Kymmenen vuotta sitten

Ullan kimpusta löytyi Eustomaa ja limevihreää neilikkaa, jotka tänään puhkesivat täyteen avoimuuteensa.

Taas on yksi vuosi tullut lisää elinpäivien määräksi. Katselen nyt uusin silmin kaihileikkauksen jälkeen, josta vielä riittää hoitotippa-aikaa joulukuun puoliväliin. Nyt näkyy paremmin kuin hyvin! Maakin on muuttunut vaaleammaksi, sillä eletään hieman 0C:n alapuolella olevia aikoja, ja pinnoilla on vaaleaa härmää vähien lumiripsausten lisäksi, jota täysikuukin vielä korostaa. Syntymäpäiviä ehti juhlistamaan nuorin tytär Ulla miehensä Jarin kanssa, jotka kävivät eilen onnittelukäynnillä. 

Saatiinpa luotua Mäntykin, led-lamppujen valosarjasta seinälle riippumaan ja valaisemaan talon pohjoispuolta. Monta vuotta tuossa kasvoi lumimarjapensas, jonka oksille lamppujen nauhaa oli kiedottu, mutta poistin pensaat hiljattain. Puun hahmo muistuttaa kuitenkin isoimman lehtikuusen kaadosta tästä läheltä, sen kasvuvauhti oli liikaa lähellä olevaa talon ilmajohtona olevaa sähkökaapelia. Saakin nyt jäädä pimeän ajan pihavaloksi tästä eteenpäin.

Tasan kymmenen vuotta sitten oli saatu jokseenkin raskas lasti lunta maanpeitoksi. Auton kohdalla kinosta oli ollut lähes 30 cm, autotallilla puoli metriä paikoin. Kuva yllä on otettu 25 11, silloin oli jo saatu kahtena aamuna siivota lumia sekä lapiolla että auraajan voimin. Tämä ei ollut kuitenkaan sen vuoden ensilumi, sillä hieman lunta oli silloin saatu 19 11, ja se jäi maahan odottamaan jatkoa.

Uusi sade oli alkanut jo 21 11 ja oli pahimmillaan 23 11 sunnuntaina. Helena, Emmi ja Anni ja kaikki koiratytöt olivat tulleet perjantai-iltana syntymäpäivilleni Mikkelistä, jossa asuivat ensimmäistä vuotta Tuomikadun talossa. Edellinen, väliaikainen asumisvuosi oli ollut Harjukadun rivitalossa Mikkelin raviradan lähellä. Helena oli kohta Mikkeliin muuton jälkeen ostanut omakotitalon, ja siinä oli alkuvuoden 2008 ollut täysremppa, ja muuttamaan oli päästy vapuksi. Anni oli lukiolainen, Emmi asui jo muualla, Tampereella.

Paluu kotiin syntymäpäiviltä osui siihen myrskyn pahimpaan saumaan, ja piti valita  mahdollisimman isoja teitä, joita varmasti aurattaisiin. Jopa meidän tielläkin porhalsi aura-auto sinä päivänä 3x. Oli karmeaa lähettää väki kotimatkalle sellaiseen ilmaan, mutta valitakaan ei voinut, kun heidän piti olla töissä ja koulussa maanantaina.

Se kuvaruutu, joka nyt katselen, on juuri täyttänyt 10 v, sillä se oli Helenan ja Ullan yhteinen synttärilahja, jonka Helena nosti autostaan ja siinä jossakin välissä myös laittoi töihin. Vanha iso ja painava mulkosilmämonitori, jonka olin saanut korvaamaan edellistä ja haaleaksi mennyttä Mikon työpaikan poistoläjästä, oli niin painava, että tarvittiin kaksi henkilöä, Helena ja Emmi nostamaan se autoni takapaksiin, jossa se saisi olla niin kauan, kun tulisi aika käydä Kausalan jäteasemalla seuraavana arkipäivänä. Taulumonitori LG onkin palvellut täysin moitteetta siitä asti ja tuntuu kuin uudelta nytkin. Kymmenessä vuodessa on sen kanssa kertynyt 3650 iloista päivää! Ja ennenkaikkea kevyttä, koska hyvin sen jaksaa yksinkin siirrellä.

Niihin aikoihin olin jo tullut tutuksi digikameran kanssa, kun sitä oli reilun vuoden harjoiteltu. Ullahan sen kesällä 2007 sai toimeksi, minulle tuli vanhan filmikameran jälkeen Casio Exilim -digikamera. Kameralla oli oma telakka, johon se käytön jälkeen pantiin latautumaan, ja siinä ollessaan tietokone tarkasti, mitä kuvia oli tullut kameran muistikortille ja siirtänyt ne omiin tiedostoihin. Uusi aika oli koittanut, kun sain siirrettyä myös kuvia sähköpostin kautta! En kuitenkaan silloin vielä tehnyt kuukausikohtaisia salkkuja kuin harvemmin. Senjälkeen ei olekaan paperikuvien määrä paisunut kuin satunnaisesti, kun olen saanut kuvan jonkun toisen ottamana ja lähettämänä.

Elettiin vielä vanhojen ikkunoiden, ovien ja ulkokuoren aikaa, eipä ollut pihan puistakaan paljon tietoa, mutta kuvasta näkyy, että kyllä joitain tuijan taimia oli saanut sijansa. Myös irlanninkatajat oli istutettu, kun vielä tuon korkean lumipeitonkin seasta ulottuvat näkymään. Oven oikeaa puolta hallitsi mahtava alppikärhö. Sitä piti aika ajoin reippaasti leikellä, koska versot pyrkivät valtaamaan parvekkeenkin. Kun nykyisen pesuhuoneen ikkuna on kuvassa kokonaan näkyvissä, on hyvin luultavaa, että saksi on käynyt avaamassa näkymää valoisammaksi.

Olin muuttanut pysyvästi asumaan Iittiin kesällä 2005, jolloin oli ollut tuvan ja lämpöjärjestelmien täysremppa. Seuraavana syksynä 2006 oli vuorossa vessan kunnostus, se ei mahtunut aikatauluun eikä budjettiin muuttovuonna. Menisi vielä lisää kaksi vuotta, ennenkuin ajatus ikkunoiden vaihdosta kypsyisi 2010, ja peräti kahdeksan talon ulkoverhouksen uusimisesta 2016.

Näitä asioita ei juuri pohdittu kuitenkaan kymmenen vuotta sitten. Lasteni isä Mauri Haapanen oli nimittäin juuri muutamaa viikkoa aiemmin siirretty saattohoitokoti Koivikkoon Hämeenlinnassa. Mauri oli muuttanut palvelutalon asukkaaksi, mutta hänen terveystilanteensa oli kääntynyt huonompaan keuhkokuumeen takia, eikä suunniteltu enää paluuta sairaalasta Tohvelan palvelutalolle, jossa hän oli asunut runsaan vuoden. Olin ehtinyt marraskuun puolivälissä käydä Koivikossa tervehtimässä, ja tälläkin reisulla syntymäpäivilleni oli lauantai pyhitetty matkaksi Hämeenlinnaan. Olin silloin kuitenkin kotona, kun koirat jäivät hoitooni, mutta Helenan autossa matkasivat muut.

Tässä vaiheessa ei tietysti tiedetty, miten kauan elinpäiviä olisi jäljellä, vähän kuitenkin. Joulukuun 5. päivä oli Maurin lähtöpäivä, ja marraskuinen lumimassa oli siihen mennessä sulanut lähes olemattomiin. Mauri ei ihan ehtinyt viettää vuoden 2008 syntymäpäiviään, ne olisivat olleet vasta 14. 12. Niinpä hänen elinaikansa oli 71 täyttä vuotta ja runsaat 11 kuukautta. Meillä oli Maurin kanssa ikäeroa vain 3 viikkoa, minun syntymäpäiväni on marraskuun puolella. Maurin hautajaisten merkeissä suku kohtasi 20 12 Janakkalassa.

Vuonna 2008 oli ollut lähisukua paljon koolla myös Iitin kirkolla, meillä oli ollut heinäkuussa pitkään jatkuneen sadekesän loppumisen kruunuksi tapaaminen. Olin hankkinut uudet pihakalusteet vanhojen avuksi, mutta tuossa sateenpitoasennossahan ne taisivat olla koko heinäkuun kuitenkin.

Jari oli ensimmäistä kertaa silloin mukana, he suunnittelivat Ullan kanssa yhteistä kotia, joka sitten sen loppuvuoden aikana hankittiinkin Lukonmäestä Tampereelta.  Sukuun liittyi silloin jäsen, joka oikeastaan olikin jo ennestään sukua, sillä myöhemmin näille nuorille löytyi yhteinen kantaisä 13 sukupolvea aikaisemmin Sysmän sukuhaaran kautta. Jarin isä Tapio liittyy minun isäni Tatun edeltäjiin. Mauri ei silloin enää matkustanut, hänen viimeiseksi käynnikseen jäi tänne marraskuun 2006 tehty synttärimatka Mikkolan Anjan ja Eeron kyydillä.

Kuvassa Ron, Pentti, Raija ja Helena.

Sukutapaamisella oli silloin tuplasyy, sillä Raija täytti sen vuoden helmikuussa 60 ja Pentti tammikuussa 70, joten kestit olivat heidän yhteiset syntymäpäivänsä. Ylläolevassa kuvassa ollaan edellispäivänä, kun amerikansukulaisten tulomatka oli saatu onnelliseen päätökseen.

Kuvassa Marja-Leena, Sami ja Raija yhteisen lounaan jälkeen täällä kotona.

