sunnuntai 1. joulukuuta 2019

80 vuotta sitten

Sytytin eilen kynttilät muistamaan talvisodan aikaa ja ennen kaikkea sitä itseensä luottavaa ja vahvaa pariskuntaa, joiden lapsena kasvoin tässä talossa. Kaikki kuvat ovat tältä aamulta.

Marraskuun lopussa 1939 syttyi talvisota. Eilen olivat sen 80-vuotismuistojuhlat. Isä-Tatu oli lähtenyt muiden Iitin poikien kanssa rintamalle. Hän täytti kohta joulukuun alkupuolella (11.12) 37 vuotta. Perhe oli juuri loppusyksyllä muuttanut tähän taloon, joka valmistui sinä syksynä sen verran asuttavaan kuntoon, että päästiin siirtymään. Pärekatto oli saatu tiiviiksi, joka aukossa oli ikkunat ja huoneissa lattiat ja ovetkin toimivat. Tuvan nurkkaukseen oli hellaa vastapäätä tekaistu paksusta kuitulevystä tiskipöytä, jonka päällä oli vettä pitävä pelti.

Taloon ei saatu kuitenkaan vesijohtoja tai viemäriä yli neljännesvuosisataan, kun ei löytynyt kuin vähävetinen kaivo alarinteen puolelta. Siitä vesi piti ämpärillä noutaa, ja käytetty ns. likavesi samalla tavoin ämpärillä avokompostiin, jota meillä nimitettiin tunkioksi. Tunkion paikkoja on löytynyt tontilta useista kohdin, niissä oli aika nopea ravinteiden hajoaminen ennen vanhaan, kun oli tuo päivittäinen vedenlisäys. Jossain alarinteen suunnalla oli laudan jäännöskappaleista rakennettu ulkohuusikin, sen näköä tai paikkaa en yhtään muista, mutta kaivon yläpuolelle ei kuitenkaan, sen sanoo jo maalaisjärkikin. Muutamaa vuotta myöhemmin meille tehtiin navetta talon lähelle, silloin ulkohuusi purettiin ja uusi käymälä tuli navetan yhteyteen niin, etta saatiin tehtyä betonista allas sekä lantalalle että käymälälle.

Liukkaita polkuja riittäisi käveltäväksi vuosikymmeniksi eteen päin tuohon rinteelle vesitaakkojen kanssa. Joka ei ole koskaan talvella ottanut vettä kaivosta, ei voi kuinkaan käsittää, mikä taidonnäyte se oli. Nostettava vesihän aina läikkyi ja siinä tullessaan liukasti kaivon ympäryksen varottavaan kuntoon. Se puinen varsi, jossa noutoämpäri oli kiinni, oli myös tavallisesti jäässä. Kaivon kansikin oli usein jäätynyt kiinni aukkoonsa vedenhakujen välillä. Lapset eivät saaneet mennä siihen hommaan, se oli liian vaarallista. Vasta pitkälti toisella kymmenellä, kun voimat karttuivat, voitiin asiaa harjoitella ensin kesäaikaan.

Tämän tien paikalla oli 1939 kapea polku, jota pitkin taaempana näkyvän Niemelän talon asukkaat kulkivat kotiinsa. Oikealle erkanevasta haarasta mentiin Nyströmille. Kaikki tontit olivat seurakunnan vuokramaalla. Oleellista oli, että talon ympärillä oli sen verran maata, että voitiin ylläpitää kotitarveviljelyä, ehkä vähän kotieläimiäkin.

Talo oli kuitenkin helpompi hoitaa kuin se, josta tultiin. Lämmitysuuneja oli vain yksi, nimittäin keskuslämmityshella. Sen avulla saatiin lämmintä kiertovettä pattereihin, joita oli asuinkerroksen sisäseinillä. Se myös säästi polttoainetta ja antoi lisätilaa kamarihuoneisiin, kun ei ollut niitä pystyuuneja. Isossa tuvassakin olisi pitänyt olla joku muu lämmön lähde kuin pelkkä hella. Sauna oli pohjakerroksessa, sinne tehtiin leivinuuni, joten kellarikerroksen raput oli valettu betonista pitäviksi siihen uunien kylkeen.

