Aleksis Kiveä muistellessa

Saatiin eilen viettää nurmijärveläisen kansalliskirjailijamme syntymäpäivää. Kenenkäpä koululaisen lukemistoon ei olisi kuulunut Seitsemän veljestä! Syntymästä tulee ensi vuonna 180 vuotta. Kirjailija syntyi Nurmijärven Palojoen kylässä räätälin perheeseen. Muistelen meillä kotona olleen Seitsemän veljestä kirjasta hieman paremman painoksen, jossa oli käytetty goottilaisia kirjaimia ja kunkin luvun alkuun oli kivipiirrostekniikalla tehty sivun levyinen ja noin 5 cm korkea kuva. Ensimmäinen kirjainkin oli huomattavasti mahtavampi kuin muut ja kovin koukeroinen.
Aleksis Kivi (Stenvall) oli lapsi, joka eli vain syksystä jouluun, kun  kuoli vain 38-vuotiaana, kuten toinen kansalliskirjailijamme Eino Leino häntä luonnehti. Hänen elämänsä oli täynnä taloudellisia vaikeuksia. Olla nyt suomen kielellä kirjailijana 1800-luvun Suomessa, jossa ruotsinkieli oli edelleen säilyttänyt merkittävän aseman sivistyskielenä. Hänen aikalaisiaan oli mm. Johan Ludvig Runeberg, joka kirjoitti ruotsinkielellä. Lopulla aikaa elämäänsä Aleksis päätyi joksikin aikaa mielenterveyspotilaaksi Lapinlahden sairaalaan.

Nälkä oli Kiven lapsuudessa ja aikuisuudessa lähes jokapäiväinen vieras. Laiha oli mies kaikissa kuvissaan. Nykyisin arvellaan hänen sairastaneen borrelioosia elämänsä lopulla. Mitään säännöllisiä tuloja ei hänellä ollut koskaan. Ihme, kun niinkin kauan pysyi hengissä. Hän asui ylioppilaaksi tulonsa, 23 vuotiaana, jälkeen pitkään Siuntiossa Charlotta Lönnqvistin kotona kirjoitustyötä tehdessään. Viimeisenä elinvuonnaan hän asui Tuusulassa veljensä hoivissa.

Muistan elävästi vieläkin sen 1950-luvun alussa samassa bussissa Lahteen matkanneen iittiläispojan, joka oli laiha kuin haamu, ja muut supisivat, että köyhistä oloista poika on opiskelemassa yliopistossa. En muista, kuinka pojan kävi, selvisikö hengissä koettelemuksestaan. Ei ne olleet kaksiset omatkaan evääni, kun muutin Lahteen lukioon ja asuin viikot poissa kotoa. Se vähä, mitä mukana vein viikoittain maitoa, leipää ja perunoita, oli ruokani. Voita kirnuttiin oman lehmän maidosta, joten eväisiin kuului myös pieni voikimpale. Kaurapuuro oli tavallisin ruokalaji. Muutenhan noilla muonilla olisi ollut ihan normaali elellä, mutta siihen aikaan ei ollut jääkaappeja, joten maito happani puoleen viikkoon mennessä. Ei siis ihme, jos hieman kauhisti ajatus opiskelusta yliopistossa, kun tuloja ei ollut, ja vanhempieni varallisuus oli kovin pieni. Niinpä päädyin aluksi luokanopettajan koulutukseen, joka oli vain kaksivuotinen.

Äitini Elsan suku oli hänen äitinsä Henrika Sofian puolelta nurmijärveläisiä, ja nyt kun sukuamme on saatu selviteltyä aika pitkälle, on Aleksis Kivikin löytynyt sukumme jäseneksi. Hän on ollut muistaakseni  mummoni serkku. Minulle pitkään Janakkalassa asuneena oli kiinnostavaa löytää se tosiasia, että vanhin tunnettu Aleksis Kiven esi-isä oli Janakkalasta.
Henrika oli syntynyt 1860-luvun alussa ja kuoli talvella 1952 (niihin aikoihin, kun aloitin lukion opintoja Lahden yhteiskoulussa), noin 90-vuotiaana. Olin mummoa saattamassa äitini kanssa viimeiselle matkalle, joka tuli vähän yllätyksenä kaikille, sillä puuhakas mummo oli kesällä saanut tuta pahan kaatumisen, jossa reisiluu murtui, ja siltä sairasvuoteelta hän ei enää juurikaan askareisiin lähtenyt.

Lokakuun lämmössä mennään

Aikaa on vierähtänyt viimeisestä postauksesta, kun olin kotimaan vierailuilla sukulaisissa syyskuun viimeisen viikon. Menopäivä eli keskiviikko olikin sen ajan kylmin, sillä jouduin useampaankin raelumisateeseen matkan aikana, kun koillisesta puhaltava ilmamassa oli napa-alueella jäähtynyttä.

