Pihamuutoksia

Johdantokuvaksi aiheeseen halusi tämä näkymä 30 06 2012. Puulaatoilla päällystetty patio on ottanut vastaan ison mattopyykin loppukuivatuserän. Kosteiden päivien takia autonpeittokin on päässyt mattoruljanssin apulaiseksi. Vierailuja ei näemmä ole juuri sillä viikolla tiedossa. Blogger ei jostain syystä mitenkään halunnut sijoittaa tätä kuvaa tuonne myöhempään tekstiin, vaikka kuinka yritin.

Tässä kirjoituksessa on kuvia Vierulan talon ulko-alueiden viimeisten vuosikymmenten kehityksestä. Tärkeimmät rakenteelliset muutokset olivat: 1991 tapahtunut navetta-ladon purku ja tilalle tehty autotalli; vuoden 2000 aikana tehty katon uusiminen, talon maalaus ja seinäritilöiden rakentaminen ja 2010 ikkuna-ja oviremontti, jotka ovat muuttaneet talon ilmettä. Samaan aikaan on talon rappujen editse menevä pikkupolku, joka johti naapureille, vähitellen paisunut isojen autojen tarpeisiin ja muuttunut leveäksi ja huoltoa vaativammaksi. Maanpinta on kohonnut näiden vuosien aikana niin, että etupihan rappujen alin askelma on nyt sen tasossa.

Pintavesien johtaminen naapureilta tontin kautta muuttui heinäkuussa 2006, kun yhteisvoimin tehtiin Grand Canyon- nimen saanut uusi oja meidän tontin itälaitaan. Sen ansiosta pintavesien virtailu etelärajaa pitkin etupihan ohitse hiljeni, ja talon pohjakerroksen keväiset pikkutulvat jäivät muistoksi. Nyt vedet virtaavat yläpellon reunalle ja painuvat maahan siellä. Samana vuonna tuotiin paljon mursketta tielle, ja yksi kuorma tuli tekemään meidän autotallin taakse kuivan parkkipaikan, sekin oli sadekausien vaivaamaa aluetta ennen.

Marraskuussa 2013 datakaapelin upotuksen jälkeen vanhan tienojan toinen penkka hävisi.

Kivet odottavat poiskuljetusta.

Datakaapelin veto tienojan tuntumaan poisti isot kivet, ikiaikaiset vedenvirtausesteet ojan penkoilta, joten osa ojasta hävisi.

Piha on elänyt muutosten johdosta uusia kehityssuuntia. Elsan ja Tatun aikaiset rapun syrjien kukkapenkit ovat vaihtaneet kokoa ja lajeja, etupihaa on laatoitettu, ja Tatun ja Elsan aikainen pihasyreenien lehtimaja (1940-luvun lopulta) makuuhuoneiden ikkunoiden alla on vaihtunut laatoitetuksi patioksi. Lipputanko on säilynyt ennallaan, mutta sen kukkapenkki on muuttanut muotoaan ja lajejaan.

 Kehityskuvia:

Kuvassa 2007 kesällä merkittävin massa oli nurkalla kiipeävä alppikärhö, joka istutettiin 1980-luvulla saunan ensimmäisen remontin aikoihin. Taimi tuli kirvesmies Pentti ja Terttu Volasen kotoa Turengista, ja alkoi aika pian kasvaa hurjaa vauhtia lämpimällä seinustalla vallaten ulko-oven päällä olevan parvekkeenkin kokonaan. Talon maalaus v. 2000 nutisti sen maan tasalle keväällä, ja se kesä toi myös kiipeilyritilät, jota pitkin köynnös tässä kuvassa on ylennyt. Pikkuvarpusten hotelli! Kuvan oikeasta laidasta näkyy myös viite pation eteläpuolen penkistä, siinä on toinen timanttituijista jo seisomassa omilla juurillaan.

Vuoden 2009 kesäkuussa saatu näkymä kertoo alppikärhön hävinneen, sen juuristoa poistaessa löytyi myyrien tunneleita. (Nuo kuivuneet rippeet lähtivät sitten, kun tuli vierailulle tikkaita kiipeämään uskaltava Helena.)  Keväällä sain tarmonpuuskan ja kaivoin pois kaikki maat tunneliverkoston alueelta ja toin tilalle mursketta. Näin lähtivät alkuun pihan laattatyöt, joita on riittänyt siitä lähtien. Toinenkin rappujen puoli sai hieman laatoitusta osakseen.

Seuraava kuva on ikkunaremontin valmistuttua, huhtikuun puolivälissä 2010. Runsasluminen talvi muistuu mieleen vielä lumikasojen pohjina. Amerikanreisulta palattua olivat näkymät tällaiset, siis uudet ovet ja ikkunat. Ne olivat saaneet pielilautoihinsa myös uudet muotoilut. Heikki totesi, että Urtsin kanssa tuumittiin siinä, että rakentajista täytyy jäädä muisto!

Näkymä lokakuun alussa 2015 kertoo, että tienpuoleinen seinäsäleikkö on nyt valkokukkaisten alppikärhöjen paikkaa. Pihapiirin rajaavat tuijat ovat kasvaneet jo useita metrejä korkeutta, samoin irlanninkatajat kukkapenkissä.

.

Heinäkuun lopun 2007 kuvassa on juuri päättynyt tienvarteen istutetun syreeniaidan (ja aiemmin jo ison vaahteran) aika, kannot jäljellä. Sinä keväänä oli muotoiltu uusi kukkapenkki talosta tielle päin, ja kiipeilyritilälle oli juuri istutettu muutama valkoisen alppikärhön (jalosteita) taimi ja eteen pari irlanninkatajaa. Papulanruusu-rivi näyttää kuvassa jo aidalta, kestipä sen alkuun pääsy kauan kuivassa ja kivisessä tienluiskassa. Istutus oli ensimmäisiä tontilla tekemiäni, jo 1980-luvulla, samoihin aikoihin noiden jo pois leikattujen syreenien kanssa. Iso vihreä massa tuolien takana on jättitatar-kokeilu 1980-luvulta, sekin on muuttunut jo unholaan.

Marraskuun 21 päivän 2007 kuvasta näkyy, että kartiotuijat on saatu maahan, ja niillä on vihreänauhaisia tukikeppejä.

Pation muuttuminen

Heinäkuun lopulla 2007 pation pohjatöiden ensimmäinen vaihe oli tehty, kun maata tuomalla se oli tullut melko tasaiseksi. Puulaatat oli ostettu sinä kesänä istuinryhmän alle. Oli saatu patio niin suureksi, että peräti kaksi keinua ja pöytäryhmä mahtui sille! Nurmikon leikkaamisessa oli paljon askaretta, ihan liikaa. Toinen nuorehkoista vaahteroista oli jäänyt kasvamaan, talon lähellä ollut toisen kanto oli muuttunut niin pehmeäksi, että tasaukseen oli voinut ryhtyä. Syreenimajan viimeinenkin eli pohjoisenpuolinen seinä oli katkaistu alas ja sitä leikattiin vuosittain pensasaidan tapaan.

