Mies, josta ei tullut isää

Tätä postausta on tehty pidemmän ajan kuluessa, aloin jo nelisen vuotta sitten, ja nyt 2023 jatkan vesisateisena sunnuntaiaamuna. Välissä on ollut muutaman vuoden tauko. Blogger muutti nimittäin julkaisualustaansa entisestä, ja perustin uuden Tertun tontilla postausjonon, kun tähän vanhaan en osannut saada lisäyksiä aikaiseksi. Nyt myöhemmin olen voinut tehdä tekstilisäyksiä, mutta kuvien laitto ei ole vanhaan tapaan samaa, ja sivupalkkiasiat ovat jääneet kokonaan pois. Vika on varmaan omissa heikoissa rutiineissa...

 

Sain tutustua 1980-luvun lopulla muutamien vuosien ajan yli 90-vuotiaaseen enooni, jonka kanssa kohtalo johti polkumme risteämään. Enoni Bernhard Nurmi muutti 1986 hiihtolomalla asumaan vuodeksi meidän kaksiomme olohuoneeseen saavuttuaan vuosikymmenten ulkomailla vietetyn ajan jälkeen takasin kotimaahansa Suomeen. Minun kutsustani tietysti, eihän sitä muuten toisen huusholliin muuteta. Olihan se meille kaikille, enolle, Ulla-tyttärelle ja minulle liian ahdasta asumista, mutta lomien aikana oli väljempää, tulimme Iitin isompaan taloon eli silloiseen kesämökkiimme. Vuoden päästä saatiin hänelle oma vuokrayksiö, sitten helpotti.Siellä kului vuosia puolisenkymmentä, sitten alkoi vuodeosaston aika, kun nukkumisesta tuli tärkein päivän askare, ja muistin kanssa oli aika lailla toivomista. Ei hän sitä hellaa kyllä usein käyttänyt, mutta kodinhoitajat seurasivat tilannetta ja kuulin viestit.

En kyllä olisi muutenkaan voinut menetellä, kävi niin sääliksi maailmalla kolhiutuneen vanhuksen asema. Tuli mieleen lapsuudessa koulun lukukirjassa ollut kertomus koivusta ja tähdestä, jossa pari lasta pakenee vieraalta maalta kotikonnuilleen takaisin hintaan mihin tahansa ainoana muistona kotikoivu, jonka oksien lomasta tietty tähti näkyi. Se tuli mieleeni kireän pakkasen päivänä helmikuussa 1986, kun oli häntä vastassa Kouvolan asemalla, jossa idän pikajunat pysähtyivät. Pappaa nauratti, samovaari keikkui repun päälle sidottuna. Kanssamatkustajat olivat häntä onnitelleet tarjoten maistiaisia omasta pullostaan.

Eno oli sisarussarjansa vanhin poika, jossa oli kymmenisen lasta ja nuorimmaisena oma äitini Elsa. Lapsijoukko oli leskimies Mikko Vihtori Janssonin uutta perhettä torpparintytär Henrika Sofia Hakalan kanssa. Mikko oli tullut puutarhuriksi Nurmijärvelle Uudenkartanon tilalle, Henrika oli siellä keittiötyössä jo ennestään, kun suku asui sillä kylällä. Nurmijärven eräs kylä oli niihin aikoihin nimeltään Hyvinkää, jonne ensimmäinen ratajakso Helsingistä rakennettiin, siitä jatkui matka paitsi pohjoiseen, myös Hankoon, joka oli tärkein talvisatamamme. 

He olivat molemmat syntyneet 1800-luvun puolivälin tienoilla, ennen nälkävuosia. Mikko Vihtori oli  Tammelasta kylästä, jonka paikalla nykyisin on Forssan kaupunki. Perheen lapset olivat aika pian huutolaisia eli kunnan sijoitettavia, ei mikään kehuttava kohtalo. 7-vuotias Mikko-poika karkasi sijoituspaikasta ja lähti tallustamaan poispäin Hämeen härkätietä, mutta eihän lapsi pitkälle jaksa kulkea. Hän päätyi Mustialan maamieskoulun kohdalla kyselemään yösijaa. Sen seurauksena hän jäikin puutarhurin hoiviin, joka opetti hänelle puutarhurin ammatin niin, että kun ikää tuli 15, joka silloin katsottiin riittävän holhoamisen päättämiseen, olivat elämän perusasiat valmiina. Niinpä matka jatkui sitten maailmalle. Tämä tapahtui joskus 1870 tienoilla, mutta missä hän vietti nuoruuselämäänsä, ei ole säilynyt tietoa. Kun hän tuli Nurmijärvelle parikymmentä vuotta myöhemmin, hän muutti kirkonkirjojen mukaan leskimiehenä Helsingistä perheineen.

Enoni Bernhard syntyi 1893 ja äitini 1906. Henrika Sofia oli tuolloin 42-vuotias, lasten tulo loppui.  Äidilläni ja Berhardilla oli ikäeroa noin 13 vuotta. Muita lapsia olivat Elin, Lydia, Impi ja Mimmi, poikia Lauri, Urho ja Arvo. Nuorimmainen lapsi Elsa ehti alakoululaisen ikään isänsä eläessä, sitten Mikko Vihtorin aika tuli täyteen. Bernhard oli silloin aikuisiän kynnyksellä, parikymppinen. Lapsilauma jäi äitinsä ja työhön kykenevien vanhempien lasten varaan. Henrika jaksoi vielä vuosikymmeniä, hän kuoli 90-vuotiaana, kun olin lukion ensimmäisellä luokalla talvella 1953.

Yksi lapsista Arvo Valfrid (Valleri sanoi äitini) oli kuollut pikkulapsena, muut selvisivät aikuisiksi elämäntarinoineen. Perhettä kasvattivat myös heti avioliiton alussa Mikko Vihtorin edellisen liiton 3 lasta ja Henrikan 1 poika.

Kaikkien, sekä vanhempien että lasten syntymän aikana Suomi kuului Venäjän isoon valtakuntaan eräänä suuriruhtinaskuntana. Muunlaista maailmaa ei ollutkaan tiedossa. Maaseudulla oli kuitenkin ruotsinvallan ajoilta peräisin oleva tilallisten kartanorakenne, suurin osa kansaa eli etelä-Suomessa niiden varassa maatyöläisinä. Janssonien perheellä oli hyvä kartanonisäntä, siellä huolehdittiin väen toimeentulosta. Ruotsia osasi auttavasti lähes jokainen. Asuttiin Ali-Harakan torpassa lähellä Vantaanjokea.

Venäjänkieltäkin opittiin hieman, ei kuitenkaan niin paljon, kun oppia antoivat pääasiassa tänne muuttaneet kauppiaat ja ammattilaiset sekä sijoitussotilaat. Heitä oli lähinnä taajamissa, ja työpaikkoja syntyi myös sen seurauksena. Rauhaisan elon keskeytti kuitenkin moneksi vuodeksi maailmansota, josta seurasi monia muita järisyttäviä käänteitä. Venäjän vallankumous ja Suomen julistautuminen itsenäiseksi tuottivat etelä-Suomessa mm. taloudellisen ahdingon, kun entiset kauppasuhteet Venäjälle lakkasivat lähes tyystin. Tehtaat eivät palkanneet väkeä, kun ei ollut kysyntää tuotteille tai varmuutta raaka-aineista. Lisäksi tuli sisällissota, joka tuotti vuosikymmeniä vaikuttavan kahtiajakautumisen maassa, jossa elämä on muutenkin vaikeata kylmän pitkän vuodenajan ja epävarmojen viljelyolojen takia. Tilaton väki alkoi suunnitella poismuuttoa Atlantin taakse, josta oli kertynyt tietoa hyvästä uudesta maailmasta.

Sinne muutti vanhin poika Bernhard, seuranaan Lempi Olin, jotka aikoivat naimisiin keskenään. Rahtilaiva oli se tavallisin muuttomatkan kulkupeli, matkaa maksettiin myös työtä tekemällä laivassa.
Berhard oli silloin jo kolmekymppinen. Asiat alkoivat sujua toivottuun suuntaan, oli asunto ja töitä niin paljon kuin halusi. Mutta asiat muuttuivat, Kanadassa olisi paremmin, joten muutettiin sinne.
Paha onnettomuus kohtasi kuitenkin viljasiilon rakennustyömaalla, kun nosturin otteesta irtosi painava betonielementti, joka putosi Bernhardin jäädessä osin alle. Toinen jalkaterä oli murskana, työnantaja maksoi eläkettä 2 vuotta, että terveys korjautuisi. Jalka ei tullut entiselleen, rakennustöihin ei helposti ollut enää paluuta.

Bernhard eli amerikkalaisen kirjoitustavan mukaan Bernard oli oppinut puusepän alaan kuuluvia taitoja, joten hän olisi voinut jatkaa toisenlaisissa töissä, vaikkei jalka ollutkaan entisensä. Niihin aikoihin 1930-luvulla oli suuri työttömyysaalto Amerikassa, siitä on nähty historiallisia katsauksia viime aikoina. Se aiheutti mm. suomalaissiirtolaisten muuton Neuvosto-Karjalaa rakentamaan. Laivalasteittain väkeä matkusti uuteen elämään, joka osoittautuikin suureksi flopiksi, kun Stalinin vainot alkoivat. Suuri osa menetti henkensä näissä kohtaloissa.

Bernard ja Lempi yrittivät aloitella elämää, mutta heidän kohtalonsa oli joutua Petroskoista karkoitetuksi Siperiaan, kartalla määrittelemättömään paikkaan, joka oli lähellä rautatietä. Sieltä löytyi asuttavaksi autiomökki, jossa oli hieman viljelykelpoista maata. Vuosi siellä alkoi kuitenkin syyskesällä, joten viljelyksiä ei enää pantu alkuun, talvi oli alettava tyhjän päällä. Ruoaksi olisi marjoja, kalastusta ja metsästyksen tuloksia. Lempi istui mökissä ja purki aiemmin virkkaamiaan sängynpeittoja langaksi, joista hän teki sitten pienempiä tuotteita, kuten pitsiliinoja. Niillä ja Bernardin pyydystämällä riistalla pyrittiin vaihtelemaan kauemmin asuneiden kanssa viljaa leivän ja puuron aineksiksi, mutta tiukalla oli, että se vuosi selvittiin. Bernard, joka oli kauppamiehenä, talsi pitkin ratapenkkaa, kunnes löysi asutusta ja voi vaihtaa tuotteitaan. Seuraavana keväänä löytyi siemenperunoitakin, että päästiin myöhemmin kalasoppaa keittelemään. 

Kun jonkin aikaa kului, Bernardin puusepäntaidot pääsivät esille, ja hän teki ikkunoita ja ovia asuntoihin. Niillä saatiin niukka toimeentulo ja jollain lailla vakiintunut elämä. Perhe ei kuitenkaan kasvanut, olivat kaksin. Näin meni pari vuosikymmentä, saivat kuulla, että sota ja vaino on loppunut. Bernard sanoi kirjoittaneensa kirjeen Petroskoin kaupungin johtajille, jossa tiedusteli, koska sitä Karjalaa alettaisiin rakentaa, hän kyllä jaksaisi vielä, ja sitä varten oli tultukin.

Kirje johti aikansa otettuaan siihen, että perhe palasi 1950-luvulla Petroskoihin. Siellä Bernard meni töihin linja-autojen koreja valmistavaan tehtaaseen. Lempi sai töitä jonkin kolhoosin kasvihuoneella lämmittäjänä, se oli raskasta työtä, koska lämmitys oli puilla. Isot uunit tupattiin myös sulkemaan liian aikaisin, että kaikki lämpö saataisiin talteen, joten aina oli häkäkuoleman vaara. Lempi Olinin kohtalo oli myöhemmin tuupertua työpaikalleen, Bernard jäi leskeksi. Sitä ennen asunnoksi saatiin jokin asumaton koti, jota alkoivat myös kohentaa. En tiedä kenen täkäläisen kanssa oli asioitu, mutta kirjeet kotimaahan alkoivat kulkea. 