Seurakuntatalon pihalla odotellaan lounastilaisuuden alkua isona ympyränä, tässä vasemmalta Sarinpoika Joonas, Helena, jonka takana varmaan Sami sinisen paidan takia ja Anni Helenantytär, taustalla Jari, Ulla ja Ilkka Pertinpoika. Kaikkia paleli, sillä sattui jokseenkin kolea päivä, vaikkei juuri satanutkaan.

Sukujuhlat saivat vielä jatkoakin syyskuussa, kun tavattiin Turussa mm. Pertin tyttären Kirsin ja Erkin kotona. Alla oleviin kuviin napattiin ensin kipsikäsi-Kirsin lisäksi edeskäyvät Sara ja Santeri, toisessa kuvassa isäntä Erkki ja Pentti.

Sen vuoden jouluna Iittiin tuli kammarien täydeltä joulunviettäjiä, onneksi ei ollut mitenkään erityisen kylmää, että hyvin tarjettiin hyvin lämmitetyissä yläkerran kesähuoneissakin.

Uusi synttärilahja, taulumonitori oli tietysti keskipisteenä, ja Ulla ja Jari näkivät sen vasta tultuaan. Pakkanen näyttää pyörineen joulun tienoilla -4C ja -6C välillä. Oskun käsi ja ikionnellinen Tiitu etualalla. Oli meillä joulukuusikin kynttilöineen, mutta pihalla, se näkyy tuossa alapuolen kuvassa.

Tämä kuva on jouluaatolta. Olimme Helenan kanssa käyneet viemässä hautausmaan kynttilät, ja keskipäivään osui hieman aurinkoa. Löysin muistiinpanoistani kohdan, jossa Helenan kanssa suunniteltiin eteisen remonttia, joka siis toteutui nyt vasta tänä vuonna.

Lämmin syksy kääntymässä siihen tavallisempaan

Kylläpä lämpimiä ja pimeitä syyspäiviä on kestänytkin! Harvoja kylmempiä hetkiä toki oli, mutta tälläkin paikalla alle viiden aamun yhteenlaskettuna. Sateita ei ole saatu kuitenkaan ylenpalttisesti, tuskin edes normaalisti, koska monet vesistöt ovat kymmeniä senttejä alempana keskimääräisestä syksyn korkeudestaan. Kun maat eivät ole olleet jäässä, pohjavesitäydennyksiä on kertynyt suuressa osassa maata, ainakin etelä- ja keski-Suomessa.

Harmaaksi sanottu marraskuu on ollut vain taivaan värin kohdalta harmaa, maa on pysynyt vihreänä. Tänä aamupäivänäkin pilviverho vielä pysyttäytyy, joskin ohuena, vaikka ennuste jo povasi ihan selkeääkin. Kuvat on äsken otettu. No, ei vielä tänään sinitaivasta. Mutta näitä harmaita kuukausia varten olen jo kauan sitten päättänyt, että vuorenkilpiä ja havuja ei tontilla voi olla liikaa. On se sentään tosi mahtava vihreän pläjäys sammalten kellanvihreän lisäksi.

Ensimmäisiä lumi- tai räntäsateitakaan ei ole tähän mennessä nähty, eikä ole lähiaikoina ennusteissakaan, kuten ei mitään muutakaan sadetta. Eilisaamuna näin sisareni FB-päivityksestä, että heillä siellä subtrooppisilla leveysasteilla USA:ssa oli saatu koetuksi ensimmäinen räntäsade. Taisi olla ihan eka kerta, että näin päin meni, yleensä meillä niitä on ollut viikkokausia ennen. Eihän siellä pysyvää lumipeitettä muodostu keskimäärin ollenkaan, ja puutarhahommia saa paiskia joulupäivien välissäkin, jos muuten asia huvittaa.

Omaan elämääni on osunut ainutkertainen asia, silmien kaihileikkaus, joka lopulta tapahtui viime tiistaina 13/11 Kouvolan silmäsairaala Valossa. Miten yleensä tuli mieleen, että kaihinen silmän linssi voisi olla syynä, kun rupesi esiintymään kaksoiskuvan näkymistä pidemmälle katsellessa? Omassa mielessäni olin kyllä arvellut aivan muunlaisia vaihtoehtoja, kuten silmämunan pinnalle kiinnittyviä kääntäjälihaksia, jotka eivät jaksaneet työskennellä toivotulla vanhalla tavallaan.

Näkemiseni ei nimittäin ollut lainkaan muuttunut omasta mielestäni, näin kaiken lukea ja tehdä kuten ennenkin. En edes muista, kuinka kauan sitten aloin nähdä edellä kaukana menevän auton perävalot kolmiomaisina ja kovin isoina, pidin sitä hyvänä, että varmasti näin ne jo kaukaa! Vasta viime aikoina tuli noita reunaviivan aiheuttamia lisäkuvia peliin mukaan.

Näin tien reunoiksi maalattuja valkoisia viivoja aika ajoin neljä, siis kummallakin silmällä omansa, joten piti viimeisten kuukausien harvojen ajokertojen aikana panna oikea silmä pois pelistä ja hidastaa ajonopeutta reilusti, että varmasti pysyi kaistallaan. Pitkiä matkoja en suunnitellutkaan. Sen kyllä tiesin jo pari vuotta sitten silmälääkärissä käytyäni, että oli ollut havaittavissa alkava kaihi. Silloin se ei ollut kuitenkaan vielä toimenpiteitä aiheuttava tilanne.

Päädyin lokakuun alussa uudelleen silmälääkärin juttusille ja pohdittiin erityisesti tätä ylimääräisten kuvien näkemistä. Tarkatkaan selvitykset eivät tuottaneet muuta ratkaisua kuin silmän linssin rakenteeseen paikoin tulleita samentumia, jotka taittoivat valon eri lailla silmissä. Kun autoilu on minulle kovin tärkeä asia, halusin sitten pian korjauksen tilanteeseen, joten ensimmäinen mahdollinen aika varattiin. Onneksi ei tullut nuhaa tai muuta vaivaa, että homma meni suunnitellusti aikanaan.

Molemmat silmät operoitiin samalla makailulla, ensin oikea, sitten vasen silmä. Sehän on paikallispuudutuksessa tapahtuva. Tilaisuus oli kutsuttu alkamaan noin puolen päivän jälkeen, ja kotonahan oltiin sitten jo kolmen maissa, että päästiin päiväkahveja keittelemään. Toki hörpin jo ekan mukillisen siellä sairaalan sohvalla, koska se heillä kuului kuvioon. Viilentyneet sormeni lämpisivät samalla mukia pidellessä.

Saattajana oli tyttäreni Helena, enkä siitä matkasta olisikaan ilman selvinnyt, kun silmät olivat pupillin kohdalta apposen ammollaan, ja häikäisi jopa mustien aurinkolasienkin takaa katsellen. Omat sikiöaikana silmien kudoksista muodostuneet linssit oli vaihdettu tekolinsseihin. Helenan käsikynkässä tipsuteltiin sitten autolle ja kotiin Tellan hoiviin.

Lääkehoidoksi tuli erilaisia silmään tiputettavia tippoja useita kertoja päivässä, näillä nyt jatketaan kuukauden päivät. Viikkoon ei saisi peseytyä niin, että silmiin joutuu vettä tai ponnistella painavien esineiden kanssa.

Seuraava päivä olikin sitten jo ihan erilainen häikäisyn suhteen, voin olla sisällä lampunvalossa ilman aurinkolaseja, ja arkirutiinit alkoivat kummasti sujua. Minua ällistytti, kuinka paljon sinisempi maailma olikaan, en uskonut silmiäni, kun ensi kerran katsoin mukamas harmaata marraskuun taivasta, joka näyttäytyi pehmeän siniharmaana. Ja kaupungin valojen vaaleanpunainen sävy oli ihan uutta siellä sairaalan ikkunasta nähtynä.

Iltaan mennessä olin jo huomannut, että sukankutominen oli ihan kelpo harrastus potilasaikana, koska puikolla olevat silmukat voi nähdä entisillä ns. lukulaseilla oikein riittävästi. Totesin, että uudet linssit näyttävät paljon enemmän kuin osasin odottaakaan, esim. kiiltäväpintaisen punaisen lahjakynttiläkassin väri saa ylimääräisen sinervän sävyn, kun näen sen kovasta materiaalista pois heijastuvan valon antaman valoharson. Sellaista en voinut edes kuvitella näkeväni. Ristikkolehdestäkin näki tehtävänsä seuraavana päivänä.

Keskiviikkona totesin, että ulkoilu luonnistuu harmaan marraskuun aikana ilman mitään himmentimiä, toista olisi ollut kesällä vahvan valon aikana! Nythän ei ole ollut sadetta, joten silmiin joutuvaa vettä ei tarvinnut varoa siltäkään suunnalta. Pitää myös yrittää varoa nuhakuumeen saamista, kun minun anatomiallani siihen tautiin vastataan aina samoilla oireilla: kovalla nenän- ja silmien vuotamisella, jota kestää pitkään. Nyt kun pääharrastukseni on silmiin laitettavien tippojen kanssa hääräily, ei siitä tulisi kunnolla mitään, kun joka tapauksessa virtojen suunta olisi poispäin...

Olen sitä ikäluokkaa, että aika moni on jo tämän vaiheen läpikäynyt, ja nyt sitten minäkin. Olen saanut rohkaisevia kommentteja heiltä, kiitos vain kaikille, kummasti rauhoittivat! Tänään totesin, että näen lukea ja kirjoittaa paljon hämärämmässä huoneessa kuin ennen, ehkä näppäinvirheitäkin tulee vähemmän kuin tähän asti, vaikka siihen on toki muitakin syitä kuin näkeminen. Näppiksen puhdistaminen aika ajoin esim. pitäisi tehdä. Odotan kiinnostuksella, mitä kaikkea sitten näen hangen tai yleensä lumen pinnassa väreinä?