Kuva on lokakuulta 2007, kun puulaattojen läpi tunkeva ruoho alkoi harmittaa tarpeeksi. Oli tartuttava lapioon ja kaivettava pois rehevää kasvualustaa, jonka tilalle sitten keväällä 2008 tuli hiekkakuorma. Olin istuttanut 1990-luvun ensi vuosina pari vuorimäntyä talon seinämän lähelle, mutta ne olivat kasvaneet liian suuriksi ja kun tässä niitä ei näy, se merkitsee, että olivat jo kannoiksi sahattuja.

Syyskuun 19 2009 kuva kertoo paitsi lämpimistä syysilmoista myös sen, että Varax-keinulle oli hankittu uusi katos ja myös uudet kovapuiset pöytä ja tuolit, ja vielä Sotkan kesäsesongin loppurysäyksestä uusi puutarhavarjo. Timanttituijat kasvoivat kovaa vauhtia!

Kolmea viikkoa myöhemmin oli ensilumen päivä 13 10 2009. Tästä näkyy ,että olin levittänyt pressun laattahiekkojen päälle, kun yhtään ei kiinnostanut ajatus, että vapaana kuljeskelevat naapurin kissat alkaisivat pitää sitä vessanaan.

03 09 2015 talletettu näkymä pation nurkasta kertoo, että koko alueella on betonilaatoitus, jota rajaa tänne itään päin rinnepenkki. Pohjoislaidan pihasyreenit ovat vielä tässä kuvassa pitkinä, niiden kaato oli paria viikkoa myöhemmin, kun olivat venähtäneet liikaa. Näkyy myös tyhjä paikka pihajasmikkeen tultua nutistetuksi.

Tässä on uurastuksen tulos 21 09 2014, patio kokonaan laatoitettu, kun innostuin tekemään mattotelineelle parempaa paikkaa alempana tontilla, ja jotenkin tämä homma lipsahti mukaan siinä sivussa... Vanhat keinut muuttivat kierrätyskuormaan vuotta myöhemmin., nyt ei ole keinuja.

Eiköhän keitetä kahvit...

Tekstin koristeeksi on nyt vain yksi kuva eiliseltä: Heisiangervossa on vielä lehtiä, kuten oikeanpuoleisen sivupalkin talokuvassa papulanruusussakin.

Jotenkin tämä unisen harmaa sadesää ja vielä marraskuun pimeä päivä tuovat mieleeni kaukaa menneisyydestä pienen Pääkkösen Pertti-pojan, joka oli tullut kansakoulun ensimmäisen luokan oppilaaksi Pielaveden Kotamäen kouluun, jonne sattuma (Paikkoja avoinna-ilmoitus Hesarissa heinäkuun lopulla 1955) oli minut tempaissut. Jälkeen päin ajatellen nuo monet ensimmäiset vuodet keskikoulusta päästyä 1952 kuuluivat mielestäni Ajopuu-aikaan, kunhan ajelehdin tilanteesta toiseen ja yritin selviytyä.

Pertti tuli luokseni kesken oppitunnin haukotellen ja kädet nostettuna niskan taakse venyttelyä varten. Hänellä oli äidin kutoma villainen pujoliivi eli slipoveri, kuten nykyisin asia ilmaistaan. Kuulin nämä ikimuistoiset sanat kahvinkeittoon ryhtymiseksi. En nyt muista, keitimmekö kahveja, luultavasti ei, koskei koulukeittiön varustuksiin kuulunut kahvipannua. Poika arveli ehkä, että kyllä se kahvi jotenkin olisi voitu tehdä, sillä hänen äitinsä Meeri teki koululaisille päiväruoat. Se olisi tehnyt hyvää kaikille! Sekä äiti että poika olivat molemmat hyvin vaaleita hymysuisia lähimmäisiä, molempien kuvat jäivät lähtemättömästi mieleen.

Pielavesi oli Iitistä katsoen äärettömän kaukana, kuin joku Macondo Sadan vuoden yksinäisyys-kirjassa. Piti ensinnä mennä Kouvolaan, sieltä yöjunalla Savon rataa pohjoiseen. Juna saapui joskus aamuvarhaisella Kuopioon, siellä piti poistua junasta. Tuntien odottelun jälkeen lähti postiauto Kuopiosta Pielaveden kirkolle, jossa taas oli auton vaihto. Pihtiputaalle menevä linja-auto kierteli luoteis-Savon kyliä tuntikaupalla, joten meni pitkälle iltapäivään, ennenkuin kuski pysäytti johonkin matalan männikön reunaan, josta siirtyä jalan viimeiset taipaleet.

Ylioppilaaksi tulon jälkeen olin ollut töissä Lahdessa koko sen kesän Vientikerman laskuttajana, joka oli etupäässä konekirjoitustyötä. Sitä tehtiin isoilla sähkö-kirjoituskoneilla, joihin syötettiin isosta pakasta moninkertaista paperia. Niiden väliin piti tunkea hiilipaperit niin, että tekstin kopio tuli kaikkiin neljään arkkiin yhtaikaa. Toimi oli vain kesäaikainen.

Firman tuotteena oli etupäässä pienehköjä lasipulloja, joiden sisällä oli joko Atlanta- tai Vuokko-nimistä "kahvikermaa", joka kesti säilytystä pidempään kuin tavallinen maito. Siihen aikaan tunnettiin myös Paasivaaran margariini. Tekokermoilla oli suuri menekki kesämökkien elämän pelastajina, sillä jääkaappeja ei niihin aikoihin vielä ollut tavallisissa kodeissakaan, saati kesämökeillä. Pullot palautettiin tehtaalle käytön jälkeen, joten kirjoitimme myös hyvityslaskuja niin ja niin monesta tyhjästä pullosta. Laskutushuoneessa teki töitä neljä nuorta naista, muut olivat kokovuotisia, minä väliaikainen. Palkka ei ollut suuri, elannon lisäksi piti suoriutua vuokran maksustakin, joten rahaa ei paljon säästynyt.

Olin hakenut kesän kuluessa tätä kansakoulun opettajan hommaa, kun en keksinyt, kuinka muuten voisin saada jatko-opiskeluun tarvittavia varoja. Niihin aikoihin ei tunnettu opintolaina-käsitettä, ja vanhempien varat oli nopeasti laskettu, kun meidän perheessä oli muita minua nuorempia lapsia ja isänkin tulot niitä palkkahaitarin alimmaisia.

Ekaluokan oppilasta Perttiä oli alkanut armottomasti nukuttaa jossain klo 10-11 välillä, kun olisi pitänyt tehdä jotakin ns. hiljaista työtä sillä aikaa, kun annoin opetusta toisille luokka-asteille siinä ryhmässä. Pertti taisi olla ainoa ekaluokalle tullut siinä joukossa. Äiti oli alkuun tuonut poikaa kouluun pyöränsä tarakalla töihin tullessaan, joten päivä oli alkanut jo varhain sieltä järven toiselta rannalta. Sitten kun itse oppi hallitsemaan pyörää, sai polkaista omin päin.

