Asuin 50 vuotta sitten Sysmässä, jossa kiintopisteeni oli Rapalan koulu. Siellä kolmisenkymmentä kirkassilmää oli odottanut, kuka mahtaisi sinä vuonna opettaa kansakoulussa, kun opettajat olivat vaihtuneet usein. Paikkaa ei täytetty vakinaisesti, vain määräaikaisvuodeksi kerrallaan. Muutto Rapalaan oli tapahtunut jo edelliseksi lukuvuodeksi, 1960-61, juuri ja juuri työkauden alkuun Lehtimäeltä. Ilo oli molemminpuolinen, kun jatkoin seuraavanakin vuonna. Mieheni opinnot Heinolassa olivat alkaneet syksyllä 1960, ne kestäisivät useita vuosia, joten koulu oli kohtuullisen matkan päässä, sinne voi viikonloppuisin tulla perhettä katsomaan. Zündapp-mopedilla taittui paikallistien osuus. Olin koulun ainoa opettaja, luokat 1-3 kävivät koulua syksy- ja kevätviikkojen välillä vain lauantaisin, aivan kuin omassa lapsuudessani tässä Iitin kirkonkylän koulussa. Asuimme Sysmässä loppujen lopuksi kolme lukuvuotta.
Paikkakunnan muutos oli melkoinen, Lehtimäki kun on Suomenselän liepeitä, ja olin ihmetellyt sinne muuttaessa 1958, kuinka mataliksi mäntymetsät olivat jääneet. Myöhemmin ymmärsin, että suo oli alueella ominaista luontoa, ja opin väistelemään syviä kuivatusojia kulkiessa. Länsikylällä ei ollut kunnollisia marjametsiä lainkaan, piti mennä Alajärven tien varteen. Lapsia oli runsaasti, koulu oli ollut 3-opettajainen.
Rapalan kylä puolestaan sijaitsi Päijänteeseen pistävässä isossa niemessä, joten siellä vallitsi lähinnä paikallinen meri-ilmasto. Paikallistietä Pulkkilanharjulle vievältä maantieltä oli toistakymmentä kilometriä, koulullekin n. 11. Niemen tyviosassa oli toinenkin kylä, Saarenkylä. Kartanon ruusupenkit kukoistivat myöhään loka-marraskuulle, sillä syyshalloja ei juuri ollut. Sen enemmän oli aamusumuja, ne kestivät paljon yli puolen päivän. Koulun sijaintipaikka osui niemen kärkipuolelle, n. 2,5 km laivalaiturista. Sille välille mahtui vielä oma pikku järvikin. Laiva oli luonteva yhteys ulkomaailmaan sulien kelien aikana. Tehinselkä jäätyi vasta uudenvuoden jälkeen, joten kalastajat saivat saalista, siikaa ja muikkua hyvin syksyisin. Muikkua syötiin koulussakin. Niiden syöminen oli oma lukunsa, kun niihin aikoihin oppilailla ei ollut haarukoita tai veitsiä (liian kalliita hankkia). Koulukin oli rannalla, omalta laiturilta kurkottaen haettiin sauna- ja muu talousvesi.
Sijainti sai metsät kasvamaan hyvin, kuulemma niemen tyvessä oli mitattu joskus Suomen korkeimpia puita, yli 40 metriä, ja kiintokuutioita hehtaarille. Metsissä kasvoi varsinkin koivuja, niillä oli pitkään ollut hyvä menekki Lahdessa sijaitsevan Askon vaneritehtaille. Koivuklapeja oli koulun iso liiterikin aivan pullollaan, kattoon asti syksyisin. Hyvin se varasto talvisin hupeni, koska rakennuksessa oli useita tulisijoja: luokkahuone; aula, joka toimi eteisenä, ruokailuhuoneena ja poikien veistotilana, ja jonka yhdessä osassa keittäjä-Hilma hellalla valmisti koulun ateriat; opettajan asunto, jossa kaksi pystyuunia ja keittiön hella; Hilman asuntoyksiö yläkerrassa, sielläkin uuni ja hella. Sauna oli eri rakennuksessa, siellä kiuas ja pesuhuoneen vesipata.
Kaikki metsät koulun lähiympäristössä olivat tuon ajan tapaan laitumina, oli karja- ja hevoslaitumia. Niiden seurauksena metsien pohjakasviston marjat eivät olleet mustikkaa ja puolukkaa, vaan metsämansikoita ja vadelmia. Niitä sai litrakaupalla kokoon lyhyessä ajassa puikkelehtiessaan piikkilankojen alitse. Varpujen asemasta oli monia talvikkeja, jopa nykyisin uhanalaista ketokatkeroakin (Gentianella campestris) löytyi polun varresta. Puolukkaa sai runsaasti kiivetessään maaston korkeammille kohdille, joissa puolukat ja poronjäkälät hallitsivat ohutmultaisia kallionlakia. Sieniä kasvoi myös isot valikoimat, opin tuolloin tuntemaan mm. kelta- ja voi- ja koivurouskun, niitä en ollut aiemmin nähnytkään.
