Mennään ostamaan

Joulun tienoilla kaupat pursuavat kaikenlaista. Puhutaan ihan tavarataivaista. Teilläkin on vilkasta, kun ostajien autot täyttävät kaistat ja jakeluautot kiidättävät lisää jaettavaa. Seistään yhä pidemmiksi venähtävissä kassajonoissa, ajatuksissaan päivittelemässä, mihin ihmeeseen tuo ja tuokin noita tavaroita tarvitsee, samalla kun oma ostoskärrymme nitisee liitoksissaan. Kotinurkillakin kymmenet ja taas kymmenet markkinat, myyjäiset ja toritapahtumat vetävät lisäksi kansaa. Onneksi keksittiin kauppojen sunnuntaiden aukiolopäivät, silloin kuulemma voi keskittyä rauhassa ostamiseen.

Kaupat kasvoivat taloudellisen vaurastumisen myötä isoiksi ostoskeskuksiksi, ja kun ne vaativat suuria pinta-aloja, keskukset ohjattiin taajamien ulkopuolelle kaupunkien liepeisiin. Niihin saatiin tarjontaa niin, että kummallekin sukupuolelle riittää kiinnostavia liikkeitä, lapset saa lapsiparkkiin ja ruokailukin onnistuu. Koko päivä saadaan kulumaan tuossa paratiisissa. 1970-luvun alussa asuessani Hämeenlinnan liepeillä ainoa ostosmatkailun kohde oli Anttilan tavaratalo 3-tien varressa. Se oli kuitenkin kaupungin laidassa, ja siellä oli parkkihalli ja kahvio. Muuten ostoksilla oli kuljettava katuja tavalliseen tapaan, liikkeestä toiseen. Osteskeluun kului melkeinpä päivä. Anttilasta ostaminen luontui sellaiselle, jolla oli vain pari tuntia ostoksiinsa aikaa.

Sekään ei riitä. Mielikuvissa ostetaan lisää katselemalla televisiosta Kyläkauppa Tuurin jaksoja, jossa vain keskitytään löytämään jotakin kiinnostavaa, vaikkei niin tarvittaisikaan. Samaistutaan näihin roolihenkilöihin. Nähdään, kuinka käyttäytyy hintatietoinen ostaja, oikea haukka.

Viime syksyn 18.9. Kalatori-teemapäivältä. Kirpeässä aamuilmassa valmistauduttiin myös langantuottajan ja värjärien pöydässä mahdollisiin asiakkaisiin.

Syy kaupassa käyntiin voi olla myös sosiaalikontaktit, kärryä lykkiessä löydetään tutut hyllyjen väleistä ja vaihdetaan kuulumiset. Ilman niitä kauppareisu tuntuisi vaisulta, kuin puolinaiselta. Viimeistään on sitten seurusteltava kassahenkilön kanssa. Aikaa kuluu. Olipa kiva, kun tavattiin, mitä sinulle kuuluu? Sisätiloissa toki on mukavampi seurustella, ei tunnu viima. Olen sillä lailla perihämäläinen, että markkinapäivä ei vetoa tapaamaan tuttuja, vaikka se kuuluu täällä kotikunnassa aivan normaaliin kanssakäymiseen. Kadut mustanaan väkeä, pikkuisella torillamme aivan tungokseen asti. Tunnen olevani tulokas, kun en muista markkinapäiviä. Tuolloin ei kannata mennä muitakaan asioitaan hoitamaan. Seteliautomaattikin tyhjenee, on saatava täydentäjät paikalle.

Ostosmatkailu lisää tavaratarjontaa maaseudulla, jossa erikoiskauppoja on enää vähän. Monet linja-autoyrittäjät saavat nykyisen yksityisautoilun aikana paremman elannon tilausmatkoilta kuin vuoroliikenteestä. Lyhimmillään tilausmatka on juuri reisu ostoksien luo. Linja-auton tavarasäilöihin mahtuu suuri määrä matkalaisten hankintoja, ja autokuski jättää ostajat lähes kaupan oven eteen, ei tarvitse kävellä miltään maalaisten parkkipaikalta. Seurustelu hoituu mennen tullen. Keväisin käydään taimiostoksilla!

Näkymä on keramiikkataiteilija Elina Soraisen ateljeekodin eteisestä Pernajassa syksyltä 2009. Teimme sinne yhdistetyn opinto- ja ostosmatkan.

Tänä vuonna oman mausteensa joulunajan shoppailuun tuo etelä-Suomen saama poikkeuksellisen paksu lumimäärä, se hankaloittaa liikennettä, kun kadut muuttuvat lumisiksi, paikoitusalueetkin hupenevat aurausmassojen vallatessa tienvarret. Liikenne-esteet lisäävät ostosmatkoihin menevää aikaa. Meidän nurkilla lunta ei ole vielä haitaksi asti. Onneksi ei eletä keski-Euroopassa, jossa ei tunneta talvikelin ajovarusteita, siellä lumentulo tuottaa kaaoksen. Lumikin on erilaista, painavampaa ja hiutaleet suurempia. Eilen oli jopa mellakoita Frankfurtin lentoasemalla, kun kiitoratojen auraaminen viivästytti koneita. Joulunajan matkailun pahin ruuhka-viikonloppu sai nyt lumen tuottamat vaivat. 

Mieleen tulee parin vuosikymmenen takaa tapahtuma, jossa koulumme oli päättänyt viettää teemaviikkoa aiheena kierrätys ja luonnonvarojen säästeliäämpi käyttö. Silloin ei vielä oltu keksitty Älä osta mitään-päivää. Aiheen tiimoilta löytyi monenlaisia työpajoja ja vierailuja. Eräs koskettavimmista oli kilpailu, jossa opiskelijat pohtivat loppuun kuluneiden lenkkarien kohtaloa. Niitä oli jokaisen kaapissa, yleisin seuraava vaihe niille tuntui olevan roskis. Moni olisi vienyt ne kirpputorille tai lahjoittanut tarvitsevalle. Villisikafarmin liepeillä asuvat huomasivat lahjoittaa lenkkareita sioille stressileluiksi. Silloin kyllä tiedettiin, että kenkien ainesosat olivat poltettavaa materiaalia, ja niinpä moni ehdottikin uuninpesää tai polttolaitosta, jolloin niiden energia saatiin talteen.

Eräs nuorimies oli varmaan pohtinut aihetta jo aikaisemmin tykönänsä. Hänen ratkaisunsa oli: Mietitään asiaa uudelleen ja jatketaan niiden lenkkarien pitämistä. Hän tuli siihen tulokseen katseltuaan, mikä on kulutusyhteiskunnassa loppuunkulunut lenkkari. Käyttökelpoinen, mutta muka sopimaton. Aika usein syy uuden tavaran hankintaan ei olekaan ko. tuotteen puute, vaan meitä ympäröivästä viitekehyksestä tuleva paine, kuulut ryhmäämme, kun sinulla on tämä tai tuo tuote.