Bernard ei osannut laittaa ruokaa, uudeksi vaimoksi kiepsahti Petroskoihin samoihin aikoihin Suomesta muuttaneiden Kettusten tytär Bertta, kumpikin oli liittoa solmittaessa jo vanhuksia. Tuli uusia tuttavuuksia, Bernard pääsi kalastus- ja metsästystaitojensa takia pian miesporukoihin, jotka tekivät viikonloppumatkoja ruoanhankkimiseksi kauempaa kalastamalla ja jahdilla. Vapaina ilta-aikoina kädessä oli joko kynä, jolla syntyi juttuja paikalliseen suomenkieliseen lehteen noista reisuista tai kätevä pikku puukko, jolla oksankappaleista vuoli lintuja, oikean kokoisia ja lopuksi myös oikean värisiä, kun hän sai itselleen malliksi lintukirjan kuvia. Kirjastonhoitaja Ruut Niskanen tuli tutuksi!

1970-luvun loppupuolella Suomessa suvussa tapahtui veljen eli Laurin kuolema, ja kun ei ollut omia perillisiä eikä  testamenttia, sisarukset tai heidän lapsensa tulivat perillisiksi, niin myös Bernard siellä Petroskoissa. Siitä seurasi asioiden edetessä pariskunnan matka Suomeen perintöä hakemaan. Asia oli hieno ja ikimuistoinen, mutta kun suomalaisen rahan ostovoimasta ei ollut oikeaa käsitystä, pääosa perinnöstä meni sen tien samalla matkalla. Otettiin taksi ja ajettiin omissa ja Bertan sukulaisissa eri puolilla maata ja ostettiin tapettia ja maalia mukaan asunnon kunnostukseen. Piankos sen pienehkön perinnön sai kulutettua. Se oli noin1/10 Laurin jäämistöstä. Äitini osti sillä samalla perintösummalla television, siinä on vertailuperustetta perinnön koosta. Voi olla, ettei rahaa olisi voinut tuodakaan, ei nykyisin aina ole mahdollista. Takaisinpaluu Suomeen kävi mielessä, mutta siitä ei puhuttu. Sukulaiset tuntuivat vierastavan Neuvostoliiton kansalaisuuden saanutta isoveljeä, asuivat ahtaasti itsekin, ei ollut osoittaa asuntoa ja tietenkään mahdollisuutta alkaa elättää pariskuntaa pidempään.

Minä tulin tietoiseksi ensimmäisen kerran Bernardin elossa olosta, kun äitini kuoltua marraskuun loppupuolella 1982 katselin kevättalvella 1983 häneltä jäänyttä osoiteluetteloa ja toisaalta jouluksi  saapuneita kortti- ja kirjetervehdyksiä. Päätin kirjoittaa korttiterveiset kaikille ja kiittää ystävyydestä ja ilmoittaa Elsan poismenosta. Niin teinkin, ja kesällä Bernardilta tuli vastauskortti, jossa oli lyhyt kysymys, kuka oli kirjoittanut kortin. Nimihän ei varmaan sanonut hänelle mitään. Laitoin lyhyen vastauksen.

Meni pari vuotta ja päädyin lähtemään Karjalan seuramatkalle, jonka järjesti Suomi-seura. Se tehtiin kesällä 1985, kun valtiot olivat saaneet sovituksi, että sellainen olisi mahdollista. Mentiin ensin bussilla Pietariin eli silloiseen Leningradiin, sieltä junaan, jolla meno Petroskoihin. Asemalla oli niin paljon kiireistä väkeä, että pelkäsin, että Ulla joutuu hukkaan, pidin lujasti kädestä! Vuosikausia näin siitä hetkestä painajaisunia. Matkakaverina oli näet nuorimmaiseni Ulla, joka oli kohta yhdeksänvuotias. Matkavaatteiksi hankittiin modernit farkku-puolitakit, Ullalla vaaleanpunainen ja minulla farkkusininen.  Matkavarusteiksi itselle paksu sininen vihko ja kyniä, että voisin tehdä luonnonkasveista muistiinpanoja, olin nimittäin lukenut suomalaisten tutkijoiden sotareisuillaan tekemistä hienoista kasvihavainnoista. 

Etsittiin perille päästyä enon asunto, iso kerrostalo mäen rinteeltä muiden samanlaisten joukossa ja käytiin tervehtimässä. Siellä Bertta, kuin pikkulintu, varmaan painoi korkeintaan 40 kg, istui tuolilla, koska liikuntakyky oli halvauksessa mennyt ja sirkutti, että kyllä tässä vielä keittelen, kun pappa nostaa tuolille hellan viereen! - Kerrostaloon  oli jouduttu, kun edellinen ja hyvin tapetoitu koti oli ollut heille liian iso ja joku perheellinen tarvitsija oli jonossa. Asunnothan siellä eivät olleet omia. Tavattiin toinenkin kerta, kun Bernard tuli hyvästejä heittämään asemalle, mukana oli pussillinen niitä itse vuoltuja pikkulintuja. 

Matkatoverini huoahtivat helpotuksesta, kun näkivät  yli 90 v ikäisen vaarin asemalla. Minä olin kuulemma herättänyt hieman pelkoa menomatkalla, kun katselin ulos ja kirjoittelin vihkoon, joku arveli vakoojaksi, joka heitä urkki. Takatullessa yksi jos toinenkin tuli tekemään tuttavuutta ja kyselemään. Eräs matkatovereista osoittautui olevan Jaalasta, Iitin naapurikunnasta, ja tunnustautui olevan sellainen henkilö, joka oli käyttänyt isäni maanviljelysneuvojan palveluksia tilansa hoidossa. Hän siten antoi minulle tavallaan takuun, että ollaan meikäläisiä. Hän myös katseli vihkoani, joka oli täynnä kasvien latinankielisiä nimiä ja tiesi sen verran, että olin puhunut varmasti totta.

Kun tästä matkasta ehti kulua muutama kuukausi, Bernard oli ollut kalareisulla kaveriporukan kanssa ja kotiin tullessa Bertta oli löytynyt kuolleena. Oltiin jouduttu matkalla yöpymään, kun saalista ei ollut heti saatu. Siitä tuli leskelle sitten hätä, kun se ruoanlaitto ei vieläkään sujunut. Tuttavien kanssa selvittiin noin päivä kerrallaan. Ruut Niskanen kirjoitti minulle näistä asioista, kun eno oli pyytänyt. Olisi kohta muutto vanhainkotiin eli enon määrittelemänä kunnalliskotiin, joka oli silloin käypä termi yhteiskunnan varassa asuville. Pappaa pelotti, että olot käyvät varmaan kovin ankeiksi, kun siellä olisi venäjänkieli peruskielenä. Petroskoissa hyvin moni pärjäsi suomenkielellä asiansa.

Kun arvelin, että Suomessakin yksi pappa mahtuisi asumaan, niin Ruut lähti reippaasti hoitamaan asiaa eteenpäin. Pappa saisi matkustusluvan ja 6 kk eläkkeen etukäteen kertakorvauksena. Se tarkoitti, kun rahaa ei voinut tuoda, että ostettiin parranajokone ja samovaari ja joitain koruja, joilla kuittaisi minulle tulevaa huolenpitoaan. Asiassa tuli valmista pian, jo seuraavan vuoden 1986 tammikuussa sain tietää, että tulossa ollaan. Sovittiin saapumispäiväksi hiihtoloman aika, jolloin olisin Kouvolassa vastassa sitä vihertävää idän pikajunaa. (Sivumennen sanottuna, Ruut Niskanen tuli sitten myöhemmin itsekin Suomeen asumaan, kuulemma on Joensuun liepeillä jossain.)(Lue postauksen viimeinen kappale!)

Saapumisen jälkeen alettiin tutkia muuton virallistamista. Kävi ilmi, että Hyvinkään seurakunta oli hiljattain siirtänyt hänet kuolleeksi, kun ei oltu mitään kuultu miehestä, joka oli mennyt ulkomaille 50 v aikaisemmin. No, pappa "herätettiin henkiin" ja pääsi kunnan vakinaisten asukkaiden kirjoihin vuotta myöhemmin eli 1987. Se oli sääntö, piti meillä asua vuosi, ennenkuin pääsi tähän luokkaan. Tuli Kela-korttikin!

Neuvostoliiton kansalaisuus piti luovuttaa pois, ennen Suomen kansalaisuuden saamista. Se tehtiin Helsingissä lähetystössä, siihen liittyi myös turvallisuuspoliisin meillä kotona tehty selvitys. Muistaakseni 3 v meni, ennenkuin se kansalaisuus tuli. Sitten hänelle alettiin maksaa kansaneläkettä, kunnan tuki vaihtui niin, että eläke meni muistaakseni suoraan näiden kiinteiden asumiskulujen kattamiseen, ja kun se ei ollut riittävä, kunta antoi tukena sen loppuosan.

Bernard eli Suomessa noin seitsemän vuotta, hän kuoli Turengin sairaalan vuodeosastolla 1992 sellaiseen aikaan keväällä, kun oltiin Helenan perheen luona hiihtolomamatkalla. Olisi täyttänyt 13 04 99 vuotta. Hän oli asunut pääosan Suomen ajastaan seurakunnan rivitalossa Kinttupolulla Turengissa, joista sai vanhuksille yksiöitä tai kaksioita. Sinne hän muutti noin vuoden Suomessa olon jälkeen. Paikasta oli jalankulkutie kirjastolle, jonne hän meni joka päivä lehtisaliin lukemaan ja kiikkumaan (hänelle hankittiin jostain sinne kiikkutuoli!!!) ja seurustelemaan, vaikka se meni miten kuten, kun kuulo oli lähes olematon ja kuulolaite ei ollut mieluisa, kun sorminäppäryys oli jo vanhan miehen. Matka taittui pyörillä kulkevalla potkurilla, jonka saimme lainaan sairaalan välineosastolta, siinä oli istuimella hyvä huilata, jos väsytti. Tuttaviakin tuli niillä reisuilla, se oli hyvä asia.

Ensimmäisen vuoden syksyllä pappa oli marraskuulla jonkin aikaa sukulaiskierroksella Hyvinkäällä ja Pyhtäällä, kun omassa kodissani piti järjestää omat 50 v- syntymäpäivät. Ne eivät olisi järjestyneet, kun pappa asui meidän kaksion olohuoneessa. Silloin Hyvinkäänreisulla saatiin joitakin toisen veljen kuolleen pojan eli Nurmen Onnin päällysvaatteita matkaan ja toisaalla tutustuttiin Pengerkosken perheeseen, jossa hän asui melkein viikon.

Kinttupolulla kodinhoitajat kävivät usein, päivittäin ruoanjakelu, asunnon siivous ja pyykinpesu oli heidän rutiiniensa mukaan, taloyhtiössä oli pyykkikone. Itse kävin lähes joka päivä, ja pöydällä oli sininen vihko, johon minä tai hoitajat kirjoittivat toisilleen terveisiä. Minulla oli hoidossa Kanadasta hänelle saatu vähäinen eläke, jota ei ollut ennen maksettu, saatiin sellainen järjestymään. Sillä sai osin kuitatuksi päivittäiset tarpeet, kuten lääkkeet, vaatteita, hygienian ja pikku naposteltavat, joihin ehdottomasti kuului maito ja kerma sekä hedelmät. Lisäksi hän kirjoitteli, hommasin muistivihkoja ja kyniä, mutta alkuun haittasi näkö ennen silmien korjausta, sitten parani. 

Papan asuntoon sain tuttavilta kalusteita, vain sänky oli ostettu silloin, kun se ensimmäinen makuukohta meidän kaksiossa tuli käyttöön. Seinälle teetin Hevonojan kehysliikkeessä matkalaukun välipohjana toimineen valokuvan hänen vanhemmistaan, jotka oli saatettu yhteiskuvaan Kanadassa pienemmistä yksittäiskuvista. (Kuva on nyt omalla seinälläni.) Kunnalta sain alkuun toimeentulotukea niin, että asunnon vuokra, ruokajakelu ja hoitokulut tulivat maksetuiksi. Kesäisin pappa oli mukana Iitissä alkuun, mutta kun oma koti saatiin vuokratuksi ja toisaalta Helena perheeseen oli tullut vauvoja (1985, 1988, 1991), jotka myös tulivat kesänviettoon lomilla.

