kampe voi jatkaa palveluaan hieman eri käytössä.
Pienin valkoinen vati oli alapesujen suorittamiseen. Silloin ennen vanhaan myös kuukautissuojat oli itse tehtyjä, usein virkattuja, niitäkin siis piti pestä. Muistaakseni Elsalla oli jossain pesutuvan nurkassa huomaamaton liotusämpäri, ja kun hän meni aina viimeiseksi saunaan, niin samalla reisulla hoitui tuo naiseuspyykki. Minun nuoruudessani 1950-luvulla voi jo mennä kemikaalikauppaan ostoksille.
Muuhun päivittäiseen taloudenhoitoon tarvittiin myös vateja, tiskaamiseen kaksi. Ne olivat sinkkisiä, tiskisoikko oli kaksikorvainen. Vielä tarvittiin lisää vateja, oli käsivati ja jokapäiväinen perunainkuorinta vaati oman vatinsa. Ihan tuoreessa muistissa on se kohta päivästä, kun tulin keskikoulusta. Pian oli edessä se perunankuorinta, istuin jakkaralla nenä melkein kiinni hellassa ja kuorin. Perunankuoret menivät pestyinä vadista sianruokaa keräävään jäteämpäriin siinä lähellä. Hellassa ihan kohdallani oli lämminvesisäiliö, siitä sitten kraana auki ja hieman vadin pesuvettä lopuksi. Homma hoitui siinä lattialla, koska työtasoja ei ollut tiskipöydän lisäksi. No, olisi puulaatikon kannella ollut jokunen neliödesimetri, mutta siinä ei olisi mahtunut toimimaan muuten.
Seinän ja hellan välissä oli sopiva kolo, jossa tyhjät vadit olivat varastoituina. Vesijohtojen tultua Tatu nikkaroi vativaraston tilan lisähyllyillä sopivammaksi. 1960-luvulla sinkkivadit olivat muuttuneet alumiinisiksi, ne olivat paljon kevyempiä käsitellä. Saunavadit olivat emalisia pitkään. Kattilatkin vaihtuivat alumiinisiin. Stipendimatkallani Kieliin 1958 toin tuliaisina omaan huusholliin pienen alumiinikasarin, se oli melkein ilmainen, mutta rahaa ei ollut juuri mitään.
Vanhempamme asuivat perheen perustamisen aikoihin 1930-luvulla lähellä Viipuria, ja asuinkunnan Johanneksen markkinoilta sai ostaa kaikenlaista tarviketta, mitä talouksissa tarvittiin. Se aluehan oli Suomen edistyksellisimpiä kolkkia. Isä-Tatukin oli palkattu Viipurin läänin maanviljelysseuran töihin sen takia, kun siellä pidettiin suuri maatalousnäyttely 1930-luvun alkupuolella.
Pesuvadit olivat hyvin tärkeässä asemassa sellaisissa kotitalouksissa, joissa ei ollut vesijohtoa. Tiskipöytä oli pellillä päällystetty pariovinen kaappi, sellainen oli meilläkin. Kaappi oli ilmeisimmin taloa rakentaneen kirvesmiehen tekemä. Sen ovet oli tehty paksusta puukuitulevystä (tiukaksi puristettua sahanpurua), joka oli maalattu tummanpunaiseksi. Kun sain talon hoitooni 1980-luvun alussa, tuo pöytä oli vielä pohjakerroksen puuliiterissä isäpapan työkalujen varastona, meillehän oli tullut vesijohto ja sen mukana altaallinen tiskipöytä parikymmentä vuotta aiemmin.
Mietin, millä pesuaineella astiat saatiin puhtaiksi. Kun äsken etsin tietoa netistä, niin tuli vastaan Marttojen keskustelupalsta, jossa joku muisteli ensimmäisten nestemäisten tiskiaineiden olleen merkkiä Teps, vaikutti kovin tutulta korvissa. Fairykin tuli aika pian, sitä on ollut markkinoilla jo 1960-luvulla. Sitä ennen käytettiin ruskeaa palasaippuaa. Marttakerhon väki muisteli, että alkuun saattoi tiskiainekin tulla jauheena navetalta, sillä maitoastioiden puhdistus oli tarkkaa, jos vei maitoa meijeriin.
Melkein kaikilla oli pesupöydän reunalla vesiämpärien ohella kaksi saippuakuppia, toisessa oli se puhdistusainesaippua, joka saattoi olla itsekeitettyäkin, kuten meillä, ja toinen kuppi oli varattu naamasaippualle. Siinä hellan kulmalla aamutoimetkin hoituivat, meillähän ei ollut silloin sisävessaa, kun ei ollut sitä vesijohtoa.
