keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Joko se kohta on ovella?

Kuva tänään meidän pohjoisikkunasta. Näyttää, kuin tummanharmaa pilvimeri pohjoisesta ulottuisi aivan kylän liepeisiin kylmää tuomaan. Oikeasti aurinko kyllä vielä lämmittää, mittarissa on +6C puolilta päivin, ja talon varjo on pitkä!.

Talvi nimittäin. Eilen saatiin melko lähinurkilla, kotimaakunnan eli Hämeen pohjoispuolella Ylöjärvellä, Nokialla ja Teiskossa oikein kunnon räntä- ja lumisateet, ja kyllähän niitä jo ennustettiinkin maan eteläosaan loppuviikolle. Tämä myräkkä tuli kuitenkin ns. puskista päiviä aikaisemmin, ja muuallakin tämän päivän uutisten mukaan on vastaavaa koettu. Nyt tietysti täytyy sanoa, että hyvä, kun eivät tulleet etelämmäksi ne pilvenretaleet, sillä olin kesärengasautolla kanervien vientimatkalla Janakkalassa.

Ennusteissa oli, että seuraava liikkuva matala saavuttaisi etelä-Suomen iltapäivällä ja tuottaisi paljoja vesisateita. Edellispäivänä eli maanantaina oli ollut reippaita ukkosia länsi-Suomessa, jopa trombikin Hattulassa, ja isoja rakeita oli löytynyt niskaan paikoin. Meille siitä oli koitunut kuitenkin vain tihkusateen luokkaa olevaa kostuketta pariin otteeseen, aamulla ja illansuussa.


Oma tiistainen matka oli kuitenkin mukava, kun oli ohuessa pilvessäkin, ettei häikäissyt, mutta ei kuitenkaan satanut. Aamu oli lähtiessä n klo 9 maissa ollut 0C:n tienoilla ja ennusteet varoittelivat liukkaista tienpinnoista. Sellaisia kohtia ei kuitenkaan näkynyt, sateet edellisiltana olivat olleet reitin varressa melko niukkoja, niistä ei tienpinnoissa ollut haittaa.

Perillä hautausmaalla lehtienkeruu-imurit humisivat nurmikoiden siivouksissa ja oma urakka olikin siten nopea, vain tuliaisten sijoittelu ja kynttilöiden sytytys. Maurin haudan lähellä iso käytävän varren hevoskastanja pudotteli parhaillaan viimeisiään nurmikon koristeiksi. Tällä kertaa autoni ratissa olikin naapurin Ahti, joka oli lähtenyt tutustumaan Kanta-Hämeen maisemiin.

Ilma sitten keskipäivän jälkeen, kun paluumatka oli menossa, selkeni jopa niin, että toisinaan auringon paikkakin paljastui taivaalla. Auton lämpömittari näytti +3C. Toivottuja muuttolintuparvia ei kyllä juuri nähty, vain pari joutsenta tienvarsipellolla Sairakkalan risteyksen tienoilla. Ihan ilman suurta lintuelämystä ei sitten tarvinnut jäädä, koska ihan kotinurkilla, Radansuun kylässä oli se viime viikkojen vakinainen parinkymmenen joutsenen parvi ruokailemassa Santalan pellolla. Alla olevat kuvat on kuitenkin vasta tänään otettuja, kun oli pikkuasia Kausalassa aamupäivällä toimitettavana. Parvi oli saanut kokoa lisää noin kolmanneksen.

