Juhlavuosia kerrakseen!

Tuomenkukat ovat viimein avautuneet helluntain kunniaksi!

Tällä viikolla on peräti kahdet julkiset kuuskymppiset, nimittäin televisiotoiminnan alkamisesta Suomessa ja Euroviisujen järjestämisestä. Lisäksi juhlittiin täällä omalla kylällä muistelojen merkeissä kansakoulun lakkauttamisen 50-vuotista tapahtumaa. Rajanaapuriperhe Eila ja Pentti olivat pystyttäneet huvilateltan pihalleen vastaanottamaan Pentin 60-vuotispäiville saapuvia, joka teltta oli asiaa, kun sateisen kylmän aamun päälle saatiin kolakka tuuli. Mutta siellä ollessa kuulin vielä, että naapurikylässä juhlivat Iitin yhteiskoulun ensimmäiset ylioppilaat 50 vuotta sitten ollutta ikimuistoista päiväänsä.
Ja kaukana etelänmailla juhli toinen lapsenlapseni Emmi syntymäpäiväänsä polttarien merkeissä samaan syssyyn ystäviensä kanssa....

Otetaan alkuun tuo kansakoululaisten kuvan tapahtuma. Kuvassa oikealla näkyy hieman Lahtisen Soinia, joka oli vanhin kokoukseen saapujista, hänen kansakoulutaipaleensa oli alkanut jo 1938, samana vuonna, kun meidän perhe muutti tänne Iitin kirkonkylään. Soini sai kyydin Radansuusta, naapurikylästämme olevan kyläkauppiaan Irja Perttolan autolla, hänkin kuului aikoinaan tähän oppilaspolveen, vuosikymmeniä tosin ehti hujahtaa siinä välissä lähes kolme. Kuvassa on perin miehiseksi muodostunutta kokousväkeä, pääosa noin parista kymmenestä oli miehenpuolia, ja heidän opettajinaan oli ollut 1-3 luokilla Inkeri Oksanen os. Pitkänen ja 4-7 luokilla Sakari "Kessi" Lehtoranta.

Nykyajasta kertoo, että pari osanottajaa tuli myöhässä oltuaan Radansuun golfkentällä turnaamassa, ja kokouksemme johtajana ollut Jouko Miikkulainen jätti tulijat sitten esittelykierroksen viimeisinä laiskanläksylle, joka kuulemma oli koulun aikoihin hyvin tavallista. Onneksi meitä ei tapaamisessa ollut enempää, kun ohjelmaksi oli varattu jokaiselle oma osuus tuoda esille koulumuistoista päällimmäisiään. Ja siihen kahvilan peräkamariinkaan ei olisi mahtunut juuri enempää väkeä. Pöydillä oli valokuvia kasapäin, väki oli tuonut niitä mukanaan, mutta kamerat alkoivat käydä koululaisia kuvaamassa vasta 1950-luvulla.

Muistoista mieleenjäävimmät taisivat olla saatuja pikkurapsuja, vaikka tässä vaiheessa syyt moisiin tosin kuulostivat vain normaalin eläväisen lapsen käänteiltä. Kamari, jossa olimme koolla, oli ollut silloin aikoinaan osa 1-3. luokkien opetustilasta, ja monelle tuli mieleen ison pönttöuunin ihana lämpö. jos pulpetti sattui olemaan siinä lähellä. Olihan välitunti silloin peräti vartin, ja talvisin lumileikeissä kastui. Koulu oli alkuun yksiopettajainen, silloin tila toimi ruokalana, ja sen uunin lähellä muistan olleen hellan, jossa ruoka valmistettiin.

Jotkut olivat sattuneet olemaan oppilaina juuri silloin, kun koulu muuttui kaksiopettajaiseksi. Elli Perttola, koulun aiempi ja pitkäaikainen yksinvaltias sai suuren lapsimäärän opetustyötä jakamaan 1950-luvulla toisen opettajan Elina Alatalon, joka sitten pian vaihtui Irmeli Tormoon (ja senjälkeen Inkeri Pitkäseen). Kohta valmistui sitten Ellin oma eläkekotikin Niskaportin puutarhan kohdalle maantien varteen, jonne hän muutti sisarensa Tyynen kanssa asumaan. Yläluokkien opettajaksi tuli Ellin jälkeen epäpätevä Eino Koponen, jonka oppilaitakin mukana oli muutama.

Alkuun pikkuoppilaat sijoitettiin ison pöydän kahtapuolta poikien veistoluokkaan, joka on ensimmäinen nykyisistä näyttelytilojen huoneista. Kun ruokala-tilasta luovuttiin ja jostain saatiin vanhoja pulpetteja (Myllylän koulu?), järjestyi ihan oma alaluokkakin. Missä ruoka sen jälkeen valmistettiin, ei tullut ilmi muisteloissa, vaikka kaikkien keittäjien nimet (Helvi Salonen, Aino Porali, Saara Nyström) ja monet ruokalajitkin muistettiin. Ehkä kuitenkin jokin nurkka jäi keittiön käyttöön. Ruoka tuli tarjolle pulpetille ämpäristä.

