Seitsemän vitsausta ja äärikelejä - muistoja menneestä

Kuuntelin juuri säätieteilijää, joka arveli ilmamassan olevan 10-15 astetta kylmempää kuin keskiarvolukemat näihin aikoihin. Pakkaskeliä onkin ollut jo lähes 4 viikkoa, sillä isäinpäivänä olen kirjannut muistiin +3 asteen kelit, mutta senjälkeen vain pakkaslukemia. Tänään oli selkeän yön jäljiltä aamusta lähtien -18 asteen lukemat, eikä se siitä juuri noussut päivän mittaan. Nyt iltaan mennessä on sentään lauhtunut -15 asteeseen, ilmeisesti jonkin verran pilviä. Loppuviikolle ennustetaan taas yli 25 asteen pakkasia. Kylmää kyytiä!

Kuva on vajaan vuoden takaa, otettu helmikuun 24 päivänä 2010. Pakkasten lisäksi tulivat korkeat hanget. Valmistelin uusien ikkunoiden remonttiaikaa ja amerikanreisua. Turkulaiset murehtivat suositun siltansa notkahtamista Aurajoen yli, ja uutta siltaahan se tiesi.

 Viime vuosi oli ennätysluminen ja kylmät pakkaskaudet seurasivat toistaan. Lumihanget alenivat vasta huhtikuussa. Kunnon lumitalvi oli edellinenkin. Lehdistössä asiaa selitettiin El Nino-ilmiöllä, merivirrat virtailevat aika ajoin eri kohdilla merta, ja sen seurauksena ilmamassatkin kulkevat toisin kuin tavallisesti. Golf-virran heikentymisestä on tänäkin vuonna puhuttu.

Lueskelin ensimmäistä päiväkirjaani 1980-luvulta, varsinkin sen jälkipuoliskon asioita, koska silloin oli ollut yhtä napakoita kelejä kuin nytkin, jo joulukuusta alkaen. Erikoisen ikimuistoinen oli talvi 1986-87. Tuolloin yli 20 asteen pakkasia oli yhtä mittaa lähes puolitoista kuukautta. Miksi nuo ajat jäivät päiväkirjaan, johtui siitä, että kesämökkikäytössä olleen taloni vesikeskuslämmitysjärjestelmä ei moista menoa kestänyt, vaan pattereista paisuntasäiliöön johtanut vesiputki jäätyi viimeisten parin metrin matkalta. Sehän aiheutti tietysti painetta muussa järjestelmässä: patterit pullistelivat ja lämmitys loppui. Tuohon aikaan taloa kävi paimentamassa äitini ystävä Anja, joka hätääntyneenä tammikuun puolivälissä soitteli omistajia apuun. Kun talo oli kesämökkinä, eivät putkimiehet ottaneet tilausta ensimmäiseksi, koska niin monien muidenkin putket tekivät lakon. Piti alkaa voimallinen uunilämmitys alakerran uuneilla, ja se tiesi Anjalle jatkuvaa oloa täällä talossani.

Miksi putki jäätyi? Kylmän joulunseudun toimintamme lienee ollut alkuun panevana voimana. Oltiin täällä isommalla joukolla, mukana ensimmäinen lapsenlapsi, jolle lattiantason askareet olivat tavallisia, ja lattia tuntui kovin viileältä. Niinpä haettiin varastoista peite, jolla yläkertaan vievä ovi peitettiin, ja vetohan kävikin vähäiseksi. Asuinkerroksen lämpö ei tihkunut ylemmälle tasolle. Peite unohtui paikalleen, kun lähdettiin joululoman loputtua taas Hämeeseen, vakituiseen kotiin. Myös lämpötilaa säädettiin hieman alhaisemmaksi, kun täällä ei oltu. No, siitä tuli seurauksia! Jos olisin ollut kokeneempi talonomistaja, olisin ehkä ottanut tarkemmin selvää asioista, minun maalaisjärkeni ei kyennyt kuvittelemaan moista, kun ei ennenkään mitään ollut sattunut.

Kun uunilämmitystä sitten piti tehdä oikein voimalla, ilmeni, että savut eivät päässeet ulos, vaan tuprusivat yläkerran ilmanvaihtoventtiileistä sisälle, ilmiö, jota ei koskaan aiemmin ollut sattunut. Paljon kirjoja savuttui, puhumattakaan muusta. Nuohooja hälytettiin apuun, ja kas kummaa, piipun päältä löytyi paksu lumivaippa, sillä poislähtömme jälkeen oli sadellut reippaasti lunta. Mutta piipun päällä oli muutakin: toinen naapurimme oli joskus kesällä käynyt sinne asettamassa verkon, etteivät hänen mehiläisensä parveilulennollaan menisi piippuun. Verkko oli häneltä unohtunut sinne. Minä taas en tiennyt asiasta mitään. Verkko oli sen verran tiheäsilmäinen, että lumi oli peittänyt piipun hormit kokonaan. Nyt verkko poistettiin ja piippuhan vetii oikein hyvin!

Homma ei kyllä ollut vielä hanskassa: jäätynyt putki piti sulattaa kuumalla vedellä. Siihen aikaan talossa oli onneksi vielä asuinkerroksen hella, jolla vettä kuumennettiin, ja sitten yläkerrokseen höyryäväin ämpärien kera. Monen toiston jälkeen putki lopulta suli, mutta senhän arvaa, että vettä valui rakenteisiin monta ämpärillistä.  Rikkoutunut putki paikattiin väliaikaisesti. Saatiin taas vedenkiertoon perustuva järjestelmä toimimaan. Päästiin jotenkuten yli pahimmasta.