Lisäpohdintaa tälle leikkausviikolle aiheutti uusi jääkaappini, joka yllättäen ei saanutkaan virtaa lauantaina. Kiireessä oli illan päätöksenä ilmenneen asian hoidoksi tehtävä ratkaisu kaiken vielä jäässä tai kylmänä olevan säilytettävän siirtämisestä pohjakerroksen varakoneeseen, ikivanhaan jenkkikaappiin. Se olikin lähes tyhjillään, ja loput tavarat suurin piirtein mahtuivat toiseen pikkuarkkuun. Soittelin korjaushenkilöä paikalle maanantaiaamuna, mutta hänelle sopi tulla vasta tiistaina, joka oli se leikkaukselle sovittu.

Yhdeksältä olikin operaattori hommissa, ja todettiin, että koneessa itsessään ei löytynyt vikaa, mutta kun jääkaappi on oman vikavirtasuojakatkaisimensa säätelemä ja tarkistettiin sähköpääkeskus, niin siellähän se repsotti ala-asennossa. Oli saanut jostain ulkoisesta sähköverkon ylijännitteestä tiedon, että ei hyvä, ja ottanut itsensä off-asentoon. Namikka nostettiin taas Tee töitä -asentoon ja kone alkoi pelata. Kun leikkausreisulta tultiin, voitiin sitten iltapuhteeksi siirrellä osa roinasta jääkaappiin, mutta osa jäi muille päiville.

Käytiin Helenan kanssa keskiviikkona lisää silmätippoja apteekista, mutta pyörähdettiin tietenkin lohtukaupoille Novitan Nalle-lankalaareihin, markettisilmälasien (+2 lukulaseiksi) hankintaan ja varastotäydennyksiin. Lisäksi juhlistettiin onnistunutta elämänmuutosta käymällä lounaalla Kymen Paviljongissa, josta löytyi myös kotiin superkahvileiväksi 50% alepöydältä mahtava Tosca-kakku.

Ensi viikolla pitäisi ennusteiden mukaan säätilan luonteen muuttua, kun kylmä ilmamassa pääsee virtaamaan maahan. Löytynee useille päiville alle 0:n olevia lämpötiloja. Sitten katsellaan kiteytyneen veden värejä kasvien pinnassa ja maanrakosissa, jos tuuli ei korjaa kaikkea pois.

Joko se kohta on ovella?

Kuva tänään meidän pohjoisikkunasta. Näyttää, kuin tummanharmaa pilvimeri pohjoisesta ulottuisi aivan kylän liepeisiin kylmää tuomaan. Oikeasti aurinko kyllä vielä lämmittää, mittarissa on +6C puolilta päivin, ja talon varjo on pitkä!.

Talvi nimittäin. Eilen saatiin melko lähinurkilla, kotimaakunnan eli Hämeen pohjoispuolella Ylöjärvellä, Nokialla ja Teiskossa oikein kunnon räntä- ja lumisateet, ja kyllähän niitä jo ennustettiinkin maan eteläosaan loppuviikolle. Tämä myräkkä tuli kuitenkin ns. puskista päiviä aikaisemmin, ja muuallakin tämän päivän uutisten mukaan on vastaavaa koettu. Nyt tietysti täytyy sanoa, että hyvä, kun eivät tulleet etelämmäksi ne pilvenretaleet, sillä olin kesärengasautolla kanervien vientimatkalla Janakkalassa.

Ennusteissa oli, että seuraava liikkuva matala saavuttaisi etelä-Suomen iltapäivällä ja tuottaisi paljoja vesisateita. Edellispäivänä eli maanantaina oli ollut reippaita ukkosia länsi-Suomessa, jopa trombikin Hattulassa, ja isoja rakeita oli löytynyt niskaan paikoin. Meille siitä oli koitunut kuitenkin vain tihkusateen luokkaa olevaa kostuketta pariin otteeseen, aamulla ja illansuussa.

Oma tiistainen matka oli kuitenkin mukava, kun oli ohuessa pilvessäkin, ettei häikäissyt, mutta ei kuitenkaan satanut. Aamu oli lähtiessä n klo 9 maissa ollut 0C:n tienoilla ja ennusteet varoittelivat liukkaista tienpinnoista. Sellaisia kohtia ei kuitenkaan näkynyt, sateet edellisiltana olivat olleet reitin varressa melko niukkoja, niistä ei tienpinnoissa ollut haittaa.

Perillä hautausmaalla lehtienkeruu-imurit humisivat nurmikoiden siivouksissa ja oma urakka olikin siten nopea, vain tuliaisten sijoittelu ja kynttilöiden sytytys. Maurin haudan lähellä iso käytävän varren hevoskastanja pudotteli parhaillaan viimeisiään nurmikon koristeiksi. Tällä kertaa autoni ratissa olikin naapurin Ahti, joka oli lähtenyt tutustumaan Kanta-Hämeen maisemiin.

Ilma sitten keskipäivän jälkeen, kun paluumatka oli menossa, selkeni jopa niin, että toisinaan auringon paikkakin paljastui taivaalla. Auton lämpömittari näytti +3C. Toivottuja muuttolintuparvia ei kyllä juuri nähty, vain pari joutsenta tienvarsipellolla Sairakkalan risteyksen tienoilla. Ihan ilman suurta lintuelämystä ei sitten tarvinnut jäädä, koska ihan kotinurkilla, Radansuun kylässä oli se viime viikkojen vakinainen parinkymmenen joutsenen parvi ruokailemassa Santalan pellolla. Alla olevat kuvat on kuitenkin vasta tänään otettuja, kun oli pikkuasia Kausalassa aamupäivällä toimitettavana. Parvi oli saanut kokoa lisää noin kolmanneksen.

Noin reilun 30 joutsenen parvi oli jakautunut kahta puolta maantieta, tässä alemmassa isommassa parvessa oli enemmän harmaapukuisia poikasia, ja nuo muutamat olivat kovin kesyn oloisia, ihan tien lähellä odottamassa, että kuvaaja saa ottaa kuvat mielensä mukaan.

Melkein kotona, Radansuun golf-kenttää Harjanmäen kupeessa. Kuva on tältä aamupäivältä paksujen, mutta kuivien pilvien aikaan.

 Matkasta selvittiin hyvillä mielin ja ajokelejä ja kuskia kiitellen, jo ennen klo 14 oltiin kotipihassa! Niin nopeasti en itse ajaen ollutkaan juuri ehtinyt, mutta nythän ei poikettu tuttavissa, kun Tella jäi kotiin. Katsoin sitten kotiin tullessa, että päästiin vielä +5C asteen lukemiinkin. Tella oli ollut, kuten tavallista yläkerran vahtina, ja oli tietysti kiire päästä pihalle. Niin aina, kun tulen kotiin pidemmältä tai lyhemmältä reisulta.

Tästä viimeisestä viime syksynä tehdystä kymmenen metrin saaliloimesta tuli sitten ruskakauden loppuhuumassa syksyn heleitä aikoja muistelemaan neljä täysimittaista (n. 180-200 cm) ja yksi hieman lyhempi peitto. Tämä loimi oli selvästi enemmän kasaan menevää, joskus samalla mitalla saa viisi täysimittaista, eli se on venynyt luomapuulla ollessaan enemmän. Viimeinen työ on vielä ilman hapsujen pyörittelyä, kun sen vasta eilen sain valmiiksi. Lampun valo tekee värit kellertävämmiksi kuin ne päivänvalossa ovat.

Iltapäivän lopputunteina tiistaina ehdin vielä yläkertaan itsekin, kun viimeinen saaliloimi oli kymmentä senttiä vaille tehtynä. Siitä tuli ns. lastenkokoinen, ihan täysimittaiseen ei loimi enää yltänyt. Se sitten käytiin työstämässä ja jälkiä siivoamassa. Sen jälkeen vielä ennen pimeää uusi pihakierros, keramiikka- ym. esineitä autotalliin ja pation aidakkeetkin pois talven kynsistä, no tosin vain autotallin seinälle tuulessa kuivumaan.

Päivälle ennustetut vesisateet tulivat vasta pimeällä, ja ihan jo säpsähdin, kun pisarat tulivat kuurossa ja metakalla ikkunaruutuun ja pelteihin. Eivät ne mitään rakeita kuitenkaan olleet, ja iltaan mennessä jämähtänyt +4C mittarissa jäikin sitten koko yöksi sadepilven kanssa kylää hoivaamaan.

Tärkeistä syysaskareista on enää jäljellä sakokaivon tyhjennys, se on tulossa lähipäivinä viikon sisällä. Onneksi se järkyttävä 10-15 cm lumisade-ennuste on peruttu viikonvaihteesta, mutta on odotettavissa lähellä nollaa olevia aikoja kuitenkin. Lumilapiot piti toki nostaa hyvin näkösälle tallin tiloissa. Syyskauden lopettajaisiin kuuluu myös aurausviittojen laitto oman tien varteen, joka  tuli tehtyä tänään iltapäivällä, kun odottelin renkaanvaihtajaa. Silloinkin meni hanhiauroja ylitse. Niillä on varmaa tietoa muuton ajasta. No nyt on talvirenkaatkin jo alla ja kesäkauden pyörät tallissa.   Aiemmin olin jo muistanut laittaa katiskaverkot jänisten varalle marjaomena- ja sorvarinpensaille.