Koulu oli ns. supistettu eli yksiopettajainen. Pienempi polvi koostui luokista 1-3, jotka kävivät päiväkoulua koko elokuun ja keväällä toukokuun puolivälistä noin juhannukseen asti. Muuna aikana tavattiin vain lauantaisin, se oli heidän ainoa viikoittainen työpäivänsä. Luokat 4-7 kävivät oppinsa saamassa sitten ma-pe päivinä, ja heillä oli pidempi kesäloma, kun se oli noin 4 kk.

Yhteensä isommat koululaiset keräsivät vuoteensa 180 päivää ja pikkukoululaiset 90, kun siihen aikaan oli (muissa useampiopettajaisissa) yleensä koulupäiviä 200.

Oli aikamoinen muutos 18-vuotiaalle ylioppilaalle ruveta opettajaksi leppoisan konttorikesän jälkeen, jossa stressiä aiheuttivat vain lyöntivirheet, ne tietysti piti korjata. Osasin aika hyvin kyllä kirjoittaa koneella, sillä kotona oli aina ollut joku Remington tai vastaava, ja isä-Tatu teki kaikki kirjeensä sillä, kun kopioita melkein aina tarvittiin. Tatulla oli käytössä sinisiä kopioita tuottavaa ns. kalkkeeripaperia. Asuinpaikkani Lahdessa oli sama Kiurun Lainan kammari, jossa asuin myös kouluaikani.

Miten yleensä hain konekirjoittajan töitä, on elämän koukero sisänsä. Eihän konekirjoitus ole koskaan kuulunut lukion opetusohjelmaan, sitä varten oli kauppa-oppilaitos. Lukion alkaessa olin nimittäin törmännyt karuun jääseinään, johon opiskeluni melkein tyssäsi. Kausalassa oli luettu Vihervaaran englanninkirjaa, ja se oli aivan erilaista sanastoltaan kuin Biesen oppikirja Lahden yhteiskoulun oppilailla. Ruotsinkirjakin oli ollut erilainen. Nelosia tuli väliarvostelussa niin, että ropisi sekä englannissa että ruotsissa. Ei ollut kehumista matematiikan kohdallakaan.

Sain opettajilta kuulla, että sanaston eteen on tehtävä töitä, jos mieli selviytyä. Sain luokkatovereilta lainaan heidän vanhoja kirjojaan, ja päädyin kirjoittamaan koneella kotona käydessä näitä uusia sanoja isoiksi listoiksi itselleni. Osa tuli opituksi saman tien, mutta osa jäi vain hauska nähdä-vaiheeseen. Kerran kuussa oli ns. kuukausiloma, eli yksi vapaapäivä, muuten käytiin koulua kaikki arkipäivät ma-la. Onneksi joululoma kesti melkein 3 viikkoa, ja hiihtolomakin oli pidempi kuin viikon.

Eniten noista kirjoitusharjoituksista tuli hyötyä konekirjoitustaidon oppimiseksi, mutta sain kuin sainkin puserretuksi arvosanat viitosiksi kevääseen mennessä, joten voin jatkaa koulunkäyntiä. Sama ruljanssi tosin oli edessä toista luokkaa käydessä, sanasto-ongelmien kanssa painittiin edelleen.

Kansakoulun opettajan tehtävissä ei konekirjoitustaidolla ollut mitään merkitystä, eipä ollut sitä konettakaan. Pikkulasten koululla onneksi alettiin, ja siinä ryhmässä oli oppilaita vain hieman toista kymmentä, joten perusrutiinit tulivat siinä haltuun. Olihan minulla itsellänikin ollut ko. supistetun koulun taival takana Iitin kirkonkylässä, jossa Perttolan Elli oli ollut opettajani. Elliä piti nyt muistella, eipä ollut vaihtoehtoa!
Vaikeinta oli kuitenkin ymmärtää, mitä oppilaat vastasivat, sillä heillä oli käytössä leveä savonmurre. Minun puheeni oli puolestaan heille täysin käsittämätöntä, niinpä vastauksena oli usein: Notta mittee?

Aikanaan totuimme toisiimme, ja koulun kaapeista löytyvät paperit sisälsivät vihjeitä siihen, mitä pitäisi opettaa. Oppikirjathan oli tarkoitettu oppilaille lukuaineissa, lisäksi piti löytää puuhaa muille tunneille. Kouluun tilatut sinikantiset vihkot saattoivat sisältää viitteitä siihen, mitä niihin pitäisi tuottaa, esim. kaunokirjoituksen iso A ensimmäisenä rivin alussa.

Pääkkösen Pertistä tulee mieleen toinen pikkupoika, hän oli nimeltään Pentti, myös ekaluokkalainen Simonkylän koulussa Helsingin maalaiskunnassa eli nykyisellä Vantaalla. Olin joitakin viikkoja viransijaisena kymmenen vuotta (1965) myöhemmin opettajatuttavalleni Annelille. Pentti-poika oli saanut tällaisen vihkon käteensä, ja tarkoitus oli, että siihen riviin tehtäisiin monta A-kirjainta, niin että käsiala vakiintuisi ja kirjoittamistyö kävisi jatkossa helposti. Sillä aikaa kun ekaluokkalaiset kirjoittaisivat, tehtäisiin toisen luokan kanssa lukemisharjoitus.

Pentti istui hiljaa paikallaan kirjoittavan näköisenä ja kun sitten hän tuli luokseni näyttämään työtään, oli tuloksena vain yksi A-kirjain. Aikaa oli kulunut ehkä puolet varatusta ajasta, aika kauan joka tapauksessa. Toiset oppilaat olivat tehneet niitä jo rivikaupalla. Kun kysyin, miksi vain yksi kirjain, lapsi kysyi hämmästyneenä: Eikö tämä ole hyvä? No olihan se hyvä.

Hän oli ns. ylilahjakas lapsi, joka oli tullut kouluun vuotta aiemmin kuin olisi ollut oppivelvollinen. Olisipa ollut lapsella kouluuntulo vuosia myöhemmin nykyisen nettiajan kouluun, ei olisi tarvinnut perehtyä A-kirjaimen aivan turhiin kaunokaariin. Kaikesta näki, ettei poika ymmärtänyt kaunokirjoituksen merkitystä oleelliseksi asiaksi! Mutta toisaalta, hän olisi ehkä tarvinnut yksityisen opettajan ennemmin kuin istua itseään vanhempien oppilaiden joukossa tuntien nyt itsensä ulkopuoliseksi.