Tasaiset maastot ja perunapellot...

 Kotiin palattua olikin aika "nauttia tuliaisista", sillä sain matkalla nuhakuumeen itiöitä, jotka puhkesivat taudiksi. Harvinaista minulle, vaikka tietystikään ei tavatonta, kun liikkuu suuressa kansanpaljoudessa.

Kristiinankaupungin torilla oli ihan kansainvälistä meininkiä, hollantilaisine juustokauppiaineen, kilohailitkin Latviasta. Raatihuoneelta alas siltaan saakka oli keskikaupunki varattu kaksipäiväisille Mikkelinmarkkinoille eli toritapahtumaan, jonne tultiin bussilasteittain muualta. Kaikki sivukatujen tapaiset osat olivat tulvillaan kirpparitavaraa tavallisten torikauppiaiden lisäksi.

Veljen perheen seurassa oli mukavaa olla, käytiin tutustumassa myös nähtävyyksiin, kuten Pyhävuoren laen valtaviin kivikoihin ja Karijoen kylässä olevaan Pärus (Perus)-voimalaitokseen, jota oli kunnostettu mm. kalaportaiden kohdalta ja muutenkin. Samalla Holmenilla eli lehtoisella suistosaarella on myös luontopolku.

Pyhävuoren laen rakkaa on aarikaupalla.

Voimalaitokselle rakennettu vesikanava, jossa karkeaa suodatusta varten koko matkalla honkaa vedenpinnassa.

Joen lukuisten haarojen yli on hyviä kävelysiltoja.

Nyt oli luonnonuomassa vain vähän vettä. Mutta joet saattavat täällä nostaa korkeutta helposti, viereisen Lapväärtin keskustan monet alueet olivat aika äskettäin olleet tulvan alla...  Jos kylän nimi on Karijoki, niin helposti arvaa, mistä se on tullut. Vaikka tämä joki kyllä taisi olla nimeltään Tiukanjoki.

Taukopaikalta alkavaa luontopolun päätä. Pätkä liittyy isompaan kulttuurimaisemassakin kulkevaan Tiilitehtaanmäen polkuun.

Syksy on täällä kotona silti edennyt suunnitelmien mukaan, sillä ensi töikseni kävin sienimetsällä ja hain Kimmolta polttomaalatut putket pyykinkuivuutelineeksi. Ja onneksi panin telineen kokoon ja samantien paikoilleen, sitten sai tauti liikaa vallan ja nosti kuumetta ja päänsärkyä. Suunnitelmani upottaa reikään korkea reikätiili taitaa olla hyvä käytössäkin, sillä putken lujittaminen reiän kohdalta kävi helposti sepelin ja vasaran kanssa. Loput sepelit sijoitin tiilen ulkopuolelle sitä lujittamaan.

Kevyenliikenteen väylän rakentamista aloitellaan, sillä sekä tässä keskikylässä että Sorronniemen alueella on alettu kaataa puita. Kuva on kirkon itäpuolisesta parkkialueesta, jossa oli koristeena joitakin huonokuntoisia koivuja, ne tulivat eilen tiensä päähän.

Näin ihania ruusumalvoja kasvaa Kristiinankaupungin sukulaisilla ja ehkä ensi vuonna meilläkin. Kukinta lokakuun alussa ihan parhainta laatua vielä. Korkeutta on toista metriä.

Voi miten aika rientää!

En vielä edes ole ehtinyt päivitellä syyspäiväntasausta, ja se päivä onkin jo melkein lopussa. No ihmekös tuo, kun säätieteilijät ovat panneet puhtia tulevien kylmien ilmojen ennustamiseen, ja siksi pitää nyt olla ulkona ja nauttia jokaisesta lämpimästä syyspäivästä. Tähän päivään asti niitä on riittänytkin. Tästä lähtien on yö päiväpuolta pidempi, ja aina vaan pimeämmäksi käy. Useimmat syyspäivät ovat pimeitä jo senkin vuoksi, että taivas on pilvessä. Tuuletustelineen kuvassa taustana oleva tuomi on käynyt jo perin harvaksi lehdiltään.

Tellan viimeinen vierailupäivä oli tänään, saimme Helenan kyläilemään puolilta päivin. Tuloa oli valmisteltu koiran kanssa mahdollisimman vähän, niinpä oven käydessä koira oli aivan pöllämystynyt, että miten tässä nyt näin kävi. Kaipa se oli hieman aamuväsynytkin, kun olimme olleet pitkällä aamulenkillä, ja mukana metsästä tuli sievoinen suppilovahveropussukka. Niiden käsittelyssä ja freesauksessa soosiksi aamu hupenikin.

