Naapurin arkeologisista kaivauksista

Vanhimpia koristekasvimuistoja vanhempieni ajoista on vuohenkello Campanula rapunculoides, joka on alkanut hiljattain kukkimiskauden. Sillä on komea maanalainen mukula, jonka varassa saa helposti tehtyä useammankin kukkavarren kesässä, jos kitkijä tai sirpittelijä innostuu liikaa. Alkuun se oli vain etupihan asukas! Nyt se kasvaa osittain metsittyneissäkin kohdissa, jopa hämärissäkin osissa tonttia.

Vintillä tai kauan tutkimatta olleista laatikoista voi löytyä jos mitä, kuten olen itse tällä foorumilla kertoillut isäni ja äitini mitaleista tai kadoksissa olleista tuolien osista. Nytkin TV:n alla vartoo jo toista vuotta liuta sanomalehtiä, joita tuli esiin pesuhuonetta remontoitaessa kevättalvella 2018. Nostin ne silloin näkösälle postausta varten...

Mutta naapurini Iinan sukunsa kätköistä tekemä löytö ehti ensin, koska se on helpompi työstää, kun on vain yksi lehtileike. Eilen illalla Iina puikahti vintinsiivoushommiensa lomassa leike mukanaan saaden täällä silmät pyöreiksi ja suun soikeaksi, kun kyseessä oli melkein 50 vuotta sitten toukokuussa 1971 julkaistu artikkeli. Luultavimmin lehti on Iitinseutu, koska kaikki muu teksti, jonka siitä löytää, käsittelee Iittiä. Saksija on ollut Iinan mummo Sirkka, jonka asuinpaikka tuolloin oli juuri meidän naapurin talo.

Lehtiartikkelista löytyi kuva 65-vuotiaasta Elsasta. Ruskea tukka, ei yhtään harmaata vielä, sitä ilmaantui vasta 1970-luvun lopulla. Vuodet täyttyivät aina keväällä, huhtikuun 24 pnä, siis oli ihan hiljattain noustu juhlan kahvipöydästä.

Artikkelissa hehkutetaan asiaa, joka sattuu joskus suurempien perheiden äideille, heidät kutsutaan sosiaali- ja terveysministerin vastaanotolle saamaan presidentin myöntämää Valkoisen Ruusun Ritarikunnan ansiomerkkiä. Tämä osui äitini kohdalle juuri vuonna 1971, ja haastattelu julkaistiin lehdessä samalla viikolla ennen tilaisuutta. Lehdessä hymyilee iloinen Elsa, yllään senaikainen vetoketjulla varustettu punasävyinen kotitakki, varmaan Alpo Metsäpuron kaupasta käyty hankkimassa. Tuskinpa tuo mekko sentään Helsingissä oli päällä! Presidentti tietysti oli Urho Kekkonen, mutta tilaisuudesta vastasi silloinen ministeri Katri-Helena Eskelinen, jonka vieraina äidit ja presidentti olivat.

Ansiomerkin saajaa pitää jonkun tahon esittää. Sitä en tiedä, ketkä sitä olivat puuhanneet, mutta kun äitini oli innokkaasti mukana Maatalousnaiset- järjestön toiminnassa, niin lehtiartikkelissa arvellaan, että esitys ansiomerkistä oli tullut siltä taholta. Silloin vielä oli meidän ja Radansuun kylissä yhteinen Kanta-Iitin maamiesseura, joka järjesti monenlaista kyläläisten yhteistä toimintaa aikana, jolloin vasta alettiin olla tietoisia TV- kanavista ja niiden kautta saatavasta ajankulusta. Järjestettiin urheilukilpailuja, tupailtoja, kesäiltamia, mitä nyt ikinä sattuikin mieleen.

Elsa ja miehensä Tatu olivat kasvattaneet kuusi lasta, joka 1970-luvun mittapuun mukaan ei vielä ollut kovin kummoinen lasten määrä, mutta vaakakupissa painoi myös osallistuminen järjestöelämään ja kylän yhteisten hankkeiden eteenpäin vieminen. Iitin Kausalaan oli perustettu oppikoulu juuri silloin, kun meidän lapsemme tulivat siihen ikään, että voi siirtyä keskikoulua suorittamaan. Kaikki lapset sinne sitten aikanaan muuttivatkin kansakoulusta, Marja-Leena ja Seija viiden vuoden, muut neljän vuoden opintojen jälkeen.

Keskikoulun jälkeen piti sitten löytää vielä ammattiin johtava koulutusväylä. Vanhempia tarvittiin siis vielä aikuisikäistenkin lasten tukena, ainakin koti oli väliaikaisena satamana melkein kaikille vielä 1971. Opetusala tahtoi kolme lasta, ensin vanhimman eli Pertin tie, samoin omani, joka luokanopettajan koulutukseni sitten vielä sai jatkoa Helsingin yliopiston luonnontieteiden alasta muutamaa vuotta myöhemmin. Sen johdosta tyttäreni Helena oli vielä vuosina 1964 -65 vanhempieni kaitsettavana. Marja-Leenakin innostui luokanopettajan alasta, hänen merkonomitutkintonsa sai jatkoa Heinolan seminaarista. Hoitoala tahtoi Seijan, Pentti suuntautui liikealalle ja nuorin eli Raija kiinnostui oikeustieteestä.

Muistelen, että Kausalassa oli noihin aikoihin vielä jopa kaksi toimeentulevaa kello- ja kultasepän liikettä, joilta hankittiin mm. palkintolusikoita tai pokaaleja jos jonkinlaisiin mittelöihin urheilukilpailujen lisäksi. 1971 lapset olivat muuttaneet jo pois kotoa töiden takia muille paikkakunnille, vain nuorimmainen Raija oli vielä Helsingin yliopistossa oikeustieteen opiskelijana. Muilla oli jo omat perheetkin 1960-luvulta lähtien. Kun muutin Iittiin kesäasukkaaksi 1983, perin samalla joukon vanhempieni ystäviä, mm. kultasepän rouvan, jonka luona liikkeessä viikoittainen Elsan bussin odottelu oli sujunut ilman savujen kyllästämän matkahuollon interiöörejä.

Mutta lähinaapuriin, josta lehtileike meille tupsahti, on hyvä hieman myös katsahtaa. Talo on meidän taloa aikaisemmin rakennettu, mutta en ole ihan varma, montako vuotta ennen. Esimerkiksi toisen naapurin Ruokosen (nyk. Vaalgamaa) oli myös 1930-luvulta, eikä Niemelän talokaan ollut paljon vanhempi. Olettaisin siis, että Nyströmin talo on samaa vuosikymmentä.

Iinan mummo eli äidinäiti Sirkka Kajander asui perheineen sitä taloa kesämökkinä vielä 1980-luvulla, ja hän oli äitini Elsan hyvä ystävä. Varsinainen koti heillä oli silloin jo Kouvolassa, kun aviomies Matin betoniraudoittajan työt olivat etupäässä Kouvolan-Kuusankosken suunnalla. Jos Elsalla oli asioita Kouvolassa, hän usein sopi Sirkan kanssa tapaamisesta, ja yhdessä kierrettiin sitten ostokset hankkimassa. Niin myös sinä päivänä marraskuussa 1982, joka jäi äitini viimeiseksi toimintapäiväksi ennen kohtalokasta jalan veritulppaa, oli reissattu Kouvolassa ja palattu kassintäysi raanulankoja mukana.

Vanhimpia koristepensaita pihasyreenien ohella on pihajasmike, joka alkuun kasvoi navettaladon eteläseinustalla. Kun se rakennus purettiin 1990-luvun alussa, pensas jäi tilalle nousseen autotallin sivulle.  Siinä se alkoi kasvaa liiallista vauhtia ja alkoi täyttää jo kulkuväylätkin, joten jokunen vuosi sitten kynin sen maantasalle. Sen uusi seuraaja on ilmaantunut vanhempien makuuhuoneen ikkunan alle syreenien seuraksi ja on tuossa jo kasvanut isoksi!

Sirkka Kajander os. Nyström oli viettänyt talossa lapsuutensa ja nuoruutensa kalastaja Armas ja Esteri Nyströmin vanhimpana tyttärenä, ja naapurissa asui melkein samanikäinen koulukaveri Niemelän Armi. Isä Armas oli Adolf Nyströmin poika, joka myös asui kylässä aikoinaan kallioisen Pulkanmäen syrjässä. Vanha ja oikein lyhyt, tumma, kippuravartista piippua poltteleva Adolf oli silloin vielä elossa, kun Kymenlaakson osakunta 1950-luvulla kiersi Iitissä mm. tallettamassa murretietoutta ja keräämässä tulevan kotiseutumuseon materiaaleja Erkki Ala-Könnin johdolla. Adolf oli yksi tärkeimmistä murrehaastatelluista henkilöistä.

(Adolfin ja hänen sukunsa vaiheista Karjalasta Iittiin muuttamisessa tietää nykyisin eniten Armaksen veljen Kaukon tytär Seija Nyström, jonka kanssa olen jokunen vuosi sitten viettänyt oikein kiinnostavan hetken kesäkahvilassa, kiitos hänelle siitä! Seija tiesi monta asiaa, jotka olivat minua vaivanneet, mm. sen, miten Esteri Nyström, jonka sisar Helmi Sorvali perheineen tuli Iittiin evakkona Karjalasta, oli löytänyt Armaksen, jonka isän koti Iitissä.

No asia oli lyhykäisyydessään niin, että Adolf ei sitten kovin vanha iittiläinen ollutkaan, kuten olin olettanut, vaan hänkin oli lähtöisin nykyisen itärajamme takaa olevasta suvun vanhasta asuinpaikasta, ja se oli hänen isänsä, jonka töitä oli tarvittu Iitissä, kun hänellä oli kirkon rakentamisesa tarvittavia hopeasepän taitoja. Mutta ennen lopullista Iittiä oli kyllä käyty asumassa uudestaan Karjalassa ja ydin-Savossa, mutta Kymijoen seutu lopulta voitti, kun oli teollisuuskyliä lähellä, jonne kalansaalista sai kaupaksi. Armaksen vaimo oli siis löytynyt niiltä suvun vanhoilta kotikonnuilta muuttomatkojen ohessa.)

Sirkka ja äitini olivat ystävystyneet jo aikoja sitten, pian sodan päätyttyä. Tytöt Armi ja Sirkka olivat kuin kaksoset lierihattuineen, vekkihameineen ja valkoisine puseroineen, kun lähtivät meidän tieltä tansseihin käsikynkkää. Sirkka ei ollut kovin paljon nuorempi kuin äitini, ehkä reilut kymmenisen vuotta. Hän oli ns. neitoiässä jo 1940-luvulla, ja hänen esikoisensa, Iinan äiti Marja-Liisa syntyi kohta 1950-luvun alussa. Nyströmin naapuriin suuresta Viipurin lähiöstä muuttanut perhe oli selvästi enemmän tietoinen maailmalla vallitsevista virtauksista kuin mitä kotikylän muut perheet voivat tarjota.

Elsan ja Tatun entisen pihajasmikkeen lapsia näissä kahdessa kuvassa. Ylempi on nuorempi, vain 2-3 vuotta siinä autotallin pohjoispuolen hiekkapatjassa, Alempi on pari vuotta vanhempi, se löytyi rännisaaville varatusta kuopasta samalta kulmalta, ja siirsin sen vähän loitommaksi kuusen viereen, jos joku haluaisi. Jasmikkeen taimia olisi siis saatavana! Jo aikaisemmin olen lähettänyt maailmalle pari kappaletta samalla lailla ja tästä paikasta löytynyttä tainta. 

Ei siis ihme, että naapureista käytiin kyselemässä monia asioita perheeseen, lastenhoitoon tai taloudenpitoon liittyen, ja Elsahan hallitsi myös asioita teoriassa, kun oli se Tampereen talouskoulu ja kudontaoppi opiskeltuna. Isänsä puutarhuriammatin takia Elsa tiesi myös paljon kaikesta kotitarveviljelystä.

Sirkka ja aviomies Matti Kajander siirtyivät talon omistajiksi, kun vanhemmasta polvesta aika jätti, eikä muista perillisistä löytynyt halukkaita jatkajia. Yhdessä pariskunta kunnosti talon aivan pohjaa myöten. Yläkerrasta, jossa oli ensin nuorena parina asuttu, siirryttiin alakerran asukkaiksi, ja yläkerta jouti jopa sukulais-Siviälle, Armaksen nuorimmalle sisarelle asunnoksi. Keskustelin juuri eilen Iinan kanssa tästä kunnostusprosessista, ja Iina tiesi, että pohjakallio tulee niin lähelle taloa, että ainakin osa perustuksista lepää kalliolla.

Näinhän se on meilläkin, muutamassa kohdin peruskallio pilkottaa vieläkin, vaikka pitkäaikainen asuminen kasvattaa maan pintaa ylöspäin ns. kulttuurimaakerroksella, josta esim. mahdollista tehdä muinaismuistolöytöjä, joka nykyisin on niin tärkeä juttu. Uskoisin, että tälläkin kylällä kulttuurikerros on lähemmäs metrin, onhan jo omana aikanani 1980-luvulta etupihan alimmainen rappu hävinnyt kokonaan näkyvistä.

Itseäni kiinnosti silloin eräs ohimennen nähty yksityiskohta, kun Nyströmin talon pohjan eristeet eli isot määrät sammalta oli remontissa otettu tuulettumaan kedolle. Sammal oli kymmeniä vuosia aikaisemmin kerätty viereiseltä kuivalta kankaalta ja oli pääosin tavallisinta seinäsammalta Pleurozium schreberi. Aikaa, johon tämä näkymän muisto liittyy, en ihan varmasti muista, luultavimmin se on 1960-luvulta, jolloin suunnittelin jatko-opintoja niittykasvistoista, ja kuljin näitä kulmia nähdäkseni mahdollisimman paljon kasvillisuutta.

Palatakseni tuohon  tuliaisiksi saatuun lehtileikkeeseen, siinä oli kyllä hieman muutakin, nimittäin jo tuolloin 1971 oli julkaistu koulujen ruokalista. Kun silloin Iitissä ei ollut vielä peruskoulua, listat koskivat kansa- ja kansalaiskouluja. Minua hämmästyttää, kuinka korkeatasoinen ruokalista noin yleisesti ottaen oli, mutta Iittihän oli kaikkiaan vauras ja ajassa kiinni oleva kunta jo tuolloin.

Kun tänään on perjantai, oli silloin perjantain ohjelmana silakkalaatikko ja punajuurisalaatti. Lauantaina syötiin ohrasuurimo-puolukkapuuroa, silloin oli myös koulupäivä sen ajan mukaan.
Muina päivinä listalla oli veripalttua ja puolukkaa, kaalikeittoa, sianlihamuhennosta herneillä ja porkkanoilla ja perunasose + maksakastike tomaattia lisukkeena.  Erityisesti tuo tomaatti kiinnosti, olihan toukokuu, joten jossakin oli viljelty kasvihuonetomaattia, ei niitä muuten olisi ollut koulun listalla.

Lehtileikkeessä oli vielä Tiihosen Kukan mainos, ja siinä viite puutarhasta. Se saattoi olla tomaatin tuottaja, mutta asia jää kyllä hämärään. Tiihosen puutarha toimi vielä silloin, kun 1980-luvulla tulin kesäasukkaaksi Iittiin, siinä nykyisen 12-tien pohjoispuolisessa Kausalassa, jonka lähelle oli tehty kunnan komea terveyskeskus joskus 1950-luvun lopulla.

Tämän rakennuksen asukkaaksi palasin 1961 pikkunyytin kanssa, joka on kasvanut  äitinsä yli monessa suhteessa. Tässä seistään viime kesänä 2018 heinäkuun puolivälissä, ensimmäisen kerran vuoden 1963 poismuuton jälkeen.

Olin sairaalassa asiakkaana, kun ensimmäinen lapseni Helena syntyi huhtikuussa 1961. Äitini, tarmokas nainen, oli sitä mieltä, että minun oli hyvä olla H-hetkellä täällä Kausalan lähellä, kun sairaala oli niin ajanmukainen. Niinpä vietin viimeiset 3 raskausviikkoa lapsuuskodissani, ja vielä viikon sairaalasta palattuanikin. Lapsi ehdittiin jopa kastaakin, ennenkuin minut raaskittiin palauttaa työpaikkaani Sysmään.