Pian oppilaat alkoivat kuitenkin ehtyä, kun lähialueille sijoitetut Karjalan siirtolaiset muuttivat työn perässä muualle, eikä entisten oppilaiden jälkipolviakaan kylän asukkaina suuremmin nähty. Kylä palasi siis kesämökkien aikakauteen takaisin. Koulu päätettiin lopettaa 1965, lapset kyydittiin sen jälkeen naapurikylä Lyöttilän oppilaiksi, Inkeri Oksanen sai toimen Nastolasta.

Niihin aikoihin alkoi Suomessa melkoinen koulujen lakkauttamisten aalto, opettajantoimet menivät ns. "jäihin", kun lääninhallitus ensin katsoi, jäikö jossain viranhaltija vaille työtä. Heidät sijoitettiin ensin, vasta sitten voitiin ottaa käyttöön viran aukijulistus. Oman perheeni muutto Helsingistä Hämeeseen koki siinä suhteessa kitkaa, mieheni joutui matkustamaan kaksi vuotta Turengista Vuosaareen päivittäin opetustyöhönsä, ennenkuin paikka löytyi Hämeenlinnasta. Oma autohan siihen tarvittiin, ja päiville tuli mittaa melkein kellon ympäri.

Kirkonkylän koulu oli kuitenkin toiminut paikalla runsaasti yli puolen vuosisataa. Hirsitalo oli siirretty alkuun kylälle muualta, mutta on edelleen oikein hyvässä kunnossa. Se kestää varmaan vielä sata vuotta, jollei enemmänkin, sillä nythän siinä on talvisinkin peruslämpö, vaikka varsinainen jokapäiväinen käyttö osuukin kesäajalle. Kunnan teettämä ja pieteetillä tehty kunnostus 1990-luvulla on ollut rakennukselle hyvin merkittävä.

Perjantai-iltana kukkapenkkiä kunnostaessa tapasin tietä kulkeneen Miikkulaisen Tainan, joka oli tullut luokkakokoukseen ja samalla äitiä moikkaamaan. Kylällämme on vaikeaa kulkea jalkaisin maantienvartta, kun ajorata on melkein 100 % tien leveydestä!

Euroviisut ei kyllä alkuun suuremmin suomalaisia vaivannut, kun oltiin sanomalehtien ja STT:n uutisten varassa. Sitten kun televisio saatiin näyttämään, oli aihetta Suomenkin osallistua kisoihin. Se tuli vasta 1960-luvun alussa, kaikkihan muistamme Laila Kinnusen Valoa ikkunassa- tai Marion Rungin Tipitii- kappaleet, ja monet muut, joista tuli pian suomalaisten suosituimpia kuunneltavia, viis siitä, miten ne menestyivät maailmalla.

Televisio pääsi kansanhuviksi vasta 1960-luvulla. Ensin piti tehdä lähetysmastoja ja saada Yleisradiokin innostumaan aiheesta. Mustavalkoista se silloin oli sananmukaisesti, kun värilähetyksiä ei ollut. Jotkut osat kansasta ottivat televisioon hyvin kielteisen asenteen synnin levittäjänä, joka ei vieläkään ole murtunut. Onneksi tietojenkäsittelyn alkaminen ei saanut osakseen samaa kohtaloa...
Alkuvuodet 1955-luvulta eteenpäin olivat lähinnä teekkarien puuhailua, joka sittemmin muotoutui TES-tv:ksi ja sitten Mainos-TV:ksi.  Lähetyksiä oli alkuun vain joitakin, oliko edes joka päivälle, mutta pian tuli testikuvan lisäksi nähtäväksi myös uutiset ja sää. Mainospöllö-logon katselu oli kai yleisin kuva...

Oma kosketukseni TV:n katseluun alkoi jouluna 1960, kun appeni Eino sijoitti melkoisen pääoman ostamalla television. Anoppi Irja oli ollut lonkkanivelen proteesileikkauksessa ja oli pitkiä aikoja petipotilaana, joten uuden ihmekoneen tulo oli hänelle melkoinen ajanviete. Eihän silloin vielä kaukosäätimiä ollut, joten toisia sormia tarvittiin koneen avaamiseksi. Menimme joululomalla auttelemaan joulunvieton valmistamisessa, silloin loma kesti melkein kolme viikkoa, kun se alkoi viikkoa ennen joulua ja päättyi vasta loppiaiseen.

Taisi olla tapaninpäivä (vai uudenvuoden), kun TV-ohjelmaksi oli saatu saksalainen filmi Rikottu ruukku. Sitä tietysti appelassa suurella hartaudella katsottiin. Olikohan se ihan ensimmäisiä ns. elokuvia, sitä en tiedä. Muistan vain keittiön puolella hääriessäni, kun Irja-anoppi kamarin puolelta huudahti: Nyt Tertunkin pitää tulla katsomaan! No ehkä siellä hieman aikaa viivähdinkin, mutta vain tuo nimi jäi mieleen.