Elämä lähti uomiinsa, sitä sävyttivät tietysti vanhuuden vaivat, joita hoidettiin. Ensimmäisiä oli sydämen toiminnan tahdistin, ihon alle asetettu, joka antoi epäsäännölliseen rytmiin ja hengitysvaikeuksiin hyvän hoidon. Lisäksi tuli molempien silmien kaihileikkaus, ja näkö parani niin, ettei tarvinnut enää laseja lukiessa, hankala nivustyrä, jota hoidettiin kesäaikaan Riihimäellä, aika massiiviset ja monet kasvojen alueen syöpähoidot sekä sädehoitona että leikkauksin. Onneksi sain miespuolista apua, kun piti noita syöpäreisuja hoidella, pappa luotti enemmän mieheen tässä suhteessa. Minullahan oli sitä paitsi käytävä ansiotyössä, en olisi kuinkaan voinutkaan irroittautua tuntikausia kestäville reisuille aamupäivisin. Kaiken kaikkiaan pappa eli kuitenkin aika vähällä sairastamisella, sillä yskää, nuhaa tai flunssia ei tainnut sattua yhtäkään. Hän innostui myös kasvattamaan kesäkukkia yksiönsä rapunpielessä.

Hautajaisia pidettiin pienellä väellä kevättalvella Tarinmaalla. Mukana olivat vain Pengerkosken Martta poikineen Hyvinkäältä (Martta oli Bernardin velipuolen tytär, siitä liitosta, jossa isä oli Mikko Vihtori, mutta äiti eri kuin Henriika Sofia) ja minun perheeni: Mikko, Ulla ja minä. Monia vuosia myöhemmin Ulla suunnitteli ja teetti papalle rautaisen muistoristin, jonka hän ja Jari yhdessä pystyttivät. Valkoinen puuristi ehti jo aika lailla harmaantua sitä odottaessa. Nykyisin hauta on seurakunnan hoidossa, olen maksanut sen kymmenvuotiskausina eteenpäin. Hautapaikka maksetaan 25-vuotiskausina eteenpäin, kymmenisen vuotta on vielä jäljellä sitä aikaa.

Merkillistä! Näiden kaikkien vuosien jälkeen minun piti juuri tänä aamuna tehdä tämä kirjoitus loppuun, ja kas kummaa, nyt illansuussa luen iltapäivälehdestä, että Petroskoissa Bernardia auttanut Ruth Niskanen oli kuollut ja hänen ja miehensä matkalaukullinen arkisto- ja kuvamateriaalia on nyt asiantuntijoiden hallussa kuolinpesän hoitajan, Ruthin tyttären toimesta. Odotan kiinnostuneena, mitä sieltä löytyy. Lehtiartikkelin tekstissä oli valokuvakin suomalaisista Karjalan rakentajista, mutta en siitä kyllä varmasti tunnistanut Bernardia, kun vanhemmiten tukan hiusraja muuttuu. Ainoa, jonka voisi edes hieman sopivan tähän enooni, seisoi takarivissä ja naamasta näkyi vain yläpuoli. Lempistä en ole nähnyt koskaan kuvaa, joten en tiennyt, mitä hakea.

Mitäs läksitte sinne?

Ennenkuin jatkamme tämän otsikkojuonen asiassa eteenpäin, on syytä sanoa, että Tertun tontilla jatkuu tammikuusta 2020 toisena postausjonona. Pääset niihin uudempiin kirjoittamalla hakukenttään Tertun tontilla http/ blogspot.terttu.haapanen.com, tämä entinen on haun blogspot/vierula.com. Siinä on käytössä vierula, joka on tämän taloni nimi.

Mieleen jäänyt tokaisu on peräisin 1990-luvulta, kun koulumme oppilas- ja opettajaryhmä vieraili Virossa Rakveren kaupungissa, joka käynti oli minulla kolmas etelänaapuriin suunnattu. Olin päässyt ihailemaan erikoista laakeaa ja erittäin viljelykelpoisen näköistä kalkkikiven maisemaa, joka pursusi eteläisempien seutujen tapaan tuntemattomia kasveja ja eläimiä, ja kehuinkin sitten suureen ääneen majoitusemännälleni Annelle maan kauneutta. Olin nimittäin saanut pariksi yöksi kotimajoituksen hänen luonaan, kun hänkin oli biologian opettaja, ja suurin tuliaismääräni, oppikirjat oli päätynyt hänen haltuunsa. Anne tokaisi tuon otsikonlauseen vastaukseksi.

Jotenkin se tuntui oudolta vastaukselta. Olin siihen asti ollut siinä ajatusmaailmassa, että Suomi ja suomalaiset on jotain ikuista. Lause vihjasi, että ollaan enemmänkin Viron suunnasta lähtöisin. Olen jälkeenpäin pohtinut, että se on varmaan sopinut heikäläisen ajatusmaailman jatkumoksi. Olihan Virossa siihen aikaan Neuvostoliiton hallinto, mutta Suomessa ei. Se sisälsi rajoituksia ja varsinkin halun katsella suomalaisia TV-ohjelmia, joista sikäläiset kuvittelivat, että mainokset kuvaavat todellista elämää Suomessa. Olisi ollut halua muuttaa Suomeen parempien elinolojen perään.

Toisaalta lause sisältää vihjauksen, että Virosta päin oli ehkä ikimuistoisesti lähdetty veden yli Suomenniemelle, joko uudisasukkaiksi tai kauppa- ja metsästysmatkoille. Kun Rakveren koulun vastavierailun aika koitti joitain vuosia myöhemmin, oli heillä tarkkaan jo mietitty, että mennessä on varmasti mukana kotiin vietäväksi kahvinkeittimiä ja suurin toive leipäkone, joka silloin oli muotia. (Leipäkonemainoksia ilmaantui 1980-luvun puolivälistä alkaen ja meillä sen suosio oli kiivaimmillaan 1990-luvun alun laman aikoihin, joka 10. talous omisti sellaisen. Viron puolella oli saatavissa edullista jauhoa, eikä äitien aika riittänyt kaikkeen, kun käytiin töissä.)

Mistäpä niihin aikoihin olisin asiasta tiennyt, kun sukuasioita on tutkittu vasta tällä vuosituhannella tarkemmin. Nythän on selvinnyt poikani Mikko Haapasen ansiosta, että nurmijärveläisen äidinäidin Henrikan puoleinen esi-isä on 1700-luvun alussa muuttanut Virosta Espooseen, joko kalastaja-Matti, tai renki-Matti, ovat melkein saman ikäisiä. Jos varovasti arvioidaan, että sataan vuoteen mahtuu 3-4 sukupolvea ja äidinäitini on syntynyt 1800-luvun puolivälissä, niin tuo Matti on 5-6 polvea aikaisemmin tullut Suomeen, eli jälkeläiset sieltä Espoosta ovat minulle ainakin 8-9 polvea aikaisempaa sukua. Sukupolvia toki saattaa olla enemmän tai vähemmänkin. Varsinkin 1700-luvulla ihmiset elivät lyhyemmän ajan, se oli sotaisempaa aikaa Suomen kannalta. Aiemmin aikuisuuden ikä oli 25 vuotta, joka toisaalta tarkoitti, että miespuoliset hankkivat perhettä vasta sen jälkeen, kun saivat aikuisuusiän täyteen.

Ajatteluainekseksi mahdollinen virolaistaustani ei vielä ole päätynyt, vaikka tiedän, että monet tuntevat henkisiä siteitä Suomenlahden eteläpuolelle ja pitävät rikkautena saada oppia vironkielen sekä alkeet että enemmänkin. Onhan siihen nykyisin toki paljon paremmat mahdollisuudet kuin 1980-luvulla, kun naapurimaakin on nykyisin itsellinen ja Tallinnanlaivat kulkevat kuin junat Helsinki-Tampere-akselilla. Monet tuttavani käyvät kuukausittain, jotkut jopa tiheämminkin ostosmatkalla Suomenlahden yli. Mauri Haapanen, entinen puolisoni ja lasteni isä, oli myös hyvin kiinnostunut vironkielestä ja osoituksena siitä mm. hänen puhelinvastaajassaan oli vironkielinen viesti.

13 06 2012 olen kirjoittanut blogipostauksen, jossa kerron puolestaan isäni Tatu Vierulan suvun, varsinkin isän äidin Anna Kolun taustan selvityksistä, jota silloin oli Raija-sisareni tutkinut. Se oli tosi kiinnostava matka Sysmässä Liikolanlahden- Soiniemen tienoisiin. Myöhemmin asioita on selvitellyt myös Mikko, jonka ansiosta nyt tiedämme, että muuttoliikettä siitä sukuhaarasta Päijänteen yli länsipuolelle Jämsään tapahtui jo aikaisemmin. Varsinkin Tehinselän pohjoispuolella selät ja salmet ovat kapeampia ja helpompia etappeja soutuveneellä tehden. Muuttaneet jatkoivat asettautumista mm. Jämsänkosken ja Padasjoen suuntiin, ja eikös vaan löytynyt minulle 12. polven takainen serkku Tapio, joka samalla on nuoremman tyttäreni appi! Sekä tyttäreni Ulla että aviomies Jari asuivat tutustuessaan Tampereella, ja yllätys siis suuri, kun jälkeenpäin määrittyivät sukulaisikseen.

Sysmäläisyyden juurista yleisesti olen tehnyt blogipostauksen viimeksi 03 12 2018, tiedot saivat vauhtia hiljattain ilmestyneistä eurooppalaisten DNA-selvityksistä tiedelehdissä.

26 03 2016 olen tehnyt toisen blogipostauksen Sysmän ja Päijänteen länsipuolen muuttoliikkeestä silloin kuitenkaan tietämättä, että kirjoittelin sukuhaaroista ja henkilöistä, jotka kuuluvat osin isänäidin Anna Kolun kautta myös omaan sukulaisryhmäämme. Asia koski Severus Konkolan tytärtä Annia, josta avioliiton kautta tuli Anni Walden, Rapalan kartanon kuningatar (1855-1962). Puoliso oli kenraali Rudolf Walden (1878-1946). Isä oli antanut tyttärelleen avioliiton solmimisen aikaan hankkimansa Rapalan kartanon maineen kaikkineen, yli 10 000 ha metsiä ja hieman peltojakin. Kartanoon kuului iso navetta, laivalaituri vuorolaivojen poikkeamista varten ja kasvihuone, josta tomaatit ja kurkut voi käydä hankkimassa. Isä Severus Konkola (nuorempi Severus,1832-1898) oli ratsutilallinen ja liikemies Jämsästä, ja hän aloitti höyrylaivaliikenteen Päijänteellä laivallaan Jämsä. Reitin toinen pää oli Lahden Vesijärvellä, toinen Jyväskylässä. Laivoihin kuului myös 5 hinaajaa, jotka kuljettivat rahtiliikenteenä uittopuuta. Annin ja Rudolfin yksi lapsista on Valkeakoskella pitkään vaikuttanut patruuna Juuso Walden.

Kun olin luokanopettajana Rapalan tiluksille rakennetussa kansakoulussa 1960-1963, tutustuin tietysti lähes ensimmäiseksi kenraalskaan eli Anni Waldeniin, joka huolehti opettajasta aivan ihmeellisesti. Muutaman päivän päästä saapumisesta tuli kartanolta traktorikuorma huonekaluja lainaksi, ettei tarvinnut istua tyhjässä olohuoneessa. Sängyt ja keittökalusteet olin jo ehtinyt hankkia heti alkuun Sysmän Askosta. Tuojana oli sittemmin kovin tutuksi tullut tilanhoitaja Esko Ala-Tuuhonen, jonka perheeseen, Inkeri-vaimoon ja tytär Anna-Maijaan tutustuin tuota pikaa. Tätä aikaa olen käsitellyt postauksissani  02 11 2011, 19 04 2014 ja 02 01 2015. (Ne löytyvät klikkaamalla sivupalkin takaa, jossa on sisällysluettelo vuosittain ja kuukausittain. Kuukauden aloittaa tuorein eli viimeksi kirjoitettu. Mitä pienempi luku päivällä, sen vanhempi teksti ja alempana tekstissä.)

