Heinäaika käsillä

Ihan pariksi viikoksi luvataan nyt lämpimiä kesäilmoja! Se on kaikille mieleen, jopa juhlijoillekin, ainakin kun katsoi Ruissalon rannasta otettuja kuvia, jossa rokkikansa kahlailee rantavedessä. Onhan väki siellä joutunut sateisen kelin aikaan joskus kahlaamaan muuallakin...

Sain viikonloppuun mennessä lopetettua vaaleanvihreän saaliloimen, ja nythän jäljetkin on jo häivytetty. Yläkerrassa puhaltaa yöaikaan raikas tuuli, kun ikkunat ovat auki. Toinen loimi odotelkoon nyt vähän aikaa, ehkä teen mattoa tässä välillä, mutta ei nyt heinäkuulla, sillä tulossa on marja-aika. Moniin vuosiin ei ole mansikkasato ollut näin myöhään. Mutta silloin oli, kun Jokitien talomme Turengissa valmistui 1970-luvun alussa ja pidimme yhtaikaa tupaantuliaisia ja Helenanpäiviä. Mansikkakakkua oli tarjolla, vaikkei marjoja niin runsaasti enää ollutkaan. Pian tehtiin omakin mansikkamaa siihen tontille, ja sieltä riitti perheellemme syömistarpeita yllin kyllin. Toki Hiidenkarin mansikkapelto oli kovin lähellä, ja eri laatua ne marjat. Senga sengana, se oli jotakin säilömisessä!

Tämän päivän huhkimiskohta. Keskellä on yksi kolmesta okakuusen taimesta, yksi on Tiitun penkissä. Takana on kolmirunkoinen Elsan ja Tatun istuttama Valkea Kuulas. Kukkia oli paljon, tuleneeko muuta kuin mustuvia omenia?

Joka päivä hieman, on mottoni, joko kitkemistä tai sirpittelyä. Heinänteko tontilla edistynyt jo nuorempaan marjatarhaan asti alapellolla. Sadeaikana sitä ei viitsinyt harrastaa juuri varttituntia enempää, kun housut kastuivat siitä, mihin takki loppui. Neliömetriltä tulee hyvä sylys, ja kun se on päivän kuivahtanut, päästään taas kompostin täyttelyyn. Kukkapenkkien kitkentää riittää, kun sadeaika on antanut paljon voimia lisää vuohenputkien juurille... Viime vuonna on näemmä kehittynyt hyviä ruohosipulin siemeniä, kun taimimaalla niitä on aikamoinen kokoelma.

Mikähän lie kuivattanut useamman kriikunan alapellolla? Myyriä täällä ainakin on. Taimet istutettiin 1980-luvulla ihan Marja-Leenaa varten, jonka suosikkeihin kriikunat kuuluivat, ja niinpä tavattiinkin joka vuosi siitä lähtien lokakuussa, kun vaihduin taloon emännäksi... 

Viikonvaihteessa oli mukavaa, kun Tella tuli moikkaamaan, ja avusti kovin saalinhapsujen valmistamisessa. Helena oli sukukokouksessa Haminan liepeillä, olipa hyvä, kun sattui suotuisa ilma. Pääsin taas valmistamaan peruna-salaattiakin, uusista perunoista tällä kertaa, kun osa siitä kelpaa Helenan mukaan. Jos siihen panee pakastehernettä, kuten minun mielestä kuuluu, alkaa pian käyminen, ja salaatti onkin syötävä nopsaan, ei mitään viikon seisottamista jääkaapissa! Säilötyt kaprikset sopivat joukkoon hyvin, mutta miksi en muista hankkia omppuja, kun sitä ei paljoa tarvitsisi tuomaan ryhtiä perunan vaatimattomaan makuun.

Saksankirvelin osasto on kuvan lehmuksen ja punalehtiruusun takana rinteen tyvellä. Siinä on puolestaan alunperin entinen Pentin marjapensastarha, mustaherukkaa ja vuoristolaiskarviaisia. Lehmuksentaimi löytyi läheltä, nimittäin seurakunnan kompostialueelta, ja se olisi tuhoutunut pian koneiden tehdessä kasojen kääntelyä. Pitkään se kasvoi  littanaa pensasta, mutta nyt osataan jo hyvin tehdä latvaakin, korkeutta on 5-6 m.

On saatu tehtyä jotain "pitäis tehdä"-osastosta, nimittäin kun oli sen verran kuivaa ja vähätuulista, tein Round up-ruiskutuksia, niin että puteli tyhjeni, kun takapellon tarhavalvatti ja saksankirveli sitä vaativat. Tein myös kirvaruiskutuksia ukonhatuille, ja kun vuorenkilpipenkkiä kitkiessä huomasin, että niiden lehtivaurioiden syy taitaakin olla samainen mustien kirvojen lauma, sain suihketta tuputtaa myös joihinkin niistä. Onpa se hyvä tuo spray-pullo, saa tarkasti kohdennettua myrkyn juuri siihen kasviin, jota aikoo hävittää. Takavuosina piti tehdä liuosta kastelukannuun, ja siinä ainetta tuhrautui paljon muuhunkin kuin kohteisiin.