Noin reilun 30 joutsenen parvi oli jakautunut kahta puolta maantieta, tässä alemmassa isommassa parvessa oli enemmän harmaapukuisia poikasia, ja nuo muutamat olivat kovin kesyn oloisia, ihan tien lähellä odottamassa, että kuvaaja saa ottaa kuvat mielensä mukaan.
Melkein kotona, Radansuun golf-kenttää Harjanmäen kupeessa. Kuva on tältä aamupäivältä paksujen, mutta kuivien pilvien aikaan.
 Matkasta selvittiin hyvillä mielin ja ajokelejä ja kuskia kiitellen, jo ennen klo 14 oltiin kotipihassa! Niin nopeasti en itse ajaen ollutkaan juuri ehtinyt, mutta nythän ei poikettu tuttavissa, kun Tella jäi kotiin. Katsoin sitten kotiin tullessa, että päästiin vielä +5C asteen lukemiinkin. Tella oli ollut, kuten tavallista yläkerran vahtina, ja oli tietysti kiire päästä pihalle. Niin aina, kun tulen kotiin pidemmältä tai lyhemmältä reisulta.
Tästä viimeisestä viime syksynä tehdystä kymmenen metrin saaliloimesta tuli sitten ruskakauden loppuhuumassa syksyn heleitä aikoja muistelemaan neljä täysimittaista (n. 180-200 cm) ja yksi hieman lyhempi peitto. Tämä loimi oli selvästi enemmän kasaan menevää, joskus samalla mitalla saa viisi täysimittaista, eli se on venynyt luomapuulla ollessaan enemmän. Viimeinen työ on vielä ilman hapsujen pyörittelyä, kun sen vasta eilen sain valmiiksi. Lampun valo tekee värit kellertävämmiksi kuin ne päivänvalossa ovat.
Iltapäivän lopputunteina tiistaina ehdin vielä yläkertaan itsekin, kun viimeinen saaliloimi oli kymmentä senttiä vaille tehtynä. Siitä tuli ns. lastenkokoinen, ihan täysimittaiseen ei loimi enää yltänyt. Se sitten käytiin työstämässä ja jälkiä siivoamassa. Sen jälkeen vielä ennen pimeää uusi pihakierros, keramiikka- ym. esineitä autotalliin ja pation aidakkeetkin pois talven kynsistä, no tosin vain autotallin seinälle tuulessa kuivumaan.

Päivälle ennustetut vesisateet tulivat vasta pimeällä, ja ihan jo säpsähdin, kun pisarat tulivat kuurossa ja metakalla ikkunaruutuun ja pelteihin. Eivät ne mitään rakeita kuitenkaan olleet, ja iltaan mennessä jämähtänyt +4C mittarissa jäikin sitten koko yöksi sadepilven kanssa kylää hoivaamaan.


Tärkeistä syysaskareista on enää jäljellä sakokaivon tyhjennys, se on tulossa lähipäivinä viikon sisällä. Onneksi se järkyttävä 10-15 cm lumisade-ennuste on peruttu viikonvaihteesta, mutta on odotettavissa lähellä nollaa olevia aikoja kuitenkin. Lumilapiot piti toki nostaa hyvin näkösälle tallin tiloissa. Syyskauden lopettajaisiin kuuluu myös aurausviittojen laitto oman tien varteen, joka  tuli tehtyä tänään iltapäivällä, kun odottelin renkaanvaihtajaa. Silloinkin meni hanhiauroja ylitse. Niillä on varmaa tietoa muuton ajasta. No nyt on talvirenkaatkin jo alla ja kesäkauden pyörät tallissa.   Aiemmin olin jo muistanut laittaa katiskaverkot jänisten varalle marjaomena- ja sorvarinpensaille.


Valkoisissa pihasyreeneissä on vielä melkein kaikki lehdet vihreinä ja oksissa kiinni. Violeteilla on lehti jo ruskettunut ja tullut alas melkein kokonaan. Pihojen haravoinnista olenkin nyt selvinnyt vain ruohonleikkuria käyttäen, vaikka tuolla maantienvarressa oli niin mahtava kasa koivunlehtiä, että siinä ei leikkuri auttanut, jäi liian liukkaaksi siinä rinteessä. Maantien vasemmalla puolen on liuta isoja koivuja, ja postilaatikon takanakin yksi iso, joten varisemista saa hallita.

Siihen ei kuitenkaan tuntitolkulla aikaa huvennut, kun ne aamusta kävin siivoamassa oman tulevan terveyden takia. Taivaalta huuteli hyvästejä runsaan parinsadan kokoinen hanhiaura, jolla oli etelä suuntana.