Kuinkahan heidän lämmityspuiden tilanteensa oli syksyllä 1939, oliko yhtään kuivaa puuta? Rakentamisen jämiä ei niihin aikoihin varmaan pantu tulen ruoaksi kovin helpolla, vaan kaikki, mikä vähänkin oli suoraa, pantiin talteen. Halot olisi pitänyt muistaa hankkia jo keväällä, ei kai tässä silloin voinut klapipinoja olla? Tatu oli kyllä kovin järkevä, ehkä asiaa oli ajateltu. Keskuslämmityspuolelle voitiin saada metrisestä halosta sahaamalla kolme palaa, eikä niiden kokoa paljon tarvinnut pienentää, kun luukun kita oli melkein 20 cm leveä ja korkea. Hellapuu oli pienempää kokoa, siinä kirves sai monta kertaa tehdä töitä yhtä halkoa käsitellessä. Kun Tatu lähti, puiden pilkkominen pienemmäksi oli Elsan tehtäviä.

Talon nykyisessä puuliiteriosastossa ei alkuun ollut seiniä, vain harmaatiilisiä pilareita, joiden varaan oli tehty betonista valamalla seuraavan kerroksen huoneille alapohja, ja sen päälle sitten asuinkerros hirrestä. Puuliiterin pohjana oli tietysti vain soraa. Sinne pilarien muodostamaan sateensuojaan oli pantu tarvittava polttopuuaines, sahapukki ja hakkuupölkky. Siellä olivat myös pyörät ja kelkat. Ulko-ovi oli siinä, missä nyt on vain väliovi.

Pitkään mietin, kun lapsena katselin sitä väliovea, jonka väärällä puolella oli lamppu, pitkä käytävä kun jäi ihan pimentoon. Mutta sehän olikin ulkolamppu, jonka tarkoitus oli auttaa kaivolla kävijää pimeän aikana. Kun sitten vuotta myöhemmin liiteri sai harmaatiiliset seinänsä, tuli uusi ala-ovi ja sen pieleen uusi ulkolamppu. Noissa kylmissä tiloissa sähköjohdot olivat paksueristeiset ja pinnaltaan oranssinpunaista tekstiilikudosta. Sisätiloissa oli alumiinipäällysteistä harmaata johtoa.

Talo tehtiin melko jyrkkään rinteeseen, koska tasaisempi viljelymaa oli pyhitettyä, niihin aikoihin arvokkaampaa kuin rakennuksien alla olevat joutomaat. Ja eihän se ollut alkuun näin korkea. Puolivälistä alkoi jo vinokattoinen vintti, jonka kulma  eli A oli maantielle päin, tälle etupuolelle oli räystäs. Nyt kun ajattelee joskus hankkia talokohtaisia energian nappaajia katolle, se suunta olisi tehokkain...

Elsa 33 v jäi kolmen tenavan kanssa kohtaamaan synkkää tulevaisuuttaan. Pertti, vanhin, oli muuton alkaessa jo neljävuotias, itse täytin kolme tässä talossa. Pentti oli vielä pari kuukautta 1-vuotias, kun oli tammikuun loppupuolella 1938 syntynyt. Ainakin hän tarvitsi vielä pukemisapuakin ja oli pihalla autettava taluttamalla. Naapurista Nyströmiltä löytyivät kahdelle vanhimmalle lapselle saman ikäiset leikkitoverit, Pertille Osmo, joka sanottiin nimellä Jai, minulle Maija. He olivat sen perheen nuorimmaiset, me taas oman perheemme vanhimmaiset lapset. Käytiin päivittäin toisissaan monta vuotta. Sitten vasta tuli muutosta, kun Maijan serkut Annikki ja Meeri Sorvali tulivat evakkoon ja asettuivat asumaan kirkolle heille osoitetun Vikströmien kesähuvilan asukkaiksi. Meidän kylässä oli monta samanlaista kesäkotia, joten evakkoaikana kylän väki melkein kaksinkertaistui.

Pihaleikeissä oli lumen tultua käytössä pieni mahakelkka, ja tietysti voi lasketella rinteellä myös pahvinpala takapuolen alla. Muistaakseni en uskaltanut sillä kelkalla koskaan, meidän kotitie päättyy maantiehen ja sillähän oli liikennettä, vaikkei nyt niin tiuhaa. Menin sen pahvinpalan kanssa maantien toiselle puolelle, jossa oli sopivan kokoinen rinne Suonmäki. Siinä uskalsi laskea, ainakin sen jälkeen, kun maat jäätyivät ja suo muuttui kantavaksi. Äidillä oli talviliikkumiseen potkukelkka eli potkuri, siinä sai kyytiä sellainen, joka ei saattanut vielä omin jaloin taapertaa. Nuorempaa sisarusta voi liikutella mahakelkassa sitten, kun vakaa istuminen oli hallussa. Sellaisia kuvia on nostalgisissa Martta Wendelinin tauluissa, me elimme realitynä sellaista.

