Oltiin reissutuulella

Päädyttiin Helena-tyttäreni kanssa kanssa käymään sukulaisissa USA:ssa Islandairin lentokoneiden viemänä. Niillä matkaa tehtiin kaksijaksoisesti niin, että konetta vaihdettiin Reykjavikissa. Se oli paitsi edullista myös nopeaa, kun vaihtoon riitti tunti pienen kentän vuoksi. Ilmassa oltiin yhteensä vain noin yhdeksän tuntia. Lähdettiin Helsingistä kahden aikaan iltapäivällä ja Washingtonissa oltiin jo illalla seitsemän jälkeen. Aikaeroa on 7 tuntia, mutta kun kohteessa elettiin sillä viikolla vielä kesäkellon aikaa ja meillä oltiin jo talviajassa, aikaero oli 6 tuntia.

Lentoreitti sivusi lounaista Grönlantia, jonka rannikolla oli komeita vuonoja. Lentokorkeus oli hieman yli 10 km. Mentiin osan aikaa myös Labradorin niemimaan päällä, ja sitten kone nousi 11 ja puoleen kilometriin, kun ilmaliikennettä oli enemmän. Auringonlaskua saatiin katsella kauan, kun kone meni länteen päin!

Matka oli alunperin tarkoitus tehdä keväällä, mutta kun se terveysongelmieni takia peruuntui, päätettiin mahdollisimman pian kuitenkin yrittää uudelleen, ennenkuin matkustusluvat ja passit menisivät vanhoiksi.

Emäntämme meni mittakaavaksi elefanttiheinäpehkolle, joka kasvoi kotitontin ylänurkalla... Latvat heiluivat kolmessa metrissä!

Marraskuun alku olikin ilmojen puolesta aivan mahtava, kun se oli samanlaista kuin meillä oli ollut syys-lokakuun vaihteessa. Paras ruska ei ollut vielä alkanut, mutta vierailun loppupäässä sitäkin jo koettiin. Fleece-takilla selvittiin, eikä sitäkään aina tarvittu.

Tukikohtamme eli sisaren kotitalo on asuinkadun päässä alueella, jossa alimmaisena kiemurtelee syvä ja kapea luonnontilainen jokilaakso, jossa on kävelypolku, ja kadut taloineen ovat sijoittuneet ylärinteille. Kadun varressa on punahattuinen paloposti ja valkea postilaatikko, josta löytyy päivän posti, mutta jos tulee paketteja, niin ne viedään aivan ovelle. Talon omistajat saavat roudata roskissäiliönsä perjantai-iltaisin kadun varteen, koska kohta käy tyhjennysauto, viimeistään lauantaiaamuna. Monet talot kuten sisarenkin ovat kaksikerroksisia, kun ne sijaitsevat rinteellä. Kadun puolelle näkyy vain ylempi kerros.

Tässä poseeraa vähiten arkaillut ja heti tervehtimään tullut Elsi (kirjoitetaan LC eli Little Cat =pikku kissa), joka sai nimensä, kun tuli pentuna asumaan taloa. Raijalla ja Ronilla on viisi kissaa, jotka ovat peräisin eläinsuojelujärjestön hoivista.

Kävimme useampia kertoja Washingtonin keskustan alueella, kun edellisreissusta jäi näkemättä monia kohteita. Onneksi voimme valita usein vähemmän ruuhkaiset ajat päivästä! Isommilla teillä oli uloimman kaistan päällä punainen X, joka tarkoitti, ettei sillä saanut ajaa, se kun oli varattu hätä- ja huoltotarkoituksiin. Erityisesti tutustuimme monena päivänä tiehen 66, joka yksi valtion pääteistä. Keskimäärin oli 3 kaistaa suuntaansa, ja keskellä vara-aluetta, johon on mahdollista laajentaakin, tai tehdä metroa, kuten alkupäässä olikin jo alettu. Lähellä kaupunkeja kaistojen määrä tietysti kasvoi. Meidän suosimiamme kiertoliittymiä ei tullut vastaan, eritasoliittymiä sen sijaan jos jonkinlaisia ja kaikki isoja.

Tässä katsellaan kadunvarsia Taidemuseon edustalla, kaksikerroksinen turistibussi lähestyy, ja Raija, joka haki omaa autoaan parkista, sai ihan huudella, että huomasimme katsoa myös oikealle, jossa hän odotti!

Minuun teki tälläkin kerralla suuren vaikutuksen se huolellisuus, jolla katujen varsilla olevia kiinteistöjä ja itse katualuetta on hoidettu. Uudetkaan talot eivät erottuneet joukosta, koska niitä tehdessä useimmiten otetaan huomioon muut niillä tienoin ennestään olevat ja muokataan omia tarpeita samaan tyyliin.

Ensimmäisellä viikolla kuvattuja lähiseudun näkymiä. Jalkakäytävän ja ajoväylän väliin jää noin metrinen kaista, jonka voi istuttaa matalin kasvein tai ruoholle. Siihen voi myös istuttaa puita, kuten tällä kulmalla oli monilla päärynäpuu, harvinaisessa tapauksessa myös Gingko biloba eli neidonhiuspuu.

Ohdake- ja pujokenttien kaltaisia joutomaita ei osunut mistään silmiini, vaikka käytimme monia eri reittejä liikkuessa. Kulttuuriin ei kuulu myöskään ripotella roskia! Ilman autoa tosin ei juuri missään käyty, kun matkat ovat pitkiä ja julkista liikennettä ei juuri ole, tälle alueelle ei metro yllä.

Paitsi ihmisten aikaansaannoksia kävimme myös Blue Mountain-vuorilla, jotka ovat Appalakkien osaa. Löysimme Shenandoah Mountains -luonnonsuojelualueen ja siellä kulkevan katselutien, joka oli rakennettu 1935, siis noin minun ikäiseni, ja seurailimme vuoroin idän ja lännen puolisia näköaloja. Kävelypolkujen päitäkin oli paljon tarjona.

Vuoret ovat tällä kohtaa melko loivat, tuhannen metrin luokkaa, ja koostuvat lukuisista samansuuntaisista harjanteista, eli poimutus on ollut pitkäaikaista ja vähäistä, kun on jäänyt laaksoja väleiksi. Vanha merenpohjahan siinä on rypistynyt, ja siksi on runsaasti kalkkikallioita, joihin syntyy karstionkaloita, yhteen niistä menimmekin käymään (Luray Caverns), jossa onkalot olivat paikoin kirkkosalin suuruisia ja siis tosi kauan kuluneita.

Pohjavettä tihkuu katosta, ja sen mukanaan tuoma liuennut kalkki saostuu, jolloin syntyy alaspäin kasvava tippukivi eli stalaktiitti. Onkalon pohjaan tippuva vesi kasvattaa sieltä ylöspäin vastamöykkyä, stalagmiittia, ja kun aikaa kuluu, ne kasvavat kiinni toisiinsa. Turistireitti alkoi 70 rapulla alaspäin, ja samat raput tultiin myös poispäin tunnin päästä. Pohjan polussa oli loivia mäkiä ja mutkia ja eri kokoisia onkaloita.

Nämä tippukivet olivat yleisväriltään kellertävän valkoisia, yhdessä kohdin myös turkoosin sinistä, jotkut paksuja, jotkut vain sormenohuita. Tavallisin muoto on porkkana, mutta näimme myös riippuvien pyyhkeiden näköisiä, niin että tuli näin Halloween-aikaan mieleen, että siellä oli haamujen pyykkipäivä, kun "pyyhkeitä" oli paikoin runsaasti.