En ole noissa kirjoituksissa ole kuitenkaan maininnut, että Anni Waldenin lähisukulainen, serkku isän puolelta asui kesäisin myös Rapalassa. Hän oli herttaisista herttaisin valkokiharainen Kaisu Antonintytär Melartin os. Konkola, joka asui miehensä Kaarlo Jonatan Melartinin kanssa omassa pikku niemessään koulun rannan ja Väinö Virolaisen tilan välisellä rannalla. Meidän kesämökkipaikka Kaitaniemi sijaitsi saman lahdelman rannalla itäkoillisella puolella. Melartinien huvila oli varmaan vanhimpia alueen kesämökkikäyttöön tehtyjä kohteita. Kaarlo oli ammatiltaan lääkäri ja Kaisukin oli kouluttautunut sairaanhoitajaksi. Heillä oli tässä viimeisessä sodassa paljon tehtävää sotavammain hoitamisessa sekä rintamalla että rauhan aikana.

Heiltä tietysti haettiin tarvittaessa apua kartanoon tai kun myöhemmin kylä asutettiin siirtoväellä, muidenkin toimesta. Kaarlon hallintaan kuului iso musta henkilöauto jostain 1930-luvulta, jota kansa osasi väistää, kun tien reunat olivat pehmeät eikä ollut varaa ajaa isoa ja painavaa autoa liian lähelle ojanpiennarta. Monet reisut sillä autolla tietysti tehtiin kylän olemattomia teitä pitkin, kun aluksi ei ollut kauppaa, ruoka oli käytävä hankkimassa tiloilta. Varsinainen maantie saatiin Virtaan- Saarenkylän suunnasta vasta 1950-luvulla, se oli aika tuore asia silloin, kun meidän muuttokuorma pakettivolkkarin muodossa elokuussa 1960 kylälle ajoi.

Kaisu Melartin on jäänyt muistiin myös Helenalle, joka syntyi ollessani Rapalassa ensimmäistä työvuotta ja joka oli kesämökkiaikanamme ensin isompi lapsi, sitten teini ja aikuinen. Helena sanoi, että joskus hänet kutsuttiin leikkimään Kaisun tyttären ottolapsen Eeva Tammisen kanssa, ja hän sanoi saaneensa tosi hienon kohtelun vaikka oli vain naapurin lapsi. Olipa tehty kerran Kaarlon kyydillä reisu Valkeakoskellekin, jossa oli käyty ravintolassa ruokailemassa. Eipä silloin kesämökkiaikoina tiedetty, että oltiin sukulaisten kanssa tekemisissä!

Noin 1,5 v sitten vierailin Helenan kanssa Rapalassa entisellä koululla, jonka koulutehtävä oli jo aikaa sitten lakkautettu ja toimi niihin aikoihin vielä kunnan leirikeskuksena. Näistä asioista kerroin 19 07 2018 julkaistussa blogipostauksessa. Kuulimme silloin, että monet olisivat olleet kiinnostuneita ostamaan paikan kesämökikseen, mutta asiassa oli joitakin muttia. Maa oli Waldenin aikoinaan mailtaan osoittama alue koulun paikaksi ja luovutuskirjassa on maininta, että kunta saa sen hallintaansa nimenomaan koulua varten. Silloin kesällä 2018 puhuttiin, että maa tuon ehdon takia peruuntuisi Waldenin perikunnalle, jos tilan käyttö muuttuisi ratkaisevasti ja myyntiaikeet olivat tyssänneet. Kuulin kuitenkin Sysmässä pidetyn sukukokouksemme aikana viime kesänä, että talon kulmaan oli ilmaantunut isännänviiri liehumaan, joten asiassa on kai menty eteenpäin.

Kun vanhempani olivat lähtöisin eri maakunnista, isä sydän-Hämeen vesistöisistä lehdoista ja äiti hiljan syntyneen teollisuuskylä Hyvinkään liepeiltä, ja itse synnyin Karjalan kannaksella Johanneksessa isäni ensimmäisen työpaikan ollessa siellä, olen tavallisesti sanonut, etten ole oikein mistään kotoisin. Iitin lisäksi olen asunut sekä Pohjois-Savossa, Pohjanmaan laidalla Lehtimäellä, Helsingin seudulla, Lahdessa että pisimpään Janakkalassa. Kaikilla asumillani seuduilla on ollut siirtoväkiasutusta, joten ole myös tutustunut karjalaisuuteen monin tavoin sekä lapsuus- että aikuisaikana. Tunnen siis jollain lailla itseni tavalliseksi yleissuomalaiseksi. Sukututkimukset sen vielä vahvistavat, kun jo esi-isät ovat olleet liikkuvaa kansaa. Nyt piiri on kyllä laveampi, puoli maapalloa...

Historiaa uudella tavalla TVssa

Heippa, arvoisat seuraajani! Olin niin innokas tekemään tuota tämän päivän postausta, etten taaskaan muistanut katsoa, kumpaan blogiini se meni. Nyt tämä historiakatsaus on päättänyt asua tertunkasvimaailma.blogspot. com- nimisessä tiedostossa. Jos kiinnostaa, niin mene sinne, esimerkiksi tuon oikean laidan sivupalkin kautta. Eikä ollut ensi kerta.

80 vuotta sitten

Sytytin eilen kynttilät muistamaan talvisodan aikaa ja ennen kaikkea sitä itseensä luottavaa ja vahvaa pariskuntaa, joiden lapsena kasvoin tässä talossa. Kaikki kuvat ovat tältä aamulta.

Marraskuun lopussa 1939 syttyi talvisota. Eilen olivat sen 80-vuotismuistojuhlat. Isä-Tatu oli lähtenyt muiden Iitin poikien kanssa rintamalle. Hän täytti kohta joulukuun alkupuolella (11.12) 37 vuotta. Perhe oli juuri loppusyksyllä muuttanut tähän taloon, joka valmistui sinä syksynä sen verran asuttavaan kuntoon, että päästiin siirtymään. Pärekatto oli saatu tiiviiksi, joka aukossa oli ikkunat ja huoneissa lattiat ja ovetkin toimivat. Tuvan nurkkaukseen oli hellaa vastapäätä tekaistu paksusta kuitulevystä tiskipöytä, jonka päällä oli vettä pitävä pelti.

Taloon ei saatu kuitenkaan vesijohtoja tai viemäriä yli neljännesvuosisataan, kun ei löytynyt kuin vähävetinen kaivo alarinteen puolelta. Siitä vesi piti ämpärillä noutaa, ja käytetty ns. likavesi samalla tavoin ämpärillä avokompostiin, jota meillä nimitettiin tunkioksi. Tunkion paikkoja on löytynyt tontilta useista kohdin, niissä oli aika nopea ravinteiden hajoaminen ennen vanhaan, kun oli tuo päivittäinen vedenlisäys. Jossain alarinteen suunnalla oli laudan jäännöskappaleista rakennettu ulkohuusikin, sen näköä tai paikkaa en yhtään muista, mutta kaivon yläpuolelle ei kuitenkaan, sen sanoo jo maalaisjärkikin. Muutamaa vuotta myöhemmin meille tehtiin navetta talon lähelle, silloin ulkohuusi purettiin ja uusi käymälä tuli navetan yhteyteen niin, etta saatiin tehtyä betonista allas sekä lantalalle että käymälälle.

Liukkaita polkuja riittäisi käveltäväksi vuosikymmeniksi eteen päin tuohon rinteelle vesitaakkojen kanssa. Joka ei ole koskaan talvella ottanut vettä kaivosta, ei voi kuinkaan käsittää, mikä taidonnäyte se oli. Nostettava vesihän aina läikkyi ja siinä tullessaan liukasti kaivon ympäryksen varottavaan kuntoon. Se puinen varsi, jossa noutoämpäri oli kiinni, oli myös tavallisesti jäässä. Kaivon kansikin oli usein jäätynyt kiinni aukkoonsa vedenhakujen välillä. Lapset eivät saaneet mennä siihen hommaan, se oli liian vaarallista. Vasta pitkälti toisella kymmenellä, kun voimat karttuivat, voitiin asiaa harjoitella ensin kesäaikaan.

Tämän tien paikalla oli 1939 kapea polku, jota pitkin taaempana näkyvän Niemelän talon asukkaat kulkivat kotiinsa. Oikealle erkanevasta haarasta mentiin Nyströmille. Kaikki tontit olivat seurakunnan vuokramaalla. Oleellista oli, että talon ympärillä oli sen verran maata, että voitiin ylläpitää kotitarveviljelyä, ehkä vähän kotieläimiäkin.

Talo oli kuitenkin helpompi hoitaa kuin se, josta tultiin. Lämmitysuuneja oli vain yksi, nimittäin keskuslämmityshella. Sen avulla saatiin lämmintä kiertovettä pattereihin, joita oli asuinkerroksen sisäseinillä. Se myös säästi polttoainetta ja antoi lisätilaa kamarihuoneisiin, kun ei ollut niitä pystyuuneja. Isossa tuvassakin olisi pitänyt olla joku muu lämmön lähde kuin pelkkä hella. Sauna oli pohjakerroksessa, sinne tehtiin leivinuuni, joten kellarikerroksen raput oli valettu betonista pitäviksi siihen uunien kylkeen.

Kuinkahan heidän lämmityspuiden tilanteensa oli syksyllä 1939, oliko yhtään kuivaa puuta? Rakentamisen jämiä ei niihin aikoihin varmaan pantu tulen ruoaksi kovin helpolla, vaan kaikki, mikä vähänkin oli suoraa, pantiin talteen. Halot olisi pitänyt muistaa hankkia jo keväällä, ei kai tässä silloin voinut klapipinoja olla? Tatu oli kyllä kovin järkevä, ehkä asiaa oli ajateltu. Keskuslämmityspuolelle voitiin saada metrisestä halosta sahaamalla kolme palaa, eikä niiden kokoa paljon tarvinnut pienentää, kun luukun kita oli melkein 20 cm leveä ja korkea. Hellapuu oli pienempää kokoa, siinä kirves sai monta kertaa tehdä töitä yhtä halkoa käsitellessä. Kun Tatu lähti, puiden pilkkominen pienemmäksi oli Elsan tehtäviä.

Talon nykyisessä puuliiteriosastossa ei alkuun ollut seiniä, vain harmaatiilisiä pilareita, joiden varaan oli tehty betonista valamalla seuraavan kerroksen huoneille alapohja, ja sen päälle sitten asuinkerros hirrestä. Puuliiterin pohjana oli tietysti vain soraa. Sinne pilarien muodostamaan sateensuojaan oli pantu tarvittava polttopuuaines, sahapukki ja hakkuupölkky. Siellä olivat myös pyörät ja kelkat. Ulko-ovi oli siinä, missä nyt on vain väliovi.

Pitkään mietin, kun lapsena katselin sitä väliovea, jonka väärällä puolella oli lamppu, pitkä käytävä kun jäi ihan pimentoon. Mutta sehän olikin ulkolamppu, jonka tarkoitus oli auttaa kaivolla kävijää pimeän aikana. Kun sitten vuotta myöhemmin liiteri sai harmaatiiliset seinänsä, tuli uusi ala-ovi ja sen pieleen uusi ulkolamppu. Noissa kylmissä tiloissa sähköjohdot olivat paksueristeiset ja pinnaltaan oranssinpunaista tekstiilikudosta. Sisätiloissa oli alumiinipäällysteistä harmaata johtoa.

Talo tehtiin melko jyrkkään rinteeseen, koska tasaisempi viljelymaa oli pyhitettyä, niihin aikoihin arvokkaampaa kuin rakennuksien alla olevat joutomaat. Ja eihän se ollut alkuun näin korkea. Puolivälistä alkoi jo vinokattoinen vintti, jonka kulma  eli A oli maantielle päin, tälle etupuolelle oli räystäs. Nyt kun ajattelee joskus hankkia talokohtaisia energian nappaajia katolle, se suunta olisi tehokkain...