Isossa tuvassa oli lapsilla lämmin paikka kirmailla ja leikkiä keskenään. Kaikenlainen piirtely oli suosittua, koska kyniä riitti. Paperiksi kelpasi sanomalehden valkoinen marginaalireunus. Pertillä oli karjalanmuistona keltainen polkuhevonen, se oli hänen yksinomaan. Pentti oli liian pieni vielä, hädin tuskin käveli kunnolla. Itselläni oli nukke, jonka olin saanut Hyvinkäällä asuvalta Impi-tädiltä, äidin sisarelta. Sitä en kyllä muista, milloin sen olisin saanut, joten ilmeisesti se oli aika vanha. Siihen aikaan nukke oli muuten omatekoinen, mutta nuken pää oli ostettu, joko pahvista, posliinista tai guttaperkkasta tehty. Myöhemmin osallistuin äidin seurana joulunalusviikkojen nukketalkoisiin, kun siskoja syntyi ihan kolme lisää tässä talossa.

Maijalla oli suosikkileikkinä perustaa leikkikoti, ja siinä roolit, jos oli vain kaksi, niin isä ja äiti. Jos leikkijöitä oli enemmän, niin he olivat perheen lapsia. Tärkein ohjelmanumero oli laittaa ruokaa, ja ainakin Nyströmillä ollessa Esteri-äidiltä löytyi aika pian pari pikkulautasta eli tassia, joihin annosteltiin sitä kuuluisaa kalakeittoa. Siten ohjelman huippu oli ruokailu. Kesäaikana kodin teko oli monipuolisempi, siihen  tarkoitukseen mentiin metsänlaitaan, josta löytyi pehmeitä sammalpaakkuja. Niistä sai nopeasti irti tuolin tai vuoteen, ja talon ulkoseinät pikkukivistä. Se leikki kesti useita päiviä, ennenkuin kaikki oli tehty. Sinne soppalautaset eivät kuitenkaan kulkeutuneet, kestit olivat marjoista koostettu heti, kun ahomansikat vähänkin alkoivat kypsyä. Ja niitähän riitti kaikilla pientareilla.

Tuon ikäiset lapset vaativat paljon huolenpitoa, mutta siinä ei ollut kaikki. Elsa oli viimeistä kuukauttaan raskaana, seuraava vauva syntyisi kohta, ensimmäinen tässä talossa. Jos junat kulkisivat, äidinäiti Henrika tulisi apulaiseksi lapsen syntymän ajaksi Hyvinkäältä. Niin sitten kävikin, noin 70-vuotias mummu tuli sukankutimineen keinutuolin asukkaaksi. Elsa oli ollut Henrikan nuorin lapsi, syntynyt 42-vuotiaalle äidille 1906. Henrika kutoi ensi töikseen valkoisesta langasta Tatulle päänsuojaksi kypärän alla pidettävän naaman ja kaulan suojuksen, jossa oli aukko vain silmien korkeudella. Se oli niin kallis säilytettävä, että myöhemminkään Elsa ei sitä antanut purettavaksi muuhun käyttöön, kuten siihen aikaan oli tapana.

Marja-Leena syntyi noin viikkoa ennen joulua, joten uusi koti sai ensimmäisen uuden vauvansa heti kohta. Syntyi terve ja napakka tyttö. Minulle kaveriksi sitten joskus, kunhan siitä vielä kasvaisi. Vauvan vaunut olivat Pertille Viipurista hankitut ja vanerista tehdyt. Kaipa niissä oli kuomukin, vaikka en muista toimiko se laite kuinka hyvin. Kuomun materiaali oli vedenpitävää pegamoidia.

Isukkia ei tainnut näkyä, hän oli rintamalla sinä jouluna, sillä sota kesti noin 100 päivää (tarkemmin ottaen 105, kun tehtiin Moskovan rauhansopimus 13 03 1940). Henrika oli onnistunut tulemaan hyvissä ajoin, ja jollain konstilla oli kunnan kätilö saatu tietämään asiasta. Sitä en kyllä tiedä, oliko päässyt itse tapahtumaan, vai tuliko vasta jälkeenpäin. Äitiysvuodeaikaa pidettiin silloin vähintään viikko, ja Henrika hääräsi minkä ehti. Siellä kotona Hyvinkäällä piti emännyyttä kotona asuva Impi, Elsan vanhempi sisko. Hyvin Henrika jouti olemaan joitakin viikkoja.

Minulle vanhimpana tyttärenä oli yleensä delegoitu tuo käytettyjen vaatteiden purkuhomma, joka kyllä ei ollut helppoa, jos oli jo parsittu tuote kyseessä. Piti ymmärtää,miten kohta oli syntynyt ja ottaa pois vahvikelangat, sillä katkeamaton lanka oli aina paras tulos. Kintaisiin käytettiin tavallisesti kahta ohuemmaksi kulunutta purkulankaa, joten saatiin tweed-pintaista neuletta. Muunlaisia en taida lapsuudesta muistaakaan, myös lasten nilkkasukissa se oli käytäntönä. Sain purkaa myöhemmin myös käytettyjä vaatteita, jos palasista ajateltiin tehdä jotain lapsille. Mummu teki lapsille talvijalkineiksi tallukat, jotka oli tehty takeista purettuja pieniä kappaleita yhteen tikkaamalla. Muistuttivat nykyisiä varsilenkkareita aika lailla. Kyllä niillä kuivalla lumella hyvin tarkeni, ja ne kuivivat siinä hellan antamassa lämmössä aika pian.

Henrika toi myös kokemuksensa antamaa turvaa, hän oli ollut perheellinen aikuinen jo edellisen sodan aikana. Saippuankeitto syksyllä oli niistä hurjimpia hommia näin jälkikäteen ajateltuna. Ei sitä kuitenkaan 1939 tehty, koska olisi pitänyt kasvattaa kesäpossua sitä ennen, se saippua tehtiin nimittäin teurasjätteista keittämällä ja lipeää käyttämällä. Possu oli hyvä kierrättäjä, sen ruoka koostui pääasiassa ruoanvalmistuksen tähteistä, perunankuorista, jotka olivat puolestaan pääasiallinen jäte. Ne pantiinkin valmistamisen yhteydessä lajiteltuina suoraan ns. sikaämpäriin, joten niitä jätesankoja oli kaksi. Ainakin kesällä 1940 meillä jo oli possu. Kun ilmat tulivat niin kylmiksi syksyllä, että possua alkoi palella, se teurastettiin, kun ei ollut talvikotia sille. Yleensä se oli hengissä vielä syyskuulla, kun perunannostosta tuli ns. pikkuperunoita, liian pieniä kuorittaviksi, niin ne keitettiin suoraan isossa saunan padassa. Possulla oli silloin oikein ruokajuhlia pävittäin.

Onneksi oli tuo iso hella! Sen päälle mahtui ikuinen kuumavesilähde, alkuun emalikattila, mutta aika pian (ehkä vuodesta 1945?) 5 litran tasapohjainen rautapata. Sen lisäksi oli isohko emalinen pesuvati, jossa vauvan aikaansaamia lisäpyykkejä voisi viedä eteenpäin. Muurin rakoon sai tungettua uunipellin ohella pienen puisen kepin tai useampia, jotka toimivat ripustusortena. Ei ollut kuivan huoneilman ongelmaa.

Pitkään vielä rakennustöitä riitti seuraavana keväänäkin, kunhan ilmat lämpenivät. Varmaan vuorausten täydennystä, ja ehkä oli kesken vielä Tatun työhuoneen kohta eli nykyinen vierashuone. Pohjakerroksen kellariosastokin taisi syntyä vasta silloin, sinne tuli juures- ja  hillokellari erikseen. Ja ne pilarien väleihin tehdyt seinät. Kantolan pappa jostain päin Iittiä oli pyörällään tullut viimeistelemään taloa, mutta esim. vinttikerroksessa olivat lämpöeristeet eli kutterinpurut rakenteiden väleissä pitkään näkyvillä, sinne ei ollut lapsilla asiaa.

Vintin orsilla riippui talvisin ruokalähteeksi 1-2 palvattua sianjalkaa, muut osat olivat isossa saavissa suolattuina veteen. Kerran vintille vietiin kuivattua haukeakin, se oli jotain välirauhan aikaa. Hiiriä ei liikkunut siellä ylhäällä, saivat olla ihan rauhassa. Puolukkasaavi kuului myös kerätä täyteen syksyisin, se taas oli hillokellarin lattialla, jossa lihasaavikin aika usein. Niihin aikoihin ei oltu kuultukaan vielä jääkaapista, se tieto saavutti Suomen vasta 1960-luvulla. Kaikki säilytettävä piti syödä nopeasti. Meillä ei ollut varsinaista ruokakomeroa, joka vanhemmissa uunilämmitystaloissa oli aina talon kylmimmässä nurkassa.Jos jotain piti säilyttää, se vietiin pohjakerroksen hillokellarin hyllyille, jotka ainakin kesäaikaan olivat ihan tyhjillään.

Ruoka tehtiin korkeintaan kahta- kolmea ruokailua varten jauhoista ja perunoista, joskus mukana myös munia tai lihaa, muttei läheskään aina. Pääasiallinen kestoruoka oli leipä, se ei loppunut koskaan. Leivät säilytettiin suljetuissa saaveissa pohjakerroksessa. Elsan lajit olivat ruisreikäleipä muille aterioille ja limppumainen kauraleipä aamiaiselle. Pullaa oli yleensä vain viikonloppuisin, se kuivui nopeasti korpuksi. Hyvin tultiin toimeen!

Kesäaikana maito oli ongelmista suurin. Avuksi otettiin kaivo, jonne maitohinkki narun varassa riippumaan niin, että pohja otti veteen ja jäähtyi sitä kautta. Osasta maitoa tehtiin viiliä, jolloin se jätettiin tekeytymään yön yli avonaiseen astiaan vanhemman viilin osan kanssa (ns. viilin siemen) ja oli seuraavana päivänä syötävän hapanta, jos astia oli tarpeeksi pieni. Meillä viilit tekeytyivät tiskipöydän toisessa alakaapissa, jossa ne olivat pölyltä suojassa. Viilin joukkoon pantiin aina talkkunajauhoa, se teki maidosta ruoka-annoksen lämpimänä aikana, ei tarvinnut virittää hellan tulia puuron keittoon.

Tella päättää tämän muistelman aamunokosillaan. Hän viettää ehtoopuolen aikaansa tässä talossa, joka tarjoilee etuovesta ulos mentäessä minimimäärän rappuja huonoille takajaloille. Kyllä se vielä toistaiseksi jaksaa pohjakerroksen raputkin kulkea, mutta hitaammin menee.

4 kommenttia:

  1. Aikamoinen urakka Elsalla: puulämmitys, kantovedet, neljä pienehköä lasta ja heille ruokaa ja vaatetusta.
    Olen joskus miettinyt että pitäisi kokeilla tallukkaiden valmistusta, vaikka jollakin kurssilla. Nykyisin niihin pitäisi kuitenkin liimata kumipohjat kun kaikki tiet ja pihat hiekoitesuolataan.
    Rapsutukset Tellalle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tella kiittää! Tallukat olivat hyvät talvijalkineina, Elsallakin oli sellaiset. Muistaakseni suutari Pirhonen laitteli niitä kumipohjia jo silloinkin, kun kaupat eivät tunteneet mitään myytävää jalkinetta pulakauden aikaan. Muuten ne pohjat tehtiin puhki kuluneista huopatossuista, joiden varret vielä jaksoivat. Kaksi tai kolme kerrosta maitoliimalla, joka oli ymmärtääkseni oikeata kumipuiden nestettä eli lateksia. Se kuivi kellertäväksi ja läpikuultavaksi eikä kappale irronnut helpolla. Sitä oli pulloissa myytävänä. Suutari iski myös kengännauhoja varten metalliset reiät varren reunoihin, että pysyivät jalassa. Hiihtäessä ne olivat hyvät, kun alkuun oli vain niitä lenkkisuksia. Monoja nähtiin vasta 1950-luvulla.

      Poista
  2. Olipa mukavaa lukemista vaikka kovia olivatkin nuo ajat sen ajan ihmisille.

    VastaaPoista
  3. Jotenkin ne ajat vaan itsekseen sujahtivat. Kaikilla oli samoja vaikeuksia perusaskareissaan, kuten tuo vesiongelma. Eipä siinä mitään auttanut pohtia ongelmiaan, kun ei paremmasta edes tiennyt.Saunassa käynti vaati paljon vettä kannettavaksi viikonlopulla kaiken muun pirttihomman lisäksi. Niinpä oli tavallista, että saunassa pyrittiin käyttämään vain vähän saippuaa, ettei huuhteluvettä kulunut paljoa, ehkä 2 litraa oli vadissa. Jos oli kuohkeaa lunta, saatettiin hyvin kirmaista lopuksi kierimään lumessa. Kainalotkin tuli lumella putsattua, kun tehtiin niitä enkelinkuvia lumeen selällään maaten ja käsiä ylös ja alas liikuttaen. Tukan pesusta ei kukaan tykännyt, kun sen ajan saippuat pesivät liian puhtaiksi ja tukat oli karmean takkuisia seuraavana aamuna.

    VastaaPoista