Valkoisissa pihasyreeneissä on vielä melkein kaikki lehdet vihreinä ja oksissa kiinni. Violeteilla on lehti jo ruskettunut ja tullut alas melkein kokonaan. Pihojen haravoinnista olenkin nyt selvinnyt vain ruohonleikkuria käyttäen, vaikka tuolla maantienvarressa oli niin mahtava kasa koivunlehtiä, että siinä ei leikkuri auttanut, jäi liian liukkaaksi siinä rinteessä. Maantien vasemmalla puolen on liuta isoja koivuja, ja postilaatikon takanakin yksi iso, joten varisemista saa hallita.

Siihen ei kuitenkaan tuntitolkulla aikaa huvennut, kun ne aamusta kävin siivoamassa oman tulevan terveyden takia. Taivaalta huuteli hyvästejä runsaan parinsadan kokoinen hanhiaura, jolla oli etelä suuntana.

Hevoskastanja alatien varressa on juuri pudottanut loppusatonsa, sen lehtiä ehkä kokoan johonkin koristeeksi, kun väri tulee niin kauniin punaruskeaksi lopulta. Keksin niiden koristearvon vasta viime syksynä ihan vahingossa, kun auringonpilkahdus sai kompostin päälle kipatun maksikassillisen hienosti hehkumaan. Tästä puusta lehti lähtee usein viimeksi, ja monena vuonna on sen lehtikasa jäänyt yöllä tulleen lumen alle, kun se illan tunteina on koottu ja aikomus on ollut aamulla jatkaa.

Terveysviranomaiset lähestyivät tänään vielä tiedotuskirjeellä, että kausi-influenssan rokotuksia tullaan jakamaan marraskuun 5 pnä alkavalla viikolla. Sen saa ilmaiseksi yli 65-vuotias tai muuhun riskiryhmään kuuluva, sekä sellainen, jonka lähiomainen kuuluu noihin ilmaisryhmän henkilöihin.

Elämäni merkittävimpiä aarteita I

On lauantai 06 10 2018, ja meillä oli +12C mittarissa, kun nostin piharuukuista pois begoniat ja palsamit, ne olivat yökylmissä alkaneet tummua ja nahistua. Niiden tilalle kanervia ja tuijan oksia.

Tässä iässä on aikaa ajatella, kun työtehtävät eivät odota nurkan takana, vaan niitä voidaan sieltä vieritellä vaihtelun tai liikunnantarpeen takia esille. Olen monesti miettinyt, että elämä on antanut minulle paljon sellaista, jota en ole osannut odottaa, ja niiden joukossa myös löytyvät parhaimmat aarteeni. Teen lähiaikoina muutamia postauksia tästä teemasta, eli nyt on esillä osa I.

Ehkä päällimmäisiä tuollaisia asioita on ollut elämäni leivänantaja, biologian opettajan työ. Siihen suuntaan elämä ohjasi moneen kertaan, ennenkuin vasta yli kolmekymppisenä siihen päädyin. Mutta näin taaksepäin katsottuna: En parempaa elämää olisi voinut kuvitella, sain siitä niin paljon iloa.

Muistelin juuri taannoin ystävien seurassa, että ensi kosketukset kasvimaailman "ihmeisiin" sain kesäisin lapsuudessa isäni avustuksella, joka työnsä takia kiersi kuntaa armeijanperintönä saadulla liian suurella polkupyörällä, jossa oli ohjaustangossa aseteline, mutta jossa isälläni oli salkkunsa. Salkkuun oli usein säilötty päivän mittaan pellon syrjistä löytynyttä kiinnostavaa kasvistoa, jotka nuutuivat siellä iltaan asti ja piti panna likoamaan rännisaaviin, jotta edes hieman virkistyisivät. Isällä oli laaja kuivattujen kasvien kokoelma, herbaario.

Minulle lankesi matkatuliaisten elvyttely ja prässiin saattaminen, ja myöhemmin nimien selvittely. Iso-Hiitosen vai oliko se Melan isosta kasvikirjasta haettiin kukan heteitä laskemalla nimi kasville. Se oli isä-Tatun opiskeluaikainen kirja, irtolehtipainokseksi jo luettu. Osa ruttukasveista ehkä päätyi kuitenkin kompostiin, varsinkin jos nimeä ei löytynyt, mutta aina niitä kuitenkin riitti. Isä oli siten ammatinvalintani ensimmäinen kulmakivi, ja muutenkin ensimmäinen varsinainen aarre. Hänen kanssaan opin, että ponnistelut ovat elämän maun antaja eikä mitään riesaa tiellä.

Samalta päivältä toisia piharuukkuja. Niissä pelakuut ovat vielä voimissaan ja samoin huonesypressit, jopa isot samettikukatkin, joten niihin tuli vain hieman kanervalisäyksiä toistaiseksi.

Varhaisin muisto kasveista on herkkä pastellinvärinen muistikuva.  Värillinen aarre. Sen luulisin olevan 5-vuotiaan lapsen ajalta, jolloin tässä talomme ylämäellä oli muuten avointa niittyä, mutta yhden itärajalla olevan kiven luona kasvoi mustikoita. (Ovat ne siinä vieläkin.) Toisen ison kiven päällä oli keinulauta. Sillä niityllä kasvoi heinien lisäksi ainakin keltamataraa, hiirenvirnaa ja kissankelloja. Ja tietysti ahomansikoita. Heinien lomaan oli mukava laatia kiva kesävuode. Muistelen katselleeni seljälläni maaten sinistä taivasta ohi purjehtivine pikkupilvineen ja laulaneeni itse keksimääni laulua, jossa oli vain yksi sana: Vuolenkoskelle. Olin kuullut sen varmaan isäpapalta, ja se sana oli kiinnostava laulettuna... Otin sen siis tavallaan leluksi. Läheisestä puusta vastasi lintu: Prinsessa siuku. Myöhemmin ymmärsin, että olin kuullut peipposen lyhyen liverryksen, mutta muuten tuntui, että elämästä ei puuttunut yhtään mitään.

Sitten myöhemmin sitä osaa tontista käytettiin lampaiden ruokintaan, ne olivat siirrettävässä häkissä, n. 2 x 2m mitaltaan, ja sitä lapsikin sai liikuteltua, kun näytti, että kaikki oli kohdalta jo kaluttu ja määkinä oli sen mukaista. Kesävuoteiden ajat loppuivat, kun alkoi löytyä usein papanoita. Mutta aina se oli kukkaniittynä, hain sieltä usein kesäsunnuntaisin pikku kimppuja vaaseihin, sillä minulle oli delegoitu se homma jo silloin.

Lukioaikana tuli mieleen, että kasvit olisi se kohde, joiden parissa haluaisin toimia. Kuulin kuitenkin, että opiskelu luonnontieteellisellä alalla olisi kallista, joten se ei koskenut minua, jonka varallisuus oli nolla. Ja opintolainaahan ei silloin oltu vielä keksitty. Lisäksi allergisten ongelmieni (joista niidenkään syistä tai hoidoista ei vielä silloin tiedetty juuri mitään) en voinut valita moniakaan ammattisuuntia. No, isälläni oli kyllä keino valmiina, käytä päätäsi! Niin hänkin oli tehnyt, lähtenyt pienestä mökistä Sysmän takametsistä ja päätynyt koulutusvaiheiden jälkeen Iitin maatalousneuvojan työhön, jota hän itse piti parhaana mahdollisena elämänurana.

Niin ajauduin 1955 siihen ainoaan ammattialueeseen, jota voi kuvitella ja johon oli tarjona ammattikasvatushallituksen pieni apuraha (vastasi ehkä kuukauden elantoa opiskelupaikassa). Se oli kansakoulunopettajan väylä, johon valmistui kahdessa vuodessa, mutta ensin piti ansiotyöllä kerätä se loppuraha. 1950-luvulla se oli kyllä helppoa, kun paljon työpaikkoja oli tarjolla, toisin kuin nykyisin.

Niin matkustin Pohjois-Savoon, Pielaveden Kotamäen kylään supistetun kansakoulun opettajaksi yhdeksi vuodeksi. Miksi juuri sinne, en osaa sanoa, se oli luultavasti ensimmäinen Helsingin Sanomien paikkoja avoinna- osaston silmiin heinäkuussa osunut kohde, johon tulin valituksi. Vuosi sisälsi paljon erilaisia kokemuksia, kaukana ollut entinen kotikylä ja perhe siellä tulivat tosi arvokkaiksi. Aloin myös arvostaa työympäristöä, jossa oli kirkassilmäisiä ja optimistisia nuoria odottamassa, että autan heitä kasvamaan. Nuo oppilaiden olemukset ja katseet ovat yksi kruununjalokivistäni, yksi parhaimmista.

Luokanopettajuutta seurasikin opiskelu 1956-58 Helsingin va. opettajakorkeakoulussa, ja elämä näytti muutaman vuoden menevän siinä maailmassa pitkälle tulevaisuuteen. Olin mennyt naimisiin, ensimmäinen lapsikin jo syntynyt. Mieheni opiskeli vielä, luokanopettajaksi Heinolan seminaarissa, jonne oli päätynyt luotuaan ensin uraa rautatievirkailijana. Hänestä tuli siis ammatinvaihtaja, sellaisia ei ollut paljon niihin aikoihin. Se oli mielestäni juuri sitä, miten haasteisiin pitää vastata, ei nurisemalla, vaan kääntämällä se toinenkin kivi.

Hänen terveysongelmansa olivat kuitenkin suistaa nämä suunnitelmat raiteiltaan, kukaties elämänkaarikin jäisi alkuunsa. Tuli keuhkotuberkuloosi. Mietin silloin, että jospa minäkin vaihtaisin ammattia ja yrittäisin sitä lukioaikana hylättyä luonnontieteellistä alaa. 1962 kesällä hain ja pääsinkin valintakokeiden kautta Helsingin yliopistoon. Mutta piti kuitenkin vielä jarruttaa, sillä olin jo ehtinyt sitoutua Sysmän Rapalan kylän opettajaksi seuraavallekin vuodelle 1962-63. Se oli siinä ihanassa kylässä jo kolmas perättäinen. Aviomieskin toipui sen kuluessa ja meni jatkamaan opintojaan, se musta laatikko suljettiinkin sitten lopuksi elämäksi eikä kummituksia noussut.