Televisiolähetyksiä ei voinut katsoa, jos ei ollut antennia, joka oli suunnattu lähetysasemaa päin. Meidän kylällä se suunnattiin Lahteen. Piankos sen nimeksi kansan suussa muotoutui harava, sitähän se jollain lailla muistuttikin.  Kun televisioita sitten hankittiin enemmältikin maahan, noista haravista tunnisti, minne ihmiset iltaisin suunnistivat katsomaan lähetyksiä. Kyläily sai nimittäin ihan uudet muodot, isäntäväeltä ei edellytetty kuin että kone on auki ja istumapaikkoja riittää. Jos kahvit tarjottiin, se oli ylimääräistä. Kyläläisten yhteinen tilaisuus käsitteli tietysti myös muuta seurustelua, siksi paikalle saavuttiin hyvissä ajoin, sillä lähetyksen aikana ei yleensä puhuttu mitään.

Auringonsäteet heijastuivat lauantai-aamuna kamarien isoista ikkunoista takaisin itään ja osuivat pimeässä olevaan jasmikepensaaseen. Päivä alkoi paistaa risukasaan televisiosta saatujen näkymien kautta eli meidän syrjäkylien olohuoneisiin.  Siitähän seurasi, että kansa innostui Keihäs- ym. etelänmatkoista, ja kaikista tuli hyviä arvostelijoita, kun asiat olivat silmien edessä.

Samana vuonna 1955, kun televiolähetyksiä alettiin suunnitella, olin  päässyt ylioppilaaksi Lahden yhteiskoulusta. Samalta Iitin yhteiskoulun keskikoulun päättöluokalta oli puolestaan Kouvolaan mennyt lukiota suorittamaan Erkki Kajasto, luokkamme pienimpiä poikia Aimo Ojapalon kanssa, hän valmistui samana vuonna. Pian (1957) kuultiin, että Erkki oli hyväksytty koulutukseen, jossa valmistuu TV-kuvaajaksi, ja sellainenhan hänestä sitten tulikin. Koulutus ei ollut pitkä, se kesti kaksi päivää, ja niin Erkistä tuli Suomen television tärkeä kantava pilari. Alkuun ei ollut kuin yksi kamera, ja se tietysti maksoi paljon. Lähes trukin kokoisella laitteella ajaminen tuli sitten perustyöksi.

Väritelevisioita alettiin enemmän myydä vasta 1970-luvulla. Omaan kotiini se hankittiin 1976, juhlistamaan nuorimman lapsen eli Ullan syntymää. Tietysti edellispolvella eli appelassa ja omilla vanhemmilla sellaiset olivat jo hieman aiemmin. Mutta pitkään, lähes puoli vuosisataa katsottiin mulkosilmälaitetta, jollainen televisio oli ulkomuodoltaan kuvaputken koosta johtuen. Vasta parisen kymmentä vuotta on ollut saatavilla litteitä näyttöjä, jotka vievät vähemmän tilaa syvyyssuunnassa. Niille annettiin aluksi nimi taulu-tv, kun ne voitiin sijoittaa seinälle. Siihen asti laite oli vaatinut omat alustansa, joko tason, pöydän tai muunlaisen virityksen.

Vähän samanlainen kehitys on ollut tietokoneilla, niillekin myytiin kauan jos jonkinlaisia huonekaluja, joihin koneen ja työpisteen sen viereen sai sovitettua. Oman tietokoneeni hankin 1990-luvun alussa. Kun työpaikallakin oli jo koneita, niin tehtävien valmistamisen voi viedä työpaikalle ns. korpulla, eli muovisella 10 cm x 10 cm kovalla läpyskällä. Perheen nuoriso oli pannut toimeksi 1980-luvulla. Ja Mikko auttoi hankkimaan Octek-merkkisen myllyn, se haettiin Helsingistä kovan räntäsateen päivänä. Kun täytin vuosia 1996, lapseni ostivat kimpassa koneen lisälaitteen eli modeemin, joka otti puhelinlinjaa myöten yhteyden maailmalle eli internet aukeni. Nythän kylällä on datasiirtoa varten valokuitukaapeli.

Nykyisin kodin kalustaminen on vanhaa aikaa, läppäri istuu polvella tai ruokapöydän kulmalla työtä tehdessä, ja nuoret silmät näkevät jopa kännykän eli älypuhelimenkin ruutua katsellessa tarpeeksi, joten tietojen käsittely kulkee taskunpohjalla mukana. Samaan aikaan on kamerakauppa myös hiipunut ja valokuvausliikkeet, nuo 1990-luvulla vielä hyvin kukoistaneet yritykset ovat joutuneet etsimään muitakin toimintoja kuin filmien kehityksiä ja paperikuvien valmistusta.