Tellan viettää yönsä sängyn jalkopäässä, paikassa johon tuo alustan punainen peitto aina taitellaan yötä varten, kun tyynyt on poistettu. Koiran pitää päästä lähelle vartioitavaa kohdettaan myös yöllä, niin että aina sen vieraillessa nukun tässä vierashuoneen vuoteessa, joka on leveämpi kuin omani seinän takana. Joskus tuntuu ahtaalta, mutta koira aika pian korjaa itsensä lattialle, ja siihen herään, kun se rojahtaa lattialle suorilta jaloilta. Ani harvoin se käy kipaisemassa pienet väliunet myös muualla, kuten yläkerrassa tai tuvan sohvalla.

Olen saanut lisää liikuntaa taas, kun koiralenkkejä on päivän mittaan kahta enemmän. Sieniä on myös metsästetty hyvällä menestyksellä, ja naapurin kuivuri Evermat on viettänyt aikaa meidän eteisessä suhisemassa. Kuvissa on noin ämpärillinen suppilovahveroita, ja ne saa mahtumaan kuivurin seitsemälle tasolle.

Nyt on tehty myös kurpitsaruokia, keittoja ja kasvispiirakoita. Ja säilötty kuutioita ja sosetta. Pikkelsiäkin tein kahteen otteeseen, kun olin keskiviikkona Ravilinnassa puolen päivän kurssilla ja lauantaiaamuna katsoin sitten oman jääkaapin sisuksiin kertyneet varastot säilömistilaan. Omenapiirakoiden aika on myös, sillä on ollut osuuskaupassa myytävänä edullisia puolalaisia Paula Red-omenoita, jotka nopeasti muuttuvat pehmeiksi uunissa.

Pikkelsi-saalista jääkaapissa: toiset sisältävät tummankeltaista. toiset vaaleankeltaista kurpitsaa.

Ei mennyt tämäkään sunnuntai ilman kunnon sienisaalista, kun mentiin Helenan kanssa Lammaskalliolle koiraa ulkoiluttamaan. Otin varoiksi mukaan pari muovipussia, jos jotakin sattuisi löytymään. Koira muisti hyvin edellisvuotiset kirmailupaikkansa, ja sinnehän mekin sitten perässä. Lopputulos oli, että kummankin pussi oli niin täynnä kuin siihen nätisti mahtui. Viisas päätös lähteä pois, sillä heti kun pääsimme metsätielle, alkoi sataa, joka kohta äityi kunnolla kastelevaan vauhtiin. Kuurot eivät kauan kestä, mutta juuri sen verran, että kotiovelle asti. Oltiinkin aika märkiä päänahkaa myöten! Onneksi on lämpöpumppu, jolla pian saa lämpimän tuulenvireen huoneeseen.

Alun perin suunnittelin, että koiran tultua alan mattoprojektit yläkerrassa, mutta sinne ei ehditty kuin viikon loppupuolella, vaikka kankaan rakentamisen tein jo aiemmin edellisen viikon vaihteessa. Ulko-olo vei voiton, mattoa ei ole valmiina kuin runsas puoli metriä. Kudevarastojen mylläyksessä ja mattojen suunnittelussa päädyin lajittelemaan kuteet kahteen osaan, niihin, joita en aio käyttää, ja niihin, jotka menevät tähän tai seuraavaan loimeen, joka myös on tehtynä odottamassa. Kuulemma on kutomaporukka, jolle kelpaavat sellaiset erät, jotka jäävät käyttöä vaille. Minulla on ongelma eräiden omien kierrätyskuteiden käytössä, jos niitä on pesty hajustetuilla pesuaineilla, kutominen on pelkkää aivastelua ja nenänniistoa.

Sensijaan olen päätynyt alkamaan neuletöitä. Novitan tehtaanmyymälästä löytyi loppukesällä valkoista pikku paljeteilla koristeltua lankaa, josta olen värkännyt tuubi-kaulahuiveja. Yksi 50 g kerä tarvitaan yhteen huiviin, nyt on menossa kolmas ja viimeinen kerä. Sukkaverstastakin on jo pitänyt käynnistää. Koira tykkää istua kylki kyljessä, kun kudon.
Opiston ompelukerhotunteja elävöittää entisten töiden loppuun saattaminen, kaapista löytyi nim. jo unohdettuja fleecetakkien alkuja ihan kaksin kappalein, joten niiden näpräilyssä aika siellä kuluu. Ompeluun on hankittu uusi tasosaumuri, jota kokeilin jo yhteen takkiin. Kiinnitin resorit kaulukseen ja helmaan, ja päälle päin näkyy kolme ommelta vierekkäin ja nurjalla on saumurimaista jälkeä. Olipa nopeaa! Tänä vuonna on ohjelmana siis paljon sellaisia töitä, johon konetta voi käyttää...

