Onko siitä jo yli 60 vuotta?

Ylioppilas Terttu 1955, lakki sen aikaisen tyylin mukaan takaraivolla.

Naapurin vanhin poika Rasmus juhli tänään valkolakkiaan, parhaat onnittelut vielä hänelle! Siinä tuli tilaisuus vierailla kylämme uudessa "asumalähiössä" Sorronniemessä, jossa perhejuhla järjestettiin, ja nähdä, millaiseksi alue oli rakentamisten jälkeen kehittynyt. Uudenkarheassa kodissa pojan vaari piti puheen, jossa muistutti mm. siitä, että menestys ja työnteko ovat tässä järjestyksessä vain sanakirjassa, muuten ovat toisinpäin...

 Ossi-vaari oli lahtelaisia, siellä minunkin lukiokouluni aika meni. Olisi tietysti ollut mahdollista mennä Kouvolaankin, niin tekivät monet Kausalan koulua käyneet luokkatoverini, mutta kun kirkolta oli paremmat linja-autoyhteydet Lahteen, niin Kouvolaa ei edes ajateltu.

Lahdessa oli useita lukio-opetusta järjestäviä kouluja, ihan 4. Niistä yksi putosi heti pitkän kielen takia pois, nimittäin Kannaksen koulu, kun siellä luettiin vain saksaa pitkänä kielenä. Lyseokaan ei tullut kyseeseen, kun sinne otettiin vain poikia. Tyttölyseoon taas edellytettiin suoritetuksi 6 vuotta keskikoulua, mutta minulla oli pohja 5 vuoden mittainen Kausalan peruina. Niinpä ainoa realistinen vaihtoehto oli Lahden yhteiskoulu.

Sinne oli yleensä enemmän pyrkijöitä kuin voitiin ottaa. Matematikkalinjalla olisi ollut tilaa, mutta aloittelevan Iitin koulumme matematiikanopetus ja oma lahjakkuus eivät antaneet suuria toiveita siinä suhteessa. Ei ollut tullut keväällä 1952 mieleenkään, että menisin lukioon, jolloin noita paikkoja jaettiin.
Vasta elokuulla aloin pohtia, mitä pitäisi tehdä. Sain jostain kuulla, että luokkamme priimus Leena Helin oli valittu Lahden yhteiskouluun, mutta ei aikonut ottaa saamaansa kielilinjan paikkaa vastaan, kun oli tullut valituksi myös Hämeenlinnan Wetterhoffin kouluun. Siitä vanhempani soittamaan Lahteen, josko voisin saada tuon käyttämättä jäävän paikan.

Puhelun seurauksena jalkani polkivat seuraavana aamuna reippaasti pyörää, että menisin Kausalan Karjalaiskylään, jossa Leenan koti oli. Lahdesta oli tullut ohje, että pitää olla mustaa valkoisella, että paikka on vapaa. Niinhän siinä sitten kävikin, sain vakuutuksen, että paikka voidaan siirtää seuraavalle. Niin alkoi opintaipaleeni syyskuun alussa 1952 päättyäkseen keväällä 1955 lakkiaistanssiaisiin Upseerikerholla Lahdessa. Tänään kuultu Ossin lause työnteon ja menestyksen suhteista tuli toteen myös minun lukiourallani, moneen kertaan! Oli opittava elämään poissa kotoa, kohdattava monet puutteet pohjakoulutuksessa ja itsessä, elettävä tosi vähäisten taloudellisten oljenkorsien varassa. Siihen aikaan ei kyllä tunnettu masennusta. Oli vain yritettävä eteenpäin.

Ylioppilaslakin tultua lopulta realistisesti käden ulottuville oli tietysti tehtävä hankintoja juhlavaatteiksi. Siihen aikaan ns. kävelypuku oli ainoa vaihtoehto, kaikilla sellainen oli. Pukuun kuului miesten lyhythelmaista puvuntakkia myötäilevä takki ja kapea puolihame. Minun tapauksessani päädyttiin melko voimakkaaseen siniseen, kuten kai 80% muistakin naispuolisista teki. Valkoinen pusero oli myös obligatorinen, kuten kengät, jotka tietysti olivat nahkaiset valkoiset remmisandaalit. Käsilaukku ei kuulunut pakollisiin varusteisiin, koska takissa oli taskut, mutta pitsihansikkaat tietysti piti olla.

Muistan vielä aivan hyvin sen puvuntakin, jonka kuosi oli aikaansaatu käyttämällä kovikekangasta vuorin ja takkikankaan välissä. Sitä nimitettiin siihen aikaan raaveliinaksi, se oli jäykkää ja pisteli vuorin läpi. Sillä oli myös ominaishaju, ehkä jotain liima-ainetta, ja siksi sekä villakankaan (gabardiinia) että sen kovikkeen tuoksut jäivät pysyvään muistoon. Valkoinen pusero oli shantungia eli jonkinlaista edullista raakasilkkiä. Jaloissa oli nailonit, jotka olivat tulleet tuohon aikaan jo korvaamaan luonnonsilkkisukat, niitä käyttivät enää vanhemmat naiset.

Impi-tätini ottama valokuva heinäkuussa 1955 tehdyltä lakin esittelymatkalta Hyvinkäällä. Päälläni on se vaaleanpunainen  tanssiaispuku, revinnäis-yläosalla, mutta nuo sandaalit olivat kesäisemmät kuin mitä oli jalassa toukokuulla. Mutilan kylän talo Laurila eli enoni talo on taustana. Kun katsoo tarkemmin, niin huomaa myös senaikaisen muodin ampiaiskorsetin käyttämisessä.

Onneksi ei ollut kovin vilpoinen kevät! Siltä varalta että niin olisi ollut, oli kyllä hankittu melko valkoinen kirjoneuletakki puuvillaa, siinä oli 3/4-pituiset hihat. Olin niin hienosti pukeutunut, etten ikinä! Iltajuhliin eli tanssiaisiin en mennyt kävelypuvulla, vaan siihen tarkoitukseen oli ommeltu ohuesta vaaleanpunaisesta villakankaasta leninki, jossa yläosan muodosti ns. revinnäisompelu. Sen olin itse ommellut neuvojen mukaan, joita sain Veijalaisen Airilta, joka opiskeli ompelua ja asui samassa asunnossa vuokralaisena kuin minäkin. Airi sitten kokosi sen mekon muuten vaatteeksi.

Ylioppilasjuhlat olivat tosi juhlalliset, niihin tuli vanhempieni lisäksi myös enoni Lauri Hyvinkäältä, ja hänellä oli lahjana aivan kultadubleekello ranteeseen! Olin silloin suvun ensimmäinen ylioppilas. Juhlia ei pidetty koululla, vaan Lahden konserttitalon isossa salissa. Se rakennus valmistui vuotta aikaisemmin eli 1954, sen saneerauksista kirjoitettiin viime vuonna. Ainakin ensimmäisenä vuonna siellä esitettiin elokuviakin, muistelen jotain Leharin operettia käyneeni katsomassa.

Sain keväällä 1955 kunnian pitää ylioppilaiden puheen opettajille ja koululle. Vastaanotin muutamia stipendejäkin kannustukseksi tehdystä työstä.

Kaipa meillä kotonakin jonkin verran juhlittiin, en muista sitä yhtään, kun en tullut vanhempien kanssa samalla linjurilla kotiin niiden tanssiaisten takia. Lisäksi minulla oli työpaikka odottamassa Lahdessa heti ensimmäisenä arkipäivänä.
Ylioppilaslakkia käytiin sitten kesän aikana näyttämässä Hyvinkäällä, jossa valtaosa äitini suvusta asui.