Elsa 33 v jäi kolmen tenavan kanssa kohtaamaan synkkää tulevaisuuttaan. Pertti, vanhin, oli muuton alkaessa jo neljävuotias, itse täytin kolme tässä talossa. Pentti oli vielä pari kuukautta 1-vuotias, kun oli tammikuun loppupuolella 1938 syntynyt. Ainakin hän tarvitsi vielä pukemisapuakin ja oli pihalla autettava taluttamalla. Naapurista Nyströmiltä löytyivät kahdelle vanhimmalle lapselle saman ikäiset leikkitoverit, Pertille Osmo, joka sanottiin nimellä Jai, minulle Maija. He olivat sen perheen nuorimmaiset, me taas oman perheemme vanhimmaiset lapset. Käytiin päivittäin toisissaan monta vuotta. Sitten vasta tuli muutosta, kun Maijan serkut Annikki ja Meeri Sorvali tulivat evakkoon ja asettuivat asumaan kirkolle heille osoitetun Vikströmien kesähuvilan asukkaiksi. Meidän kylässä oli monta samanlaista kesäkotia, joten evakkoaikana kylän väki melkein kaksinkertaistui.

Pihaleikeissä oli lumen tultua käytössä pieni mahakelkka, ja tietysti voi lasketella rinteellä myös pahvinpala takapuolen alla. Muistaakseni en uskaltanut sillä kelkalla koskaan, meidän kotitie päättyy maantiehen ja sillähän oli liikennettä, vaikkei nyt niin tiuhaa. Menin sen pahvinpalan kanssa maantien toiselle puolelle, jossa oli sopivan kokoinen rinne Suonmäki. Siinä uskalsi laskea, ainakin sen jälkeen, kun maat jäätyivät ja suo muuttui kantavaksi. Äidillä oli talviliikkumiseen potkukelkka eli potkuri, siinä sai kyytiä sellainen, joka ei saattanut vielä omin jaloin taapertaa. Nuorempaa sisarusta voi liikutella mahakelkassa sitten, kun vakaa istuminen oli hallussa. Sellaisia kuvia on nostalgisissa Martta Wendelinin tauluissa, me elimme realitynä sellaista.

Isossa tuvassa oli lapsilla lämmin paikka kirmailla ja leikkiä keskenään. Kaikenlainen piirtely oli suosittua, koska kyniä riitti. Paperiksi kelpasi sanomalehden valkoinen marginaalireunus. Pertillä oli karjalanmuistona keltainen polkuhevonen, se oli hänen yksinomaan. Pentti oli liian pieni vielä, hädin tuskin käveli kunnolla. Itselläni oli nukke, jonka olin saanut Hyvinkäällä asuvalta Impi-tädiltä, äidin sisarelta. Sitä en kyllä muista, milloin sen olisin saanut, joten ilmeisesti se oli aika vanha. Siihen aikaan nukke oli muuten omatekoinen, mutta nuken pää oli ostettu, joko pahvista, posliinista tai guttaperkkasta tehty. Myöhemmin osallistuin äidin seurana joulunalusviikkojen nukketalkoisiin, kun siskoja syntyi ihan kolme lisää tässä talossa.

Maijalla oli suosikkileikkinä perustaa leikkikoti, ja siinä roolit, jos oli vain kaksi, niin isä ja äiti. Jos leikkijöitä oli enemmän, niin he olivat perheen lapsia. Tärkein ohjelmanumero oli laittaa ruokaa, ja ainakin Nyströmillä ollessa Esteri-äidiltä löytyi aika pian pari pikkulautasta eli tassia, joihin annosteltiin sitä kuuluisaa kalakeittoa. Siten ohjelman huippu oli ruokailu. Kesäaikana kodin teko oli monipuolisempi, siihen  tarkoitukseen mentiin metsänlaitaan, josta löytyi pehmeitä sammalpaakkuja. Niistä sai nopeasti irti tuolin tai vuoteen, ja talon ulkoseinät pikkukivistä. Se leikki kesti useita päiviä, ennenkuin kaikki oli tehty. Sinne soppalautaset eivät kuitenkaan kulkeutuneet, kestit olivat marjoista koostettu heti, kun ahomansikat vähänkin alkoivat kypsyä. Ja niitähän riitti kaikilla pientareilla.

Tuon ikäiset lapset vaativat paljon huolenpitoa, mutta siinä ei ollut kaikki. Elsa oli viimeistä kuukauttaan raskaana, seuraava vauva syntyisi kohta, ensimmäinen tässä talossa. Jos junat kulkisivat, äidinäiti Henrika tulisi apulaiseksi lapsen syntymän ajaksi Hyvinkäältä. Niin sitten kävikin, noin 70-vuotias mummu tuli sukankutimineen keinutuolin asukkaaksi. Elsa oli ollut Henrikan nuorin lapsi, syntynyt 42-vuotiaalle äidille 1906. Henrika kutoi ensi töikseen valkoisesta langasta Tatulle päänsuojaksi kypärän alla pidettävän naaman ja kaulan suojuksen, jossa oli aukko vain silmien korkeudella. Se oli niin kallis säilytettävä, että myöhemminkään Elsa ei sitä antanut purettavaksi muuhun käyttöön, kuten siihen aikaan oli tapana.

Marja-Leena syntyi noin viikkoa ennen joulua, joten uusi koti sai ensimmäisen uuden vauvansa heti kohta. Syntyi terve ja napakka tyttö. Minulle kaveriksi sitten joskus, kunhan siitä vielä kasvaisi. Vauvan vaunut olivat Pertille Viipurista hankitut ja vanerista tehdyt. Kaipa niissä oli kuomukin, vaikka en muista toimiko se laite kuinka hyvin. Kuomun materiaali oli vedenpitävää pegamoidia.

Isukkia ei tainnut näkyä, hän oli rintamalla sinä jouluna, sillä sota kesti noin 100 päivää (tarkemmin ottaen 105, kun tehtiin Moskovan rauhansopimus 13 03 1940). Henrika oli onnistunut tulemaan hyvissä ajoin, ja jollain konstilla oli kunnan kätilö saatu tietämään asiasta. Sitä en kyllä tiedä, oliko päässyt itse tapahtumaan, vai tuliko vasta jälkeenpäin. Äitiysvuodeaikaa pidettiin silloin vähintään viikko, ja Henrika hääräsi minkä ehti. Siellä kotona Hyvinkäällä piti emännyyttä kotona asuva Impi, Elsan vanhempi sisko. Hyvin Henrika jouti olemaan joitakin viikkoja.

Minulle vanhimpana tyttärenä oli yleensä delegoitu tuo käytettyjen vaatteiden purkuhomma, joka kyllä ei ollut helppoa, jos oli jo parsittu tuote kyseessä. Piti ymmärtää,miten kohta oli syntynyt ja ottaa pois vahvikelangat, sillä katkeamaton lanka oli aina paras tulos. Kintaisiin käytettiin tavallisesti kahta ohuemmaksi kulunutta purkulankaa, joten saatiin tweed-pintaista neuletta. Muunlaisia en taida lapsuudesta muistaakaan, myös lasten nilkkasukissa se oli käytäntönä. Sain purkaa myöhemmin myös käytettyjä vaatteita, jos palasista ajateltiin tehdä jotain lapsille. Mummu teki lapsille talvijalkineiksi tallukat, jotka oli tehty takeista purettuja pieniä kappaleita yhteen tikkaamalla. Muistuttivat nykyisiä varsilenkkareita aika lailla. Kyllä niillä kuivalla lumella hyvin tarkeni, ja ne kuivivat siinä hellan antamassa lämmössä aika pian.

Henrika toi myös kokemuksensa antamaa turvaa, hän oli ollut perheellinen aikuinen jo edellisen sodan aikana. Saippuankeitto syksyllä oli niistä hurjimpia hommia näin jälkikäteen ajateltuna. Ei sitä kuitenkaan 1939 tehty, koska olisi pitänyt kasvattaa kesäpossua sitä ennen, se saippua tehtiin nimittäin teurasjätteista keittämällä ja lipeää käyttämällä. Possu oli hyvä kierrättäjä, sen ruoka koostui pääasiassa ruoanvalmistuksen tähteistä, perunankuorista, jotka olivat puolestaan pääasiallinen jäte. Ne pantiinkin valmistamisen yhteydessä lajiteltuina suoraan ns. sikaämpäriin, joten niitä jätesankoja oli kaksi. Ainakin kesällä 1940 meillä jo oli possu. Kun ilmat tulivat niin kylmiksi syksyllä, että possua alkoi palella, se teurastettiin, kun ei ollut talvikotia sille. Yleensä se oli hengissä vielä syyskuulla, kun perunannostosta tuli ns. pikkuperunoita, liian pieniä kuorittaviksi, niin ne keitettiin suoraan isossa saunan padassa. Possulla oli silloin oikein ruokajuhlia pävittäin.

Onneksi oli tuo iso hella! Sen päälle mahtui ikuinen kuumavesilähde, alkuun emalikattila, mutta aika pian (ehkä vuodesta 1945?) 5 litran tasapohjainen rautapata. Sen lisäksi oli isohko emalinen pesuvati, jossa vauvan aikaansaamia lisäpyykkejä voisi viedä eteenpäin. Muurin rakoon sai tungettua uunipellin ohella pienen puisen kepin tai useampia, jotka toimivat ripustusortena. Ei ollut kuivan huoneilman ongelmaa.

Pitkään vielä rakennustöitä riitti seuraavana keväänäkin, kunhan ilmat lämpenivät. Varmaan vuorausten täydennystä, ja ehkä oli kesken vielä Tatun työhuoneen kohta eli nykyinen vierashuone. Pohjakerroksen kellariosastokin taisi syntyä vasta silloin, sinne tuli juures- ja  hillokellari erikseen. Ja ne pilarien väleihin tehdyt seinät. Kantolan pappa jostain päin Iittiä oli pyörällään tullut viimeistelemään taloa, mutta esim. vinttikerroksessa olivat lämpöeristeet eli kutterinpurut rakenteiden väleissä pitkään näkyvillä, sinne ei ollut lapsilla asiaa.

Vintin orsilla riippui talvisin ruokalähteeksi 1-2 palvattua sianjalkaa, muut osat olivat isossa saavissa suolattuina veteen. Kerran vintille vietiin kuivattua haukeakin, se oli jotain välirauhan aikaa. Hiiriä ei liikkunut siellä ylhäällä, saivat olla ihan rauhassa. Puolukkasaavi kuului myös kerätä täyteen syksyisin, se taas oli hillokellarin lattialla, jossa lihasaavikin aika usein. Niihin aikoihin ei oltu kuultukaan vielä jääkaapista, se tieto saavutti Suomen vasta 1960-luvulla. Kaikki säilytettävä piti syödä nopeasti. Meillä ei ollut varsinaista ruokakomeroa, joka vanhemmissa uunilämmitystaloissa oli aina talon kylmimmässä nurkassa.Jos jotain piti säilyttää, se vietiin pohjakerroksen hillokellarin hyllyille, jotka ainakin kesäaikaan olivat ihan tyhjillään.

Ruoka tehtiin korkeintaan kahta- kolmea ruokailua varten jauhoista ja perunoista, joskus mukana myös munia tai lihaa, muttei läheskään aina. Pääasiallinen kestoruoka oli leipä, se ei loppunut koskaan. Leivät säilytettiin suljetuissa saaveissa pohjakerroksessa. Elsan lajit olivat ruisreikäleipä muille aterioille ja limppumainen kauraleipä aamiaiselle. Pullaa oli yleensä vain viikonloppuisin, se kuivui nopeasti korpuksi. Hyvin tultiin toimeen!

Kesäaikana maito oli ongelmista suurin. Avuksi otettiin kaivo, jonne maitohinkki narun varassa riippumaan niin, että pohja otti veteen ja jäähtyi sitä kautta. Osasta maitoa tehtiin viiliä, jolloin se jätettiin tekeytymään yön yli avonaiseen astiaan vanhemman viilin osan kanssa (ns. viilin siemen) ja oli seuraavana päivänä syötävän hapanta, jos astia oli tarpeeksi pieni. Meillä viilit tekeytyivät tiskipöydän toisessa alakaapissa, jossa ne olivat pölyltä suojassa. Viilin joukkoon pantiin aina talkkunajauhoa, se teki maidosta ruoka-annoksen lämpimänä aikana, ei tarvinnut virittää hellan tulia puuron keittoon.