Aika pian myöhemmin keksittiin tapa rytmittää pitkää (50 min.) oppituntia varsinkin pikkukoululaisille, ja luotiin ns. pikkuvälitunti. Siinä n. 20-25 min kuluttua tehtiin jotain aivan muuta, vaikkapa lyhyt liikunta- tai laulutovi keskeyttämään pulpetissa kyyhöttämistä. Tällaiset tauot olivat luonteenomaisia jo aikaisemminkin supistetussa koulussa, kun kesken tunnin opiskelutyyli vaihtui opettajakeskeisestä itsenäiseen puuhailuun. En kyllä muista, milloin sellainen tuli yleiseen käyttöön, kun omat oppilaani olivat 3-luokkalaisia ja vanhempia luokanopettajan aikoinani.

Kahvien keittoon tuli vuosikausiksi kyllä aihetta, kun toimin Turengissa. Aineopettajaisessa järjestelmässä kaikilla opettajilla ei aina ole opetusta, vaan on ns. hyppytunteja, eli palkatonta oleilua työpaikalla. Keitetyt kahvit kelpasivat toki kaikille muillekin aina välituntisin, itse taisin olla melkoinen kahvinkuluttaja työaikana. Lopulta opettajainhuoneen uudistuksen jälkeen 1980-luvulla eräs komero muutettiin sellaiseksi, että siellä oli vesipiste, kuivauskaappi ja sähkörasia, joten keitto oli yksinkertaista. Elin sellaista aikaa, että käytössä oli vain suodatinkahvia. Kahvin varassa päivä rytmittyy vieläkin...

Syvintä syksyä eletään

Valoisuuden suhteen ollaan aika niukoilla eväillä nykyisin, kun päivää riittää enää seitsemisen tuntia. Nekin on katettu pilviverhoiluin tai niinkuin tänään, sankalla sumulla, jota riitti pitkälle iltapäivään. Ulkoilijaa ilahduttaa kevyt tihkusade, jota on saatu monena päivänä tuulettomissa oloissa. Enää eivät lehdet lennä, suuri osa niistä on jo naamioitumassa maan perusväriin ja siten näkymättömiin. Ilman taskulamppua ei juuri kannata lähteä koirankävelytykselle, paitsi se keskipäivän postin hakureisu. Tuli ostettua itsellekin huomioliivi, kun ensimmäisen kerran näin niitä ABC:n myymälän hyllyssä.

Tella on viettänyt aikaa mummon ulkoiluvahtina hyvällä menestyksellä, sillä päivää kohti survaistaan mono pihan suuntaan 5-6 kertaa päivässä. Aloitetaan tietysti jo aikaisin, kun Tella on yhtä aamuvirkku kuin minäkin, tavallisesti kuuden maissa, ja iltaisin viimeinen viimeistään kahdeksan kieppeillä. Yönsä koira nukkuu jommassa kummassa sohvassa, niistä voi seurata talon yönaikaisen liikenteen helpolla.

Takapesä yläkerrassa.

Suurimman osan aikaa koira makailee sängyllä tai sohvalla. Vain illalla, kun nukkumatti alkaa lähettää terveisiä, vetäydytään lattialle hyvin lähelle minun istumapaikkaani. Päivät kuluvat omalta osaltani pääasiassa kangaspuuaskareissa, jolloin koira kiiruhtaa Ullanhuoneeseen kymmenen tyynyn muodostamaan pesäänsä. Se on myös Tellan piilopaikka, kun poistun talosta ja koira jää yksikseen.

Saaliloimen jälkeen viritin mattoloimen, josta on nyt työstetty kolme kappaletta n. 2 m:n kirjavaa pätkää eteisen verhoiluksi. Apueteiseen johtavaan välikköön tuli vielä erillinen metrin pätkä. Kyllä tuli lattia selvästi lämpimämmäksi!

Matossa on n. 10 cm:n välein raita, joka joko sinertävä, vihertävä tai lila-mustan kirjava.

Nyt teen makuuhuonetunnelmiin sopivia punertavia mattoja, joihin sain inspiraatiota Helenan ottamista auringonlaskun kuvista marraskuun alussa. Makuuhuoneiden lattia on aika viileä, kun alla on kellaritiloja, jotka eivät lämpiä. Nyt on meneillään toinen kolmen metrin mittaisista pätkistä, ja kovin paljon muuta siitä loimesta ei ehkä tulekaan. Ehkä teen sunnuntaina vielä toisenkin mattoloimen, jos pakkasia ei vielä tule. Tella kun tulee avustamaan ainakin pari viikkoa vielä siinä hommassa eli joulukuulle asti.

Ensimmäinen matto Tellan tarkassa tutkimuksessa!

Toki isoimpien teille varisseiden puunlehtien kohtalo oli joutua haravoiduiksi ja kompostoitumaan, kuten hevoskastanja, lehmus ja mongolianvaahterat. Muiden kohdalla oli apuna ruohonleikkuri, joilla massaa pienennettiin. Sen jälkeen on pihasyreenienkin lehti tullut alas, mutta ne ovat toistaiseksi sillään.

Hakkeet olivat aika pitkään ihan pressun piilossakin, kun sopivaa tuulista ilmaa ei tullutkaan.

Reilu viikko sitten säätyyppi muuttui selvästi kosteampaan suuntaan, joten oli tullut aika tarkastaa sitä ennen haketuksien kohtalo. Kun ne vaikuttivat kohtuullisen kuivilta, mätin koko massan laatikoihin loppukuivumiseen. Hakkeeseen mukaan joutuneet lehdet olivat muuttuneet fermentonnin myötä mustiksi, mutta melko kuivia nekin olivat.

Suurin osa askareista on nykyisin pirttihommia, kun valoisaa aikaa on niin niukasti. Lintujen ruokintaa ei vielä ole alettu, kun ollaan kosteissa ja lämpimähköissä oloissa. Naakat tuntuvat haastelevan pikku naukaisujaan jo aikaisin puiden latvoissa. Piha- ja hautausmaan muistokynttilöitä kuluu, että olisi jotain elonmerkkiä, kun auringolla latautuvat pikku pihavalot eivät jaksa kuin vähän aikaa iltaisin. Kun kuitenkin on enimmäkseen lämpöasteitakin, tapaa taskulampun valokeila lentäviä sääskiä aika usein, jotkut pyrkivät ja onnistuvatkin pääsemään myös sisään valon houkuttamina.

Talvirenkaat tuli vaihdettua kuitenkin noin viikko sitten, sillä joudun muutamia kertoja syksyn aikana käymään keskussairaalan tarkistustutkimuksissa. Viimeisin reisu oli tänään, ja oli ilo tavata ihanin hoitaja, joka kohdalle on kuunaan osunut. Hän ehti ajattelemaan aina ensin hoidokin asioita, ennenkuin joku juttu tuli omaan mieleen! Voi miten ilahdutti.

Elämään tulee hieman vaihtelua lauantaina, kun menen Turenkiin tapaamaan entisiä koulumme oppilaita, joilla tuli tänä vuonna 50 vuotta täyteen oppikoulun aloittamisesta. Suurinta osaa en ole tavannut sen koommin, onpa kiinnostavaa nähdä, tunnistanko ketään eläkeiän kynnyksellä olevista silloisista nuorista? Tilaisuuteen osallistuvien nimilista vaikutti kovin tutulta...

