Suomessa 1955

Äitini kirjekätkössä oli toinenkin kirje, jonka olin ottanut erilleen muista ja pannut sen kynttiläkaapin pohjalle. Se oli oma kirjoittamani 07 10 1955. Kuori on kirjoitettu ns. varsimustekynää käyttäen Kotamäen kylässä, Pielavedellä Pohjois-Savossa, ja lähin postitoimipaikka oli Säviä, jonka 11 10 55 leima on kuoren etupuolella. Kirje piti viedä ensin kävellen parin kilometrin päässä olevaan lähikauppaan, (sieltä myös hain postini) josta ohikulkeva linja-auto ne kuljetti Säviälle. Kirjattu kirje on myös punnittu, se on painanut 16 g, mutta olivatko postimerkit (2kpl 25:n arvoista on tarvittu) markkoja vai pennejä, en osaa sanoa, sitä ollut katsottu tarpeelliseksi kirjoittaa merkin teksteihin. Kääntöpuolelta käy ilmi, että kirje oli leimattu saapuneeksi Iittiin seuraavana päivänä 12 10 55. Posti kulki siis nopeasti! Itse kirjeen kirjoittaminen on tehty lyijykynällä, ja ruudulliselle paperille. Postinumeroita ei käytetty.

Kirkonkylän postitoimisto oli tuolloin Salolla, talossa, jossa nykyisin on Ruuskasen hautajaistalo, siinä kappelintien alkupäässä. Postin ovi ja huone oli sisäpihalla, tienpuolinen ovi johti Salon leipomo-kahvilaan, joka oli perin tarpeellinen paikka bussien odotteluun. (Vasta kansakoulun sulkemisen 1960-luvulla jälkeen posti muutti Salolta koululle, mutta pianhan posti sielläkin sulki ovensa, ja Holopaisen Marjatta rupesi kulkemaan töissä Kausalan postissa.) Salon paikka oli ollut aiemmin kestikievarina, sen kohdalla, maantien laidassa oli riittoisa kaivo, josta oli saatu vettä ohikulkevien hevosille.

Postijakolokerikko, joka oli käytössä postin sijaitessa kesäkahvilan eli koulumme tiloissa. Salon tiloissa oli kapealokeroinen ja tummempi, mihin se lie joutunut. Tämän osti äitini huutokaupasta, joka pidettiin, kun postitoimisto lakkasi Iitin kirkolla. Nimilappujakin vielä jäljellä, vaikka muutenhan se palvelee kudontatarvikkeiden varastona. Osa lapuista lienee pudonnut, kun pesin hyllykön pohjakerroksesta vanhempieni jäljiltä, heillä siinä oli ns. miesten työkaluja.

Kun olin ollut jonain seuraavana kesänä töissä kirkonkylän postissa, muistan, että kirjepostisäkki ja sanomalehtinyytit tulivat  klo 11:n maissa kulkevalla Mikkeli-Helsinki postiautolla, ja sitten saapunut posti käsiteltiin ja jaettiin lokeroihin. Postin aukioloajat olivat aamulla klo 8-10, jolloin postia tuotiin lähtemään, ja klo 14:n jälkeen, jolloin haettiin, mitä oli tullut, no ainakin sanomalehtiä. Siihen aikaan ei juuri ollut yksityisautoja, joten esim. Lyöttilästä tai Kymentakaa väkeä tuli asioimaan Iitin postitoimistossa, tästä kun pääsi vaivattomasti palailemaan Kouvola-Heinola tai Kouvola-Helsinki-busseilla, joita kulki useampiakin päivässä. Laurennon autotkin ajoivat reittejä, ne olivat yleensä oman kunnan alueella.

Mikäli jollakin oli postipankin pankkikirja, siihen voi tallettaa tai nostaa rahaa kirkonkylän toimistossa. Lapsilisät maksettiin yleensä postipankin kautta. Kerran minut haettiin tuona viransijaiskesänä uimarannasta klo 12-14 välillä, kun jollakulla pidempimatkalaisella oli rahan tarvetta eikä joutanut odottaa postin virallista aukiolon aikaa. Suuria määriä ei kukaan nostanut, ja jos tuli tililtäottokortti jollekin isommalle summalle, sai rahaa Kausalasta, jossa oli Iitin pääpostitoimisto. Kirkonkylän  postitoimistossa, pikkuruisessa muutaman neliön huoneessa oli kassakaappi ja perin alkeellinen laskukone(joka kerta kun laskin, tuli eri tulos, eihän sitä kukaan jaksa, vaan avuksi kynä ja paperi, ja allekkain laskua). Huone oli niin pieni, että työpöydän pöydän takana mahtui hädin tuskin istumaan jakkaralla, ja asiakkaita mahtui sisään vain keskimäärin yksi. Onneksi oli jonkinmoinen eteinen, jossa voi odotella vuoroaan, jos sattui märkä tai kylmä ilma postinhaun ajalle.

Olin tuolloin 18-vuotias, mutta kohta tulossa 19:n  ikään. Helsingin Sanomien lehti-ilmoituksesta muutama kuukausi takaperin olin löytänyt mielestäni hyvän opiskelurahojen ansaintakeinon, mennä epäpäteväksi kansakoulunopettajaksi. Koulutyö alkoi elokuun alussa. Haaveeni biologian opiskelusta kyti yhä, vaikka en sinne ollut uskaltanut edes pyrkiä ylioppilaaksi tulon jälkeen, vaan vanhempien suosituksesta pyrin Helsingin va. opettajakorkeakouluun Malminkadulla. Sinne en kuitenkaan sinä vuonna päässyt, vasta seuraavana. Niin tekivät sadat muutkin ylioppilaat Suomessa tuohon aikaan. Pesti oli aina määräaikainen, eikä ylioppilasta palkattu, jos oli saatavilla pätevä opettaja, mutta koska elettiin suurten ikäluokkien kouluuntuloaikaa, opettajia ei ollut saatavilla muulla tavoin. Jotkut tekivät väliaikaisia töitä puolet ammattiajastaan. Helsingin opiskelijoista puolet, myös minä oli 2-vuotisessa koulutuksessa. Toinen puoli oli  yhden vuoden poikkeuskoulutuksessa, ryhmään otettiin pidemmän aikaa opettajantöissä toimineita, etupäässä miehiä. Koko väliaikainen koulutuspiste oli polkaistu töihin seminaarien lisäksi lievittämään opettajapulaa maaseudulla.

Rintamamiesten kotiuttaminen rauhanajan Suomeen oli tapahtunut kymmenissä tuhansissa tapauksissa niin, että sotilaalle annettiin omaksi viljely- tai raivauskelpoista maata, jonkin verran metsää ja tuettiin muutenkin asettautumista viljelijän hommiin. Sinne meni moni kaupunkilaispoikakin Suomen saloja asuttamaan. Valtio avusti tilojen saattamista viljeltäviksi mm. tekemällä perusojituksia. Tuo kylä, jossa asuin 1955-56 talven, oli pääasiassa näistä ns. kylmistä tiloista syntynyt. Kylässä asui parisenkymmentä perhettä, joilla lapsia isot liudat (puhuttiin tuolloin jo pirttiviljelystäkin, kun lapsia pyrki syntymään lähes vuosittain ja vanhemmille maksettiin lapsilisiä). Vain muutama järvenrantatalo oli ollut paikalla kauemmin, edellinen opettaja oli juuri naitu vanhan maatilan emännäksi.

Minulla oli oppilaita kaikkiaan 52, niistä runsas 20 kuului luokkiin 4-7, jotka kävivät ns. normaalia koulua syyskuusta toukokuun loppuun. Suurin piirtein saman verran oli ryhmää 1-3, jossa tehtiin vain 90 työpäivää vuodessa, elo- ja kesäkuussa ja talvikaudella vain lauantaisin. Loput olivat ns. jatkoluokkalaisia, joiden koulua oli kevätlukukaudella iltapäivisin 2-3 tuntia, kokonaistuntimäärää en kyllä muista, liekö ollut 100 tai enemmän. Tällainen supistettu koulu oli kyllä tuttu, sillä niin olin alkanut Iitin kirkolla koulutieni minäkin.

Isojen viemäreiden kaivuu oli kylällä meneillään, se työllisti useita uusia tilallisia, ja lisähankkeita saatiin metsätöillä. Pelkästään peltojen tuotolla ei kukaan kuvitellutkaan elättävänsä perhettä. Lasten ollessa pieniä tultiin vielä jotenkuten toimeen noilla syrjäkulmilla, mutta tiloissa ei ollut elantoa kuin yhdelle parille, joten kaikkien aikuisikää lähentelevien lasten oli muutettava muualle työn hakuun. Siitä seurasikin kaupunkien kasvu ja Ruotsiin muutto, kun syntyvyys oli ollut tosi suurta. Kuvaavaa niukoille oloille oli, että kun teimme tyttöjen kanssa käsitöitä, niin vanhemmilta tuli toive, ettei tehtäisi mitään käsityöpusseja tms. jonninjoutavaa, vaan koulun antamasta punaruutuisesta kankaasta jokaiselle tyttölapselle kesämekko. Muistan ommelleeni aika monta saumaa ja kaulusta sinä keväänä, kun työt eivät edenneet toivottuun tahtiin ja mekkojen, 25 kappaletta, piti valmistua! Onneksi olin harjoitellut kotona vaateompelua ja tiesin suurin piirtein, miten toimia.

