No tää on nähty

Tokaisu tuli mieleeni tänään, kun kiipesimme aamulenkkiä vettä valuvalla Kappelintiellä Tellan kanssa. Olin ollut hieman ihmeissäni aamulla, kun odotetun päivän valkenemisen tilalle yhdeksän maissa saimmekin päivän pimentymisen! Saderintaman paksu pilvimattoreuna siinä valtasi taivaan lännestä päin.

Mieleenjuolahdus tuli siitä, että Tella katseli jo mennessä aika nihkeänä odottavaa taivalta, kiirettä ei ollut minnekään. Sadetta pitävä takki oli kyllä hänellä niskassa, mutta tietysti varpaat ja pää kastuivat. Kun olimme päässeet mäen ylätasolle parkkipaikalle, aukeni vastaan kiiltävän jään ja veden valtakunta, ja sen syrjässä maastossa vettä hyllyvät lumipeitteen rippeet. Tella kääntyi takaisin, kaikki oli nähty.
Samaa ajattelin aamulla poistaessani osan joulun virittelystä, joululiinoista ja led-valoista. Nähty on, siirrytään muuhun. Toki jouluksi tulleet kukat vielä jaksavat hyvin, mutta kasvit ovatkin aina olleet eri asia!

Sanonta ei ole oma keksimäni, sen kuulin asuessani muutamia vuosia 1960-luvun alussa Sysmän Rapalassa, jonne oli sijoitettu paljon iloista siirtoväkeä. Oravikydön nuorisoseuran (seurasi mukana lähtöpaikasta Vuoksenrannasta) illanistujaisissa tapasin heistä useimmat, mm. sisarukset Virolaisen Toinin, Esterin ja Unton äiteineen, joiden koti oli Päijänteen Enostenlahden pohjukassa, aika lähellä Rapalan koulua, jossa itse asuin. Lausuma on peräisin Toinin suusta, joka aika pian lopetti jahkailut jostain turhasta, ja siirryttiin "kirjassa seuraavalle lehdelle". Se oli mielestäni erittäin hyvä elämänasenne, mennyttä ei kannata haikailla, vaan katsoa eteenpäin ja löytää uusia järkeviä vaihtoehtoja.

Kylän väki oli lisääntynyt moninkertaisesti siirtoväen asutuksen myötä, sillä niemessä oli ennestään Anni Waldenin valtakunta, Rapalan kartano alustalaisineen, vain muutama pientila muusta syystä, kuten Nuuttilat niemen kärkimailla ja Nurmirannan Toivo perheineen mäen syrjässä lähellä Enostenlahtea. Toivon perheeseen tutustuin, koska hän oli koulun johtokunnan puheenjohtaja. Uusien asukkaiden tultua oli kylään saatu myös tieyhteys, aikaisemmin Rapala hoiti yhteyttä vesiteitse. Kartanolla oli oma laivalaiturikin Päijänteen yhteysaluksille.

Kylässä oli useampia Virolainen-nimisiä perheitä, mm. Oskarin kolmen sukupolven perhe. Heiltä hain päivittäin maitokannuni. Myös nuoriemäntä Elna tuli kernaasti iltakylään, ettei tarvinnut ihan yksin istuksia. Sitä kautta tulin pian tutuksi muunkin kylänväen kanssa. Maurin viikot kuluivat Heinolan seminaarissa.
Oskarin tilaa vastapäätä maantien toisella puolen oli kartanon metsänhoitaja Keskinen, jonka vaimo Esteri piti kotonaan pientä kauppaa ja hoiti myös postitoimistoa. Tuli siis liikuttua tuo vajaan kilometrin matka useimpina päivinä, maidonhaku, posti ja kauppa hoituivat samalla reisulla. Ensimmäisenä keväänä perheemme kasvoi Helena-tyttärellä, joten oli mukava, että tämä päivittäinen matka ei ollut pidempi, kun vauvanvaunut tulivat mukaan kuvioihin.

Vauvanvaunut tulivat lainaan kartanon tilanhoitajan perheeltä Ala-Tuuhoselta, joilla oma tytär Anna-Maija oli jo kasvanut vaunu-iästä ulos. Perheen isä Esko, jolla oli japanilainen henkilöauto Isuzu, oli myös hyvin ystävällinen antamaan kyytiä, jos joskus sellaista yllättäen tarvittiin. Myös perheen äidillä Inkerillä oli ajokortti, mutta hän olikin Hämeenlinnasta kotoisin! Olihan meillä omakin kulkuneuvo, nimittäin Zundapp-mopedi, jolla sopi huristella kirkolle (22 km) tai maantienvarteen (12 km). Kun vauva tuli, omat ajeluni vähenivät kovasti, sillä en uskaltanut edes ajatella matkailua lapsen kanssa sellaisella pelillä.