Päivänpaisteista lokakuuta

Tellan kuva on kyllä jo viikon takainen, mutta ilma on ollut yhtä hieno.

Tänään tuntui siltä, että saatiin oikein hemmottelua ilmojen suhteen. Aurinko paistoi eikä juuri tuullut, joten keskipäivästä alkaen lähestyttiin +10 asteen tienoita. Olin Sirkanpäivillä Kanta-Hämeessä, entisessä asuinkunnassani, ja vieraatkin olivat myös perin tuttuja. Sirkka oli taas kerran ylittänyt kaikki entiset kahvikestien huipputarjottavansa, joten maarukin oli kuin silkkiä vaan. Kyllä kelpasi ja voi miten mukava oli tavata taasen, olikin mennyt reilu puolisen vuotta edellisestä kohtaamisesta. Kiitokset emännälle ja vieraille!

Illat ja yöt ovat melko selkeitä, joten revontulia on kuvattu monina iltoina. Meidän kylä ei ole parhaita katseluun, kun kirkko ympäristöineen on läpi pimeän ajan valaistu.

Ollaan aika harvinaisessa säätyypissä ydinsyksylle, kun korkeapaine vallitsee. Sehän tuottaa kuivia ilmoja ja aurinkoakin voi nähdä, kun sumut ensin kylmän yön jäljiltä häipyvät. Sää-informaattorit vielä sanovat, ettei lähiaikoina ole tämän tuulen loppumisesta tietoa. Märkiä ja pimeitä syksyjä on ollut aika monta peräkkäin, kivaa vaihtelua tämä! Suuret hanhilaumat ovat viettäneet aikaa etelä-Iitissä, ja tässäkin välillä on ylilentolaivueita nähty.

Oli ilo katsella, että kaikilla tienvarsipelloilla oli saatu puinnit hyvin tehtyä ja sokerijuurikkaat koottua keoiksi kuljetuksia vartoamaan. Syyskyntöjä työstettiin muutamalla pellolla, sehän ei ole enää niin tavallista kuin joskus ennen vanhaan.
Metsänkorjuu näytti edistyneen monin paikoin lastauslaaneiksi asti, ja jo pari viikkoa on meidän pikku kylän läpi mennä jyristänyt isoja tai vieläkin isompia puukuormia. Sienisato jäi kyllä pieneksi, kun elo-syyskuussa ei ollut paljon sateita

Maantienvarren syreenit silppuna, ja patioreunan rangat odottamassa.

Päädyin torstaina harvinaiseen ratkaisuun, kun olen syksyn mittaan touhottanut risusavottatöissä niin paljon, että kasat jo häiritsevät silmää ja ehkä haittaavat mahdollisia lumitöitä, jos nyt lunta joskus tulee. Haketin yhden ison keon. Ehkäpä huomenna vielä saan toisenkin... Jätin tuotokset pressulle leveilleen koettaakseni, josko ihan kuivahtaisivat. Ja jos eivät, niin aina on sija kompostilla. Kaikkia en käsittele nyt, osa vasta keväällä, silloin kuivuu varmemmin.

Eivät tainneet valkoiset syysasterit avautua ollenkaan, niiden paikka on tuossa lipputangon penkissä syysleimujen oikealla puolella. Kallionauhukset rojahtivat kokonaan kukkavarsiltaan ruoholle, jokunen lehti jäi merkkaamaan  kasvin paikkaa.

Ruohonleikkuuta voisi vielä harrastaa, mutta se tuntuu liioittelulta. Silti ruoho näyttää olevan vielä kasvukunnossa, vaikka yöpakkasen jälkiä on nähty tällä viikolla melkein joka aamu. Useimmat kasvit eivät ehtineet ruskaväreihin, ne muuttuivat suoraan paleltuneen ruskeiksi. Koivut ja haavat kyllä, mutta nehän ovatkin niin aikaisia aina. Onneksi ei ole juuri tontin haravointia, kun vaahteroita ei ole.

Viisi vuotta sitten saatiin ensilumet jo ennen lokakuun puoliväliä, mutta melkein aina pysyvät lumet tulevat vasta uuden vuoden jälkeen nykyisin.

Sain kudottua viikolla saaliloimen loppuun, ja kun viikko sitten oli vieraana veli vaimoineen, niin tietysti kirmasimme matonkude-Meerille varastoja täydentelemään, että on, mistä säveltää päivien lyhetessä.

Maija hankki punaa poskiinsa kudetta pyörittämällä, kyllä siinä lämpimän saa.

Kun yöt ja päivät olivat kuun alussa melko koleita, sai yläkertaa lämmittää kuin talvella, niin myös saaleja tehdessä. On hyvä, että on mahtava uusi kiuas töissä. Ihmeesti se mieltä myös lämmittää, kun on muitakin henkilöitä huushollissa.

Veli saatiin kätevästi muonitusosaston vastaavaksi, heti kun koiran hoidosta irtosi.

Mutta Tellan mielestä pitkät ulkoreissut ja loppumattomat rapsutukset piti ensin hoidella alta pois.

Nyt on ennusteissa, että marraskuu olisi melko lämmin, joten voi käydä niin, että saan tehtyä vielä mattoloimenkin matoiksi. Tella tulee mulle kaveriksi, joten työtä ei tehdä turhan pitkiä toveja kerrallaan. Loimi tuli nimittäin pyöriteltyä torstaina, kun ensin keskiviikkona oli autotallia järjestelty niin, että tyhjää lattiatilaa syntyi oviseinän ja luomapuiden väliin lankojen juoksua varten. Ei ole ajat enää kuin ennen, kulku on käynyt kankeammaksi.

(Haketusprojektia ei taas voinut tehdä ennenkuin sakokaivon tyhjentäjä oli käynyt, kun se työ tapahtuu alapihalla siinä kaivonkannen tietämissä, ja jossa pressukin sitten makailee. No tämäkin syyshomma tuli siis hoidettua.)

Ja lopulta näyttää olevan valoa tunnelinpäässä myös uusien voimasaksien hankkimisen kuvioissa, kun elokuun puolella jo totesin, että vanhat ehkä menevät vaihtoon pian. Olkavarren lihakset ovat joutuneet liian lujille. Kuukauden hanketta on jo pähkäilty. Sain tänään tekstiviestiä, että ensi viikon alussa ne varmasti ovat lähiliikkeessä saatavilla!

Solmuja aukomaan

Oikeastikin, kun nimittäin kutoessa pitää aina tehdä ne alkusolmut, jolla loimi saadaan tiukaksi kutomiselle. Ja kun työ on valmis, pitää aukoa ne solmut, ja tehdä uudet, toisenlaiset, että kude ei purkaannu ja niin saadaan aikaan hapsut. Näitä on nyt näpräilty parin saalin verran, puolet siis jäljellä. Kuvan saalista toinen reuna on jo valmiina, alkusolmujen puoli on saanut vasta ensimmäiset uudet solmut, tuo toinen vaihe on tekemättä.