Keramiikkatunneilla sain työstettäväksi kellertävää raku-savea, ja pieni osa siitä meni jo loppupolttoon eilen, kun Perheniemessä opettajamme Paulan kotona oli viikonlopun keramiikkatapahtuma, jossa kokeellisesti tehtiin savustuspolttoa tulikodassa. Se tarkoittaa, että tulisijan päälle rakennettiin palamaton harva alusta, ja esineet koottiin sille keoksi paljon polttomateriaalin kanssa. Se taas pysyi kekona siksi, että ensin tehtiin paketin ympärille laudoista kodan muoto, ja päälle paljon savisia papereita, jotka polton edetessä muuttuivat savikuoreksi, jonka sisällä savut kiersivät esineitä värjäämässä. Tuloksia en ole vielä nähnyt, mutta kovasti eilen jännitti, kun sadekuuroja oli aika tiuhaan, miten savi mahtaa pysyä paperien seurana melkein pystysuorassa pinnassa eikä ala liukua pois veden valuessa. Katostakaan ei oikein voi ison praasun päälle laittaa. Hyvin oli kuitenkin kuulemma kestänyt koossa. Valokuvia en ottanut, säälin kameraani, kun kädet olivat koko ajan savessa.

Syyskuun alkua, vielä lämmintä riittää

Vuosi on kulunut kasvien mielestä niin pitkälle, että värinvaihto on ajankohtaista. Koivuilla oli eilen aamulla ensimmäinen lehtien varisemisen aalto. Medensyöjiä hyörii edelleen kukissa. Kuvat sunnuntain iltapäivältä.

Sain pantua viimeiset tikkupuiksi kuivatettavat oksat laatikoihin viikonlopulla, ja saivat ottaa aurinkoa maanantain aamuun asti. Närhet taas olivat päättäneet alkaa kerätä talvivarastojaan, niiden ansiosta tammen oksat ovat heiluneet reippaasti lauantaista alkaen. Kuvat edelleen sunnuntailta.

Viikko on jo ehtinyt tiistain iltaan. Eilen olikin tihkusadepäivä koko valoisan ajan, joten viihdytin itseäni lukemalla päiväkirjaa vuodelta 2004, joka oli viimeinen vuosi Turengissa asumisen ja tämän talon kesämökkiolon aikaa. Syyskuun kymmenes eli päivälleen 9 vuotta sitten odottelin Heikkiä laittamaan autotalliin räystäspellit, jotta sadeveden keruu saaveihin olisi helpompaa. Heikki oli nimittäin asentanut uuden peltikaton naapuritaloon, ja samalla kun sinne menivät rännit, saatiin sitten meillekin. Puikkotyö kaulahuiviksi edistyi, kun Tella istui kylki kyljessä.

Raija ja Ron olivat käyneet 2004 Suomessa muutamaa viikkoa aikaisemmin, elokuun loppupuolella. Sateet haittasivat silloin ulkoilua! Kuitenkin oli lämmintä syyskuulla, mutta ensi lunta kuitenkin tuli jo kuukautta myöhemmin. Amerikan tuliaisina tullut väriainevalikoima, varsinkin indigo, aiheutti väripatojen porinaa tällä kylällä lähes koko syyskuun ajaksi...

Ulkoaskareet olivat eilen vain viitteellisiä, eli neuvonpito patiohommien viimeistelystä (Tellan kanssa) oli edistynyt, kun Agrimarketin kivilavoista löytyi vielä niitä mukulakivirippusia, joita olin jo useamman vuoden tontille kärrännyt. Niitä siis keräsin parisen kymmentä, ja neljä kukkaistutuksen laitaan upotettavaa nurmikonrajauskiveä. Ja tietysti ne laatat, jotka oli lainattu tuuletustelineen alle.

Tänään pääsin sitten asentamaan viimeiset pation lattian osat. Tärkein uudistus oli alimman kuvan laattapari kengän ja siilin alla, jota ei ennen ollut, kukkapenkki jatkui edemmäs, ja kulku patiolle tuntui ahtaalta. Nyt aukko leveni siis 30 cm, kun otin puuaidakkeen pois ja tilalle vasta laatan asennuksen jälkeen alkava rajauskivipari. Ukonkello matkusti muualle. Kaikki patiokuvat ovat tunti sitten otettuja.

