Viime rippeet kesäkuuta

Matkatuliaisiksi Hämeestä pelargoniamppelit, sillä monikymmenvuotinen taimipuutarhurini menee eläkkeelle.

Napailmaa tai ainakin Islannista, säätiloissa ei muita vaihtoehtoja. Paras puoli on, että ulkotöissä ei tule heti hiki, ehtii hieman kauemmin hommata kuin lämpiminä päivinä. Hyttyset ja muut imeskelijät ovat myös vetäytyneet pääosalta piiloihinsa, joten senkin puolesta voi tuhrata aikaa ylenpalttisesti kasvavien ruohojen ja vuohenputkien kimpussa! Eikä ole tarvinnut kastella lainkaan.

Viimeksi niitetyt kohdat paistavat keltaisina, kun ruoho on siirtynyt kompostille. Se keko kasvaa! Piilotin jääkaapin tähteet, itäneitä perunoita reunoille, ja siellähän tuntui olevan hyvinkin 25 asteen lämpöinen kasvupaikka niille.

Katselin entisistä postauksista, että ollaan kesän merkeistä aika lailla jäljessä edellisiin vuosiin verraten. Mattopyykkejä en ole edes ajatellut, ja alkukesästähän ne askareet on hyvä saada pois alta. Onneksi kaikki laattatyöt ja sen luokan hommat tulivat tehtyä viime syksynä, nyt voi vain katsella valmista. Sorakasa ei näy kasvien takia tällä hetkellä...

Idänunikkoviljelykset saivat kyytiä pensaiden raivauksissa, mutta jokunen aina putkahtaa muistuttamaan juurakon olemassaolosta.

Puutarhassa on aika vähän kukintaa. Sade latistaa pian ne, jotka alkavat kuten pionit ja ruusut. Tänään oli avointen puutarhojen päivä Suomessa, kuinkahan moni vieraita odottava oli tyytyväinen puutarhansa ilmeeseen? Kellokukista hyvä jos nuppuja näkyy, ja viime vuonna ne olivat kesäkuun lopulla jo komeimmillaan. 2012 oltiin myös edellä tätä, vaikka sekin oli kostea alkukesä. Tänä vuonna en ole tehnyt mitään kylvöjä tai muunlaisia taimikasvatuksia, kun toukokuu sujui terveydenhoidon merkeissä, ja vieläkin pitää mennä hissutellen. Yksi operaatio on tulossa vielä, lähiaikoina. Tänä vuonna en osallistu kyläkahvilan toimintaan terveyssyistä, polvi ei kestä rasitusta juuri lainkaan.

Tehtyjä saaleja vasemmalta: Lehmuksenkukkia ja lemmikkejä, Jäämies, Kesän ensi mustikat. Loimi on vihertävänharmaa kevein turkoosi- ja mustaraidoin.

Niinpä teen vain pieniä aikoja pihatöitä, ja viikko sitten laitoin tukille toisen tehdyistä saaliloimista, kun sateita tuntui piisaavan. Olenkin loimen kulutuksessa jo noin puolessa välissä, ehkä ensi viikonlopulle tulee valmiiksi. Mattoloimen tarpeetkin jo on kotona, toivon loppukesällä ehtiväni myös sellaisen askarteluun.

Lähihautausmaalle vaihdoin kesäkukiksi sitkeät pelargonit jo musiikkijuhlien aattona. Seurana orvokkeja, jotka alkoivat jo kevätkukkina, mutta melko varjoisa haudansyrjä on kasvattanut niitä hitaasti.

Keskiviikkona matkailin entisellä kotipaikkakunnalla Hämeessä, eikä satanut ennenkuin illalla, sain siis kuivin kamppein toimitella hautausmaan askareita. Johan kevätkukat on aika muuttaa kesäkukiksi, itse asiassa olisi sen jo voinut kukkien ulkonäön puolesta tehdä aikaisemminkin, mutta yöt olivat kovin kylmiä, ja lykkäsin reisua siksi. Kylmistä ja sateista johtuen en sitten vienytkään begonioita, kuten olin ajatellut, kun niitä pitäisi hoidella useammin, vaan tyydyin sitkeämpiin verenpisaroihin ja harmaalehtiin. Jos kohta tulee hellekausi, kuten on ennustettu, voi olla uusi matka uusin kukin.

Iitin kirkkotarhassa on tämä puhutteleva hauta: Tammikuussa 1942 Kausalassa oli junaonnettomuus, jossa kuoli paljon matkustajia, joille perustettiin sitten tämä yhteishauta. Aiemmin muistomerkkiä koristivat vain kotkansiivet, nyt on saatu tällekin haudalle kuunliljaa.