Mutta niin kiinnostava "solmu tuli" vastaan, että yötkin ovat muuttuneet lyhyiksi tuumaillessa. Edesmenneen mieheni serkku laittoi FB-sivulleen viikolla vanhan, isänsä laatikosta esiin tulleen valokuvan ja kyseli, kuka voisi tietää siinä olevista henkilöistä. Kuvan takana ei ollut mitään vihjettä heistä. Kun vastauksia oli tullut vähän, hän laittoi viestipostia myös minulle, kun arveli, että vanhimmat voisivat olla jotenkin perillä asioista. Minulle tulee lähivuosina täyteen kahdeksan vuosikymmentä maailmanmenoa nähtynä.

Oikeasti en tietenkään ollut voinut nähdä heitä, koska kuvassa oli sellaista keltaista sävyä, joita on noin sadan vuoden takaisissa kuvissa, enkä ollut tätä kuvaakaan nähnyt ennen. Mutta kuvaa katsoessa rupesi aivan naurattamaan, kuinka paljon sukunäköä olikaan tämän tomeran emännän piirteistä mieheni isän Einon ja hänen vanhimman Ritvan tyttärensä näössä, jonka kautta niitä oli siirtynyt edelleen niin, että jopa Tuukka Rask, hänen lapsenlapsensa, omasi näitä piirteitä, vaikka välissä olevia polvia näiden tietämieni neljän lisäksi oli varmaan kaksi.
Niin käy, jos omaa vallitsevia geenejä, jotka ilmentävät laatunsa jo yhdeltä vanhemmalta perittynä. Kromosomeissa on usein geenejä, jotka yleensä periytyvät nippuna henkilöltä seuraavalle polvelle, eivätkä vaihdu eroon, vaikka sellaista tapahtuukin aina sukusolun syntyessä, joka johtuu näiden geenien sijoituspaikasta kromosomin rakenteessa.

Päädyin pian ottamaan puhelimitse yhteyttä Ritvaan, ja kohta FB-sivulla ollut kuva oli kopioitu ja lähtenyt e-mailina heidän koneelleen. Ritvapa olikin nähnyt tämän esivanhempiin kuuluneen pariskunnan pikkulapsena ollessaan, ja heti tulikin vastaus, että Maria ja Mattihan siinä.
He ovat Sipilät, Valkealan Anttolanhovin isäntäväkeä, jotka 1900-luvun alussa myivät tilan ja siirtyivät kaupunkilaisiksi Haminaan. Heidän tyttärestään Hilmasta tuli Kannusjärveltä kotoisin olevan Vihtorin vaimo, ja sen perheen lapsia Eino-appeni oli. Hekin muuttivat silloin Haminaan. Eino syntyi sinä vuonna 1908, kun tuo muutto tapahtui.

Kuvasta voisi arvella, että se on otettu Haminassa tämän ostetun kodin edustalla. Miehen vaalea kaulaliina ja pikkutakki kertoo, ettei olla ainakaan maaseudulla ja kotioloissa. Emännällä ei ole esiliinaa, ja kummallakin on jalassa sisä- tai kesäkäyttöön tarkoitetut nahkakengät. Maria on omaa sukua Raja. Kun ei seistä mitään lavastetaustaa vasten, kyseessä voisi olla oman kodin pihamaa.

Haminassa saattoi olla valokuvaaja, joka teki käyntejä myös koteihin kuvan ottoon. Olihan piskuinen Hamina kuten Hämeenlinnakin varuskuntakaupunki, ja sellaisessa piti jo aikaisin olla monenlaisia palveluja. (Sen tiedän, että esim. Hämeenlinnaan tuli 1800-luvulla muiden ammattilaisten joukossa ammattikuvaaja, joka oli Kannaksen venäläisiä.)

Pahaksi onneksi tähän taloon osui sodan aikana pommi, ja se oli sitä myöten menoa. Vain pihan kaksi ruusupensasta jäi. Väki kyllä säilyi ehjinä, mutta jouduttiin ottamaan yhteyttä sukulaisiin ja vierailemaankin. Ritva, 1935 syntynyt, oli noin 3-vuotias pikkutyttö, kun oli tavannut tämän isomummin ja päässyt jopa saunomaankin hänen kanssaan, kun olivat asuneet ratavarren asukkaina Kymissä isän ammatin takia. Kausalan VR-vuosia Einon perheelle tuli 1938-56, vaikkakin kolme vanhinta lasta asui pahimman sodan melskeen aikana Ruotsissa ns. sotalapsina. Sitten taas palattiin Kymiin, jossa oltiin eläköitymiseen asti.

Ritvalla oli hankittuna hiljattain julkaistu kolmiosainen Uskin suvun sukukirja, joka oli otettava esille, sillä se on niin kattava, että paitsi isänpuoleisia myös äidinpuoleisia sukuhaaroja eli Liikkasen suku löytyy samoista kansista. Niinhän se on, että kun mennään muutamia polvia taaksepäin, niin aika monet löytävät sukulaisia, joista ei ennen ollut tietoakaan. Kirjasta selvisi, että Maria kuoli 1946, ja Matti oli kuollut jo aikaisemmin.

Kun kuvan pariskunnan henkilöiden nimet selvisivät, FB-keskusteluun liittyi Italiassa asuva serkku, jolla on omanaan Marialle kuulunut Uusi testamentti, jota oli luettu Marian rippikoulu-aikana. Tämä serkku tiesi yllämainituista ruusupensaista, joista toinen oli punainen ja toinen keltainen, hän taas oli nähnyt ne lapsena.
Appeni sisarussarjaan kuului puoli tusinaa lapsia, joka oli hyvin tavallista 1900-luvun puoliväliin asti, jos vanhemmat säilyivät terveinä. Serkuksia on noin kaksikymmentä.

Niin oli minunkin sisarussarjassani, kuusi meitäkin, vuosien 1935-1948 aikajaksona syntyneitä. Kameroita alkoi olla kodeissa jo 1920-luvulla, mutta ei vielä meillä, jonne se saatiin vasta 1950-luvulla, jolloin ne yleistyivät. Johanneksessa asuessa saimme kuvan tai kaksi vierailijoilta. Äitini sisar Impi Hyvinkäänkylästä hankki kameran jo nuorena 1920-luvulla, kun oli päässyt Verkatehtaalle töihin.

Nykyisessä naapurissa, silloisessa Tervolassa asui 1940-luvulla nainen, joka omasi tämän taikalaatikon ja ensimmäiset perheen lasten arkipäivän kuvat saatiin häneltä. Kunnon perhekuvia varten piti ottaa aika valokuvaajalta. Tässä tapauksessa matkustettiin joko Heinolaan tai Kouvolaan kuvan ottamiseksi, ja se taas puolestaan tuli siitä, miten linja-autojen aikataulut sopivat perheen liikuttamiseen. Näitä kuvia sitten lähiaikojen postauksissa, kunhan saan niitä etsityiksi.