Tella päättää tämän muistelman aamunokosillaan. Hän viettää ehtoopuolen aikaansa tässä talossa, joka tarjoilee etuovesta ulos mentäessä minimimäärän rappuja huonoille takajaloille. Kyllä se vielä toistaiseksi jaksaa pohjakerroksen raputkin kulkea, mutta hitaammin menee.

Melkein isä

Isäinpäivän aaton muistelmia, kynttilät läheisille isille.

Äitini läheisin veli oli Lauri Villiam (toisissa todistuksissa Viljam?). Hän syntyi 1897. Koko elämänkaari kului Hyvinkäällä. Kouluaika osui vuosien 1906- 1910 väliin, jonka loppuessa hän sai päästötodistuksen ( 8 lukukautta). Nuoruuden erilaisten työpaikkojen (asemalla, maataloustyötä Uudenkartanon = Honkalan tilalla 1914-22 ja mm. Hyvinkään verkatehtaalla värjärinä) jälkeen hän pääsi Hyvinkään rautatieasemalle asemamiehen oppiin ja suoritti töissä oppien erilaiset vaadittavat kurssit 1930-luvulla. Senjälkeen hän oli vuodesta 1935 pysyvästi töissä Hyvinkään asemalla eri tehtävissä. Hän sai Mannerheimin muistomitalin osallistumisestaan sotaan 1939-40. Asemamiehen työmaata riitti koko elämänajalle työksi, se muuttui 1959 junamiehen työksi. Siitä hän siirtyi noin 70-vuotiaana eläkkeelle.

Laurin kuva on peräisin vuodelta 1952. Kuvaaja on varmaan sisko Impi, hänellä oli suvun ainoa laatikkokamera. Laurin tontin koko oli peräti 2 ha, siihen kuului eläintenhoitoon tärkeätä heinämaata ja pieni laidunkin. Tila koostui Laurilasta ja ostetusta toisesta Anttilan tilasta.

Hän asui kaiken sen ajan, jonka hänet tunsin, omassa kodissaan Hyvinkään Mutilassa. Talo oli hänen itse rakennuttamansa ja sen nimi tietysti oli Laurila. Kun opin hänet tuntemaan, hänen kotonaan asuivat jo iäkäs äitinsä Henrika Sofia ja sisarensa Impi Helena. Molempien naisten sukunimi oli Jahnsson, mutta Laurin sukunimi oli Jana, hän oli vaihtanut sukunimensä maistraatin päätöksellä 1935. Perheen vanhimmista lapsista osa kuului niihin suomalaisiin, jotka saivat valita ruotsalaisen sukunimensä tilalle jotakin muuta suomalaista. Suurin nimenmuutto tapahtui vuosina 1906 ja 1907 Snellmanin syntymän 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Kansakoulunopettaja avusti tässä prosessissa. Velipuolet ja vanhin täysveli ottivat joko nimen Nurmi, toiset Suomalainen. Ehdotus ei koskenut tyttöjä, joiden sukunimi tulisi avioliiton kautta kuitenkin muuttumaan.

Talossa oli myös navetta, jossa asui lehmä, jokunen lammas, kanoja ja kesäpossu. Ja tietysti koira, jonka nimi aina oli Nalle. Ennen kaikkea talossa oli upea puutarha, no eihän se nyt ollut ihme, kun oli kyse puutarhurin pojasta. Ja kun työpaikaksi muodostui Hyvinkään rautatieaseman vaihteet ja muu tekniikka asemamiehenä, niin oli mahdollista saada ostaa VR:n Nuppulinnan puutarhasta myös taimia, niitähän myydään nykyisinkin sesongin loppuessa alennuksella. Koko piha tuoksui, kun oli valkoisten leimukukkien aika, niitä oli pitkässä kukkapenkissä taloon johtavan tienpätkän varressa. Syksyisin marja- ja hedelmäpuutarha antoivat runsaan sadon. Koko pikku talo oli aina viimeisen päälle huollettu ja siisti, kuin taivas lapsen mielestä. Näin ei kuitenkaan ollut ollut aina.

Lauri oli avioitunut 1930-luvulla Kiteeltä kotoisin olevan 1898 syntyneen Hilma Juvosen kanssa. Kumpikin oli jo hyvässä keski-iässä. Silloin talokin valmistui. Sähkötöiden asennuslaskusta ilmeni, että valmistumisvuosi oli 1936. Hilma oli taitava ja osaava naisten askareissa, hänelle Lauri hankki omat kangaspuut, jolla kodin tekstiilien laitto sujui kepeästi. Siinä samalla Lauri auttoi äitini myös koulutusputkeen, kun hänet lähetettiin Tampereelle oppia saamaan. Äitini avioitui myös 1930-luvulla, hän sai häälahjakseen Laurilta kangaspuut, jotka ovat nyt minulla käytössä. Vanha äiti eli mummoni Henrika Sofia asui perheineen niihin aikoihin Hyvinkään Vehkojalla (leskenasunnossa jo 1910-luvun alkupuolelta alkaen).

Laurin perheeseen tuli iloisia uutisia, kun saatiin tietää, että Hilma oli talvisodan jälkeen 1940 raskaana. Hän oli vanha silloiseksi ensisynnyttäjäksi, ikää yli 40 v. Mikäs olisi vauvan tullessa valmiiseen kotiin. Asiat eivät sujuneet kuitenkaan toivotusti. Tuli kauhistuttava käänne. Monen sen aikaisen äidin tapaan Hilma sai lapsivuodekuumeen, bakteeritulehduksen, joka johti kymmenessä päivässä hänen äkkikuolemaansa 13.3. 1941. Myös vastasyntynyt poikavauva, joka sai hätäkasteessa nimen Arvo Johannes, menehtyi paria viikkoa myöhemmin verenmyrkytykseen (septicaemia) 01.4. 1941. Isyydestä tuli peruttu asia ennenkuin se oli oikeastaan alkanutkaan. Näistä tapahtumista olen kuullut äidiltäni vain lyhyesti, sillä meidän perheemme asui Iitissä ja kirjeet kulkivat sota-aikana harvoin.

Voi vain aavistaa sitä surun määrää, joka tuolloin astui valkoisena hohtavaan taloon. Tämän raskaan vaiheen takia Henrika Sofia ja Impi-sisko muuttivat Vehkojalta talon emännyyttä hoitamaan, sillä sen aikaiseen tapaan miespuolinen ei ollut saanut mitään oppia ruoanlaitossa eli ns. keittämisessä. Oli vaarana, että mies kirjaimellisesti nääntyy suruunsa, kun ei ole leipääkään. Lauri ei koskaan myöhemmin halunnut perustaa uutta perhettä.

Laurista kasvoi näin lähisukulaistensa turvaverkon turvin toisen maailmansodan aikana oman läheisjoukkonsa huoltaja, jonka toiminta oli kaikinpuolin aina kiitettävää. Impikin kävi töissä Verkatehtaalla, joten talossa oli kaksi ansiotyössä käyvää. Kaikki ajatellut pikku hankkeet saatiin järjestettyä. Näin elettiin vuoden 1953 alkuun, jolloin äiti Henrika kuoli 90-vuotiaana. Sen jälkeen emäntiä oli vain yksi, Impi-sisko. Asuivat kaksin, kumpikin vielä toistakymmentä vuotta työelämässä. Lauri siirtyi eläkkeelle 1967. Varsinkin sisarussarjan vanhimman tytön, Elin Salon perhettä oli Hyvinkäällä paljon ja yhteyttä pidettiin heihin ja muihin sukulaisiin monella tavoin. Apua riitti myös Elsan asioiden muistamiseen, vierailimme varsinkin 1940-luvulla, kun junayhteys oli olemassa.

Impin ottama kuva vuodelta kesältä 1955. Paraativaatteet päällä. Ikävä kyllä, en osaa sanoa, kuuluiko tuo rakennus Laurilaan, mutta joka tapauksessa se on sillä tontilla seisten otettu.

Tämä kuva on juhlapuvun vaihdon jälkeen Laurilan seinustalla. Lakki oli vieläkin kuvassa mukana, se pantiin Impin työtoverin pikkutytön päähän, joka oli silloin hoitolapsena äitinsä työvuoron takia. Impi kuvasi taas.

Olin päässyt ylioppilaaksi Lahden yhteiskoulusta keväällä 1955. Lakkiaisjuhla pidettiin Lahden uudessa konserttitalossa, jonne myös Lauri matkusti Hyvinkäältä mukanaan onnittelulahjansa. Se oli ällistyttävästi upea rannekello kultadubleeta, kuten asia silloin muotoiltiin. Siinä tilaisuudessa sain useita stipendejä sitkeydestä voittaa vaikeuksia. Sain kunnian pitää myös kiitospuheen opettajille. Olin suvun ensimmäinen valkolakki, ja Lauri katsoi, että se oli eräs tärkeimpiä saavutuksia vaihtaa yhteiskunnallista asemaa. Ja vielä naisihminen... Myöhemmin kesällä matkustin jonain viikonloppuna Hyvinkäälle, sillä olin kesän töissä Lahdessa. Mukaan piti pakata näytille se lakki ja myös juhlissa olleet parhaat tamineeni, niin oli toivomus. Vierailu oli lyhyt, koska silloin viikonloppu oli yhtäkuin sunnuntai, lauantaisin oltiin töissä. Tapasin tietysti Impin ja Laurin ja joitakin hyvinkääläisserkkuja.

Lauri kirjoitettiin Meilahden sairaalaan 01 07 1974 osastolle 82. Sieltä vierailtiin Yliopistollisella Sädehoitoklinikalla mm. saamassa tele-hoitoja ainakin kahteen otteeseen lähetteiden mukaan, elokuussa ja lokakuussa..

Laurin elämä päättyi jo 1974. Hän oli oppinut jo nuorena tupakoimaan, Lauri ja pilli-Klubi kuuluivat aina yhteen. Varmaan suru vahvisti tätä tapaa. Se koitui turmioksi, kun keuhkosyöpä alkoi elää omaa elämäänsä. Kuolema muutti asiat myös talon suhteen, koska se oli yksin Laurin. Impi muutti sitten pikkuosakkeeseen kerrostalossa säästöjensä turvin. Pesänselvittäjä myi Laurin talon Hyvinkään kaupungille, joka niihin aikoihin havitteli yläasteen koululle uutta rakennusta viereiselle mäntykankaalle. Koulu siihen sitten nousikin. Laurilla ei ollut testamenttia eikä rintaperillisiä, joten kaikki hänen omaisuutensa jaettiin sisarusten tai heidän jälkeläistensä kesken. Irtaimisto myytiin huutokaupalla. Serkkuni Martta ja Anikka Salo ovat hoitaneet hänen ja isovanhempieni hautaa.

Vielä kuoltuaankin Lauri siis auttoi sisaruksiaan, kun juuri kukaan ei ollut kummoisissa varoissa. Minun äitini osuus perinnöstä tuotti kotiimme väritelevision, jota ei ennestään ollut. Muiden osuus oli vastaavaa luokkaa, kun 8* sisaruksesta oli yhteensä elossa 5, sisar- ja velipuolten osuus oli lisäksi 4 osaa. Kaukaisin perijä oli vanhin täysveli Bernhard, joka asui vielä niihin aikoihin Petroskoissa  Neuvostoliitossa. Hänellä ei ollut oikeaa käsitystä suomalaisen rahan ostovoimasta, perinnöstä kun hupeni enin osa hakumatkalla, jonka aikana matkustettiin taksilla ympäri Suomea omia sukulaisia ja vaimon sukua tapaamassa.

*Lisäys tuohon edelliseen: Sain Mikolta tietoja lisää 10.11: Laurilla oli vähän aikaa pikkuvelikin nimeltä Arvo Valteri. Sisaruksia olikin siis 9 eikä 8. Hän oli syntynyt 17.03 1904 ja kuoli 12 01 1907 siis vajaan 3 vuoden ikäisenä, kun Elsa oli silloin vain reilun 1/2 vuoden iässä. Lauri varmaan antoi pikkuveljeltään käyttämättä jääneen nimen omalle pojalleen, mutta toiseksi nimeksi tuli Johannes.