Loppuviikolla tuli huushollin "asukkaaksi" myös iso kurpitsa, jonka jalostusta päädyin tänään alkamaan. Noin yksi kolmasosa on nyt (lohkonkappaleiden uunissa haudutuksen jälkeen) siirtynyt soseena pakastuspusseihin. Myös on tehty kurpitsakeitto. Samasta Marjon Kymentaan jättikurpitsapuutarhasta tuli lisäksi kookas kesäkurpitsa, joten uunipaistoksia fetan ja tomaatin kanssa on myös jälleen suunnitteilla...

Tällä viikolla siirrytään talvikauden lukujärjestykseen, kun kansalaisopiston kurssitkin jo ovat alkaneet. - Lopuksi Tellan hymyä!

Suurisuuntaista kaivelua edelleen...

Tällä viikolla ovat lapio ja kuokka olleet lempivälineitä! Yrittäjänpäivän 5/9 kunniaksi on tälläkin tontilla yritetty oikein olan takaa! Ilmat ovat sen verran viilentyneet, että hyvin jaksaa kupsehtia pihalla ja puutarhahommissa. Alun perin kyllä kaavailin, että vain tekisin valmiiksi kuopan, johon tuleva pyykinkuivatusteline pantaisiin pystyyn, kunhan se ilmaantuisi tontille.

Tein muutamia koepistoja lapiolla, ja kiviä tuli aika monessa kohdassa heti vastaan. Ohimennessä kokeilin parinkymmenen vuoden ikäisen omenapuun kannon lahouttakin, ja kas, sehän olikin jo "kypsää kauraa". Piankos turpeet siirtyivät puunpalasineen kompostin pinnalle kuivumaan. Mutta kannon paikka ei ollut hyvä, koska siinä oli liian lähellä pieni kuusentaimi ja herukkapensaita kaksi. Mutta mikä helpotus tulevalle nurmenleikkuulle!

No lopulta kuoppakin tuli, pitkän ajatustyön edeltäessä. Kas, kun se edellinenkään pyykinkuivatusväline ei ollut valetulla tyvellä ja siksi oli lopulta helppo nostaa pois, niin pohdin, mitä ratkaisuja olisi yksijalkaiseen putkitappiin. Kun maan alle menevä osuus on noin 40 cm, päädyin siihen, että putken avuksi on pantava jotain tukevaa, ja kun nurkilla on useampikin lecaharkko- reikätiili, n. 25 cm korkea, niin kaivoin sen levyisen kuopan, että tiili mahtuu. Sen verran syväksi, että tiilen päälle tulee vielä runsas maakerros. Kuoppa ulottuu muokkaamattomaan kerroksellisen hiekan pohjamaahan.
Kun putken pää menee reiästä syvälle, niin kivimurskeen kanssa sen siinä tiivistän niin, ettei heilu. Kivet tällä tontilla ovat kaikki pyöreitä, joten niillä ei saa napakkaa tukea pyöreälle putkelle. Tuossa nyt odottakoon uutta asukasta. Keväällä istutettuun tammeen on yli parin metrin matka, samoin viherherukkaan toisella puolella.~Jos puu kasvaa enemmän tilaa vieväksi, telineen saa kiikutettua muualle myöhemmin.

No mutta mistä tiivistysmurske? Kaikki entiset varastot on kulutettu, ja uutta saisin vasta myöhemmin, kun muuta murskekuormaa tulee tänne päin ja tarpeeni ovat vähäiset täyskuormaan verraten. Niinpä arvelin saavani ämpärillisen verran mursketta helposti patiolta, jossa sitä olisi puulaattojen alla paksulti. Pitäisi vain nostaa jokunen laatta pois ja kaapia sieltä.
Maanantaina meninkin jo aikaisin etsimään sopivia välineitä tähän hommaan. Pian huomasin kuitenkin olevani lapion, raivauskuokan ja rautaharavan kanssa viiden metrin päässä, tuuletustelineen luona, sillä senkin alla olisi hyvä olla laatat, ja siihenkin tarvittaisiin mursketta pohjalle. Sittenpähän tulisi kartoitettua murskeen tarvista lisää...

Kun tuuletusteline oli ollut tähän asti rinteessä epäesteettisesti kallellaan, liian lähellä kulkuväylää ja vaikeasti ruohonleikkuulla hoidettava, aloin tasoittaa pohjaa ja maan suoristamista niin, että saisin härvelin siirrettyä kauemmas polulta. Koko maanantai ja osa tiistaita tässä hupeni, sillä vanhan navetan muuttuessa 1992 autotallin alustaksi oli kaikki entinen tiilistä, betonista ja laudasta rakennettu tila lytistetty kasaan ja tuotu täytemaita päälle. Tässä oli sen läjän alareuna. Paikalla kasvoi myös runsaasti pensaita ja muita kasveja.