Tietysti kävin myös vanhempieni haudalla tänään. Kummallekin on oma istutusallas, joka sai ottaa kanervat begoniain tilalle. Elsan istutusaltaassa oli myös hyvävoimainen pelakuu kukalla, se matkusti erään kyläläisen kotiin, joka sattui juuri niihin aikoihin seurakseni. Punaiset ja violetit ikikukat muistuttavat Raijasta, ne ovat edellisvuoden kevään reisutuliaisia.

Tuntui kuitenkin siltä, että opiskeluani ei voinut hylätä. Palasin entisen aarrearkun luo eli vanhempieni kanssa neuvonpitoon. Kun asioita järjesteltiin, Helena-tytär meni vanhempieni kotiin seitsemänneksi lapseksi, kuten äitini Elsan kotona oli ollut kasvamassa hänen sisarensa poika Uolevi, melkein samanikäinen Elsan kanssa. Niihin aikoihin kotona olivat tosin enää kaksi nuorinta sisartani.

Isä-Tatu oli jo eläkkeellä, mutta paikallisten maamiesseurojen toiminta-asiat antoivat paljon puuhailua päiviin. Mieheni isä Eino ja veljeni Pertti tulivat Sysmän säästöpankin lainantakaajiksi, sillä silloin oli mahdollista jo saada pankista opintolainaa henkilötakauksella, valtiontakuuta ei tunnettu vielä. Ilman heitä ei olisi ollut opiskelumahdollisuutta, elämäni olisi ohjautunut johonkin muuhun suuntaan.

Opinnot alkoivat syyskuussa 1963, ja tietysti ikävä oli alinomainen seuralainen, olihan ikioma suloinen pikkulapsi kaukana, niin että vain sunnuntaisin voitiin tavata. Mutta se, mitä opinnot sisälsivät, oli totaalinen järkytys, kuin olisi katsellut Aladdin ja taikalamppu- sadussa kuvattua aarreluolaa. Kaikki oli mahdollisimman kiinnostavaa, ja nautin joka solulla näistä pitkistä päivistä, aamukahdeksasta iltaviiteen, joina aikoina opetus oli haettava. Kaksi päivää kasvitieteen laitoksella, kaksi eläintieteen laitoksella ja loput kaksi maantieteen laitoksella. On kuin olisin saanut suuren lahjan joka päivä.

Näin meni kaksi vuotta, mutta myös kesät, sillä niille oli sovitettu opetukseen välttämättömät maastokurssit. En silloin ehtinyt edes ajatella tekeväni joitain ansiotöitä, niin tiivistä oli, mutta olin ajatellut, että lapseni takia haluan tiivistää tämän erovaiheen mahdollisimman lyhyeksi. Pää kyllä kesti, minulle oppiminen on ollut aina kovin helppoa. Ja kun asiat vielä olivat niin mieleisiä, niin se suunnitelma piti hyvin. Luonnontieteen kandin tutkinnon päämäärä alkoi jo häämöttää toisen kesän päättyessä. Alkoi vaikuttaa siltä, että nyt mennään oikealla radalla!

Mieheni oli näiden kahden vuoden aikana myös saanut tutkintonsa päätökseen. Ensimmäinen työpaikka Tikkurilassa syksyllä 1965 oli hankittu sen takia, että omat opintoni vielä parin vuoden ajan kestäisivät. Tytärkin muutti Iitin mummolasta vanhempiensa kanssa asumaan Orvokkitien koulun yläkertaan, jossa oli neljä opettajan asuntoa. Meille liikeni toinen kahdesta yksiöstä, se oli käytännössä hellahuone, mutta olihan se lämmin, ja linja-autopysäkki oli aivan lähellä. Tiesimme kyllä, että aivan lähivuosina saisimme suuremman asunnon, kun niissä asuvat virassa vanhemmat opettajat muuttaisivat rivitaloihin, joita valmistettiin paraikaa. Seuraavana vuonna se olikin sitten jo fakta.

Tyttärelle järjestyi alkuun seurakunnan päiväkerho, mutta kohta myös kunnallinen päiväkoti, jota silloin sanottiin lastentarhaksi, se oli Helsingin mlk:n kirkolla, aika lyhyen bussi- tai pyörämatkan päässä kuitenkin. Siellä tutustuttiin ihanaan Paula-tätiin, joka vei tarhalapsia joka TV- ohjelmiin, muistaakseni ne olivat niitä Niilo Tarvajärven hupaisia perheohjelmia.

Kun syksystä 1965 alkaen oli opiskeluohjelmissani vain pääasiassa tenttejä ja kasvitieteen laudatur-tutkintoon kuuluva oppimäärä, niin ei tarvinnut ihan joka päivä lähteä aikaisin Helsingin keskustaan oppimaan. Kasvitieteen kirjastosta sain parina vuonna apulaisen työtä 20 h viikossa, joka rahallisesti oli kyllä ihan kannattamatonta, mutta samalla, kun laitoin palautettuja painotuotteita takaisin ison rakennuksen hyllyihin, tutustuin perusteellisesti kaikkeen varsinkin suomalaiseen tutkimukseen tältä alalta, ja usein tein näistä ohuista exsikkaattikappaleista myös itselleni kotilainan. Siinäkin sellainen aarre, josta olen ikuisesti ollut hyvilläni! Monien viisaiden asiakkaiden kanssa sain myös keskustella!

Parin vuoden jälkeen syksyllä 1967 kuitenkin mieheni työpaikka vaihtui Vuosaareen Helsingissä, sillä oli uhkana, että hänestä olisi yritetty Tikkurilassa entisen johtajaopettajan työn jatkajaa, eikä sellainen mitenkään voinut olla realistista juuri ammattiin valmistuneelle maalta tulleelle miehelle. Muitakin syitä oli. Niinpä katsoimme, että ilta- ja työrauha menevät edellä, ja muutimme.

Sain Tikkurilan asumisen aikana opintoni tehtyä, joten oli mietinnän aika. Itse asiassa kohtalo olikin valinnut puolestani, koska sillä aineyhdistelmällä, jonka olin valinnut, sai mahdollisuudet auskultoinnin eli opetusharjoittelun jälkeen hakea kaikenlaisia biologianopettajan toimia (yksityiskoulut) tai virkoja (valtiollisissa kouluissa). Muita vaihtoehtoja ei sitten oikein ollutkaan. En ollut nopeiden opintojeni takia kuitenkaan niin loistavan hyvä, että olisin tullut jollekin ohjaajalle mieleen yliopistollisten vaihtoehtojen näkökulmasta.

Lokakuun 2018 kalenterin kukko muistuttaa minua siitä, että silloin ennenvanhaan kukkoa pidettiin oppimisen mestarina, ja ensimmäinen kirja kouluun mennessä olikin kukon kuvalla varustettu aapinen. Tämä kukko on tullut Raijan joululahjana sieltä kaukaa.

Auskultointi alkoi sitten Vuosaaresta kulkien. Normaalikoulu tuli tutuksi. Huomasin, että ohjaavat opettajat pyrkivät edellyttämään minun, rutinoituneen pitämiltä harjoitustunneilta runsaasti silloin niin suurta muotia olevien apulaitteiden käyttöä, niitä olivat tietysti diaprojektori, uusi keksintö piirtoheitin (ihan must joka tunnilla), episkooppi kirjan kuvien näyttämiseksi, jopa elokuvakonekin. Monistuskone hyrräsi ja tuotti oppilaille ainutkertaista oppimismateriaalia.  No nehän ovat vain välineitä, mutta olihan niissä aikamoinen kanniskelu, kun tuotiin jonkun luokan oven taakse odottamaan oman tunnin alkamista. En nyt ehtinyt kuitenkaan kovin montaa tuntia pitää, ehkä pari kymmentä, kun syyslukukausi jo kääntyi joulukuulle.

Silloin ohjaava yliopettajani Eino Tahvonen kääntyi tunnin jälkeen keskustelemaan jatkosta. Minun mielestäni se olisi tietysti kevätlukukausi samaan tahtiin, mutta hänellä oli Ehdotus. Anoisin opetusministeriltä erivapautta saada pätevöitymisen jo syyslukukauden lopussa, koska oli tiedossa, että etelä-Suomessa tarvittaisiin pätevää viransijaista tammikuusta. Eikä sellaista ollut näköpiirissä.

Kun minulla oli jo luokanopettajan kelpoisuus, useita työvuosia (6) tehtynä ja oppitunnitkin normaalikoulussa menneet hyvin, sain tuon erivapauden sitten ihan joulukuun lopulla. Olen joskus aiemmin asiaa muistellut tässä blogissakin, kun siinä paperissa oli Ele Aleniuksen allekirjoitus, joka hoiti vt. työnä loman aikana opetusministerin työtä muun ministeriytensä ohessa.

Turenkiin tupsahdin heti kohta, koulu alkoi 09 tammikuuta 1968. Asunnoksi löytyi, kuinkas muuten taaskin hellahuone, se oli yksiö Juttilantiellä ns. kerrostaloalueessa. Siihen muutin muutamaksi kuukaudeksi Helena-tyttären kanssa, mies jatkoi työtään Vuosaaressa ja asui siellä. Mekin tietysti viikonlopuilla, ja sitten kesällä.

