Tiitun viimeinen viikonloppu

Tästä Tiitun muistamme: uimarikoira melkein koska vaan! Tämä kuva on otettu 12.10 2010 Lammaskalliolla.

Oli kyllä tiedossa, että Tiitun päivät olivat vähissä, kun se tuli viikonlopuksi tänne, ja oli sovittu, että saa sitten jäädäkin saattohoitokotiin minun luokseni. Hengitys kävi vaivalloisesti jo marraskuulla. Viikko sitten Mikkelin koiratohtori oli arvioinut, että nisästä löytynyt iso kasvain oli varmaan pahanlaatuinen, sillä tutkimuksessa löytyi myös etäpesäke, imusolmukekasvain polvitaipeesta. Kukaties etiäisiä oli myös keuhkojen alueella?

Uudenvuodenaaton aamuna ruoka kyllä vielä kului, mutta Tiitu ei jaksanut seistä, joten panin kupin sille kohtaa ja koira söi makuullaan.

Koiran lihasvoimat olivat aika vähissä, kun tulivat torstaina. Ulkolenkki oli kutistunut vain muutamaan kymmeneen metriin, jalat antoivat myöten pissatessa niin, että peräpää painui vähitellen maahan asti. Toki Tiitu vielä kapusi sängylle ja sohvaan loikomaan. Vaikka ruoka vielä tullessa maistui, niin hyvältä ei näyttänyt. Muistissani oli liiankin hyvin Wilman viimeiset ajat. Kun himoittu porsaankorvakaan mennyt kaupaksi lauantai-iltana, aloin huolestua tosissaan. Harmi kyllä, Tiitun pahin ilta, uudenvuoden pauke, oli juuri alkamassa. Koira makaili ihan vieressä sohvalla. Ulos ei menty lainkaan illalla.

Sunnuntaina Tiitu ei jaksanut syödä Tellan kaverina aamiaistaan, vaikka pari päivää aiemmin se oli hoidellut Tellankin ruokatähteet. Tellakin osallistui hoitoon nuolemalla läähättävää kaveria. Päivä kului pitkällään.

Tiitun viimeinen sänky.

Kun Helena ja Tella palasivat Mikkeliin sunnuntaina illansuussa, Tiitu ei liikahtanut makuuhuoneen petiltään, vaan nukkui oma Pupu päänalusena. Illalla sain hänet juomaan, ja kuulin yöllä, että vesikupilla käytiin toisenkin kerran. Makuupaikka vaihtui yön aikana koiransängystä olohuoneen lattialle ja viimein vierashuoneen lattialle. Aamuinen pissatuslenkki jäi alle viiden metrin. Aamupäivällä koira tuli petiltään makaamaan olohuoneeseen jääkaapin lähelle, ja arvelin, että olisi jo nälkä. Muutamat kurkunpalat ja kalkkunasiivu tekivätkin kauppansa, samoin vesi, siihen makuupaikkaan tarjoiltuina. Se ilahdutti, koska ajattelin, että ne olivat sellaisia merkkejä, että vielä olisi toivoa.

Tiitu halusi olla ihan lähellä lopun aikansa. Aloin kutoa sukkaa, että olisin paikallaan, ja koira siinä ihan vieressä tuon tuosta paijattavana, koska hengitys ei ollut helppoa. Makuuasento oli tämän loppuajan samanlainen, mahallaan, siinä ilmeisesti oli helpointa hengittää. Koira ei nukkunut, sillä silmäluomet ja kulmat elivät kädenliikkeitteni myötä. Viimeiseksi elämänsä tunniksi se hyppäsi sohvalle. Lähtö tuli nopeasti, maanantain alkuillasta klo 19.00-19.10.

Tiitu hoiti Emmin unta jouluaattona 2010.

Tiitu oli harvinaisen helppo koira, se oli aina lähdössä lenkille, postireisulle ja syömään, mihin ikinä sitten keksittiinkin. Sanoinkin, että jos ihmisammatteja olisi annettava, niin Tiitu olisi ollut varmaan kätilö, niin huolehtivainen ja joka paikassa mukana. Vanhemmiten se alkoi myös viestiä äänellään, sanoja tosin ei ollut, mutta puheen sisällön voi arvata kiihkeääkin kiihkeämmästä haukusta.

Viime keväisen Helenan pitkän reisun aikana Tiitu huolehti kuitenkin joka päivä sängyn lämmittämisestä, siinä äidin kyljen kohdalla. Aamuisin paistoi vielä aurinkokin omaan kylkeen mukavasti.

Sosiaalinen älykkyys oli aivan eri luokkaa kanssasisariinsa verrattuna. Se arvioi myös oman katseensa olevan hyvä voima saamaan makupala juuri tietystä kaapista, jos välillä katsoi ihmiseen ja välillä siihen kaappiin. Sen tunteet ilmenivät niin, että jos ihminen komensi tai korotti ääntään, vaikkapa toiselle koiralle, niin Tiitu alkoi hilsehtiä oitis. Paras palkinto sille oli päästä hyvin lähelle ihmistä.

Ruutinpäivän aamuna oli alkanut lumimyrsky, meillä oli silloin Tiitun viimeisen leposijan laittaminen. Helena ja Tella olivat tulleet illalla. Sinne lumihiutaleiden valkoiseen peittoon jäi Tiitu-Liitu nukkumaan Pupu kainalossaan. Nuku hyvin.