Merkittävät aarteet osa 2

Juuri tällä hetkellä tuntuu, että selvästi merkittävimpiä tekijöitä elämässäni ovat olleet kangaspuut. Olen mielestäni niiden takia onnellinen vanhus. Silloin kun on keskeneräinen loimi puussa, kipuan yläkertaan tavallisesti kolme kertaa päivässä. Muut askareet menevät taka-alalle, aina siihen syyn keksii. No onhan siihen se käytännön asiakin, että jos pitää pitkiä välejä viileänä vuodenaikana, niin tila ehtii turhaan jäähtyä ja vaatii enemmän lämmitystä joka kerta. Mutta enpä sitä viihdykettä puiden ääressä mitenkään moiti! Huomaan jatkuvasti eläväni miettimässä, josko tuota tai tätä lankalaarin löytöä johonkin kudontasuunnitelmaan tarvittaisiin. Ja kun langat ovat pöydällä odottamassa lopullista suunnitelmaa, se on kuin juhla.

Tässä on pieni seinävaate damastikudonnalla tehtynä, se on tehty vaakasuunnassa, jolloin lyhyen loimiosan sai paremmin hyödynnettyä. Valitsin tähän kasviaiheen, nuorehkoja kuusia, koska niihin aikoihin olin juuri saanut tehtyä lisensiaatintutkinnon, jonka aikana kävin kymmenissä vanhoissa heinäpelloissa, jotka oli istutettu kuusentaimia täyteen. Työn tekeminen alkoi vasemmasta laidasta. Olin juuri oppinut värjäämään itse lankoja, ja sininen valikoitui sen takia, että sinisen värin tuottaminen tuli viimeiseksi haltuun. Hapsut on tehty jälkeenpäin kankaan toiseen laitaan, josta kuvio-osa puuttuu. Toisessa puolessa reunasta sai ripustuskujan. Tummat urat puiden välillä kertovat, että kyseessä on ojitettu pelto, jossa puut kasvavat.

Miten biologian opettajasta kehkeytyy intohimoinen kutoja? Se, joka lapsena ja osin aikuisenakin oli vielä villalle ja monille väriaineille pahasti allerginen? No, onhan se selvää, että saa niistää ja aivastaa edelleenkin tehdessään, mutta sehän on joka ihmiselle luontainen reaktio hengityskanavien puhdistamiseen. Varsinaiset allergiareaktiot ovat onneksi kanavoituneet muihin ärsykkeisiin. Mistäpä senkään olisi tiennyt.

Kankaiden yms. kutominen on ollut elinympäristöissäni aina normaalia toimintaa, olen siihen kasvanut. Käytössäni on perintökangaspuut, jotka äiti-Elsa sai 1934 häälahjaksi veljeltään Laurilta. Ne valmisti hyvinkääläinen puuseppä, ne eivät muodoltaan muistuta tarkasti mitään tunnettua kangaspuumallia. Elsalla oli lähes aina jotain työtä menossa, kun sotavuosista ja pahimmasta pulakaudesta oli selvitty ja loimilankoja taas sai. Isäni valmisti 1930-luvulla käärinpirran, jossa näyttää olleen samanlaisia tappeja kuin itse tehdyt heinäharavan piikit, niiden keskipisteiden väli on 2 cm. Sitä tarvitaan, kun loimi pitää saada kangaspuun takatukille kutomista varten. En raaski hankkia muuta, kun isän työ vielä jotenkin toimii, vaikka se onkin hieman liian kapea saaliloimiin, saisi olla 20 cm leveämpi.

Eräs Elsan viimeisimpiä töitä 1980-luvun alussa oli keinutuolinmattojen loimi, josta tehtyjä töitä talossa on tallella useampia. Yksi niistä riippuu vieraskamarissa.

Kutomista Elsalla riitti elämän loppuun. Elämänsä kolme viimeistä päivää marraskuun lopulla 1982 hänellä kuluivat raanujen kudelankoja haeskellessa Kouvolasta Vuorelman ja muiden tarvikemyyjien kaupoista ja siitä seuranneessa veritulpassa, joka kulkiessa lähti jalan laskimosta liikkeelle ja koitui kuolemaksi. Tuliaisena hankittu lankakassi jäi pöydälle odottamaan seuraajaa. Helena-tyttäreni oli se, joka kutoi loimen loppuun samana vuonna ja tammikuun puolella 1983 ollessaan joululomalla.  Poislähdöstä on kulunut aikaa tässä kuussa 36 vuotta.

Iitti kudontamaailman kartalla oli eräs tärkeitä alueita Suomessa, siitä kertoo mm. v. 2003 ilmestynyt kirja Tiltun kapiot, tutkijanomaisesti koostettu katsaus iittiläiseen käsityöperinteeseen. Kotini naapurissa asui 1970-luvulla Lahtisen Suoma, joka oli eräs parhaita ammattikutojia Iitin kuvatäkkien tekijänä, ja kuinkahan monta Iitin täkänääkin hän oli tehnyt? Äitikin osti niitä useita, jokaisen lapsensa kotiin. Ja Suomalta sai ammattiapuna neuvoja ja loimia myös Elsa-äidin kangaspuita varten.

Helvi Vuorelman sivuliikekin oli jonkun aikaa Kausalassa, Paateron liike jatkoi ihan viime vuosiin asti sitä perinnettä. Sitä paitsi tuossa naapuritalossa asui myös Tervolan perhe, jonka äitini ikäluokkaa olevat tyttäret kutoivat molemmat talvisin vaativia töitä, jotka niihin aikoihin olivat tavallisimmin ryijyjä tai pöytäliinoja.

Eräs oma suunnitteluni täkänäloimella, joka ei tahtonut oikein edistyä, kun useat kurssilaiset pitivät sitä turhan hitaana työnä, joten sain ostettua useampia osuuksia. Tässä kokeilin kasviaihetta, puiden kuvaamista. Malli oli suurpiirteisesti hahmoteltu paperipalalle, mutta työn kuluessa sitä piti muuttaa moneen kertaan.

Olin kyllä keskikouluaikana miettinyt mennä käsityökouluun, mutta allergioiden takia se kuului hylättäviin vaihtoehtoihin. Paras oppilas luokaltamme, Leena Helin sen sijaan haki ja valittiin Fredrika Wetterhoffin käsityönopettajakouluun. Se vaikutti minun elämääni niin, että Leenan varaama lukio-opiskelupaikka Lahdessa koitui minulle, joka keväällä en ollut ajatellut ollenkaan jatko-opintoja. Suorittamaani luokanopettajan koulutusohjelmaan kuului vain ompelutöiden valmistamista.

Samaan loimeen sain työstettyä monta Janakkalan kivikirkon näkymää, siinä pohjatyönä olin käynyt piirtämässä näkymän parkkipaikalta autossa istuen, kun oli viileä vuodenaika. Tässä työ on nurjalta puolelta katsellen, jolloin kellotapuli jää vasemmalle. Useimmiten se on näin päin, kun kuva on mielestäni tasapainoisempi näin päin. Reunalangoiksi luodut tummanruskeat langat suunnittelin symboloimaan kirkkojen yleisiä kiviaitoja.

Ura biologian ja maantieteen opettajan alalla oli äidin kuoleman aikaan 1982 kuitenkin niin monipuolista, etten olisi kolmen lapsen perheen lisäksi voinut kuinkaan löytää aikaa muuhun. Kangaspuut jäivät odottamaan lähes kymmeneksi vuodeksi taloon, joka perinnönjaossa jäi minulle ja lapsilleni kesämökkikäyttöön melkein neljännesvuosisadaksi. Ne purettiin vieraskamarista, josta tuli toinen makuuhuone ja siirrettiin yläkerran halliin, jossa ne ovatkin siitä lähtien olleet koottuina.

Muutokset koulumaailmassa tekivät niihin aikoihin sen, että koulun tarjoamia töitä oli monia vuosia (1980-luvulla) nipin napin riittävästi. Tein lisäksi lääninkouluttajan, kesäyliopiston  ja kansalaisopiston opetustehtäviä. Loput illat kuluivat kasvitieteen lisensiaatin opintoja työstäessä. Sitten huomasin, että oli ainakin yksi ilta viikossa sellainen, että voisin päästä kansalaisopiston kursseille oppimaan kutomista. Olin silloin jo yli 50-vuotias.

Opettajaksi löytyi Arja Hauhia, innostava ja laajan tietämyksen omaava guru, joka ei totisesti jättänyt mitään kiveä kääntämättä, jos oli tarvis. Kiitokset vielä kerran ihanista päivistä! Niin olikin edessä joka viikko myös teoriaa, joka on aivan välttämätöntä vastaamaan moniin vielä selkiytymättömiin kysymyksiin. Eipä aikaakaan, kun huomasin viritteleväni äitini puihin mattolointa.

Kuva on 16 10 2010, jolloin sain valmiiksi sukulaiskotiin menneen sinisen maton, hieman yli 3 m pitkän. Siinä tehdessä muistelin kesäaikoja Rapalan Kaitaniemessä, jossa varpaat uivat Päijänteen laineissa maton saajien seurassa. Maton nimeksi tuli tietysti Päijänne, sen sidos on veteen sopivasti aaltotoimikasta, ja koska järvessä on erisyvyisiä kohtia, piti tietysti mattoonkin niitä laittaa

En harmitellut, vaikka sidontaohjeet olivat jääneet sinä viikonloppuna Turenkiin pöydälle, sillä tiesin päättelemällä, miten sidonta pitäisi tehdä, ja tulihan siitä kaksiniitistä mattoa! Kun olin seuraavilla kerroilla paremmin varustautunut, osasin vaihtaa polkussidonnan toimikkaaksi, joten parin palttinaisen jälkeen teinkin lopun loimen eri polkusilla.

Elsalta oli jäänyt perinnöksi paljon kaikenlaisia lankoja, niistä langoista työstin kesämökillä kohta ensimmäisen kapean toimikkaisen saalipeittoloimen, josta syntyi liuta lapsenpeittoja liitettäväksi niihin paketteihin, joissa oli SPR:n vauvan ensitarvikkeita katastrofialueille. Olinkohan ollut kutomassa villalangoilla 3 vai 4 kertaa sitä ennen, mutta uskallusta ei puuttunut.

Suurin osa tekemistäni metreistä on mattoloimia. Tämä kuva on 27 08 2011, kun olin saanut vieraskamariin uudet sopivan mittaiset työstettyä. Lempisidos on vuoroin palttinapolkusia, vuoroin ripsiä, jolloin matosta saa tukevamman eli ei niin helposti kurttuun menevän koirahuusholleihin. Ja kutoessa tietysti viidellä sukkulalla.

Pitkäaikainen asuinkuntani Janakkala kuului myös niihin etelähämäläisiin kuntiin, joissa kangaspuutaidoilla oli suuri arvostus. Kunnassa oli peräti kotitalouslautakunta, jolla oli kudonta-asema ihan kotini lähellä ja sillä kudonnanohjaaja. Voin siis käydä myös siellä tekemässä valmiisiin loimiin töitä, jos aikaa liikenisi enemmän. Niihin aikoihin siellä oli ohjaajana entinen oppilaani Ojalan Pälvi, ihana ja aina avulias hänkin.

Kutoma"uraani" vaikutti myös Kirsti Kemppi, ammattikutoja, joka opetti myös kansalaisopistossa ja jolla oli kotona tuotemyymälä. Siellä käytiin hankkimassa lisäoppia loimen suunnittelussa ja teossa. Huomasin tulleeni henkiseen kotiini myös siitä, että opiskelutoverini ajattelivat ihmeesti samalla tavoin kuin itse. Heitä oli mukava mennä tunneille tapaamaan! Lisäiloa sai myös siitä, että jotkut heistä olivat oppilaitteni äitejä.

Maantieteen avulla olen oppinut, miten kaupungit muodostuvat erilaisista rakennuksista ja toiminnoista, eri aikakausilla on oma tapansa. Tässä omassa damastityössä, jonka nimi on Pikkukaupunki USA:n itärannikolla, on yläosassa matalampia kaupunkitaloja ja ns. siirtomaatyylin rakennuksia, alaosassa 1900-luvun kerrostaloja. Damastin musta loimi sopi oikein hyvin rakennusten kuvaamiseen, se jää pohjaksi, ja itse värjätyt ohuet kampavillalangat tekevät sitten rakennukset. Hevonojan kuvapalvelussa tehtiin kehystys.

Yhdessä kansalaisopiston ryhmän kanssa opiskeltiin 2000-luvun alussa myös damastipuiden salaisuuksia, voi miten kiihottavan kiinnostavaa ja toisaalta työlästä, sillä niiden puiden tekniikassa olisi vielä kehittämisen varaa, sen verran summittaisia viriöistä tuli. En voinut kuvitellakaan, että olisin muuttanut juuri niihin aikoihin asuinkuntaa, vaikka olin juuri päässyt eläkkeelle. Mielestäni oli aivan ainutlaatuista, etä päästiin sellaisiin seuraavan tason välineisiin. Ihan ensimmäisiksi kutojavuosiksi niistä ei olisi kaveria saanut, mutta sumeisiin viriöihin voi totutella muutenkin. Meillä oli myös monta kertaa täkänäloimia, joihin hurahdin ihan kerta kaikkiaan kasviaiheiden ja Janakkalan kirkon kuvan myötä.

Iitissä olisi mahdollista saada oppia myös harnesk-puilla kudontaa, sillä täällä asuu tekstiilitaiteilija Arja Okkonen. Hän on käynyt viemässä kudontaoppia Afrikassa asti, se on käsittääkseni ollut ns. kehitysyhteistyön puitteissa tapahtuvaa. Arjaa ei siksi aina tapaa, joten asia on jäänyt toistaiseksi.

Muutto pysyväksi Iitin asukkaaksi 2005 toi mukanaan monta käännettä siihen astiseen, kun täällä ei ollutkaan lähikylissä kutomapiiriä. Janakkalassa olivat damastipuut vaihtaneet paikkaa Tervakoskelle, ja siellä oli tarpeeksi innokkaita kutojia omasta takaa. Silloin perintöpuut tulivat taas kunniaan ykkösinä. Vintin ylisiä siivotessa löytyi myös pitkä ruskea pakettikäärö, jossa oli lisäosia, vipusia ja välittäjiä, että sain tehtyä jopa 6-vartisia sidoksia (yhdistetyt toimikkaat). Aika pian päädyin myös omatoimiseen loimen virittämiseen, sillä olin Kempin Kirstin kanssa jutellessa kuullut, kuinka vähällä väellä loimi menee puuhun. Kansalaisopiston tunneilla se oli ollut 3-4 hengen yhteistyötä. Huomasin, että aika oli avainsana.

Itse värjätyillä kudelangoilla on syyskuussa 2009 syntynyt valkoiselle loimelle ruudullista jälkeä. Silloinen loimi oli kapeahko, joten laitoin pitkille sivuillekin hapsut, että olisi käyttömukavuutta enemmän. Nykyisin uskallan tehdä melkein 20cm leveämpiä kuin silloin. Sidonta on yhdistetyt toimikkaat, se onnistui, kun löysin lisävarusteita.

Loimiakin voi luoda itsenäisesti, siihen muuttaja sai kahdessakin paikassa Kausalassa tilat ja välineet. Mutta sittenhän omat mahdollisuuteni vasta avautuivat, kun toinen niistä, Taito-keskuksen Kausalan piste lopetti, ja välineitä ei voitu muuten sijoittaa kuin hajauttamalla ne väliaikaisesti. Niinpä meidän autotallissa on jo muutamia vuosia ollut "oma" luomapuu, jossa sopii pyöritellä haluamanaan aikana sellaisen tovin, johon on kunakin hetkenä mahdollisuus, ja niin tarvittavat loimet valmistuvat. Olen kuitenkin jättänyt pellavatyöt yms pois ohjelmistosta, koska niiden kanssa olisi paras häärätä ryhmänä loimen teossa ja puuhun asettamisessa. Villaiset ja kalalankaiset loimet ovat tulleet jäädäkseen!

Viimeisin saaliloimi oli luotu toimikassidosta varten, halusin tehdä siitä syksyistä väriloistoa kuvaavan, jotta näkeminen toisi lämpimän tunteen saalin käyttötarkoituksia ajatellen. Se valmistui runsaat kuukausi sitten.

Joskus alkuvuosina pidin kirjaa siitä, kuinka monta metriä aikaansaannoksia syntyi vuosittain. Kun rupesi tulemaan kolminumeroisia lukuja kekoon, lakkasin kirjaamasta, eihän sillä ole merkitystä. Sen sijaan on tärkeää, jos saaja ilahtuu ja pitää saamaansa työtä tarpeellisena. Tärkein palkkani on se tunne, jonka saa itse suunnitellusta ja toteutetusta työstä, sitä ei voi edes rahassa mitata. Kutomisen yksi parhaita puolia on se, että työt valmistuvat! Niin ei käynyt ompeluharrastusteni  tai neulottujen vaatteiden teon kanssa kuin harvemmin.

Tämä Iitin kuvatäkki on mielstäni kauneimpia Suoma Lahtisen töitä, hän valmisti sen 1972, kun isäni täytti 70 v, ja haluttiin antaa yhteinen isomman joukon lahja. Kuvatäkki lähti sukuun kierrokselle vanhempieni kuoltua ja se oli vuosia vanhimman veljeni kotona. Hänen kuoltuaan 1997 täkki palasi taas tämän talon seinälle.

Yksi maali on vielä saavuttamatta, en osaa kutoa tuota Iitin kuvatäkkiä. Se on kiertopujotusta, ja sen tekniikan voisi kyllä saada haltuunsa, mutta työn tekemiseen liittyy muutakin tietoa. Sitä nyt tässä vielä odottelen, mistä se paketti putkahtaisi tielleni.

Tietenkin lankakaupassa saa kulumaan rahaa, mutta mikäpä harrastus ei maksaisi. Ei siihen kulu lähimainkaan niin paljoa vuodessa kuin yksinkertaisella viikon etelänlomalla. Kun joskus nuoruudessani päädyin tekemään tupakkalakon, joka ei ole murtunut koskaan, arvioin nyt, että tupakoitsijalta kuluu reilusti enemmän harrastukseensa päivässä kuin minulta kuukaudessa. Yhden askin hinnalla voi saada kolmekin kerää lankaa, joskus enemmänkin, jos käy tehtaanmyymälöiden lankalaareja koluamassa.

Tämä on noista alla mainituista ainutkertaisista myydyistä matoista se ensimmäiseksi kudottu, parin toisesta tuli melkein samanlainen.

Kun eteiseen aikomani matot olivat menneet toiseen kotiin, tein sitten uudet eteiseen tummalla ja punaisella vuorotellen. Kuva on huhtikuulta 2012.

Vain pari kertaa olen myynyt tekemäni kudontatuotteen, ensimmäinen oli vuonna 2002, jolloin kurssilla tehtiin vakoraanuja. Niihin aikoihin olin jo oppinut värjäämään lankojani, sain mielestäni paljon kauniimpia töitä kuin olisin edes uskaltanut odottaa. Eräs tuttavantuttava halusi tietyn raanuni antaakseen sen edelleen lahjaksi tyttärelleen uuteen kotiin. Hinnasta piti pitkään keskustella ohjaajien kanssa ja johonkin päädyttiin. Toinen kerta oli noin kymmenen vuoden kuluttua, sinisävyinen eteisen mattopari, joita eräs tuttavani piti juuri heille sopivina, joten ne matkustivat sitten hänen kotiinsa.

Tämän vuoden satoa ovat myös elokuulla 2018 valmistuneet Karpalo-saalit, samalla tekniikalla kuin Puolukat alla. Osa karpaloista tuli sinisävyisiä, kun ne oli aiottu miespuolisille. Pääosa loimesta tuli punaisia karpaloita.

Näiden syyskuulla 2018 valmistuneiden saalien työnimi oli Puolukat. Niissä on kaksinkertainen loimi, jossa pohjana on tummempi palttina, pinnalla värilangoilla tehty ripsi. Puolukat lämmittävät nyt tuttavia, jotka uurastavat yhteisissä hankkeissa kyselemättä! Näissä kaikki langat ovat kaupan tarjonnasta, enää en itse värjäile, koska kädet eivät enää tykkää väriliemistä, saavat ihottumaa. Eikä lankavärjäystä pysty tekemään suojakäsinein, aina ne ovat sisältäkin liemessä.