Kuokin ja leikkasin niin kauan, kun esiin tulevat kappaleet olivat liikuteltavia, eli sain rinnettä poistettua muun maanpinnan kanssa samaan tasoon 20-30 cm leveälti. Porras tuli 35-40 korkeaksi. Entisessä rakennuksessa oli ollut kaksi betonista AIV-tornia, ja niiden kappaleita näytti sieltä nyt nousevan. Paikasta nousi myös paljon kiviä, niitä meidän tontin yläosasta kaivaessa nousee yleensä enemmän, kuin kuoppaan saa mahtumaan takaisin. Yläpuolen kuvassa leikkaus on valmiina, ja sille on jo soviteltu muutama laattakin, jotka hain maanantaina Agrimarketista. Yksi liikkumaton AIV-tornin kappale pilkistää leikkauksesta, olkoon historia näkyvillä.
Kerralla auton takakonttiin mahtuu korkeintaan kymmenen betonilaattaa, paino 100 kg, ettei kankainen sisus turmellu eikä kevyt pikkuauto kadota ohjattavuutta. Tarvittaisiin 30 laattaa, kooltaan 30x30 cm. Ne olisivat minulle sopivia, kun painavat vain 10 kg, enempää en jaksa asetella kerralla. Alakuvassa kaikki tarvittavat laatat ovat jo paikoillaan tiistai-iltana. Lisälaattoja otin pation reunoilta, jossa niitä ennestään oli pari riviä, puulaattoja paikoillaan pitämässä. (Telineen alustan nostan pois ja ladon uudelleen, sitten kun se toivottu murskelisä saadaan tontille.)

Pation murskevaraston analysointia varten päädyin tiistaina nostamaan pation 60x60 entiset puulaatat jo autotallin seinää vasten kuivumaan, niinhän aina teen syksyisin, jotta säilyisivät pidempään. Nyt kuitenkin huomasin, että niiden kohdalta aika oli kulumassa umpeen, jokunen lauta jo oli irronnut juoksustaan. Kauan ne olivatkin siinä palvelleet, jo kuutisen vuotta eräät. Märkiä kesiä on ollut monta. Pikkuhiljaa mieleen hiipi ajatus, että betonilaattahan on melkein ikuinen ja sen hankintahinta on lähes puolet edullisempi kuin puisen.

Kävin sitten tiistainakin Agrimarketissa, ja myyjät jo odottivat, että taas pannaan takakonttiin kymmenkunta uutta laattaa. Kun yhden puulaatan paikalle mahtuisi neljä betonilaattaa, olin tehnyt laskelmia tarvittavasta määrästä. Päädyin 120 laattaan, ja kun mietin, että ajaisin Agrimarketiin vähintään 12 kertaa niitä hakemaan, päätinkin kysäistä, miten suuri olisi isompi annos kerralla, lavallinen. Kas vaan, se olikin juuri 120 laattaa, ja sen saisi huomenna, kun hiiappi-auto tulisi tuomaan. Ei kovin suuri investointi, sillä peruslaatta maksaa vain runsaan euron. Autokyyti maksaisi tietysti myös, mutta vähemmän kuin oma edestakaisajeluni.

En sitten enempää miettinyt, vaan panin tilauksen vetämään! Mukaan ei lähtenytkään yhtään laattaa, vaan nurmikon paikkaukseen tarvittava siemenpussi ja uusi tuijan astiataimi, jolle olin katsastanut tuuletuspaikalle olotilat punalehtiruusun sijalle. Tiistai-iltana vielä tasailin pation pohjaa, koska puulaatoissa oli ollut alajuoksut, jotka olivat muuta laattaa syvempänä, ja nyt koko pohja olisi sileä.

Keskiviikkona auto toi odotetun lastin, ja sijoituspaikka merkkikepin vieressä ei olisi voinut olla täsmällisempi! Tästä olisi lyhyt matka patiolle, alamäkeen alle 10 m. Päiväni kului kyllä istuskelussa, kun olin aiemmin suunnitellut reisun Janakkalaan, josta palasin vasta illalla.

Torstaiaamuna arvioin, että pari päivää työhön kuluisi, mutta kun olin kyytinyt kolmanneksen laatoista paikoilleen, oli kulunut vain tunti. Pohjatyöthän oli jo ennen tehty. Niinpä päädyin iltapäivällä toiseen työkertaan, ja lasti oli siirtynyt paikoilleen ennen iltaa. Hyvin ranteet kestivät. Laitoin puutarhakärryyn vain 4 laattaa kerrallaan, niin se ei ollut liian painava, ja päivän kuluessa tuli paljon pelkkää kävelyä, joka on aina hyväksi.

Pation leveys on 10-11 laattaa, rinteen suuntaan 13-14.