Kotamäen koulu oli sijoitettu toimimaan väliaikaisissa tiloissa erään perheen omakotitalossa, josta kaksi kamaria oli yhdistetty luokkahuoneeksi ja opettajan asunto oli yläkerrassa, sen toisessa makuuhuoneessa. Toisessa nukkui talon koko perhe, heitä oli varmaan kymmenkunta. Lisäksi heillä oli käytössään iso alakerran tupa, kunnes uusi koulurakennus (valtion tyyppipiirustusten "Pekka" mukaan kaksiopettajainen) valmistuisi, mutta toiveista huolimatta sinne voitiin muuttaa vasta hiihtoloman aikana. Niinpä kirjeen mukaan aika iltaisin kului mm. torakkajahdissa.

Torakat olivat kuulemma siellä kulmilla aivan tavallisia, mutta minulle se oli ensi tuttavuus, joten olin aivan kauhistunut, kun niitä alkoi löytyä kaikista ruokatavaroista. Kyllä siinä äkkiä oppi siistiksi! Ruoat oli visusti pidettävä sellaisissa laatikoissa, jonne hyönteinen ei mennyt. Muovipussejahan ei tuolloin vielä tunnettu. Jos jokin leivänmuru tai muu ripe oli pöydällä tai lattialla, torakat (savolaisen termin mukaan russakat) kiireesti yön pimeydessä syömään. Ruoan jälkeen tietysti tulee jano torakallekin, niinpä niitä löytyi vesiastiasta ja talon emännän kahvipannusta ym. Kaikissa vesiastioissa tuli olla kunnon kansi! Mitään päivittäistä suihkua tai muuta pesua ei voinut kuvitellakaan siinä tilassa, jossa aikoi nukkua, ja syntynyt tähdevesi piti myös viedä pois ennen yötä. Lisäksi oli luteita eli lutikoita, jotka kätkeytyivät vuodevaatteisiin ja seinänrakoihin ja tulivat pureskelemaan nukkuvasta välipaloja.

Muistaakseni ensimmäisinä viikkoina en juuri nukkunut, kun sokki näiden eläväisten takia oli niin raju. Olin kirjoittanut vanhemmilleni asiasta elokuussa, ja isä-pappa oli kiirehtinyt hätiin mukanaan ruskea salkku täyteen pakattuna tuholaistentorjuntajauheita. Kunnon ripottelu-urakan jälkeen tulikin raatoja aika lailla, ja pappa matkusti seuraavana päivänä takaisin kotiin. Mutta ajan oloon ötökät jälleen palasivat, emäntä moitti isäni toimia, että hyönteiset olivat muuttaneet heidän makuuhuoneeseensa torjunnan jälkeen, ei niitä ennen siellä....

Olin kuvitellut, että saisin kuukausipalkkaa työstä, mutta rahaa ei alkanut kuuluakaan. Vanhempani lainasivat jonkin verran alkuun. Vaikka koulusta sai päivittäisen aterian, sillä ei koko vuorokautta voinut kuitata. Piti kuitenkin toimittaa ns. vuositarkiste kunnantoimistoon, josta palkka maksettiin. Sen tuli olla johtokunnan tekemä ja kansakouluntarkastajan hyväksymä. Johtokunta ilmoitti, että opettaja sen on aina ennen tehnyt? Minä täyttelemään kaikenlaisia koulun kaapista löytämiäni kaavakkeita, mutta en löytänyt mitään mallia entisistä ja kesti viikkoja, ennenkuin sain oikean laatuista tulosta. Piti sitä varten matkustaa kuukausilomalla Iisalmeen tarkastajan toimistoon, jossa sitten yhdessä tuo homma hoidettiin. Kävin paluu-linja-autoa odottaessa ihan kahvilassa.

Tuossa lokakuun kirjeessäni on ollut mukana rahaa, siksi se oli kirjattu, ja kirjeessä mainitsen, että maksan tässä velkani vanhemmille. Se tarkoitti sitä, että vuositarkisteen teko oli onnistunut, ja olin saanut palkan kahden kuukauden odottelun jälkeen. Mainitsen myös lähettäväni samalla 100 mk kirjoituspalkkana nuoremmalle sisarelleni Seijalle, jonka olin pestannut kirjoittamaan päiväkirjaa, jotta saisin lukea, mitä kotiin kuuluu. Vastaisikohan tuo raha edes kymppiä euroina? 12-vuotias tyttö oli kuitenkin kovin tyytyväinen. Hän kirjoitti hyvin osuvia ja jopa piirroksin kuvitettuja juttuja perheemme kotielämästä. Vihkot ovat vieläkin tallella. Isäni terveys oli ilmeisesti alkanut horjua noihin aikoihin. Suunnittelen  kirjeessä hankkivani kesätyöpaikankin. Otan äidin talousmurheisiin kantaa loppulauseessa lohduttamalla: ...äläkä sure liikaa, minä kyllä yritän ansaita kovasti.