Lähellä asui myös Väinö Virolainen perheineen, ja hänen kanssaan teimme 1960-luvun aikana myös rantatonttikaupan Päijänteen Kaitaniemestä, jonne johti lyhyt tie Virolaisen maitolaiturin syrjästä. Se oli Väinön lehmilaidunta, ja naapuriksi rantamökillä osoittautui Elsa Turakaisen perheen loma-asunto.

Tuosta rannasta tulikin sitten moneksi vuodeksi projekteja, sillä ensin tehtiin yhteinen mökki mieheni vanhempien kanssa, mutta se osoittautui vähemmän toimivaksi ratkaisuksi, meille olisi ollut tärkeää viettää pidempikin aika mökillä kesäisin, kun asuimme alkuun vuokra-asunnoissa. Mutta mökille oli muitakin tulijoita vierailemaan, joten kolkuteltiin toisenkin kerran Virolaisen Väinön ovea ja hankittiin vierestä uusi mökkipaikka omiin nimiimme. Kesämme kuluivat 1980-luvun alkuun asti Sysmän maisemissa. Sitten oli aika tuumia: Tää on nähty.

Väinön maitolaiturin kohtaan tuli monen kilometrin metsäpolku niemen keskiosista Huhtjärveltä, siellä väkeä asui kuin piilopirteissä. Rapalasta katsottuna heidän kotinsa olivat tosi syrjässä, mutta heiltä päästiin tietä myöten länteen, Asikkalan maantielle. Lähin kansakoulu oli kuitenkin Rapalassa, joten sekä Vuorisen että Laurilan lapset taivalsivat tuon 6-7 km:n matkan polkua kouluun päivittäin. Oli siinä tulemista, vaikka talvisaikaan olikin apuna sukset. Kunta antoi niihin aikoihin vähävaraisille pitkämatkaisille avuksi mm. jalkineita. Ne olivat aina kuitenkin vain kumisaappaita, joten huonoja talvijalkineiksi!

Katselin äsken netistä, että Vuoksenrannan Virolaisten sukukirjan julkistaminen oli ollut Sysmän kunnantalolla 2005, siinä kirjassa on n. 1500 Virolainen-sukunimeä omaavaa ja muita lisäksi! Kirjan toimittaja oli Ari Virolainen. Yhtenä sukututkijana mainittiin Erkki Virolainen (jonka poika Ari on). Erkki-nimisiä oli kaksikin alempaa polvea Oskari Virolaisen perheessä, setä-Erkki ja Oskarin pojan Olavin poika, joka kävi alakoulua minun aikanani siinä Rapalan koulussa. Ties vaikka tämä sukututkija olisi tuo alakoululainen, joka nykyisin lienee n. 60-vuotias... Sukukirjassa mainittiin, että kylällä asuneet Teperit olivat myös sitä sukua. Siirtoväkeen kuuluivat myös Ruposet, ja heidätkin sukukirjassa mainitaan, lähes 400 henkeä heitäkin.

Tie Rapalaan ei ollut kaksinen, mutta kuitenkin suurimman osan vuotta ajokelpoinen, ja sillä liikennöi jopa pari bussivuoroakin päivittäin. Keväinen ja syksyinen kelirikkoaika muutti kuitenkin mm. Enostenlahden kohdalla tien savipelloksi, josta ei juuri pienellä ajokilla selvitty. Siinä oli pohjaveden uoma aika lähellä maanpintaa, vettä tuli kallioisesta maastosta. Liekö ollut lähdekin lähellä? Nelivetoautoja ei silloin ollut, moni oli takavetoinen, niin että auto meni minne sattui liukkaalla savitiellä. Muutaman kerran olin siinä itsekin kellahtanut savivellissä uimaan mopokyydillä liikkuessa. Helena kävi tutustumassa varhaislapsuutensa maisemiin hiljattain.

Koulu oli ns. supistettu, eli opettajia vain yksi, ja lapset vuorottelivat vuoden mittaan. Elokuun alusta tulivat kouluun 1-3 luokkalaiset, ja syyskuussa sitten ylemmät luokat 4-7. Alakoululaiset nähtiin koko pimeämmän ajan vain lauantaisin, joka oli heidän koulupäivänsä. Silloin yläkoululaiset taas olivat kotona. Tätä menoa jatkui aina toukokuulle asti, jolloin yläkoulun päivät tulivat täyteen, ja alakoululaiset tulivat jokapäiväiseen työhön, ja niin mentiin juhannukseen asti, että heille määritellyt 90 koulupäivää tulivat täyteen. Tein siinä kylässä opetustyötä 3 vuotta, sitten oli aika siirtyä eteenpäin. Tää oli nähty. Aloin biologian opiskelijan taipaleen.