Kohta alkoi sitten jälkihoito. Rakenteet piti kuivata, ettei tulisi hometta tai muita ongelmia, seiniä ja lattioita revittiin auki ja isot puhaltimet sitten työntämään lämmintä ilmaa aukkoihin. Tätä kesti pari kuukautta. Vakuutusyhtiön edustaja kävi arvioimassa, koska kuivatus oli tehnyt tehtävänsä. Sähkölasku paisui jättisuureksi.

Kesällä tulivat sitten korjausrakentamiset: paisuntasäiliö pudotettiin kerrosta alemmaksi toiseen yläkerran makuukamariiin, ja kastuneita kattoja ja seiniä verhoiltiin ja maalattiin uudelleen. Auki revityt lattiat korjattiin ja maalattiin. Taisi siinä mennä suuri osa kesälomasta.

Olen kirjoittanut muistikirjaani, että se oli vanhaan israelilaistapaan seitsemän vitsauksen  ajanjakso. Se oli alkanut 26.4.1986. Silloin nimittäin oli surullisen kuuluisa Tsernobylin ydinvoimalan onnettomuus, joka aiheutti täällä kaakkois-Suomessakin vaarallisen paljon laskeumaa. Asiasta tietämättömänä haravoin noina päivinä suuret määrät syksyn lehtiä, joita tuuli oli ajellut maantien varteen, ja jos niissä niitä kuumia hiukkasia oli, niin varmaan sain osani. Säteilyturvakeskus antoi kansan tietää asiasta vasta useita päiviä myöhemmin. Oli sekin nimipäivä!

Routa suli Pohjanmaalta vasta heinäkuussa ja oli suuria putkivahinkokertymiä vielä kesälläkin. Rankat sateet runtelivat puolestaan Kiinaa ja Intiaa, valtavat metsäpalot taas kesällä Kiinaa ja itänaapuriamme, jonka nimi silloin oli Neuvostoliitto. Suuresti kunnioittamani (äidin istuttama) ruusuorapihlaja Crataegus coccinea kuoli tuona talvena, itselleni sattui muita, odottamattomia terveysvaivoja haittamaan talonomistajan hommia. Anjakin kyllästyi liian vaativaan työhön talon hoitajana.

Pienempiin pahoihin voi laskea sellaisen onnettomuuden, jossa kovan pakkasen aikana silloisen autoni jäähdyttäjän kansi halkesi ja matkanteko Helsingissä oli tyssätä. Oltiin enoni kanssa konsulaatissa luovuttamassa hänen entistä kansalaisuuttaan pois, jotta hänelle voitiin taas palauttaa Suomen kansalaisuus. Se sattui vielä 13.1, mutta en nyt muista oliko perjantai. Jos olisin ollut mies, olisin ehkä katsellut huvikseni jäähdyttäjäveden määrää autossa. Mutta niin ei ollut, ja kuulin koko kannesta ensi kertaa korjaamon diagnoosista.

Se ei ollut pelkästään onnettomuusaikaa. Kirkonkyläläiset olivat olivat saaneet syksyllä 1986 yhdysputken, jolla tämä vanha seurakunnan vesiputkisto liitettiin Mullikkamäen verkkoon, ja ruvettiin saamaan ns. kunnanvettä seurakunnan veden asemasta. Putkityöt oli tehty hyvin tuolloin ja myös ne aiemmat, koska mitään pakkasvaurioita ei ilmaantunut vedensaamisen suhteen. Kesäreisuni Albaniassa oli myös ikimuistoinen. Enokin sai kansalaisuutensa. Sitä varten hänen kuolleeksijulistamisensa oli kuitenkin peruttava. Työmatka Suomen ulkopuolella oli nimittäin kestänyt liian kauan, jo 1920-luvulla oli lähdetty, ja jos seurakunta ei 50 vuoteen kuule mitään muuttajan asioita, poistetaan henkilö rekisteristä. No, olihan pappa jo tuolloin 94 vuotta iältään, ja sai asua Suomen kansalaisena viisi mukavaa vuotta vielä.

On tietysti selvää, millaisia ajatuksia mieleen hiipi pahimpina aikoina, ja varsinkin sen jälkeen, kun korjauslaskua alkoi kertyä. Onneksi niitä ei lausuttu ääneen. Talon omistusta jatkettiin entistä sinnikkäämmin, ja vedenkiertoa varmistamaan hankittiin kiertovesipumppu, joka kierrätti putkistovesiä koko ajan, niin ettei päässyt syntymään kylmän veden alueita. Oli myös nostettava pysyvästi talvista talon peruslämpöä, joten kesämökin omistamisesta tuli kalliimpaa. Mutta siitäkin selvittiin.

Mitäkö opittiin? Ainakin tilanne kasvatti sisua. Vaikeudet ja vastoinkäymiset panevat aivot toimimaan tehokkaammin kuin ennen sattunutta, joten pelkkää hyväähän siitä seurasi. Ehkä tuli perehdyttyä hieman perusteellisemmin myös ilmiöön nimeltä lämmitys.