Nykyisin on suurta muotia istuttaa haudalle kuunliljaa. Perennana se onkin hyvä kasvi, huolehtii itsensä keväällä.  Ja jos paikka on isojen puiden varjostama, se ei tarvitse paljon valoa. Kukista ei ole niin väliäkään. Tässä Iitin kirkkomaalla ei nyt ihan joka toisella ole, mutta eipä paljon puutukaan. Nyt ne ovat kovin vehmaita, kun sade on antanut voimaa. Kuulin eräältä haudan hoitajalta Hämeen reisullani, että aika monet isojen kuusten katveessa olevat haudat saavat silkkikukkia, kun muita ei saa pysymään kukkivina.

Muistin kulkiessani vanhempien haudalla, että heidän hääpäivänsä oli kesäkuun 11. 1934, joten siitä tuli hiljan kuluneeksi 80 vuotta. Heillä oli hyvin pienimuotoiset vihkiäiset, ja Elsa-äidilläni oli käytännön syistä vaalean vihreä puku, jota voi sitten käyttää myöhemmin juhlapukuna. Luultavasti vihille mentiin Hyvinkäällä, morsiamen kotiseurakunnassa (Nurmijärvellä!), mutta oikeasti en muista koskaan kuulleeni, miten asia oli. Silloin ei asuttu yhdessä ennen vihkimistä, ja isä-Tatuhan asui silloin työn takia Johanneksessa.

Hautausmaalla on parhaillaan meneillään sankarivainajien nimilaattojen kunnostus, työn alla olevat laatat työstetään ja kuivuvat katoksen alla, joka vaeltaa tällä suurella yhteishauta-alueella muutaman laatan kerrallaan. Tällaisia kuvassa näkyviä hautakortteleita on kolme, toisella puolen tämä ja samanlainen vieressä, toisella puolen yksi.

Siitä ajasta putkahti sitten mieleeni oma rippikoulun käyntini. Kävin niin sanotun kunnon rippikoulun, ei mitään ilta-vaihtoehtoa, kun matka Kausalan iltatilaisuuksiin oli liian vaativa, toinen kerta pyörällä samana päivänä. No Kausalaan silti piti mennä kuitenkin, sillä kesäkuun alussa, kun keskikoulu oli ohitse, tarjottiin päiväopetuksena kristinoppia, katekismusta ja virsiä Kausalan rukoushuoneella. Opettajana oli pastori Viljo Kivelä, ja Yrjö Siukonen hoiti laulupuolta. Viljo oli vielä nuorehko, mutta Yrjöllä oli aivan viimeiset vuotensa työssään seurakunnan kanttorina. Hän asui silloin Radansuussa, ja kirkolla Lepolan viereinen (myöhempi kanttorilan talo oli tekemättä) tontti heinämaana Siukosella.

Silloin tytöt ja pojat opiskelivat erikseen. Jotenkin on jäänyt hämäräksi tuo päivämäärä, mutta luultavimmin se oli juhannuksena 1952. Minulle oli ommeltu puolisääreen ulottuva luunvalkoinen puku shantung-kankaasta, joka oli silloin muotia (raakasilkkiä), siinä kapea pystykaulus ja leveähkö helma. Siihen aikaan kirkolla oli ompelijana Matti Laaksosen vaimo Kirsti, joilla oli talo Lyöttiläntien varressa Sorrin naapurina. Matti oli sähköasentaja.
Kenkiä en muista, ehkä jotkut sandaalit, mutta ei ainakaan valkoiset tennarit, joita muuten käytettiin lähes kaikissa tilaisuuksissa. Onneksi puukenkäaika oli juuri loppunut, olisi ollut melkoinen kopsutus kirkossa, jos kymmenet rippitytöt olisivat niillä joutuneet kulkemaan alttarille. Muoviaika ei ollut vielä ehtinyt kenkiin, oli vain sadetakkeja. En ollut vielä kasvanut täyteen pituuteen, ja jalkakin oli vain numeroltaan 36.
Rippikoulusta selvittyä jatkoin edelliskesän tapaan Lomakodissa keittiöpiian hommia, siinä meni heinä- ja osin elokuukin. Silloin koulut alkoivat vasta syyskuun alussa. Kesällä en vielä tiennyt, mitä tekisin keskikoulun jälkeen, mutta viimeisellä elokuun viikolla asiat pyörähtivät niin, että minusta tuli Lahden yhteiskoulun oppilas kuudennelle luokalle eli ensimmäiselle lukion kolmesta vuodesta, kun Kausalassa ei vielä ollut muuta kuin keskikoulu.