Hevoskastanja alatien varressa on juuri pudottanut loppusatonsa, sen lehtiä ehkä kokoan johonkin koristeeksi, kun väri tulee niin kauniin punaruskeaksi lopulta. Keksin niiden koristearvon vasta viime syksynä ihan vahingossa, kun auringonpilkahdus sai kompostin päälle kipatun maksikassillisen hienosti hehkumaan. Tästä puusta lehti lähtee usein viimeksi, ja monena vuonna on sen lehtikasa jäänyt yöllä tulleen lumen alle, kun se illan tunteina on koottu ja aikomus on ollut aamulla jatkaa.

Terveysviranomaiset lähestyivät tänään vielä tiedotuskirjeellä, että kausi-influenssan rokotuksia tullaan jakamaan marraskuun 5 pnä alkavalla viikolla. Sen saa ilmaiseksi yli 65-vuotias tai muuhun riskiryhmään kuuluva, sekä sellainen, jonka lähiomainen kuuluu noihin ilmaisryhmän henkilöihin.

lauantai 6. lokakuuta 2018

Elämäni merkittävimpiä aarteita I

On lauantai 06 10 2018, ja meillä oli +12C mittarissa, kun nostin piharuukuista pois begoniat ja palsamit, ne olivat yökylmissä alkaneet tummua ja nahistua. Niiden tilalle kanervia ja tuijan oksia.

Tässä iässä on aikaa ajatella, kun työtehtävät eivät odota nurkan takana, vaan niitä voidaan sieltä vieritellä vaihtelun tai liikunnantarpeen takia esille. Olen monesti miettinyt, että elämä on antanut minulle paljon sellaista, jota en ole osannut odottaa, ja niiden joukossa myös löytyvät parhaimmat aarteeni. Teen lähiaikoina muutamia postauksia tästä teemasta, eli nyt on esillä osa I.

Ehkä päällimmäisiä tuollaisia asioita on ollut elämäni leivänantaja, biologian opettajan työ. Siihen suuntaan elämä ohjasi moneen kertaan, ennenkuin vasta yli kolmekymppisenä siihen päädyin. Mutta näin taaksepäin katsottuna: En parempaa elämää olisi voinut kuvitella, sain siitä niin paljon iloa.

Muistelin juuri taannoin ystävien seurassa, että ensi kosketukset kasvimaailman "ihmeisiin" sain kesäisin lapsuudessa isäni avustuksella, joka työnsä takia kiersi kuntaa armeijanperintönä saadulla liian suurella polkupyörällä, jossa oli ohjaustangossa aseteline, mutta jossa isälläni oli salkkunsa. Salkkuun oli usein säilötty päivän mittaan pellon syrjistä löytynyttä kiinnostavaa kasvistoa, jotka nuutuivat siellä iltaan asti ja piti panna likoamaan rännisaaviin, jotta edes hieman virkistyisivät. Isällä oli laaja kuivattujen kasvien kokoelma, herbaario.

Minulle lankesi matkatuliaisten elvyttely ja prässiin saattaminen, ja myöhemmin nimien selvittely. Iso-Hiitosen vai oliko se Melan isosta kasvikirjasta haettiin kukan heteitä laskemalla nimi kasville. Se oli isä-Tatun opiskeluaikainen kirja, irtolehtipainokseksi jo luettu. Osa ruttukasveista ehkä päätyi kuitenkin kompostiin, varsinkin jos nimeä ei löytynyt, mutta aina niitä kuitenkin riitti. Isä oli siten ammatinvalintani ensimmäinen kulmakivi, ja muutenkin ensimmäinen varsinainen aarre. Hänen kanssaan opin, että ponnistelut ovat elämän maun antaja eikä mitään riesaa tiellä.

Samalta päivältä toisia piharuukkuja. Niissä pelakuut ovat vielä voimissaan ja samoin huonesypressit, jopa isot samettikukatkin, joten niihin tuli vain hieman kanervalisäyksiä toistaiseksi.