Tutkin juuri muutama päivä sitten muista syistä yläkerrassa sijaitsevaa isäni arkistoa, ja kas, siellähän oli pari kansiota myös Laurin kuolinpesästä pelastettuna. Harmi, kun ei ennen löytynyt aikaa perehtyä niihin, mutta siellähän olivat. Ilmankos olen ajatellut Lauria monena päivänä, alitajunta on tehnyt työtä, jotta tämä kirjoitus saatiin aikaiseksi. Löysin muutamia tietoja äsken uudelleen arkistossa käydessä ja ennen kaikkea sain muutaman kuvan tähän postaukseen.

Marraskuulla päätetään toimintasuunnitelmista

Aamuinen sumu on haihtunut, aurinko hieman pilkahteli ennen laskemistaan pilvien raoista. Papulanruusuaidan kellertävä sävy kului pakkasilla pois, tilalla on syvempi ruskeanpunaisen sävy.

Olen viikonvaihteessa katsellut ajan mittaan kertyneitä tapahtumia hieman toiselta kantilta kuin ennen. Kun dokumentointi on nykyisin niin helppoa, on parina viimeisenä vuosikymmenenä kertynyt muistoja entistä enemmän. Melkein aina, vuodesta 1983 alkaen on kyllä tullut kirjoitettua päiväkirjaa, mutta nykyisin apuna on digitaalinen kuvavarasto, joka lähes kymmenen vuoden ajan on muistettu merkitä kuvauspäivän tarkkuudella. Ja viimeisen kymmenen vuoden ajalta on myös tehty sähkön avulla blogipostauksia, joiden avulla sattuneet tapahtumat ovat saaneet muuta viitekehystä ympärilleen. Tekstin kuvat on talletettu Tellan kanssa 03 11 2019 ja kello oli silloin noin 14.

Varhaisemmalta ajalta on varsinkin yksi jäänyt kirkkaana mieleen, se oli vuoden 1961 syksy, kun olin vaihtanut luokanopettajan työ- ja asuinpaikan Pohjanmaalta Sysmään. Olin katsellut elämääni siinä ammatissa viitisen vuotta ja tullut siihen tulokseen, että tulisi vaihtaa alaa, koska vain noin puolet luokkahuoneessa vietetystä ajasta oli mielestäni tyydyttävää. Mielessä kangasteli muinoinen 1956 hylätty biologian opiskeluala, jonne en sitten pyrkinytkään, olin korvannut 1956-58 sen päteväksi luokanopettajaksi hankkiutumiseen. Mutta seuraavana keväänä 1962 olinkin hakenut ja valmis uusiin pääsykokeisiin. Niistä selvisin ja sain kutsun opintoihin syksystä. Kun olin vastaanottanut aiemmin luokanopettajan tehtävät Sysmässä vielä lukuvuodeksi eteenpäin, sain lykkäystä opintojen alkamisesta. Helsinkiin matkustettiin vasta syyskuussa 1963, jolloin tuntui, kuin maailma olisi kääntynyt radallaan...

Vuorenkilpien lehdet ja komeamaksaruohot vertailevat punavärejään, aika samaan on päädytty.

Näyttäisi, että kekriin tai pyhäinpäivään päättyvä vuodenkierto on luontaista tilinpäätöksen aikaa. Sadonkorjuuta ei kyllä ole enää aikoihin ollut, eikä milloinkaan sellaista oikeata, jota edeltäisi suunnittelu ja järjestäytynyt toiminta. Sadon tuotanto on pikemminkin ollut vain seikkailua muun ohella. Leipätyöni on mennyt tietysti ensimmäisenä, kaikki muu on enemmän vapaa-aikana ja viihteen puolella tapahtuvaa. Eihän ollut viljelymaatakaan huoneenalaa enempää aikaisemmin, vasta vuoden 1982 jälkeen, siirryttyäni hallinnoimaan tätä Vierulan tonttia alkoi olla sen verran, että sen tohti ajatella suunnitelmia tehtäväksi.

Kun katselen muistiinpanojani ja kuviani, huomaan, että selvää ryhdistäytymistä tulevaisuuteen ja asioiden muuttamiseen on pitkältä ajalta juuri syksyisin. Voi tietysti olla, että syyskaudella kirkastuu taloudellinen tilanne paremmin kuin muulloin. Melkein aina olen maksanut liikaa veroa, joten pienempikin veronpalautus on ollut omiaan auttamaan talousasioiden suunnittelua.

Pensashanhikki jatkaa kukkimistaan

Listaanpa tähän muutamia viimeisimpiä nykyhetkestä taaksepäin. Talon pesuhuoneen rakentaminen entiseen keskeneräiseen kolkkaan alkoi tyhjentämisoperaatioilla marraskuun 6 pnä 2017. Talon ulkovuorausta pohdittiin kuukausikaupalla syksyllä 2015, valmista tuli toukokuussa 2016. Ikkunaremontin suunnittelua piti käydä 2009 melkein koko syksyn, että se 2010 saatiin toimeksi. Vessaremontti ja ovien sadekatokset tehtiin samalla kaavalla 2006, silloin päätettiin myös ilmalämpöpumpuista, mutta ne tulivat käyttöön vasta keväästä 2007. Keittiön täyskunnostus vei suunnitteluaikaa myös koko syksyn vuonna 2004. Sitten olikin vain tekemistä toukokuulla 2005.

Itse asiassa vain saunan vesiputkien suunnittelu ja vaihto on tapahtunut kesäaikaan, vuonna 2016, samoin kiukaiden vaihto-operaatiot muutamia kertoja. Auton vaihtoa on alettu pohjustaa aina syyskaudella, koska melkein katsastukset ovat olleet kevätpuolella, ja on pitänyt päättää mitä jatkossa vanhan auton suhteen.

Samoin alapihan orvokit.

Tietysti on niin, että jos suunnitelma koskee rakennustyötä, se on varattava hyvissä ajoin, kuukausia aiemmin, että tekijä voi suunnitella töittensä rytmin järkeväksi. Tai jos on terveydenhoidosta kyse ja aikaan voi vaikuttaa, kesälomakausi ei ole järkevä vaihtoehto, kun tekijöitä on vähemmän. Jos terveysprobleema ilmaantuu yllättäen, niin sitä tietysti on heti hoidettava, mutta molemmat syöpätapaukseni 2014 ja 2015 ovat myös syksyisen tarkastelun seurausta ja pantu toimeen heti vuoden alkaessa.

Pikkutalven ensimmäinen näytös on ohitettu, valkoisuus vaihtui viime yönä vihreyteen.

On luonnollista, että uuden oppiminen saa sysäyksen syksyisin, sillä kansalaisopistot alkavat toimintakautensa. Muutamassa viikossa ehtii jyvälle, ja mukaviakin päätöksiä syntyy tuota pikaa. Kuten nyt osallistuminen Lumi Tirrosen pitämälle blogikurssille syksyllä 2010. Jo kuukauden kuluttua avasin tämän tonttiblogin taipaleen, ja hieman myöhemmin myös tertunkasvimaailma alkoi ilmestyä.

Piharuukut ovat luovuttaneet kesähepenet. Kanervat odottelevat lupaamiani havuja, nyt olisi tarpeeksi pehmeä multa.

Vuosi sitten oli yksi tärkeimpiä elämäni päätöksiä. Lähtö kaihileikkaukseen oli aivan ovella, se olisi 13 11 2018. Tämä oli niin erilaista kuin ennen, sillä silmät ovat ihmisen tärkein apulaisosasto, ilman niitä joka minuutin kesto on moninkertainen ajallisesti. Sitä varten täytyi suunnitella monenlaista varaksi, eihän kukaan ensi kertaa sinne mennessä tiedä, miten kauan joutuu sokkona olemaan, ja mitä muuta pitääkään ottaa huomioon kuin kotiin selviäminen leikkauksesta. Hyvät ystävät ja tuttavat antoivat kyllä toiveikkaita lausuntoja, että turhaan jännität.

Olin varannut jääkaapinkin täyteen, jos ei tulisi mentyä heti kohta kauppaan kotiin palattua. Jääkaappi oli eri mieltä, se lakkasi jäähdyttämästä, ja edellisiltana jouduin keksimään tilat tavaroille muualta, osa pohjakerroksesta ja tietysti kylmänä vuodenaikana taloista löytyy viileämpiä kohtiakin. Oli sattunut jokin virtapiikki yhtaikaa, ja sähköjärjestelmä oli ns. vetänyt sulakkeen alas. Oikeasti se oli vikavirtakytkin. Sähkömies ehti pyörähtää kaappia kurkkaamassa lähtöpäivän aamuna.

Maantien suunnasta puutarhaan päin.

Näkemiseni oli muuttunut vaivalloisemmaksi vähitellen, mutta sellaista, minkä olisin ymmärtänyt silmän mykiöstä johtuvaksi, ei tullut edes mieleen. Pikemmin arvelin olevan vikaa silmän liikuttajalihaksissa, jotka eivät jaksaneet pelata yhteen tuottamaan hyvää kuvaa. Oli nimittäin paremman katselun päiviä, kun oli levännyt eikä aurinko häikäissyt, huonointa oli väsyneenä tai kirkkaalla sivu- tai vastavalolla. Matkojen suunnittelu oli hankalaa, kun ei tiennyt etukäteen, onko hyvä päivä vai ei. Toinen vaihtoehto taka-alalla häämötti mahdollisena ikävämpänä versiona, ehkä jokin kasvain tuottamassa kaksoiskuvaa. Takana oli kesä, jolloin peräti kaksi pitkäaikaisen työtoverin hautaus- ja muistotilaisuutta tuli niillä näkimillä tehtäväksi, matkat eivät olleet helppoja, kun keliä ei voinut kuinkaan valita.

Meidän tontin viimeiset  hoidetut lumimarjat. On niitä kyllä rikkaruohoina syreenipensaissa, mutta pyritään poistamaan.

Onneksi oli vielä yksi valttikortti, hyvä naapuri, jonka kanssa sain tehtyä vuosi sitten pyhäinpäivää edeltävän hautausmaamatkan. Se oli jo kolmas matka sinä vuonna Janakkalaan. Naapurin Ahti tarttui autoni rattiin, ja reippaasti tehty projekti oli jo kohta puolen päivän jälkeen valmis. Mikä suunnaton helpotus, kun ei tarvinnut itse ajaa! Jo vuotta aiemmin olin pyrkinyt karsimaan näitä matkoja sopimalla hautojen kesäaikaisen hoidon seurakunnalta ostetuksi palveluksi. Itselle jäisi talviaikainen hoito kanervineen ja kynttilöineen.

Makedonianmänty lintujen ruokapaikalla. Joka oksanpää taipuu hieman alemmas.

Oli oikeastaan suuri yllätys kuulla silmälääkäriltä lokakuun lopulla, että asia voitaisiin korjata mykiöiden vaihdolla, koska luonnollinen kudos käyttäytyi nyt eri lailla, kuin olisin osannut arvata. Mitään sameutta tai hämäryyttä en kokenut näkeväni koko aikana, ainoa riesa olivat ne kaksoiskuvat.

Leikkauspäivä koitti, asiat olivat muuten hyvässä järjestyksessä. Tytär Helena oli tullut mukaan, hoiti sairaalaan ja sieltä pois, ja viipyi kotonakin vielä pari päivää. Sitä en olisi voinut edes ajatella, niin hankalalta se olisi tuntunut pyydellä. Toinenkin tytär Ulla oli järjestänyt asioitaan ollakseen käytettävissä, jos tilanne pitkittyisi. Kun silmät voitiin leikata yksi kerrallaan tai molemmat samalla kertaa, en yhtään epäröinyt, vaan valitsin jälkimmäisen. Koko järjestely voitaisin nyt kuitata samoilla vaivoilla, ainoastaan sairaalassa olo vei tunnin enemmän.