Opettajantyössä on se hyvä puoli, että siihen kuuluu usein peruspalkka, joten toimeentulo oli sitten helpompaa, vaikka tietysti se opintolainakin piti selvittää melko lyhyellä tahdilla. Mutta kun nyt olin viransijainen, niin palkkatulo loppui toukokuun lopussa, joten piti haeskella muunlaisia kesätöitä.

Olin jo edellisvuosina ollut kesätöissä maatalouden koelaitoksella Tikkurilassa, ja työt jatkuivat kenttätutkijana. Ensimmäisenä kenttävuonna työparini oli ollut Leena, tuttu kasvitieteen laitoksen kurssilta, ja hänen ohjaamallaan pikkuautolla kulkien saimme hyvän tuntuman tarkkaan tieteelliseen työskentelyyn. Kesällä 1968 päädyttiin heinäpeltojen tutkimuksissa kuitenkin ratkaisuun, että mieheni tulisi minulle työpariksi, jolloin minun vastuullani olisi se kasvien tunnistuksen osa, hän taas vastasi autoilun osalta. Etelä-Suomen alueella olimme töissä Sysmässä, jossa meillä oli asuin- ja työpaikkana appivanhempien kesämökki, mutta toinen kohde oli kaukana pohjoisessa. Se oli Kittilä, jossa sato ilmastollisista syistä myöhästyi niin, että se voitiin hoitaa Sysmän tutkimuksen jälkeen. Tytär oli sukulaisten (kälyni perheen) hoivissa Sysmässä Kittilän reisun aikana.

No, sehän on selvää, että kesäansiot menivät autoliikkeen laskun maksuun. Mutta toisaalta, jäihän siitä auto, joten olisi mahdollista asua jatkossa eri paikkakunnalla kuin työt olivat. Se lankesikin miehelleni osaksi, matka Vuosaareen pariksi vuodeksi peräti, ja myöhemmin Hämeenlinnaan. Niihin aikoihin muuten autoilu oli paljon hintavampaa kuin nykyisin, sillä autoja piti yhtenään huollattaa ja korjauttaa. Bensaakin ihan syöpöttelivät.

Jouduin kesätöissä tietenkin huomattaviin iltatöihin, mutta toisaalta se oli hyvin kiinnostavaa, niin etten yhtään pitkästynyt. Odottelimme perheeseen myös seuraavaa jälkeläistä, joka syntyisi lokakuulla. Sitten olisi ehkä aikaa huilailla? Kittilästä paluumatkalla oli kuitenkin niin, että reisua varten hankitun auton lämmitys- ym. ongelmat tulivat niin suuriksi, että autoa oli vaihdettava paluumatkalla Jyväskylässä, koska emme voineet jäädä odottelemaan ties kuinka pitkäksi venyvää korjauskierrosta. No, eihän autoja ilmaiseksi vaihdeta, joten viimeisetkin haaveet muista rahan kohteista menivät pian.

Turengin työpaikka oli hyvin hoidetussa koulussa, työvälineitä ja paljon mahdollisuuksia hyvään työntekoon oli tarjolla. Asian teki kiinnostavaksi myös se, että hoitamani toimi tulisi haettavaksi, koska sen entinen haltija, jota nyt sijaistin, oli saanut toisen työpaikan eikä tulisi takaisin. Oppilasaines oli myös hyvin virkkua ja kiinnostunutta, joten tunneilla oli omasta mielestäni kovin mukavaa. Suurin osa opettajatovereista oli melko lailla samaa ikäluokkaa kuin itsekin, oli helppoa sopeutua siihen ryhmään.

Tunteja olisi voinut olla vähemmän, niitä oli melkein 40 viikossa, ja olisin mielellään tehnyt sitten illoin muutakin kuin tuntien valmistelua, mutta sen kevään asiat piti kyllä hoitaa.Tytär sai mukavan hoitopaikan koulutuntien ajalle kevättalveksi erään oppilaani äidin luona, he asuivat melkein viereisessä talossa oman asuinpaikkamme lähellä.

Kesän kuluessa kävi ilmi, että saisin pysyvän työpaikan tästä Turengin koulusta, joten etsiskelimme isomman asunnon, se oli Onnenlantti-nimisessä pankin toimitalossa ja yläkerrassa, aivan lähellä linja-autoasemaa. Niinpä kun koulu alkoi syyskuun alussa, oli oltava koti valmiina ja muuttokuorma roudattiin kierrerappuja myöten toiseen kerrokseen kaksioon. Autoa saisi pitää sisäpihalla. Tyttären alkava kansakoulu oli hyvin lähellä myös, ei tulisi hankalia tien ylityksiäkään, joten siihen päädyttiin.

Linja-autoyhteyksien vuoksi saimme myös sitten talvella 1968-69 pikkupoikamme hoitajaksi ihanan Elman Heinäjoelta. Bussivuorojen aikataulujen mukaan sovittui hänen työaikansa. Ekaluokalle mennyt tytärkin sai nyt "kotiäidin", kun Elma oli laittamassa välipalaa koulutulokkaalle. Itse olin peräti kolmen viikon äitiyslomalla, opiskelutoverini Maire tuli oppitunteja pitämään. Pikku koululainen lähti oppitunneilleen kansakouluun itsenäisesti, kun tukkakin oli leikattu sellaiseksi, että ei tarvinnut lettejä laitella. Ja hänhän kyllä hyvin osasi huolehtia asioistaan muuten, kun avainkäytäntökin tuli tutuksi jo Vuosaaren aikoihin. Asuminen oli keskustassakin turvallista niihin aikoihin.

Seuraavana vuonna meitä olikin sitten jo nelihenkinen perhe, joten olo yläkerran asunnossa jäi yhteen vuoteen. Vuokrasimme omakotitalon syksystä 1969 alkaen Hiidenjoen rannasta Pyhämäentieltä. Siellä sopi hoitaa omalla pihalla lapsen ulkoilua ja järjestää automatkailua päivittäin hoitavalle perheenisälle lämmitysjohto, joka olisi ollut kovasti tarpeen jo edellisvuonnakin, kun oli kipakoita pakkasia.

Pimeämmälle vuosipuolikkaalle taas jouduttiin

Amppelikasviksi kesäkuun lopulla istutettu keltalehtinen suikeroalpi Lysimachia nummularia ehti kasvattaa loppukesän aikana melkein metriset riipukset. Jos kesää vielä jatkuisi, niin varmaan maassa asti olisi, lähtökohta on noin pääni korkeudella. Seuraa tekee punakukkainen japanin- eli miljoonakello.

Saman lajin violettikukkaiset amppelit tulivat naapurista loppusyksyksi nauttimaan etelän auringosta, mutta riippumispaikat ovat meillä vähissä ja nämä tarvitsevat sateensuojan pysyäkseen kauniina, joten kököttävät nyt alimmalla rapulla, johon sadekatos yltää päälle.

Eilen oli syyspäivätasaus, yö alkaa voittaa päiväpuolen pituudessa. Toki nyt ollaan 12 tunnin valoisassa ajassa, mutta kun kummastakin reunasta hävitään pimeälle joka päivä muutama minuutti, niin talvipäivänseisaukseen eli joulukuun 20 päivän nurkilla olevaan hetkeen mennessä on menetetty yli puolet tuosta 12 tunnista etelä-Suomessakin, puhumattakaan nyt pohjoisemmista leveyksistä, joita kutsuu kaamos.

Ensimmäisenä ehtivät syksyilmeeseen koreansyreenit, joiden lehdet alkavat vaihtua keltaiseen jo syyskuun alussa. Taaempi oikealla on jo ehtinyt pudottaa lähes kaiken...

Kohta on se kellojen kääntökin talviajalle. Siitä käydään nyt kovasti keskustelua, kun ihmiset ovat kyllästyneet jatkuvaan viisarien veivaamiseen tai aikojen asettamiseen ja haluaisivat pysyvän ajan. Se, kumpi valitaan, ei ole ihan pikkujuttu; keväällä niille, joille aamu-unet ovat tärkeitä, syksyllä niille, joiden mielestä parhaat mahdollisuudet iltapäivän ja illan ulkoiluun sipaistaan kerralla roskakoriin pitkäksi aikaa. Jopa EU:kin on ehtinyt ottaa kantaa asiaan, ja kohta saadaan valita, mitä kellonaikaa halutaan soveltaa jatkossa.

Yläkerran itäpuolen ikkunat antavat hyvin kuvaa naapureiden latvuksista.

Viime aikoina on ilmaantunut omasta mielestäni kovin ilahduttavasti kannatusta pysyvään kesäaikaan siirtymiseksi. Eihän se tosin ole kuin kertaluontoinen tapaus, ei se ketään pysyvästi suista radaltaan. Vuorokaudet kumminkin ovat saman mittaisia kuin ennenkin, ja kunkin valittavaksi jää, milloin nukkuu tai viettää aikaansa. Voihan olla niinkin, että pyhistä työajoista klo 7 ja 16 välillä vähitellen joustetaan? Ihmisten pimeän stressiä on paljon tutkittu ja monet suosittavat pahimmalla pimeällä ajalla lyhempiä koulu- ja työpäiviä.

Vaahteroilla oli viikonvaihteessa vallinneiden myrskytuulisten päivien avustamana siementen kylvöajat, joka paikka on täynnä neniä, porrasmatotkin on saanut ravistella päivittäin kuormastaan. Kuvassa on autotallin ja talon välisellä polulla oleva itsenäinen amppeliorvokkien kylväymä, siihen on tullut lähes päivittäin uusia yksilöitä kukkaan.