Varhaisin muisto kasveista on herkkä pastellinvärinen muistikuva.  Värillinen aarre. Sen luulisin olevan 5-vuotiaan lapsen ajalta, jolloin tässä talomme ylämäellä oli muuten avointa niittyä, mutta yhden itärajalla olevan kiven luona kasvoi mustikoita. (Ovat ne siinä vieläkin.) Toisen ison kiven päällä oli keinulauta. Sillä niityllä kasvoi heinien lisäksi ainakin keltamataraa, hiirenvirnaa ja kissankelloja. Ja tietysti ahomansikoita. Heinien lomaan oli mukava laatia kiva kesävuode. Muistelen katselleeni seljälläni maaten sinistä taivasta ohi purjehtivine pikkupilvineen ja laulaneeni itse keksimääni laulua, jossa oli vain yksi sana: Vuolenkoskelle. Olin kuullut sen varmaan isäpapalta, ja se sana oli kiinnostava laulettuna... Otin sen siis tavallaan leluksi. Läheisestä puusta vastasi lintu: Prinsessa siuku. Myöhemmin ymmärsin, että olin kuullut peipposen lyhyen liverryksen, mutta muuten tuntui, että elämästä ei puuttunut yhtään mitään.

Sitten myöhemmin sitä osaa tontista käytettiin lampaiden ruokintaan, ne olivat siirrettävässä häkissä, n. 2 x 2m mitaltaan, ja sitä lapsikin sai liikuteltua, kun näytti, että kaikki oli kohdalta jo kaluttu ja määkinä oli sen mukaista. Kesävuoteiden ajat loppuivat, kun alkoi löytyä usein papanoita. Mutta aina se oli kukkaniittynä, hain sieltä usein kesäsunnuntaisin pikku kimppuja vaaseihin, sillä minulle oli delegoitu se homma jo silloin.

Lukioaikana tuli mieleen, että kasvit olisi se kohde, joiden parissa haluaisin toimia. Kuulin kuitenkin, että opiskelu luonnontieteellisellä alalla olisi kallista, joten se ei koskenut minua, jonka varallisuus oli nolla. Ja opintolainaahan ei silloin oltu vielä keksitty. Lisäksi allergisten ongelmieni (joista niidenkään syistä tai hoidoista ei vielä silloin tiedetty juuri mitään) en voinut valita moniakaan ammattisuuntia. No, isälläni oli kyllä keino valmiina, käytä päätäsi! Niin hänkin oli tehnyt, lähtenyt pienestä mökistä Sysmän takametsistä ja päätynyt koulutusvaiheiden jälkeen Iitin maatalousneuvojan työhön, jota hän itse piti parhaana mahdollisena elämänurana.

Niin ajauduin 1955 siihen ainoaan ammattialueeseen, jota voi kuvitella ja johon oli tarjona ammattikasvatushallituksen pieni apuraha (vastasi ehkä kuukauden elantoa opiskelupaikassa). Se oli kansakoulunopettajan väylä, johon valmistui kahdessa vuodessa, mutta ensin piti ansiotyöllä kerätä se loppuraha. 1950-luvulla se oli kyllä helppoa, kun paljon työpaikkoja oli tarjolla, toisin kuin nykyisin.

Niin matkustin Pohjois-Savoon, Pielaveden Kotamäen kylään supistetun kansakoulun opettajaksi yhdeksi vuodeksi. Miksi juuri sinne, en osaa sanoa, se oli luultavasti ensimmäinen Helsingin Sanomien paikkoja avoinna- osaston silmiin heinäkuussa osunut kohde, johon tulin valituksi. Vuosi sisälsi paljon erilaisia kokemuksia, kaukana ollut entinen kotikylä ja perhe siellä tulivat tosi arvokkaiksi. Aloin myös arvostaa työympäristöä, jossa oli kirkassilmäisiä ja optimistisia nuoria odottamassa, että autan heitä kasvamaan. Nuo oppilaiden olemukset ja katseet ovat yksi kruununjalokivistäni, yksi parhaimmista.

Luokanopettajuutta seurasikin opiskelu 1956-58 Helsingin va. opettajakorkeakoulussa, ja elämä näytti muutaman vuoden menevän siinä maailmassa pitkälle tulevaisuuteen. Olin mennyt naimisiin, ensimmäinen lapsikin jo syntynyt. Mieheni opiskeli vielä, luokanopettajaksi Heinolan seminaarissa, jonne oli päätynyt luotuaan ensin uraa rautatievirkailijana. Hänestä tuli siis ammatinvaihtaja, sellaisia ei ollut paljon niihin aikoihin. Se oli mielestäni juuri sitä, miten haasteisiin pitää vastata, ei nurisemalla, vaan kääntämällä se toinenkin kivi.