En olisi voinut paremmin selvitä, kuin mitä tässä prosessissa tapahtui, apu oli aivan ihmeellistä ja uskomatonta. Toipuminen ja leikkauksen jälkiseuraukset olivat uskottua paljon helpommat. No pääsinkö kaksoiskuvista eroon? En pelkästään sillä leikkauksella, vaan myös sen jälkeisellä oppimisella.

Lääkäri selitti, että silmät olivat ennen leikkausta eri vahvuiset, joten oppimisprosessit olivat määränneet mykiöiden muuttuessa kaihista nuo kaksoiskuvat. Parempi silmä oli voittanut heikomman tuottaman kuvan. Ja nyt, kun silmäni taas olisivat tasavahvat, pitäisi oppia näkemään myös yhtenä. En uskonut heti, mutta kun oli sovittu, että muutaman kuukauden opettelen ja sitten tilaan korjaavat lasit, jos ei tule toivottua apua, niin ryhdyin kuitenkin yrittämään. Tammikuulla 2019 jälkitarkastuksessa tästä asiasta sovittiin, ja kuinka ollakaan, parin kuukauden kuluttua huomasin, että sehän toimii! Nyt ei tarvitse lainkaan silmälaseja ajellessa eikä kotioloissa ollenkaan. Paitsi pienemmässä tekstissä mennään ihan market-laseilla, tai jos silmä tippuu puikkotöissä.

Maantielläkin syksyinen ilme. Pyhäpäivän iltapäivällä kuultiin kirkonkellojen soittoa.

Ai mitäkö olen suunnitellut ensi keväälle? Valmistelutyöt on jo tehty, vanhimman viemärin alkupää pohjakerroksessa saa pientä laittoa.  Ainakin se on tiedossa, kun putkimiehen aikaa ei löytynyt tänä syksynä. Talon kattopinnan uusimisesta on kulunut ensi keväänä 20 vuotta, se on miettimisen paikka myös. Mutta kun katolla ei liikuta lumien poiston yms. suhteen, se ei kulu kuin sateiden voimasta. Nuohoojan silmät ovat välittäneet viestiä, että näyttää toimivalta.

Pikkutalveen kääntyi

Tämä kuva on aamupäivällä tänään, siis 30 10 2019. Pakkasta pari astetta. Eilisen lumisateen tulokset jäivät maahan. Lehtikuusen neulaset ovat vielä puissa kiinni, muuten paljasta.

Samalta reisulta on tullut tämä ylämäen näkymä, jossa meillä kasvaa mäntyjä, kuivalle paikalle luontaisia puita. Niiden lähituntumaan on istutettu rodoja. Oikeanpuoleinen etualalla oleva mänty on oma istuttamani, se kasvoi itse siemenestä taimena liian lähellä autotallia ja siirrettiin sen takia kauemmas.

Kuvien innoittamana on haettu koneiden muistin kätköistä lokakuun lopun marraskuun alun kuva niin monelta vuodelta kuin niitä on löytynyt. Tässä ensimmäinen, joka on vuodelta 2007, jolloin olin hankkinut ensimmäisen digikameran.

Aukeat ovat maisemat! Vanhojen ikkunoiden aikaa. Kuvan etuvasemmalla kiinnostava tilanne purppurakuusesta, joka kasvoi monena vuonna vain lumen alle jäänein osin. Tästä näkee, että latvaa on tehty joitakin vuosia, tallin seinää vasten näkyvät viimeiset tulokset, kuin kukkavihko pitkän varren päässä. 

Viikon sisällä on saatu runsas annos arktisia ilmoja, ihan pidemmäksi aikaa. Selvähän se on, että niin tapahtuu ennemmin tai myöhemmin, tämä vuosi on siitä varhaisemmasta päästä parin viime vuosikymmenen aikana. Tavallisesti saadaan vain viileitä maistiaisia ja jopa halloja syyskuussa, mutta  pysyvät lumet satavat yleensä marras- joulukuun vaihteessa. Pikkutalveksi nimitän syksyn  ensimmäistä lumista jaksoa, joka alkaa sitä ennen ja jonka lumet ovat pian kaikkoavaa lajia..

Eräs syksy on jäänyt mieleeni, se oli 13 10 1992 alkanut jakso. Silloin talvi alkoi rytinällä ja kesti marraskuun loppuun. Alkoivat vesikelit, lumet häipyivät ja samaa laatua oli pitkälle helmikuuhun 1993. Silloin puhuttiin El Nino-ilmiöstä.  Meidän pihasyreeniaita maantien varressa oli syksyllä täydessä lehdessä, kun paksut räntäsademassat laskeutuivat niille. Rungot taipuivat maahan päin katketen lopulta tai ainakin jäädessä palautumattomiksi lähelle maata. Noin kolmasosa aidasta poistui tällä tavalla. Samaa laatua kaikki muutkin lähialueiden pensaskasvit.

Seuraavina keväinä oli paljon aidan alasleikkuuta! Silloin kaadettiin myös aitaan kasvaneet melkoisen kookkaat vaahterat. Veljeni Pertti oli kuollut 1997 keväällä. Kun vuotta myöhemmin leikkasin aidan maan tasalle ja perkailin, muistan miettineeni, mitä Pertti olisi mahtanut tuumia tullessaan. Mutta eipä hän silloin ollut enää kulkijain joukossa
.

Kuva on vuodelta 2009. Pikkupakkasen päivä, mutta osa lehdistä on vielä puissa. Kuvattu pyhäinmiesten päivänä.

Kaikki nämä vuodet, joita olen aktiivisesti seurannut, ovat paria poikkeusta lukuunottamatta jatkuneet samoin: Pikkutalvea seuraa sitten toinen mutta pimeämpi syysjakso, joka saattaa kestää seuraavan alkuvuoden puolelle, tammikuun lopullekin asti. Mitä aikaa eletään, johtuu "hyvän ja pahan ilman" keskinäisistä suhteista. Lapsuudesta muistan mustavalkoisia piirroksia, joissa äkäinen paha eli pohjatuuli yrittää viimallaan riistää palttoon kulkijan niskaa lämmittämästä. Aurinkoa kuvaava lämmin hymy voittaa kuvassa tuulen, ja ilmat muuttuvat mukavammiksi.

Vuosi on 2010, päivä 29.10. Papulanruusuaita on yli metrin korkuinen ja täynnä kiulukoita. Syreeneissäkin on vielä lehtiä.

Reaalielämässäkin on näin, pohjoisilla ja eteläisillä leveyksillä taistelevat arktiset napailmat ja lauhkeammat subpolaariset ilmat. Polaarista eli napailmaa sisältävä alue on aina kylmempi, useimmiten pakkasellinen, subpolaarinen taas kosteampi ja sisältää liikkuvia matalapaineita sateineen ja tuulineen. Tämä jälkimmäinen on lähempänä kääntöpiirejä olevien alueiden rajapintaa, joka saa lämpimiä annoksia ns. keskileveyksiltä päiväntasaajan kahtapuolta, joissa kohdataan jatkuvasti aurinkoisia päiviä ja ilmat ovat läpi vuoden vähintäänkin lauhkeita.

Vuosi 2011, 03 11. Märkää syksyä vietettiin.

Napojen lähellä kummankaan ilmamassan paikka ei ole mikään vakio, vaan on sidoksissa meriin ja mantereisiin: Napailmat ovat yleensä mantereiden juttuja, korkeapaineita, ja meitä lähinnä tässä ovat joko Grönlannin tai Islannin itäpuoliskot tai Siperian seutu. Subpolaariset ilmat eli matalapaineet kehkeytyvät tavallisimmin merien päällä, ja vaikuttavat ensimmäisinä ja voimakkaimmin mantereiden länsilaitoihin, koska maapallo pyörii idästä länteen ja tällä korkeudella suunta on yleisesti ottaen pyörimissuuntaa vasten.

Vuosi on 2012. Ensimmäinen lumi oli satanut pari päivää aikaisemmin lokakuussa, kuva on marraskuun alusta, ja lumet olivat kohta häipyneet sateiden mukana. Uusia ja pysyviä tuli vasta joulukuun 1. viikon kuluessa.

Korkeapaine, jota viime aikoina on nimitetty jopa sanalla kupoli, on paikka, jossa ilmamassojen suunta on korkealta (ilmakehän ylemmät osat) alaspäin, josta seuraa, että herkät mittarit tunnistavat ilmassa olevan enemmän tiheyttä eli painoa kuin sitä on lähiseuduilla. Mitä kylmempää, sitä varmemmin painavampaa ilmaa. (No, tämä tietysti koskee vain lähintä ilmakehää eli trosfääriä, joka ulottuu 10 -12 km maan pinnasta, navoilla n. 8 km. Siinä tapahtuvat sääilmiömme.)
Mittareissa ilmanpainetta kuvaava pylväs kohoaa korkeammalle vain mitta-asteikossa. Kumpikin sana, sekä kupoli että korkeapaine aiheuttavat vääriä mielikuvia, joten termien kehittäjille olisi töitä tarjolla! Minun tietomaailmassani kupoli on nimittäin ylöspäin pyöreästi kohoava rakennelma, ja kun tässä reaalimaailmassa korkeapaineessa ilmat liikkuvat alaspäin, niin kupoli on vaihtoehto, joka ei koskaan tulisi mieleen.

Vuosi on 2013, ja päivä on 30 10.  Märkää syksyä tämäkin. Lehdet ovat lähteneet. Lumisia kuvia on vasta 1 12 alkaen.

Subpolaarisessa vyöhykkeessä on liikkuvia matalan keskuksia, jotka ajautuvat pohjoisella pallonpuoliskolla länsilounaasta itäkoilliseen heiketen samalla. Matala saa nimensä matalapaineesta, joissa ilmamassojen liike on maasta ylöspäin. Ja jälleen kyse on vain siitä, missä ilmanpainemittarin viisari on, se jää matalammalle tasolle, kun ilma nousee ylös eikä siis paina mittarin rekisteröivää kohtaa. Mitä lämpimämpää ilma on, sitä herkemmin se on liikkeessä ylöspäin.

Lokakuun 26 päivänä vuonna 2014. Lehdet pääosin kadonneet, paitsi syreeneistä ja jasmikkeista. Purppurakuusi näyttää puulta!

Isojen vesistöjen lähellä on myös vuorokauteen liittyviä ilmanpaineen vaihteluita. Kun vesi on usein öisin lämpimämpää kuin ilma, sen yllä pyrkii veteen varastoitunutta lämpöä siirtymään myös läheiseen ilmaan. Tästä seuraa ilman liikettä ylöspäin ja vastavuoroisesti mantereen päältä sieltä tulee viileämpää ilmaa tilalle. Saadaan maa- ja merituulia, ja niihin saattaa liittyä myös sateisuuden sitoutumista tiettyihin aikoihin vuorokaudesta.

Vuonna 2015 saatiin katsella keittiön ikkunasta tällaisia näkymiä kirkkoon päin. Koivuissakin on vielä lehtiä. Pysyvämpää lunta näkyy vasta 22 11 alkaen kuvissa.

Keskimäärin meidän alueilla ei juuri aurinkoisia päiviä ole, ne ovat enemmänkin pilkahduksia pilvisten jaksojen välissä. Valokuvien ottamista pitää silloin mitä tarmokkaimmin kiirehtiä, koska ehkä minuutin kuluttua koko show saattaa olla menetetty.

Näkymä 31 10 2016. Pikkutalven saimme marraskuun kahdelle ensimmäiselle viikolle, ja joulukuussa on taas lumisten kuvien aikaa. 

Ennustajatahot ovat olleet pitkän ajan sään kehityksestä sitä mieltä, että kaikkinensa tuleva talvi Skandinaviassa on kuitenkin melko leuto. Kohtahan se nähdään, pari kuukautta on vielä tätä vuotta katseltavaksi.

Vuoden 2017 syksy oli siitä poikkeuksellinen, että on/off tilanne lumen suhteen oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus lokakuun lopun - joulukuun alun välillä. Sen takia kuva onkin tuon ajanjakson puolivälistä 15 11 2017. Aurauslumia kaupan!

Lopuksi muisto viimevuotisesta, kuva on marraskuun alkupäivinä otettu. Lunta näkyy kuvissa vasta joulukuun alkupuolella.