Naamasaippua oli tavallisesti valkoinen, nimi Palmolive muistuu mieleen. Rexonaa ei ollut vielä tullut markkinoille. Oli myös läpikuultavaa ruskeahkoa munanmuotoista glyseriinisaippuaa. Vaikka nimi oli naamasaippua, niin aniharvoin olen saippuoinut naamaa. Se on kyllä koettu, sillä kun Tatu pesi lapset saunareisulla, niin oltiin jonossa ja kaikille sama kohtelu. Silmiä kirveli!
Lisäksi muistuu mieleen käsite pyykkisaippua, sehän oli tärkeä apu, kun ennen pesukoneiden aikaa saippuoidut pyykit piti hangata pyykkilaudan uraista pintaa vasten ennen keittoa. Elsa valmisti itse pyykkisaippuat käyttämällä teurasjätteitä. Niitä keitettiin alakerran suuressa padassa rasvan erottamiseksi ja sitten keitinlientä muokattiin edelleen. En kyllä koskaan ollut todistajana siinä hommassa.
Hiusten pesu saunassa oli ihan oma lukunsa, saunasaippua oli meillä sitä ruskeaa palasaippuaa ainakin 1940-luvulla. Sitä saippuaa myytiin kahden palan pötköinä paperikääreessä, kuten nykyisin vielä mäntysuopaa myydään. Mäntysuopaakin käytettiin lähinnä mattojen ja lattianpesussa, joka tapahtui kuurausharjan kanssa.
Sampoota ei ollut vielä markkinoilla. Niinpä päätä saippuoitiin, ja varmaan koskaan ei kaikki lähtenyt huuhtomalla ainakaan kantovesien aikaan. Vettähän oli vain saunavadeissa, pari kauhallista kullekin. 1950-luvun alkaessa kemikaalikaupat möivät pienissä paperipakkauksissa kertakäyttöön tarkoitettua Swartzkopfin Hiuskiille-jauhetta, joka pantiin huuhteluveteen, sitä oli ehkä lusikallinen. Ilmeisesti se oli hyvin emäksistä, ja se poisti rasvat ja saippuajäämät. Minä sain karmean ihottuman.
Isompi pyykkäys oli talvisin harvinainen homma, koska huuhtelu vaati paljon vettä. Sitä siirrettiin niin paljon kuin mahdollista. Paljolla lumella on vaikea laittaa pyykkinarujakaan, koska alle pitäisi jäädä tila pyykin heilumiseen. Meillä oli yläkerrassa talvikuivatukseen narut, alkuun ne olivat eteläpäädyn kylmävintillä, josta syystä sillä tilalla on edelleen mielessäni nimi pyykkivintti. Kun vanhimmat lapset lähtivät kotoa, narut vedettiin tilaan, jota sanottiin halliksi, siis nykyiseen kangaspuiden alueeseen. Siellä kuivivat isot vaatekappaleet ja liinavaatteet.
Pikkupyykin, kuten vauvanpyykkien kuivatus sujui paljon nopeammin. Hellan takana olleessa muurissa oli rako, hieman iso siinä olevalle savupellille. Rakoon pantiin kuivatusta varten ulospäin tököttämään ohuita puutikkuja, n. 35-40 cm pitkiä, jotka ottivat hoiviinsa kuivatettavat tarvikkeet. Muistelen, että sukkapyykki kuivi myös aina niillä tikuilla. Äkkiä tuli kuivaa, kun hellassa oli melkein aina lämpöä ruoanlaiton ja vedenlämmityksen takia. Joskus harvoin tikut joutivat tilapäisvarastoon vatipiilon päälle. Vintin siivouksessa on hiljattain löytynyt noita tikkuja iso nippu.
Näin elettiin koko lapsuus- ja nuoruusaikani, se oli ennen vesijohtojen aikaa. Ehdin jo perustaa oman perheenkin ja tehdä kahdet eri opintoni Helsingissä. Vasta 1960-luvun puolivälin jälkeen Iitin taloon tuli toisenlainen käytäntö. Pyykkiä pestiin toki 1950-luvulla jo Upon pulsaattorikoneella, vaikka vesi olikin kantamisella tullutta. Omissa kodeissanikaan Lehtimäellä ja Sysmässä ei ollut kummempaa vesihuoltoa kuin ne kahdet ämpärit. Opettelin pesemään myös omia liinavaatepyykkejä padassa keittäen niihin aikoihin.
Merkittävää on, että kukaan ei marissut vaivalloisista ajoista tai omasta työmäärästään, se asenne on tullut vasta myöhemmin muotiin. Tietysti, jos oli yllättävää sairautta esim. liikkumisen takia, tuli sanottua, mutta onhan se eri asia. Mielestäni monenlaiset päivittäisaskareet auttoivat suhtautumaan ongelmien olevan normaaleja ja elämään kuuluvia kuvioita, jotka vain suoritettiin "ensin tieltä pois". Siitä asenteesta on ollut varsin paljon apua elämän varrella, vaikka olisi perusluonteeltaan impulsiivinenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti