Akkain viikkoa eletään, saisi sataa

Superkuuman ja kuivan toukokuun jatkeeksi saatiin kuiva kesäkuu, heinäkuussa on saatu helteitä roppakaupalla, kun jo pari päivää sitten niitä oli heinäkuulle saatu 13. Tilastollisesti 15 olisi oikea keskiarvo, ja siihen on taidettu juuri tänään osua.
Kyllähän helteistä pidempääkin kautta on tuolloin tällöin vietetty, muun muassa silloin, kun Helenan lapset olivat pieniä. Varsinkin Emmin vauva-aika pysyy muistissa hikikautena, jota kyllä viilensi jatkuvan pyykkäilyn takia vesilotrailu. Niihin aikoihin minulla oli lisäksi aika usein kasviretkiä vedettävänä, joko harrastusten tai työn puitteissa, joten mitään lorvailua eivät hellekaudetkaan olleet.

Myös silloin, kun Annivauva vietti ensi kesiään täällä, lapset viehättyivät korkeareunaisesta sinisestä ammeen tapaisesta, jota Emmi nimitti kupiksi, ja sittenhän sinne kuppiin oli päästävä istuksimaan. Tuokin muoviamme taitaa olla enää muisto, nykyisin meillä olisi lapsen kylpyä varten erään Aino-neidin valkoinen amme alakerran varaston hyllykössä odottamassa...

Kuumiin kesiin sisältyy myös muisto mansikoista, meillä oli useita vuosia hyvin tuottava mansikkamaa, josta joskus sai hakea ihan pesuvadilla mansikoita, kun marjat piti kerätä ennen pilaantumista. Joistain lapsenlapsen ristiäisistä tultiin kotiin sellaisena päivänä, että oli ollut juuri roima raekuuro hellekauden keskellä, ja koko mansikkasato oli hetkessä muuttunut lommoposkiseksi hillomarjaksi.

Jotain pysyvää on kesissä, mutta nyt ollaan jo ties kuinka monennessa polvessa, kun Emmi ja Anni poikkesivat juhannusmatkalta Varkaudesta palatessaan mummolaan Iitissä.  Mukana myös Emmin pojat Ben ja Tobias.

Emmi, Topsu ja Tella Lammaskallion nostalgioissa ja mustikkareisulla.

Vihreä Ninja Ben kiipesi järkyttävälle lohkareelle rantapolun varressa

Tietysti piti käydä myös kirkonkylän jätskikioskilla laatuja testaamassa!

Kuuma ja kuiva kesäkuu päättyi viimein juhannuksen jälkeisenä viikonloppuna sateisiin, ah sitä onnea!

Sysmän Rapalan koulun pihaa.

Länsipäädyssä oli opettajan asunnon talousovi, joska päästiin keittiöön puusylyksen kanssa tai vesi- ja likaämpärireisuille. Rakennuksessa taitaa olla edelleenkin pystyuunit ja puilla lämmitettävä hella, ei käyty sisällä.

Pihan laidasta alkoi kartanon lehmihaka piikkilangan takaa, ja sitä riitti! Koulun pihan laitaan oli vanhaan tapaan viritetty pyykkinaruja, juuri samassa kohdin olivat meidänkin pyykit kuivumassa 1960-luvulla, mutta silloin ei ollut muovipäällysteisiä naruja, vain manilaköysiä.

Viime viikonvaihteessa palattiin vähäksi aikaa vielä kauemmas menneisyyteen, kun Helenan ja Tellan kanssa vierailimme Sysmän Rapalassa, jossa Helenan elämän alkutaival sujui 1961-1963, ja jossa myöhemmin elimme mökkiläisen elämää 1960-luvun loppupuolelta 1980-luvun ensimmäisten vuosien aikaan asti 1983 Rapalan Kaitaniemessä. Siellä asuimme ensin joitain kesiä Eino-vaarin ja meidän yhteisessä mökissä, mutta kun paikka oli niin mukava, oli jatkuvasti vieraita. Ja niin päädyimme Maurin kanssa hankkimaan lisämaan siitä vierestä, jonne tehtiin oma saunatupa, siten yöpaikka oli meille turvattu ja vapautti vaarin mökin puolelta 4 nukkumapaikkaa.

Koulun rantaa isoine tervaleppineen. 

Koulun rannan uusi sauna (siis sillä lailla uusi, ettei ollut vielä 1960-luvulla!)

Vanhan saunan paikalla tervalepät alkavat ottaa sijansa

Rapalan koulun valkoinen talo oli nyt keltainen, ja sen tehtävänä oli ollut joitakin vuosia toimia leirikeskuksena, kun oppilaita ei enää ollut. Viimeisen vuosikymmenen aikana toiminta on ollut hiljaisempaa. Kenraali Walden lahjoitti aikanaan tontin koulun sijaksi, nykyisin mietitään, voiko kunta myydä tonttia, kun tarkoitus on päättynyt.
Sen ajan muistona oli laituri, josta haettiin talvella talousvesi, koska kaivon vesi oli kovin ruosteista eikä soveltunut juuri ruokavedeksikään. Olihan siinä tietysti talvella liukasta, ja veden pinta usein eri korkeudella! Nyt laiturin paikkaa siirretty rannassa ja tilalle saadulle uudelle uimarannalle oli rakennettu komea hirsisauna leirielämän tarpeisiin. Vanha sauna puuliitereineen oli poissa ja paikalla kasvoi hyvin terhakka tervalepän taimikko.

Sitten kuvia muualta nykyisestä lähistöstä:

Ihanaa miljöötä rannan tuntumassa. Taustalla taitaa näkyä Päijätsalon profiili.

Laitureita piti rakentaa kaksin kappalein, kun rannan suunnassa on isojen järvien tapaan pikku saaria ja kynnäksiä, ennenkuin varsinainen selkävesi alkaa. Talviaikaan railoontuvat selkävesien jäät ovat niitä aikaansaaneet, sillä jäät puskevat rantojen irtaimia aineksia kasaan ja jättävät valleiksi. Joskus sinne taakse jää pieni vesialuekin, ja siihen kasvaa sitten aikanaan suota. Ja tuo voi toistua monta kertaa. Lopulta kehitys johtaa siihen, että tällaiset piilot kuivuvat ja muuttuvat osaksi mannermaata.

1950-luvulla pellon pinnan tarpeita varten hankittu hankmo sai nyt rauhassa viettää vanhuuden päiviään kiven päälle nostettuna, ehkäpä siihen joku köynnöskasvikin kupeelle ilmaantuu.

Emme kuitenkaan yöpyneet koululla, vaan tontilla, jossa oli silloin ennen vanhaan maitotinki-taloni Virolaisen hevoshaka. Sieltä olin löytänyt herbaariooni tähtitalvikin. Siihen oli nyt vuosien työn tuloksina kehittynyt viehättävä ja monipuolinen pihapiiri, uusimpana yöpymiseen tarkoitettu komea aittarakennus. Vanha hevoshaan kuoppainen ja kulkuesteinen luonne oli suurella vaivalla peittynyt kymmeniin, ellei satoihin hiekkakuormiin, sillä Päijänteen rantametsät ovat tosi kivikkoisia. Näin oli saatu kävely- ja rakentelukelpoista ja istuttamiseen sopivaa kohtaa. Löytyi kasvihuoneitakin peräti kaksin kappalein, mutta toisaalta kaupoille on matkaa n. 25 km, joten jokaista salaatin tai muun kasviksen mielitekoa varten ei kirkolle ajeta kauppaan.

Vielä muutamia kuvia muualta. Silloin 1960-luvulla koulua vastapäätä vasemmalla eli etelän puolella maantietä oli peltoaukea, jossa kasvoi joskus viljaa, mutta nyt tilalla oli n. 25-vuotias koivumetsä. Muistelen, että kun 1962 oli etelä-Suomessa liian märkää koko syksyn, ettei viljojen korjuusta tullut mitään, niin seipäille nostettu vilja kökötti siinä paikallaan vielä helmikuussakin.

Hevoshaan huvilan paikkaa ei olisi arvannut, jollei olisi ollut tietoa , niin paljon olivat seudut muuttuneet.

Tehtiin vielä kierros ihan Rapalanniemen kärjessäkin. Kartanon navettarakennus oli paikallaan, sen takana monta pikkutupaa tarpeellisille muillekin alustalaisille, kuten keittäjälle.

Rapalanniemen laivalaiturille johtava kuja on päässyt ruohottumaan. Kuulemma Mannerheimkin on tullut tuota kautta kyläilemään kartanoon, silloin laivalinja Lahti-Jyväskylä poikkesi kartanon laivalaiturissa vuoroillaan. Nykyisin se ei ole enää kulmakunnan tärkein väylä muuhun maailmaan, sillä autotie (kenraali Rudolf Waldenin rakennuttamana aikoinaan) on jo 1950-luvulta sallinut myös autoliikenteen. Tie on kyllä sekä mäkinen että kurvainen ja kapea, mutta nykyisin tarvitaan monien yksityisteiden eteen puomi tuntemattomille, ettei kävisi vahinkoa kulkijalle tai tien pään omistajille.