Heinänkorjuun loppusijoitus: lahoamaan kompostille.

Jos elettäisi niinkuin ennen, olisi nyt kova kiire, kun heinäpeltojen tuotos, kotieläinten kylmän ajan eväs piti saada seipäille kuivumaan ja kiireen vilkkaa latoon tai muihin suojiin. Seipäissä oli kolme reikää, joihin pantiin siihen sopiva puolimetrinen oksanpätkä, kun alettiin latoa heiniä ja toinen oksa, kun homma eteni seuraavan reiän kohtaan. Siinä kysyttiin kaikkia sukulaisiakin apuun, koska ilmojen puolesta hyviä päiviä ei koskaan ollut tarpeeksi. Moni valokuva suvusta on otettu heinäpellolla.

Silloin ei tunnettu sääskikarkotteita. Pelloilla voi olla muutakin kuin heiniä, kun monesti oli raivattuja kiviä kekoina. Sysmässä 1970-luvulla kysyi eräs isäntä, olimmeko nähneet ahohaukia pellolla, kun keräsimme tutkimukseen tarvittavaa satoerää hänen rinnepellostaan. Myöhemmin selvisi, että kyitä kysyjä tarkoitti... Heinäpellot olivat myös linnuille hyviä pesimispaikkoja.

Hepat kuljettivat heinät pelloilta, isot heinähäkit rattaillaan. Seipäät kerättiin ulkorakennuksen seinälle tai kuusen alle odottamaan seuraavaa käyttöä, joka oli sitten elonkorjuu kuukautta myöhemmin. Paitsi niissä Suomen osissa, joissa oli haasia-käytäntö: pitkiä riukuja tukien varassa keskellä peltoa, ja heinät mätettiin niiden päälle. Kun orsi oli täynnä, lisättiin uusi yläpuolelle. Sehän oli helpompaa kuin heinäseipäiden pystytys, kun tarvikkeet olivat yleensä paikallaan läpi vuoden.

1970-luvulla tutustuin Kittilässä tähän erityisen hyvin, kun oltiin heinänurmien satotutkijan hommissa kesällä. Siellä oli eräs entinen lettosuo raivattu rintamalla olleelle asutustilalliselle, ja saatu kaksi kovin pitkää peltosarkaa vierekkäin. Siis kolme ojaa yhteensä. Mutta pelloilla olikin ojia paljon enemmän, jota ihmettelin kovin, kunnes sitten selvitettiin, että ne muut ojat tulivat traktorin pyörien painamina, kun haasiat olivat keskellä peltoa, ja korjatessa heinä tuotiin traktorilla. Suomutaan tehty pelto antoi myöten painavalle maatalouskoneelle.

Viimeistä saalia tehdessä tuli Kittilän tutkimusmatka muisteltavaksi, kun päätin laittaa lakan värisen pikku raidan saalin vihreyteen virkisteeksi. Muistui mieleen myös toinen lakkareisu 1956, se oli Pielavedellä, josta keräsimme saalista niin, että kaikki saivat molempiin käsiinsä ämpärilliset täyteen. Ja sitten kävelyä metsiä pitkin, kilometrikaupalla auton luokse.

Siihen aikaan kun kävimme, peltoja ei enää viljelty, sillä tuoni oli korjannut isännän. Emäntä oli jäänyt tilalle asumaan kahden pikku tyttären kanssa. Heinäpelto kasvoi etupäässä suokasveja. Yhtään timotein tähkää ei löytynyt, eikä ihme, sillä sehän ei ole muutenkaan kovin pohjoinen kasvi. Timotei hävisi kahden tai kolmen vuoden jälkeen kokonaan, oli kylvettävä uusi siemen. Kittiläiset viljelijät naureskelivat, että luonnonheinä antoi muutenkin kolminkertaisen sadon timoteipeltoihin verraten eikä tarvinnut kylvää mitään..

Emäntä sai satoa perheelle peltosarkojen vierestä, jossa suota riitti, siellä oli hyviä lakkamaita, ja kuulemma kannatti jopa lannoittaakin, sai paremman sadon. Äiti-Elsa innostui etsimään kaikki sopivat tyttöjen vaatteet pakettiin, ja iso saatiinkin aikaiseksi. Omassa perheessäni ei ollut pulaa kuluttajista moneen vuoteen.

Lopuksi kuva mustaherukasta, jonka marjat ovat alkaneet vaihtaa väriä. Mutta voi mikä maku, niin hapanta ja kovaa ei toista marjaa tahdo! Kasvakoot nyt ainakin pari viikkoa, ehkä enemmänkin.