Syksyistä säpinää

Syksyisin on monen monta asiaa päättymässä, kun talvipesä-kausi alkaa lähestyä. Päivätkin käyvät lyhyiksi toimitella kaikkia muistamiaan Pitäisi-juttuja. Onneksi ei tarvitse muuttaa talviasuntoon, silloin pitäisi ennakoida niin monta mahdollista mutkaa talon pidon suhteen.

Koivujen lehdistö on jo reippaasti harventunut, muut puut enimmäkseen ihan vihreitä.

Vaahteran jotkut lehdet ovat jo vaihtaneet väriä...

Kohta on jo syyspäiväntasaus (ensi keskiviikko), jolloin valoisa aika on huvennut puoleen vuorokauteen. Erityisesti sen huomaa pilvisinä aamuina kuten eilen ja tänään. Kello yhdeksältä vielä valoja kaipailee. Lämpötilatkin jo yleensä selvästi alle +20:n, tänään näyttää kyllä mittarissa olevan pilvistä huolimatta +17.

Lämmityksiä pitää kuitenkin viritellä, että huoneilma olisi kuivempaa. Sain onneksi ikkunanpesut voiton puolelle jo pari viikkoa sitten.

Puuliiterin ja autotallin siivoukset ovatkin lähtölaukauksia, joiden varaan sisähommailu järjestyy. Tänä vuonna se oli helpompaa kuin aikoihin: Putkiremontin takia pohjakerroksen tilassa ei nyt tarvinnut tehdä oikeastaan mitään, kun kaikki oli tullut tehtyä sen yhteydessä. Kunhan teki klapikyydityksiä kuivan kelin aikana.

Kyytimislaatikot olivat kyllä vähissä, mutta hakkeet ovat niin kuivia, että kaiken voi säkittää, eikä sitten pölyä yhtään, kun lämpöpumppu siellä joskus pannaan hurisemaan. Hake kuluu pääosin leivinuunin pohjalla palaen, mutta biokompostorikin tahtoo hieman kuiviketta.

Autotallin puolikin oli jo melkein valmis, kun Urtsi kävi kiskomassa sellaiset romppeet lavalle, joille ei millään tuntunut olevan käyttöä näillä eväillä. Nimittäin sinne täytyy saada pihakalusteet ja saavit ym talvisuojaan. Kunhan se aika tulee seuraavan poutakelin aikana, ja se tahtoo lattia-pinta-alaa autotallista, jossa pitää olla myös vapaata työskentelytilaa. Nyt vähän harmittaa, etten tehnyt sitä viime viikolla, kun kalut olivat ihan kuivia...

Huomasin tässä aamulla, että vuosi sitten olin saanut näihin aikoihin puutarhan korkeat ruohot ajetuiksi, joten siitä ollaan myöhässä, kun ruohon kasvu on ollut niin roimaa. Huoltotien yläpuolinen rinne jo tuli tehtyä viime viikolla, mutta alapuolella on paljon vielä tehtävää.
Karviaiskausi on jo ohi, joten nyt pääsee siihenkin kohtaan päristelemään, jos kelejä tulee näköpiiriin. Ainakin 3-4 kertaa saisi intoa riittää vielä korkeisiin heinikoihin...

Talon alanurkalta alkava sektori saa paitsi rännistä tulevat vedet myös saunan pesuvedet imeytyksen kautta, joten siinä olisi tontilla hyvä polttopuun kasvatuspaikkakin, mutta kun naapureille menee puhelinkaapeli ylitse, täytyy tyytyä kukkapenkkien lisäksi mataliin pensaisiin ja puihin, ja ne taas eivät varjosta yhtään ruohoa kasvamasta.

Tänään olisi ollut Helenan mustan koiran Tiitun syntymäpäivä (18 09 2001), kuvassa vietetään yhteistä pääsiäistä 2011 Mikkelissä. Mutta tuonen laiva haki Tiitun matkustajaksi meidän sohvalta tammikuun alussa 2012. Wilma oli mennyt kyytiin pari viikkoa aiemmin, ei ollut yksin kiva siellä olla.

Meidän suvun ihmisten keskinäinen viestintä sai noin viisi vuotta sitten, syyskuussa 2010 suuren käänteen, kun päädyttiin FaceBookin asiakkaiksi. Eletään ympäri maailmaa, joten varsinaisia 3d-kohtaamisia on harvoin, ja kuvaviestintä on mielestäni tämän some-muodon paras puoli. On vietetty tosi antoisia vuosia! Kiitokset asian keksineelle ja osallistuneille! Tämän oman blogini tarkoitus on myös melkein sama, tuoda nostalgia-elämyksiä niille, jotka nyt asuvat muualla, mutta käytössä on enemmän kuvia ja paljon sanoja. Terveiset nyt tyttären tyttärelle, joka vaihtoi pari päivää sitten asuinmaisemansa keski-Eurooppaan, Tsekin tasavaltaan, sinne Moldaun (Vltavan) varrelle.

Kukkakaalitkin pehmenivät sopivasti ja siististi mikrossa, ja mahtuivat sen jälkeen pakastusrasiaan  helpolla. Tässä on yhden ison kukkakaalin massa puolen litran laatikoissa.

Säilöntä on yltänyt kasvisten muokkaamiseen, nyt aiheena kaalit. Pari kertaa on väkästetty jo ison iso annos kaalilaatikkoa, ja seuraavana oli vuorossa kukkakaali. Molempien kohtalo on upota pakastimen uumeniin.
Käärylekaalit vielä odottavat jääkaapissa. En ole vielä keksinyt (vaikka olen jo monta vuotta tuuminut), millä muulla tavalla lehtiä saisi irrotettua ehjinä paitsi klassisella vedessä keittäen menetelmällä, joka on hidasta ja sottaista, kun keitinvettä on roiskeina joka puolella. Kaalieni pitää olla aika pieniä, sillä kun hellan päällä on tuuletin, niin siihen ei saa mahtumaan korkeaa isoa kattilaa niin, että voisi työskennellä. Laatikkoa tehdessä ohitan keittovaiheet pitämällä kaalinsilppua erinä mikrossa 2-3 minuuttia.

Ja sitten päästäänkin jo lempipuuhiini!

Ensin loimen valmistelu, eli langat niisien silmistä läpi, ja sitten jokainen pirran rakoseen, ennenkuin voi sitoa langat  4+4 nippuina kiinni etutukin puolelle keppiin.

Välineiden valmistelu tehdään istumalla lattialla kangaspuiden alla, siellä sidotaan kaksi eri työvaihetta: perussidonta= ylä- ja alavälittäjäkepit kiinni niisivarsiin ja ylävipusiin; mallin sidonta ja polkusten kiinnitys tietyn piirros-ohjeen mukaan =sidotaan  polkuset kiinni välittäjäkeppeihin. Tässä tulos on valmiina.