En pitänyt ihmeenä, että syyssateet olivat luonteenomaisia ilmiöitä tuossa veden ja maan labyrintissa. Syksyllä 1961 sateet olivat kestäneet lakkaamatta jo syyskuun alkupuolelta. Lokakuu 1961 on jäänyt kuitenkin ennätystilastoihin, se oli yhtä lämmin kuin tämänvuotinen. Sateet jatkuivat marraskuullakin. Viljelijät eivät olleet päässeet korjaaman kaurojaan, kun pellot olivat märkiä, eikä kaurakaan ollut yhtään kuivunut seipäillä. Silloin ei onneksi ollut puimureita, niistä ei olisi ollut mihinkään matalilla savipelloilla, ja joka talossa oli hevonen vetopeleineen, jotta sadot sai korjuuseen. Ei myöskään ollut vielä kuivureita, joissa satoa saisi kuivatuksi puinnin jälkeen. Siispä vaan odotettiin. Kuivaa aikaa ei tullut, lumet jäätyivät aikanaan seipäiden päälle. Vielä tammikuussakin pelloilla oli kauraseipäitä odottamassa. Niistä tuotiin kai suojakelien aikana lehmille apuruokaa, puimaan ei päästy. Se ei ollutkaan vain Rapalan kylän ongelma, samaa märkyyttä oli muuallakin etelä-Suomessa.
Omassa elämässä riitti kuitenkin päivänpaistetta, kun ensimmäinen lapseni, tytär oli syntynyt keväällä. Jonkinlainen käsitys pikkulapsista oli perua kotoa, olinhan ollut vanhin tytär perheessämme. Kyläläiset olivat kovin ystävällisiä, ja sain arkiasioihin monenlaista apua tarvitessa. Lapsenhoito työaikana olikin ensimmäisiä ongelmia. Onneksi vauva-aika on sellaista, että nukkuminen on pääasia. Hilma- keittäjä varasi vauvanvaunut viereensä siinä askarrellessaan, ja kun itse olin seuraavan oven takana, niin apu oli lähellä, imetystä tai muuta hoivatointa tekemään. Askon huonekalukaupasta ostettiin sen ajan yleinen lastenhoitoväline, leikkikehä, alaltaan n. yhden neliömetrin. Kun lattiat olivat viileitä, leikkikehän lattiaksi pantiin paksu peitto. Sinne lapsi leluineen, ainakin siksi aikaa, kun äiti poistui esim. vessaan, vettä hakemaan yms, ettei päässyt syntymään vahinkoja. Kehä oli sitten mukana myös Hilman vierellä ollessa. Pikkuvauva toki köllötteli alkuun parisängyn päällä, mutta kun oppi kierähtämään, ei enää siinä uskaltanut pitää. Vaunuihinkaan ei voinut panna muuten kuin valvotusti, koska pian lapsi oppi nousemaan pystyasentoon, ja ongelmia olisi varmaan syntynyt!
Koulussa oli myös oppilaana Eija-tyttö, joka oli lapsena sairastanut aivokalvontulehdusta ja hänen oppimisedellytyksensä olivat aika vaisut. Matematiikkatunnit ja lukeminen olivat hänen kannaltaan vain karmea kokemus, joten Eija kohta kyselemään, saisiko mennä vauvanvaunuja lykkäilemään tai muuten vaan mennä avuksi Hilmalle. Eijalla oli useampia nuorempia sisaruksia, joten hänellä oli kokemusta! Vanhempien kanssa keskustelu vielä vahvisti asian, ja niinpä Eija vähin äänin luisti tunnilta seinän taakse, kun muut 6-luokkalaiset alkoivat pohtia matematiikkaa tai oli ääneenluvun tuokioita. Eijalle jo yhteenlaskussa mukaan tuleva muistinumerokin oli ylivoimainen, vaikka sitä harjoiteltiin moneen otteeseen. Eija oli ihanan dynaaminen piirustustunneilla, joten silloin ei oltu poissa luokasta. Käsityökin sujui kohtalaisesti, ja tietysti laulu ja liikunta.
Omalle taivaalle nousi loppuvuodesta mustia pilviä, kun miehelläni todettiin Pohjanmaan työvuosilta muistoksi tullut hyvin kehittynyt keuhkotuberkuloosi, ja alkanut opintaival keskeytyisi. Ei ollut varmaa, jatkuisiko hänen elämänsäkään kauan. Sysmän asukkaan jatkohoito oli Jyväskylän lähellä, Kinkomaalla. Siellä tulisi olemaan hänen olinpaikkansa lähes koko seuraavan vuoden, laajoine leikkauksineen ja PAS-ja INH-tabletteineen. Eikä siinä vielä kaikki. Kun hän oli ollut tekemisissä kotiväkensä kanssa, niin varsinkin pikkuvauvamme joutui myös suojalääkitykselle, tabletinmurskeet pullokaakaon mukana päivittäin, lähes vuoden ajaksi. Muutamat vauvanhoitoon osallistuneet koululaisetkin sain kuljettaa kuvauksiin ja tutkimuksiin muualle, Eijan lisäksi pari muuta, siskoksia, joista toinen oman tyttären kaima. Kellään ei kuitenkaan todettu sairastumista. En muista, tuliko edes suojalääkitystä. Oma lapsikin oli saanut jo syntymisen aikoihin Calmette-rokotuksensa. Vuoden 1962 alku ei siis ollut kovin ruusuinen, ei meillä eikä kyläläisillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti