Kesäruokia

Vihreän sukkaprojektin takia on tänään sävelletty iso annos kaali-ananassalaattia, jonka tekee ruokailua muistuttavaksi pala ruisleipää merisuolavoilla höystettynä. Lisukkeena suosikkini sangen sakea Valion A+ luomujugurtti. Tässä ei tarvita kuin leikkuulautaa kaalin pilkkomiseen. Kaalin rakennetta pehmittää, kun ananaspurkin mehuun lisää hieman sokeria ja Herbamarea, ja ehkä myös sitruunamehua. Kaaliseos saa tekeytyä muutaman tunnin jääkaapissa. Pikkukerästä saa ainakin kuusi tuhtia annosta.

Muisteluiden puolelle menee kyllä nytkin, sillä lapsuudessani ei vielä tunnettu jääkaappia, joten kesäruoat olivat aivan erilaisia kuin muuna aikana. Olihan meillä talon viileässä pohjakerroksessa ns. ruokakellari, jossa ainekset jonkin aikaa säilyivät, mutta kun tuuletusventtiili oli ulkoilmaan, niin lämpenihän se väkisin keskikesällä kymmeneen asteeseen, jopa ylikin. Lisäksi kiireisimmät vaiheet kasvienviljelyn puolella olivat juuri kesäisin, joten emäntä ei pitkiä aikoja joutanut seisoksimaan puilla lämpiävän hellan äärellä. Ruoka-ajat saattoivat olla eri aikaan kuin talvisin riippuen tehtävistä töistä.

Lehmät olivat uuden ruohon parissa ulkolaitumella. Yleensä perheen vanhemmat lapset aamuisin taluttivat lehmät kylän läpi maantietä pitkin yhteislaitumelle, jonka paikalla on nykyisin Mullikkamäen "kaupunginosa", ja illansuussa sitten takaisin. Maitoa saatiinkin enemmän kuin kevättalvella, mutta ilman jäähdytystä se alkoi pian piimiä, joten oli luonnollista, että kermaosa tehtiin voiksi ja ruokajuomana käytettiin loppu eli piimä.

Meillä oli pari lehmää, ja kun hankittiin myös separaattori, ei tarvinnut seisottaa maitoa laakeissa astioissa, josta kerman sai lusikalla kuoria eri astiaan. Separaattori lauloi muutaman minuutin aamuin illoin, kerma varastoitiin eri astiaan ja loppuosa eli kurri käytettiin juomana sekä ihmisille että pienemmille kotieläimille, kuten possulle ja vasikoille. Sitä riitti pullataikinan nesteeksikin .

Kurri kelpasi myös lättytaikinaan ja pannukakkuun, niitä meillä oli mielestäni joka viikko, kun pullat loppuivat. Kun lehmä poiki, saatiin terni- eli juustomaitoa muutamia kertoja, siitä sai ainesta pannukakkuun ilman kananmunia, mutta ternimaitoa voitiin myös kuumentaa kattilassa ja maustaa suolalla, sitä sitten lusikoitiin ruokana. Meillä oli niin monta jakajaa tälle keitokselle, ettei koskaan päästy juustonpaistoon tuosta massasta, mutta piimäjuustoa Elsa osasi tehdä, ja hänellä oli koristeltu juustokehäkin sen tuotoksen tekemiseen.

Viikon keruun jälkeen kermaa oli tarpeeksi, että päästiin voin tekoon. Hapantunut kerma kaadettiin kirnuun, se oli meillä makaavan pikkutynnyrin muotoinen, ja voita tehdessä kermaa piti kammesta veivaten liikutella. Eipä kauan kestänyt, kun voiklöntti oli jo tarttunut kirnun lapoihin ja oli valmis pestäväksi ja suolattavaksi. Loppuosa oli kirnupiimää, jota saatiin panoksesta muutama litra. Toki Lyöttilän meijeristä sai ostaa edullisesti lähes rajattomasti myös piimää, koska se oli voinvalmistaja suuremmassa mitassa.

Kesäisin ei mikään kyllä voittanut itse tehtyä viiliä. Illalla lypsylämmintä maitoa kaadettiin viilinsiemenen joukkoon pikku kuppiin, joita tehtiin niin monta kuin oli syöjiäkin, ja yksi pikkukupillinen seuraavan päivän siemeneksi. Kun viili tekeytyi noin vuorokauden lämpimässä ruokakomerossa, se oli valmista syötäväksi.
Joukkoon ripoteltiin talkkunajauhoa, joka saattoi joskus olla itsetehtyäkin.

En kyllä yhtään tiedä, mitä aineksia talkkunassa käytettiin, mutta ehkäpä ruista, kauraa, hernettä ja suolaa, koska väri oli ruisjauholle ominainen. Meillä ei kasvatettu ohraa. Tatu oli talkkunamestarina, meillä siis syötiin sysmäläisen reseptin mukaan. Mitään piepo-, latku- tms. nimeä ei meillä käytetty. Talkkunajauhon aineksia haudutettiin paperilla pikkulämpimän saunan lauteilla jonkun aikaa. Se oli työlästä, ja lopuksi piti yleensä siivota saunakin, kun jotakin tipahteli lauteiden alle. Niinpä talkkunat melkein aina ostettiin kaupasta, jos niitä oli saatavilla.

Kun oli marja-aika, viilin sekaan pantiin kourallinen tuoreita marjoja, tavallisesti mustikkaa tai ahomansikoita. Se kelpasi siltäänkin, mutta varsinkin Tatu laittoi siihenkin talkkunajauhot joukkoon. Muuta ruokaa ei juuri illalla kaivannutkaan. Nykyisinkin suosikkiaamiaiseni on monta kourallista puutarhamarjoja, ja viikon-kahden päästä se aika on käsillä!

Tietenkin mustikka oli marjojen ykkönen, ja siitä tehty mustikkakeitto, melko sakeaksi perunajauhoilla tehtynä. Jos ei ollut viiliä, olikin usein marjakeitto iltaruokana. Niinpä mustikoita piti poimia ihan urakalla. Viikko sitten, kun olin Savitaipaleella mustikkamäellä Helenan kanssa, tuli ihan lapsuus mieleen, sillä Elsalla oli aivan samanlainen silmä kuin hänellä näkemään hyviä mustikanvarpuja, ja siinä neuvomaan joka lapsosta keräilemään. Piankos jokainen pikku mukinsa saikin täyteen, ja kohta oli kahden litran valkoinen maitokannu täynnä. Siitä tuli hyvä keitto, ja lopusta vielä maittava mustikkapiirakka, joka meillä aina tehtiin pullataikinakuorelle. Iso pellillinen riitti tuomaan juhlaa viikonlopun kahvihetkiin.

Kanat munivat paremmin, kun  niillä oli saatavana monipuolista ruokaa, vesi-ja saviheiniä nokittavaksi ja nokkosta appeen joukkoon. Niinpä klassinen keitetyt perunat sai kesäisin kastikkeeksi silputuista keitetyistä munista ja sipulista tehdyn vaalean kastikkeen. Harvinaisessa tapauksessa vaaleassa kastikkeessa voi olla munan asemasta kantarelleja, jotka oli voissa freesattu ensin. Se oli meillä sunnuntairuokaa.

Arkipäivinä oli päiväruokana kesäisin usein keittoa, joka parhaimmillaan oli kesäkeitto. Siihen saatiin uuden sadon porkkanoita, kukkakaalia, herneitä (sokeriherneen palot pilkottiin), perunoita ja paljon persiljaa. Liemi tehtiin maidosta (kurrista), ja koko komeus kruunattiin nokareella voita. Keiton lisänä oli ruisleipää, ja jos se oli kuivahtanut, sitä voitiin panna palasina keiton kuin keiton liemeen pehmiämään. Elsa leipoi ruisreikäleipiä lauantaisin, ja kesällä ne tuppasivat kuivahtamaan jo puoleen viikkoon.

Muita keittoja olivat peruna-porkkanakeitto, jossa joskus oli hieman lihaa makua antamassa, joskus juurekset siltään. Tärkeää oli kuitenkin sipuli, persilja ja maustepippuri, joilla vesiliemi sai lisämakua suolan lisäksi.

Ollessani toisella kymmenellä tuli käydä hieman ansiotyössäkin. Oltiin lantun tai juurikkaan harventajina muissa kylissä, jonne polkaistiin pyörillä. Taloissa oli erilaiset ruokatavat ja -ajat, esim. pellolle saatettiin kiikuttaa kymmenen aikaan aamupäiväkahvia. Olihan suu jo kuiva, kun seitsemältä oli alettu. Muistan erään maatilan agronomiemännän, joka oli loihtinut keskipäivän ateriaksi pitkän tuvanpöydän ääressä syötäväksi maitokaalia. Ulkonaisesti se oli kuin kesäkeitto, mutta kaikki kasvikset oli korvattu kaalisilpulla, eikä sitä kaivattua voinokarettakaan näkynyt. Leipäkin oli ilman päällistä, kuiviltaan. Kotona piti syödä sitten illalla enemmän, että jaksoi seuraavana päivänä. En muista, että olisin sellaista ennen taikka sen jälkeenkään syönyt. Kaalikeitto on luku erikseen!

Voileivän päällisiä kuten juustoa tai leikkeleitä ei kotonamme ollut. Loppukesäisin saatiin kyllä virkistystä, sillä oma tomaatti- ja avomaankurkkusato alkoi tuottaa syötävää. Tomaatti viipaloitiin, mutta avomaan kurkuille piti tehdä "taikoja". Viipaleet pantiin lautaselle ja ripoteltiin hieman suolaa päälle, ja sitten toinen lautanen kanneksi ja ravistelemaan. Näin saatiin avomaankurkkujen hieman karvaita yksilöitä miedommiksi. Suurin osa kurkuista tietenkin jouti säilöön, silloinkin syötäväksi myöhemmin leivän päällä. Retiisiä viipaloitiin myös leivänpäälliseksi.

Välipalat olivat marjoja tai herneitä suoraan kasvimaalta, nauriita tai ihania pikkuporkkanoita. Kun meillä oli hiekkaisa maa, eivät porkkanat juuri olleet multaisia, senkuin hihalla hieman pyyhki. Kun porkkana kylvettiin, taimia tuli ihan tuhottomasti ja piti harventaa. Elsa neuvoi, että alkuun harvennetaan vain sentin- puolentoista välein, ja käydään tekemässä toinen harvennus, kun juuret ovat paisuneet syömäkuntoon, jolloin otetaan pikkuporkkanoiksi riveistä joka toinen.