Tässä kuvassa on vierailuperheemme rantanäkymä, Papinsaari lähinnä. Rantaa peittää muinaisten sodanjälkeisten laidunkausien takia vauhtia saanut järviruoko, jota torjutaan niittämällä kasvustot muutamana vuonna peräkkäin, jolloin sen vauhti laantuu pidemmäksi aikaa. Ranta on kivikkoinen  myös veden puolelta, joten soutajalla pitää olla silmät selässäkin, että selviytyy.

Tästä näkymästä olisi melko lyhyt (n. 0,5 h) soutumatka seuraavaan kohteeseemme, jossa omistimme lähes parisenkymmentä vuotta kesämökkielämään tarvittavat ainekset, tontin ja saunamökin. Niinpä sanoimme hyvästit isäntäperheelle ja lähdimme katselemaan 1970-80-luvun rantanäkymiä.

Kaitaniemikin oli puomin takaisen tien kuljettava, joten siinä oli omat järjestelynsä. Se on luonnon omaa tekoa osittain, kun kapea harju pistää siinä Päijänteeseen upotakseen lopulta. Puunuiton takia niemen kärkeä oli lujitettu lukuisilla sorakuormilla, ja olikin vaikea tuntea nykyistä niemenkärkeä entiseksi, kun entinen purkupaikka oli kasvanut pusikoiksi tämän kauden mentyä historiaan. Se oli ollut 1980-luvulla kauttaaltaan avoin ja mukava vattujen ja mansikoiden keräyspaikka. Tuossa seuraavassa kuvassa oli isojen puutavaraa tuovien autojen kääntymissilmukka.

Meidän ensimmäisen kesäpaikkamme nykyiset rantanäkymät olivat samanlaiset, mutta kuitenkin niin erilaiset! Kävimme kurkkaamassa Vanhan Haapasen mökillä, joka rakennettiin ensin meidän ja appivanhempien yhteiseksi kesäpaikaksi. Appivanhemmat olivat ikihyviksi nimittäin ihastuneet Päijänteen kesiin, kun olin muuttanut Rapalaan töihin, he tulivat sinne joka kesä lomallaan. Mutta se aika loppui opintojeni alkamiseen ja johti aika pian tontin hankkimiseen, jotta kala- ja venereisuista ei tulisi loppua.

Tontti rajautui suoraan tuohon lastausalueeseen, ja kartanon omistaman maan raja onkin kohta tuossa seuraavassa kuvassa oikealla. Ensin on vielä pieni alamäki harjunrinnettä rantaan. Nykyinen omistaja oli ruoppauttanut rantaa kivisyydenkin takia, ja saaduista massoista oli sitten suurella vaivalla muotoiltu rannalle ja talon viereen oleskelutasanteita, kun niitä ei siinä juuri ennestään ollut.

Tella tutkii tasanteiden kelpoisuutta..

Tässä kuvassa ollaan Vanhan Haapasen eli appi-Einon huvilan rappusilla nykyisten omistajien kanssa. Taloa on jatkettu, kun vanhat makuukamarit yhdistettiin entiseen tupaan ja tarvittiin sitten lisää makuupaikkaa. Uusi ovi ja toiset raput tuli tuonne eteläpäätyyn. Näyttää tulleen myös ikkunapari rantaan päin, silloin aiemmin alkoveissa ei ollut kuin päädyn tuuletusikkunat, mutta ei länteen.

Varsinainen vierailukohteemme oli hieman etelämpänä harjun kupeessa sijaitseva ja Kaitaniemeen ensimmäiseksi rakennettu huvila, jossa oli samanikäisiä lapsia kuin Helena. Käytiin siis leikkikavereita moikkaamassa. Aika ja osaavat kädet olivat tehneet tehtävänsä, enpä olisi mitenkään tunnistanut paikkaa! Omalla saunamökillämme emme vierailleet, kun ei oltu ennakkoon mitään sovittu. Jossain näistä muista mökeistä oli hiljattain omistajakin vaihtunut, ei tullut minulle selväksi, oliko se juuri meidän mökkimme vai joku muu.

Kotiin palailtiin Vääksyn kanavan (tulikuuma, suorastaan paistinpannu) kautta, eli sitä vanhaa tietä, mutta jossain Hollolassa tie kuitenkin otti uuden linjan ja tulimme moottoritielle numero 4, jota kautta olimme myös menneet. Matkalla opin Karisman kauppakeskuksen paikan, kun ei ole toistaiseksi ollut sinne muuten asiaa. Kotiin ja kangaspuiden ääreen Tellan kanssa, se on asiaa!