 Kun tässäkin kohtaa on rinnettä, kuten meillä melkein kaikkialla, jo 1980-luvulla aloin kuljettaa maa-aineksia lisää alareunan suuntaan, jotta kaltevuus pienenisi. Tasaisehkon alueen alareunassa on kivivalli, luultavasti perua paikassa 1900-luvun alussa olleesta rakennuksesta. Maita pitää reunassa kiinni vanhempieni istuttama pihasyreeniaidanne. Muutama vuosi sitten kaivoin pois ruokamullan, joka kasvoi hankalasti leikattavaa ruohikkoa (kaikki kalusteet aina muualle leikkuun ajaksi). Tuotin tilalle pelkkää hiekkaa, jolla tasasin aluetta lisää, ja sen päälle mursketta.

Nyt kun betonilaatat ovat paikoillaan, voin miettiä, miten laitan istutusalueiden ja laattojen rajat. Jos päädyn kiviratkaisuihin, niitä voi tehdä vielä tänä syksynäkin. Mikäli päädyn murskeen lisäämiseen, asia siirtyy manana-osastoon. Ehkä neuvottelemme asiasta Tellan kanssa, joka on huomenissa tulossa parin viikon lomalle tänne.

Rantareisu

Huolimatta ennustetuista sateista tämä päivä valkeni kuitenkin aurinkoisena, ja lämpimänä kuten ennenkin, iltapäivällä mittari kipusi +20:een. Ajattelin tänään pitää ihan vapaapäivän!  Mikäs sen kiinnostavampaa kuin lähteä kesäkauden päättymistä juhlistamaan lintutornin pitkospuille. Ulla ja Jari olivat kuvanneet siellä punasyyskorentoja, joita en itse koskaan ollut elävinä nähnyt. Niiden levinneisyys Suomessa on aika eteläinen, ja osa korennoista tulee muuttajina kesätuulien mukana. Kuvassa on näkymä maantiesillalta, josta pitkospuut alkavat. Lintutorni on taustalla häämöttävän metsäisen niemen ulommalla rannalla. Pitkospuiden alkupäässä on pujottelueste, jotta sinne menisi vain jalankulkijana. Pyörän saa kyllä riski mies nostettua tämän esteen yli, havaitsin, kun tornin kupeella oli polkupyörä, ja omistaja siellä ylhäällä tiirailemassa.

Matka tosin ei ollut järin pitkä, vain Kupparinojan varteen, jonne meiltä on Lyöttiläntietä runsas kilometri luoteeseen. Sinne rakennettiin 2004 uljas lintutorni pitkospuineen. Kupparinoja on n. 700 m pitkä ruohottuva vesiväylä, jota pitkin Urajärven vedet Mukulanlahdelta joutuvat Kymijokeen, Pappilanlahteen. Sieltä on jo vuosikausia kuultu kaulushaikaran puhaltelua kevätaikaan, ja ruskosuohaukkoja siellä on myös runsaasti. Lintutornilla on paljon kävijöitä, ja lännen puolelle sillanpieleen tehtiin sorainen levennys, jonne voi jättää kulkuneuvonsa. Tuo yläpuolen kuva on sorakentältä.

Sieltä on myös mahdollista laskea veneensä veteen trailerilta, kun siihen on tehty laskuluiska. Yläkuvassa on se veteenliu'uttamiskohta. Veneillä voi jatkaa kumpaankin lahteen päin. Alemmassa kuvassa on näkymää Pappilanlahdelle päin.

Tässä kuvassa olen päässyt lintutornin päälle, ja sopivasti juuri yksi moottorivene tuli Kupparinjojaa pitkin Mukulanlahdelle. Vastapäätä on Lyöttilän kylän rantoja. Uloimpana kasvaa mm. järvikaislaa.

Maantiesilta koki remontin kohta lintutornin ilmestyttyä, rakennustyö sai aloitusluvan 2005, ja se tehtiin kokonaan uudestaan. Vanha silta oli tehty 1938, ja oli uusimisen tarpeessa. Maastohan on kovin soista sillan molemmin puolin, ja painavat kuorma-autot panivat vanhan sillan tosi lujille. Sillan kansi nousi n. metrillä, kun penkereitä korotettiin, ja rakennusluvassa oli ehto, että kantta on voitava tarpeen vaatiessa myöhemmin korottaa metrillä. Kun virtaus ei ole kovin vauhdikasta, väylät kasvavat myös pohjastaan, mikäli niitä ei ruopata. Korkeutta alla pujotteluun on kaksi metriä keskiveden aikaan.
Vesiväylän leveys sillan alla on nyt runsas 11 metriä, kun se ennen oli vajaan 8. m. Kuvassa voisi kiinnittää huomiota myös suihkukoneiden vanoihin, ne ovat kaukoidän koneiden jättämiä, sillä näiltä tienoin menevät lukuisat vuorot Kiinaan ja Japaniin, tulivatpa ne sitten etelämpää Euroopasta tai vain Seutulasta.

Näissä rannoissa korkein ruohokasvi on järviruoko, joka saavuttaa 2-3 metriin yltävät lukemat. Se kasvaa vesijätössä muistona muinaisesta vesivaiheesta, kun uoma on ollut paljon leveämpi. Kupparinojalla on myös muunlaisia rantoja itäisellä puolellaan, jossa on pohjana hiekkaakin, ehkä Urajärven muinoin työntämiä dyynejä, niitä on sekä Verkkorannan että Saveniuksen eli Pyhälahden rannallakin. Mutapohjalla on sudenkorennon toukilla mukavia asuinpaikkoja, ne viettävät pedon elämää monta vuotta ennen aikuistumisvaihettaan.

Tähän hiekka-mutapintaan kiinnittyy ylemmän kuvan siniheinää, joka kasvaa mättäinä. Sen tähkät ovat huomattavan kapeita ja pitkiä, kuin hiirenhäntiä. Rannassa kasvaa tietysti hieskoivua, tervaleppää ja eri pajulajeja. Puut ovat lyhytikäisiä, koska luonnonvoimat kuluttavat. Mesisieni on löytänyt tässä kannon työmaakseen. Näin myös runsaasti keltahaperoita.

No, näkyikö korentoja? Tornin yläpinnalla seisoksiva katsoja kertoi, että muina kesinä korentoja on ollut paljon enemmän kuin tänä vuonna. Ei niistä tosiaan mitään haittaa ollut pitkospuilla kulkiessa.

Mutta kun pysähtyi vähäksi aikaa, niin jo useampikin tuli katsomaan, miksi kulkija ei liiku! Näin lähinnä tummaa ja punasyyskorentoa. Kaksi ylempää ovat punasyyskorentokuvia. Niillä siivet ovat hieman ruskeasävyiset. Alin kuva on tummasyyskorento, lasinkirkkailla siivillä, ja sen takapää näytti melko mustalta. Nehän ovat noin tulitikun mittaisia eläimiä.
Osa korennoista oli ns. tandem-yksilöitä, eli uros ja naaras kiinni toisissaan parittelun takia, mutta niistä en saanut kuvaa. Kaikkiaan näin ehkäpä runsaat viisikymmentä yksilöä, myös joitakin korkealla lentäviä isoja ukonkorentoja. Hyttysistä ei ollut haittaa, niitä en nähnyt yhtään!

Kupparinsuosta kuuluu minulle vanhempien perinnön yhteyteen liitetty turvepehkupalsta, jossakin tästä kuvasta vasemmalle eli etelään päin, alue, jonka isäni sai rintamamiesten maanhankinnan perusteella. Se on runsaan puolen ha:n ala isossa suossa, keskellä ei-mitään, enkä tiedä, vieläkö sen nurkkiin nuijitut puiset paalut enää näkyisivät. 1940-luvulla piti jokaisen saada paikka hankkia navetan kuiviketta, ja sen aikaisen käytännön mukaan se oli suosta kuivatettavaa turvetta. Meidänkin suosta nostettiin kerran turvetta, mutta se oli kovin raskasta hommaa, kun tämä suo on pääosaltaan isovarpuista rämettä. Kuokitut turpeenkappaleet pantiin suolle työnnettyihin seipäisiin kuivumaan, ja ajettiin sitten hevosella talvikelillä navetalle. Turpeen nostosta suon pintaan jäi kuoppia, jotka näkyvät rahkasammalpintoina muuta suota syvemmällä.

Suon isoja varpuja ovat voimakkaasti tuoksuva suopursu Ledum palustre, pyörehkölehtinen sinivihreä juolukka Vaccinium uliginosum ja yläpuolella olevat kuvat ovat kellertävän vihreästä vaiverosta Chamaedaphne calyculata. Lisäksi on tietysti karpaloa, kanervaa, puolukkaa ja märän alueen liepeissä harmahtavan vihreää suokukkaa, kuva alla. Se on opastaulun viereen raivattua varvutonta kohtaa.

Aurinko paistoi, oli melko tyyntä ja tuntui kesältä. Kiva reisu! Tuli ihan lapsuus mieleen, sillä tänne mentiin koivuiset onkivavat olalla kaloja nappaamaan. Muistaakseni näiltä tienoilta Kupparinojan itäpäästä olen joskus saanut ahvenia, mutta useimmin kyllä siima sotkeutui rannan puihin, kun seisontapaikka oli ahdas....