Kuvassa on välittäjäkeppien keko polkusten päällä, kun ne ovat noin jääneet edellisen työn jäljiltä. Siinä on näkyvillä takapuolelle varattu kohta puiden alla... Minun puissa tuo alle puikahtamisväli on  pienempi kuin Toikan tai Varpapuun malleissa, sinne pitää mennä kontallaan ja selin, kun pää ei muuten mahdu.

Tein keväällä kaksi saalin lointa, joista toinen tuli tehtyä kohta. Tuotteet menivätkin jakoon heti heinäkuussa, kun oli Sysmän sukukokous. Tuumin silloin, että toinen äkkiä vireille, kun kesän sadeaika tuntui vaan jatkuvan. Mutta kohtalo heitti peliin sitkeän ja rasittavan flunssan, joka kestikin elokuun lämpimiin aikoihin asti, ja oli aika puuhailla jälleen ulkotöissä. Viimein sunnuntaina illansuussa kävin kiertämässä sen takatukille, ja eilen alkuvalmistelun projektit tuli saatua loppuun, eli loimi on kutomissuulla.

Kuvassa näkyy loimilankojen 4+4 sidonta aloituskeppiin, joka puolestaan on etutukin sinisen kankaan tunnelitaskussa olevassa toisessa kepissä kiinni naruilla. Niin lointa saadaan kuljetettua kutomisen aikana kutojaan päin takatukilta, jonne se aluksi käärittiin.

Täällä huvitellaan seuraavat kosteat viikot! Päivä alkaa alakerran uunin lämmityksellä, että yläkerran ilma hieman kuivahtaa ja lämpenee. Jos olisi aurinkoista, niin paiste lämmittäisi iltapäivisin lännen ikkunasta.

Ihan viisi vuotta sitten

Ilmat olivat hieman lämpimämmät syyskuun alussa 2010, sillä oli korkeapainetta ja mittari näytti jopa +20 asteen määrää! Tuo ensimmäinen kuva on kyllä paria viikkoa myöhemmältä ajalta, kun viileät yöt olivat saaneet amurinviinin lehdet hehkumaan. Mutta koko vierailun ajan saatiin olla aivan sopivissa keleissä silloin.

Pitkämatkalaiset hieman silmät ristissä, kun edellisyö oli vietetty lentomatkaa tehden. Kas vaan, meillä olikin olohuoneessa silloin Elsan musta nahkatuoli, pikkusohva tuli vasta pari vuotta myöhemmin.

Tämä oli jo lähtöhalausten paikka rappusilla... Marja-Leenalla oli elinaikaa jäljellä kolme vuotta, sillä syyskuun alkupäivinä 2012 kuulin, että paranemista ei ole enää näkyvissä. Eikä ollutkaan.

Meillä oli ihanaa tohinaa, sillä syysvierailulle oli saatu korkeantason väkeä, kun Pentti ja Maija tulivat vihertävällä volkkarillaan ja kyydissä lisäksi Raija ja Ron. Saatiin viettää muutamia sukukeskeisiä hetkiä, kun Marja-Leenakin tuli keskiviikkona päivällä Lahdesta ilahduttamaan ja Helena pyyhälsi koirien kanssa illalla Mikkelistä.

Lämmin löytyy keskipäivältä, tätä maisteluhetkeä varten piti kaivaa vähän enemmän päällysvaatetta. Oikealla taustalla oleva karhunvattupensaikkokin on siirtynyt jo historiaan, kun se alkoi vallata liian tehokkaasti ympäristöään. Se oli Oulun yliopiston laitoksen myymä kanta, jonka piti olla vähäpiikkinen, mutta sehän oli ihan samaa kuin entinen Tatun hommaama, joka edelleen jatkaa voimissaan alapuutarhalla.

Karviaisten aika oli silloinkin vasta syyskuussa, kuten niin monena vuonna. Olin aika hiljattain tehnyt näille pensaille nuorennusleikkauksia saamani neuvon mukaan, siinä ohjattiin leikkaamaan keskelle pensasta tyhjä kolo, johon tulisi uusia pystyjä oksia, ja niinhän tuo hyvin olikin toteutunut. Jokohan taas olisi aika?

Juuri äsken kävin kuvaamassa Tatun ja Elsan karhunvattujen nykytilaa. Satokausi on alkamassa, suurin osa raakileina vielä.

Markkinat ovat Kausalassa aina tiistaisin, joten sinne suunnistettiinkin lattiaharjakaupalle, kun rapakon takaa ei tällaisia apuvälineitä löydä. Luonnonharjaksinen harja on kissahuusholliin hyvä, sehän käy leikkivälineestä samalla kun tekee siivoa.

Pian koitti kuitenkin uusi etappi, kun Raijan toinen tärkeä matkan syy alkoi lähestyä. Oli kulunut 40 vuotta siitä, kun hän alkoi opiskelunsa ulkoministeriön virkailijakelpoisuuteen oikeustieteen opintojensa ohessa. Pian kutsuikin tehtävä Bonnissa, eikä montaa vuotta kulunut, kun jo oli siirtyminen USA:an sekä töihin että väitöskirjaa puurtamaan. Ron puolestaan tuli olemaan kohta iloinen, kun löytyi aviopuolisoksi ihana vaalea suomalaistyttö!

Lisäksi täältä lähdettyä Espoossa tuli Raijaa ja Ronia tervehtimään muuta rannikko-Suomessa asuvaa sukua ennen paluumatkan alkamista, joten sukukokous sinä vuonna oli useammassa paikassa!

Vuoden 2010 syyskuu oli ennen kokematonta aikaa Helenan perheessäkin. Nuorimmainen Anni oli saanut opiskelupaikan Turun yliopistosta, joten syyskuun alussa oli muutto Mikkelistä sinne. Mitäs muuta kuin että äiti vuokraa pakettiauton, johon mätetään tyttären ja Varkaudesta asuinkaveriksi muuttavan Katariinan tavaroita niin paljon kuin auto vetää, ja sitten ajaa köröttelee Turkuun ja vielä sieltä takaisin saman päivän aikana. Katariinan äiti toisella autolla perässä. Uskomattomia työsuorituksia, ja vielä viikonlopulla ehti muuhunkin. Olin silloin koirien kotiäitinä Mikkelissä. Koirille koitti erilainen elämä, kun oli enää yksi ihmisrodun edustaja huushollissa, ja koiria kolme.

Tänään, eli 2015 oli syyskuulla tarjottavana pieni ukonilma keskipäivän virkisteeksi...

Ei loppuneet syyskuun yllätykset 2010 vielä tähän ryhdistäytymiseen Annin kohdalta, sillä tuskin oli paria kertaa enempää pyöräilty rauhallisiksi luvatuilla asuinkaduilla, kun jo joutui varomattoman autoilijan tönäisemänä katuun ja sitä rataa lasarettiin, josta kipujen ja keppien kanssa meni seuraava viikko ihan hissutellen. Pyöräkin oli korjaamatta pitkään...
No nyt tuosta viiden vuoden kuluttua on Annin opiskelu-urakka viime metreillä, ja suunnitelmat siinä mallissa, että yhteisestä asunnosta on luovuttu jo keväällä.