Hänen terveysongelmansa olivat kuitenkin suistaa nämä suunnitelmat raiteiltaan, kukaties elämänkaarikin jäisi alkuunsa. Tuli keuhkotuberkuloosi. Mietin silloin, että jospa minäkin vaihtaisin ammattia ja yrittäisin sitä lukioaikana hylättyä luonnontieteellistä alaa. 1962 kesällä hain ja pääsinkin valintakokeiden kautta Helsingin yliopistoon. Mutta piti kuitenkin vielä jarruttaa, sillä olin jo ehtinyt sitoutua Sysmän Rapalan kylän opettajaksi seuraavallekin vuodelle 1962-63. Se oli siinä ihanassa kylässä jo kolmas perättäinen. Aviomieskin toipui sen kuluessa ja meni jatkamaan opintojaan, se musta laatikko suljettiinkin sitten lopuksi elämäksi eikä kummituksia noussut.

Tietysti kävin myös vanhempieni haudalla tänään. Kummallekin on oma istutusallas, joka sai ottaa kanervat begoniain tilalle. Elsan istutusaltaassa oli myös hyvävoimainen pelakuu kukalla, se matkusti erään kyläläisen kotiin, joka sattui juuri niihin aikoihin seurakseni. Punaiset ja violetit ikikukat muistuttavat Raijasta, ne ovat edellisvuoden kevään reisutuliaisia.

Tuntui kuitenkin siltä, että opiskeluani ei voinut hylätä. Palasin entisen aarrearkun luo eli vanhempieni kanssa neuvonpitoon. Kun asioita järjesteltiin, Helena-tytär meni vanhempieni kotiin seitsemänneksi lapseksi, kuten äitini Elsan kotona oli ollut kasvamassa hänen sisarensa poika Uolevi, melkein samanikäinen Elsan kanssa. Niihin aikoihin kotona olivat tosin enää kaksi nuorinta sisartani.

Isä-Tatu oli jo eläkkeellä, mutta paikallisten maamiesseurojen toiminta-asiat antoivat paljon puuhailua päiviin. Mieheni isä Eino ja veljeni Pertti tulivat Sysmän säästöpankin lainantakaajiksi, sillä silloin oli mahdollista jo saada pankista opintolainaa henkilötakauksella, valtiontakuuta ei tunnettu vielä. Ilman heitä ei olisi ollut opiskelumahdollisuutta, elämäni olisi ohjautunut johonkin muuhun suuntaan.

Opinnot alkoivat syyskuussa 1963, ja tietysti ikävä oli alinomainen seuralainen, olihan ikioma suloinen pikkulapsi kaukana, niin että vain sunnuntaisin voitiin tavata. Mutta se, mitä opinnot sisälsivät, oli totaalinen järkytys, kuin olisi katsellut Aladdin ja taikalamppu- sadussa kuvattua aarreluolaa. Kaikki oli mahdollisimman kiinnostavaa, ja nautin joka solulla näistä pitkistä päivistä, aamukahdeksasta iltaviiteen, joina aikoina opetus oli haettava. Kaksi päivää kasvitieteen laitoksella, kaksi eläintieteen laitoksella ja loput kaksi maantieteen laitoksella. On kuin olisin saanut suuren lahjan joka päivä.

Näin meni kaksi vuotta, mutta myös kesät, sillä niille oli sovitettu opetukseen välttämättömät maastokurssit. En silloin ehtinyt edes ajatella tekeväni joitain ansiotöitä, niin tiivistä oli, mutta olin ajatellut, että lapseni takia haluan tiivistää tämän erovaiheen mahdollisimman lyhyeksi. Pää kyllä kesti, minulle oppiminen on ollut aina kovin helppoa. Ja kun asiat vielä olivat niin mieleisiä, niin se suunnitelma piti hyvin. Luonnontieteen kandin tutkinnon päämäärä alkoi jo häämöttää toisen kesän päättyessä. Alkoi vaikuttaa siltä, että nyt mennään oikealla radalla!