Kesälämpimät ovat jatkuneet aina näihin päiviin asti lähes keskeytyksettä, halloista ei ole ollut tietoakaan. Kummasti hurrikaanikausi Atlantilla vain saa matalapaineiden radat valahtamaan niin, että ilmat viilenevät ja syksy tulee tekemään tehtäviään. Paljon olisi kyllä ruohonleikkurin lykkimistä, heinän sirpityksiä tai puuntaimien raivauksia strategisista kohdista tehtävänä, mutta pahimpiin puskiin en ole mennyt, kun on vaaraa pistimiensä kanssa uhkaavista pesänvartijoista kimalaisista ja ampiaisista. Jos ilmat jäävät alle +10 asteen, voisi jo kohta sellaisiakin hommia harkita.

Useimpina vuosina tuomi on ennättänyt syyskuun loppupuolella jo kellastua ja lehdetkin reilusti harveta. Siitä ei vielä ole tietoa, puiden alla on keskipäivällä vielä kovin pimeää.

Kyllä olen ollut iloinen niistä pihalaatoista, jotka sain aseteltua kuukausi sitten paikoilleen! Ovathan ne nyt mukavat, mutta ennenkaikkea se oli voitto itsestä. En oikein loppuun asti edes uskonut, että siitä selviäisin noinkin helpolla. Onneksi maltoin tehdä vähän kerrallaan, ensimmäistä kertaa elämässä. Olen jo miettinyt uusia istutuksiakin, yksi syyshortensia on hankittu sen lehtikuusenkaadon runteleman vanhan korvikkeeksi, kunhan puuaines tulee korjatuksi sijoiltaan.

Elsan vaaleanpunainen syysasteri avasi eilen muutaman kukan, kohta on puska täynnä! Taustalla makaa vielä joku viikko sitten kaadettu lehtikuusi, ei ole vielä korjaajilla ollut sopivaa aikaa. Onneksi, sillä asteri saisi varmaan melkoista kyytiä , koska puunrungon kappaleiden suunta on etelään päin eli kukan yli...

Nyt olisi tavallisia syyshommia, kuten pihakalusteiden pois siirtoja ja ruukkuistutuksien vaihtoa, mutta kiirettä ei ole. Jokunen huonekasvi jo haki paikkansa sisällä, se tietää sitä, että niiden käytettäväksi aiottuja kohtia pitää ennakkoon perusteellisemmin siivota, ettei sitten (imurointeja lukuunottamatta) ehkä "nuohotakaan" ennenkuin kevätpuolella seuraavan kerran.

Oranssikeltano on ilahduttanut rinnerapun kivien välissä siellä sun täällä koko kesän. Nyt ollaan jo melkein alapäässä, vain pari askelmaa enää.  

Syksyn tullen kaupan vihannes- ja juureslokerot pullistelevat tuoreita ja maukkaita vaihtoehtoja ruokailulle. Olen ainakin joka toinen viikko päätynyt paistopussiruokiin, jotka valmistuvat uunissa. Uuden keväällä hankitun hellanuunin sisäpinta pysyy siistinä, eikä tule tiskiä valmistusastiastakaan. Pussin voi panna isompaan muoviastiaan jääkaappihetkien ajaksi. Niinpä ruokaa ei tarvitse valmistaa joka päivä, pussista riittää useampi ateriakerta.

Kaikki pienemmiksi paloitellut kasvikset sopivat yhteen toistensa kanssa, suosikkejani ovat porkkanat, perunat ja sipulit, lisäksi on joukkoon päässyt puna- ja raitajuuria, kesäkurpitsaa, kaaleja, palsternakkaa, omenia ja päärynöitä, mitä nyt kulloinkin. Varsinkin omenan lisäys antaa ihanaa raikkautta pussin sisältöön.

Ennen pussin sulkemista lisätään mausteet, varsinkin Herbamare ja kuivatut yrtit sekä hieman öljyä. Ja kun pussi on kiinni, sisältöä pyöritellään niin, että öljyt ja mausteet saavuttavat kaikki kasvikset. Tuote on hyvää sellaisenaankin, mutta tietysti vuohen- tai sinihomejuusto tekevät ruokahetkestä monipuolisemman.

Vaihdoin viime viikon lopulla postilaatikon istutukseen jo jonkun kanervan noiden valkoisten "ikikukkien" seuraksi.

On vietetty aikaa Tellan kanssa koko syyskuu, sekin on kovasti rauhoittanut tahtia. Laitoin toki toisen niistä jäljellä olevista valmiista saaliloimesta puuhun työstettäväksi, ja kyllä se tässä kuussa tuleekin kudotuksi. Tellan kanssa kipuamme yläkertaan 2-3 kertaa päivässä pikku toviksi, sillä se työ on edennyt. Ehkä sitten lokakuussa se viimeinen loimi? Sekin on onneksi lyhyempi, vain hieman yli 10 metrin mittainen. Kudelankoja on pitänyt hieman haalia lisää, olen muutaman kerran jo tehnyt verkkokaupan ostoksia, jota alkuun ensin kovasti vierastin.

Valkoinen sinisade vietti talven naapurin maakellarissa, ja sinne se vielä ensi talveksikin menee asumaan. Ruukku oli koko kesän timanttituijan antaman suojan takana, josta köynnös kovasti tykkäsi. Juurella kasvava jalohortensia sen sijaan olisi ehkä kasvanut joutuisammin, jos aurinkoa olisi ollut enemmän, mutta ei sekään mikään paahdekasvi ole. Yhteinen talvimatka molemmilla tiedossa...

Mietin, että mikä siinä saalityössä niin kovasti innostaa. Mutta siinähän on niin monta erillistä vaihetta. Jokainen on oma lukunsa, kuin itsenäinen projekti. Ensinnähän pitää saada hankituksi edullisia, mutta mieleisiä lankoja. Se perustuu sattumaan ja omaan aktiivisuuteen, joten on sama kuin lähtisi metsälle saalista pyytämään, välillä onnistuu ja lankamäärä karttuu. Tehtaanmyymälät ja loppuunmyyjät ovat tietysti suosikkeja. Aiemmin, kun itse värjäsin lankoja, prosessi oli siltä kohtaa erilainen, paljon työteliäämpi, ja lopputuloksessa riitti aina ihmettelemistä.

Puutarhan lehtikuusten alla on varmasti lehtikuusentatteja, kuten nämä. Nykyisin kyllä mesisienet vievät voiton kirkkaasti muista sienistä.

No, sitten kun lankoja on, pitää tietysti sovitella, mitä laatuja ja värejä ja malleja voisi ajatella sommitella yhteen. Siinä kuluu aika virkeästi lankoja katsellen ja tuumaillen. Usein on pöydän täysi erilaisia isompia ja pienempiä eriä lankoja. Jos langat ovat kovasti eri vahvuisia, niin se sanelee joko loimeen tai kuteisiin omia näkökulmia, työstä tulee kiinnostavampi, kun pitää pähkäillä. En voi kuvitella, että etsisin jostain mallilehdestä ohjeen, jota alkaisin noudattaa, sehän on sama, kuin jättäisi ruoasta kaikki mausteet pois.

Tämän meneillään olevan loimen tein viime syksynä, siinä loimi on melko punavoittoinen, vain pari vihervänharmaata leveämpää raitaa ja muutamia mustia ja valkoisia kapeampia. Tässä loimessa on aika ohuita lankoja, 5 sentille, ja kutoessa värikkäämmät ovat paksumpia, niiden väliin tulee ohuempaa kudetta ns. pohjalangaksi.
Punaiset loimilangat olivat mielestäni liian tummia, joten luodessa jokaisen punaisen langan vieressä seuraava on oranssinen Aloevera Nalle, joka heleyttää lopputulosta. Samaan tähtää se, että kudottaessa on käytössä kolme eri punaisen sävyä.
Tämä saali matkusti ulkomaille melkein heti valmistuttuaan, mutta kun lointa oli vielä neljään muuhun, olen tehnyt aika lailla samanlaisia Iitin punaisia kuvatäkkejä muistelevia saaleja kaikki loput. Viimeinen on nyt teon alla.

Loimen luominen on myös oma lyhyt ja kiihkeä osaprojekti, päivän tai kaksi kestävä, ja sinä aikana ei oikeastaan paljon voi muuta olla ajatuksissa, vaikka teenkin muistiinpanoja sekä ennakkoon että luomistyön aikana ollakseni varma tavoitteista. Monesti loimi juoksee 50 g.n pikkukeriltä, joten tuon tuosta joutuu jatkamaan jotakuta neljästä yhtaikaa luotavasta loimilangasta, niitä pitää kutakin pystyä seuraamaan yhtaikaa työn aikana. Koska osa on valmiiksi kerillä, niin muutkin langat pitää keriä, että niiden juoksevuus luomapuulle olisi suurin piirtein saman kireysasteen luokkaa. Pidän kerät ämpäreissä, joissa ne aika hyvin pysyvätkin eivätkä likaannu autotallin lattian mahdollisista lisukkeista...  Joskus suunnittelemani luontijärjestys muuttuu työn aikana, kun tehtyä tulosta siinä koko ajan arvioi, ja silloinhan siihen voi vaikuttaa!

Työ huipentuu kudontasessioon, joka vie yleensä muutamia viikkoja. Enpä ole kuitenkaan koskaan vielä kyllästynyt siihen, varsinkin kun saalityö ei vaadi voimaa sen enempää kuin jos orkesteria johtaisi hyssyttelytahtiin.Tarkkana pitää tietysti olla, ja purkamistakin joutuu tekemään, jos ajatus lipsahtaa.

Alapuutarhalla naapurin rajalla lehtikuusikin on vielä tumman vihreä. Se sai luopua viimeisen kalenterivuoden aikana monista alaoksistaan, ja nyt näkyy paremmin suomentatar- ja röyhytatarsaarekkeet, kun oksat eivät peitä.

Peisistratos - mitä kummaa?

Ihan lähimenneisyyttä edustaa ensin tämä kuva, jossa Elsa-hopeakuusen tyvi. Se istutettiin kukkapenkkiin  Elsan 70-vuotispäivien merkeissä 1976, jonka penkin Elsa ja Tatu olivat tehneet yhdessä noin kymmenen vuotta aiemmin eli 1960-luvun puolivälissä. Kukkapenkistä on jäljellä vielä kohouma ja muistona 1960-luvulta kasvava neilikkaruusu. Tekstin lopussa on yhtymäkohtia 1960-luvulle.

Jostain menneisyyden hämärästä, varmaan 1950-luvulta lipui lauantaina muistikupla, jossa kirkkaana vain tuo otsikon kreikkalainen etunimi. En löydä muuta syytä, kuin että kupla oli vain päättänyt putkahtaa esiin. Syyllinen melkein 100% varmuudella oli historiankirja, koska latinankielen tunneilla puhuttiin aika visusti vain roomalaisista etunimistä. Mutta kun latinan oppimäärään kuului Caesarin muistelmia, niin tietysti tuollainen silloisen mahti-Rooman pullistelevan alusmaan Ateenan päämieskin on voinut tulla mainituksi.

Tänä aamuna oli sitten pakko kaivaa googlen kanssa koko Peisistratos esille menneisyydestään, runsaat 500 eKr elänyt henkilö. Hänet mainitaan ensinnäkin Hippokrateen pojaksi, joka pappa on mainittu myös lääketieteen isäksi. Peisistratos esittäytyy urallaan nykykäsityksen mukaan köyhää kansaa edustaneeksi vallantavoittelijaksi, joka putkahti pintaan vallanpitäjäksi useita kertoja, vaikka hänet aina välillä ohjattiin takaisin nurkkaansa, milloin vuorille paimenien joukkoon, milloin peräti maanpakoon. Häntä pidetään kuitenkin yhtenä antiikin Kreikan seitsemästä viisaasta, sillä hänen toimeksiannostaan tehtiin ensimmäinen virallinen versio Iliaasta ja Odysseiasta, joka siihen asti oli ollut vain suullista perimätietoa.

Nykyisin politiikassa on kovin suuri meriitti, jos nostaa köyhän kansan asioita esiin ja haluaa olla heidän hyvinvointinsa parantaja. Mutta 1950-luvun historiankirjassa? Silloin ei vielä ollut Veikko Vennamon aikakaan, sillä Pientalonpoikien puolue taidettiin perustaa vasta 1959. On ehkä ollutkin niin, että kaikki antiikin valtioiden vaiheet olivat se perusta, jossa Suomen silloinen historianopetus lepäsi ja kaikki esiintuleva oli tarpeellista mainita.

Muistan aikoinaan kovasti kummeksuneeni historiantuntien sisältöä. Oma lukunsa oli tietysti keskikoulun historiankursseista vastannut Karoliina Moilanen, jonka despoottinen asenne oppilaisiin jäi päällimmäiseksi muistoksi, mutta sekin, mitä opimme, oli pitkään täysin merkityksetöntä ja ulkoaoppimisen harjoittelua. Kirjojen sivuilla vilahteli kuvia kipsipäisistä miehistä esittämässä kerrottuja henkilöitä

Paremmaksi ei muuttunut lukion aikanakaan Lahden yhteiskoulussa, jossa rehtori Aarne Rautiainen opetti myös lukion historian kurssin. Muistettava asiamäärä paisui suunnattomasti, kun Aarne oli sitä mieltä, että saadakseen kiitettävän tuli opiskella myös Lahden kirjaston lukusalissa salilainaan saatavana olevan kirjasarjan Grimbergin kansojen historian teokset, taustaksi, kuten hän sanoi. Olihan sitä aikaa iltaisin, kun asuin kortteerissa eli vuokralla arkipäivien ajan, ei siis ollut perheen kotitöitä odottamassa.
Aarne suositti lukemaan ja oppimaan myös kirjasarjan Fridellin Kulttuurihistoria, mutta koska kulttuuri silloin ja nykyisinkin halutaan ymmärtää vain hengenviljelyn asiana (eikä fyysisenä viljelynä, jota latinankielinen kantasana on alkuperäisesti yksinomaan tarkoittanut), olen ehkä sysännyt Fridellin silloin manjana-osastoon, johon tutustutaan paremmalla ajalla...

Meni vuosia lukion jälkeen, etten halunnut kuulla sanaakaan historiasta, mutta jotakin tietysti oli pakko sieltä puoleltakin kaivaa, jos ei muuta, niin kasvatusopin opinnoissa. Vasta kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin 1980-luvulla innostuin taloushistoriasta, kun huomasin, että lähihistorian vaiheet olivat aika lailla avainasemassa selittämään tiettyjen kasvien levinneisyyden syitä. Jopa ostin moniosaisen taloushistorian kirjasarjankin, vaikkei ollut edes väripainatuskuvia. En usko, että Peisistratoksella oli mitään osaa siinä teoksessa.

Mutta lähihistoriahan olikin kokonaan pimennossa kauan historian opetuksessa, muistaakseni meidän oppimäärissämme tuskin oli ensimmäistä maailmansotaakaan vielä, vaan sisällöt loppuivat Napoleoniin tai taloudellisen kehityksen askeliin teollistumisen tiellä.

Tällä hetkellä, kun olen kuullut, millä lailla oppisisältöjä tuotetaan Koraanin avulla kouluihin, en enää ihmettele mitään, edes kreikkalaisia tarinoita eurooppalaisessa koulujärjestelmässä.

Tuskinpa Peisistratoksen nimen esiin ponnahtamisella on yhtymäkohtia Suomen valtiollisen elämän vaiheisiin kuitenkaan. Sattui nimittäin viime viikolla niin, että Timo, tuttu Lyöttilästä soitteli ihmeissään, kun hänen naapurinsa pöydälle oli ilmaantunut 1940-luvulta peräisin oleva kasvikokoelma herbaariokansissa. Nimilapuista löytyi tallettajakin, Sirkka Kuusisto, ja niinpä Timo sai mieleensä minut, jonka kouluajan alku myös osui tuolle vuosikymmenelle.

Totta kai muistin Sirkan, joka tuli Radansuusta osaksi koululaisten pyöräreisuja Iitin vasta perustettuun yhteiskouluun. Sirkka oli muistaakseni syntynyt 1935. Meiltä päin lähti liuta poikia, ja siinä edustin yksin tyttökansaa, joten Sirkka seisoi pyörineen mäen päällä niin kauan, kunnes minäkin joukon hännillä nousin Siukosen mäen ylös ja tavattiin. Odotellessaan Sirkka näytti ajaneen pientä ympyrää maantiessa, sen näki niistä pyöränjäljistä. Aloimme molemmat samalla ensimmäisellä luokalla syksyllä 1947.

Sen ajan oppikoululaisen kesätöitä oli kasvienkeruu, heti ensimmäisenä kesänä 1948 oli tehtävä 30 kasvin kokoelma ja muina kesinä siihen lisää 50 jokaisena vuonna, eli yhteensä tuli jokaisen koota 180 lähiympäristön kasvin kokoelma keskikoulun oppimäärää varten. Sirkka ei kuitenkaan onnistunut muiden aineiden, muistaakseni kielten opiskelussa, joten hän ei koskaan suorittanut keskikoulua, vaan joutui eroamaan ja luultavasti palaamaan jollekin kansakoulun ylemmän luokan tai ns. jatkoluokkien oppilaaksi.

Tapasimme Sirkan kanssa sitten paria vuotta myöhemmin ollessamme keittiöapulaisina Radansuun Lomakodissa, jonne uskalsin hakea töihin, kun Sirkkakin oli. Siellä oli myös hänen äitinsä, joka tienasi perheen elantoa, sotaleski kun oli, tekemällä leipomiset ja pyykinpesut tälle työnantajalle. Pyykin huuhtomiseen laiturilla Kerttu-äiti tarvitsi apujoukkoja, joten keittiötytöt pääsivät siihen hommaan, keskimäärin pari kertaa viikossa. Muuten nähtiin päivittäin ruokatauoilla.

Jokunen kesä, ehkä 2-3 kuluikin sitten lomakodin kesähommissa, vaikkei siellä palkka ollut juuri mitään. Mutta niillä säästöillä sai kuitenkin kengät ja sadetakin, joita ilman ei voinut olla! Sirkka oli sopuisa työtoveri, mutta emme olleet ainoita, kun kestittäviä ja majoitettavia oli yleensä kymmeniä. Lahdesta asti saattoi tulla koululaisia kesätöihin Radansuuhun.

Elämä kuljetti minut kuitenkin pian Lahteen lukiokouluun ja siitä Pielavedelle opettajaksi, Sirkka jäi elämään kotikyläänsä. Myöhemmin kuulin kuitenkin, että hän oli naimisissa Lyöttilässä, saanut jo pojankin. Seuraavan kerran kuultu tieto Sirkasta olikin, että hän oli saanut paikan kirkkomaalta, sillä hänen perimänsä oli hauras tai muuten kestämätön valtimorakenteen osalta aivojen alueella. Siitä saattaa olla yli puoli vuosisataa, en taida tietää vuosilukua, mutta hämärä käsitys on, että Sirkka oli 31-vuotias kuollessaan, joten se saattoi tapahtua 1966. Itselläni oli niihin aikoihin opiskeluajat Helsingissä meneillään.

Nyt tuntuu siltä, että aivoni ovat askarrelleet minun siitä tietämättä tarkastellen niitä muistiaineksia, mitä kaaliin keräytyi noina menneinä aikoina. Joskus lähitulevaisuudessa muistan ehkä enemmänkin, sillä tuo herbaario ehkä tulee meille olemaan.