Kite's Peak-niminen pikku ravintola vuorilla sai meistä asiakkaita lounasaikaan, sekin talo oli jyrkän rinteen takia monikerroksinen rinteen puolelta. Olisi siellä ollut leirintäalueelle menon mahdollisuuksiakin.
Turistiaikaa jatkui vielä tämän kuukauden, sitten alue menisi talvikauteen palvelut suljettuna. Tietäkään ei aurattaisi säännöllisesti. Puhumamme suomen kieli oli ilmeisesti aika eksoottista, kun eräskin asiakas kääntyi istumaan juuri niin, että voi katsoa meidän "näytöstämme" täysin rinnoin. Tarjoilijoille tietysti sai selittää monissa ruokailupaikoissamme lähtömaata (vaikka kai se oli kohteliaisuuskysymys).

Ajelimme vuoritietä muutamia kymmeniä kilometrejä, ja helposti siellä olisi saanut kulutetuksi aikaa useampiakin päiviä, jos olisi alkanut niitä polkuja katsoa. Nyt oli lämmintä tuulta, ja paljon tuulen kuljettamia leppäkerttuja, joten vain piipahdimme tien näköalapaikoissa!

Zoon eräs polunpätkä, jossa katseltiin aasialaisperäisten eläinten elämää ylhäältä päin.

Kävimme myös pääkaupungin kasvitieteellisessä puutarhassa ja zoossa. Edellinen oli lasiseinäinen iso rakennus, jossa kamerani ei viitsinytkään toimia, vaan kehui alijännitteen olevan vaivana. Jälkimmäinen oli pitkä kiemurteleva rinnekatu, jonka molemmin puolin isoja eläinten asuinalueita, joista emme millään jaksaneet kaikkea.

Zoossa oli lapsiryhmiä aivan määrättömästi, ja meteli sitä mukaa! Yläkuvassa on panda, jolla oli ruoka-aika lähes aina, ne kun syövät vain tiettyä bambulajia.

Syksyaikaan oli tietysti tarjolla lehtien haravointia kotipäivinä, mutta urakat olivat aivan lyhyitä toveja. Kun lehdet olivat aivan rutikuivia, ne sullottiin isoihin säkkeihin syöttökauluksen avulla nopsasti. Raija sanoi niitä myöhemmin hakettavansa, jolloin ne voi palauttaa puutarhan ravinnoksi talven aikana. Useimmat talvipäivät ovat nimittäin lumettomia ja kevät on täyttä vauhtia menossa jo maaliskuussa.

Muutkin kissat alkoivat tottua meihin toisen vierailuviikon aikana, joten onnistuttiin joitakin kuviakin saamaan. Yläpuolella komeilee nuorin poikakissa Bennett, joka oli aivan mahtavan kokoinen, kun sillä oli pitkiä harmaita peitinkarvoja kuin biisonilla ikään. Vain hartioiden kohdalla oli tummempi alue lyhempää karvaa, kaulan aluekin kuin keskiaikaisen puvun röyhelö. Tässä kirjaston tuolin alla kisun näki lähes joka aamu. Ahkerin kaikista oli pieni ruskean ja valkoisen kirjava Nicholas, jonka lempipuuhaa oli kanniskella päivittäin tyhjiä muovikasseja alakerrasta ylös samalla kaikuvasti naukuen, aivankuin olisi ilmoittanut, että täältä taas tullaan ruokakassin kanssa, tulkaa vastaanottamaan!
Vanhimmat kissat olivat pieni kellanruskea Siena-neiti, jota sai paijata aika aikaisin, ja mahtavan kokoinen Winston-herra, mustavalkoinen pitkäkarvaturkkinen sipsuttava villahousu, jonka häntä oli luonteenomaisesti aina kippuralla ylöspäin kuin pystykorvakoiralla. Kun vierailimme edelliskerran täällä 2010, kaikki muut kisut tavattiin paitsi Bennett, joka tuli taloon 3 vuotta sitten muutaman viikon ikäisenä löytölapsena.

Vajaan parin viikon jälkeen jo piti painaa tämä ovi kiinni toistaiseksi kiinni... Oli aivan ihana vierailla Raijan ja Ronin kodissa, jossa tunsi olevansa rakastettu ja toivottu vieras. Suunnattomasti kiitoksia kaikesta!