Mieheni oli näiden kahden vuoden aikana myös saanut tutkintonsa päätökseen. Ensimmäinen työpaikka Tikkurilassa syksyllä 1965 oli hankittu sen takia, että omat opintoni vielä parin vuoden ajan kestäisivät. Tytärkin muutti Iitin mummolasta vanhempiensa kanssa asumaan Orvokkitien koulun yläkertaan, jossa oli neljä opettajan asuntoa. Meille liikeni toinen kahdesta yksiöstä, se oli käytännössä hellahuone, mutta olihan se lämmin, ja linja-autopysäkki oli aivan lähellä. Tiesimme kyllä, että aivan lähivuosina saisimme suuremman asunnon, kun niissä asuvat virassa vanhemmat opettajat muuttaisivat rivitaloihin, joita valmistettiin paraikaa. Seuraavana vuonna se olikin sitten jo fakta.

Tyttärelle järjestyi alkuun seurakunnan päiväkerho, mutta kohta myös kunnallinen päiväkoti, jota silloin sanottiin lastentarhaksi, se oli Helsingin mlk:n kirkolla, aika lyhyen bussi- tai pyörämatkan päässä kuitenkin. Siellä tutustuttiin ihanaan Paula-tätiin, joka vei tarhalapsia joka TV- ohjelmiin, muistaakseni ne olivat niitä Niilo Tarvajärven hupaisia perheohjelmia.

Kun syksystä 1965 alkaen oli opiskeluohjelmissani vain pääasiassa tenttejä ja kasvitieteen laudatur-tutkintoon kuuluva oppimäärä, niin ei tarvinnut ihan joka päivä lähteä aikaisin Helsingin keskustaan oppimaan. Kasvitieteen kirjastosta sain parina vuonna apulaisen työtä 20 h viikossa, joka rahallisesti oli kyllä ihan kannattamatonta, mutta samalla, kun laitoin palautettuja painotuotteita takaisin ison rakennuksen hyllyihin, tutustuin perusteellisesti kaikkeen varsinkin suomalaiseen tutkimukseen tältä alalta, ja usein tein näistä ohuista exsikkaattikappaleista myös itselleni kotilainan. Siinäkin sellainen aarre, josta olen ikuisesti ollut hyvilläni! Monien viisaiden asiakkaiden kanssa sain myös keskustella!

Parin vuoden jälkeen syksyllä 1967 kuitenkin mieheni työpaikka vaihtui Vuosaareen Helsingissä, sillä oli uhkana, että hänestä olisi yritetty Tikkurilassa entisen johtajaopettajan työn jatkajaa, eikä sellainen mitenkään voinut olla realistista juuri ammattiin valmistuneelle maalta tulleelle miehelle. Muitakin syitä oli. Niinpä katsoimme, että ilta- ja työrauha menevät edellä, ja muutimme.

Sain Tikkurilan asumisen aikana opintoni tehtyä, joten oli mietinnän aika. Itse asiassa kohtalo olikin valinnut puolestani, koska sillä aineyhdistelmällä, jonka olin valinnut, sai mahdollisuudet auskultoinnin eli opetusharjoittelun jälkeen hakea kaikenlaisia biologianopettajan toimia (yksityiskoulut) tai virkoja (valtiollisissa kouluissa). Muita vaihtoehtoja ei sitten oikein ollutkaan. En ollut nopeiden opintojeni takia kuitenkaan niin loistavan hyvä, että olisin tullut jollekin ohjaajalle mieleen yliopistollisten vaihtoehtojen näkökulmasta.

Lokakuun 2018 kalenterin kukko muistuttaa minua siitä, että silloin ennenvanhaan kukkoa pidettiin oppimisen mestarina, ja ensimmäinen kirja kouluun mennessä olikin kukon kuvalla varustettu aapinen. Tämä kukko on tullut Raijan joululahjana sieltä kaukaa.

Auskultointi alkoi sitten Vuosaaresta kulkien. Normaalikoulu tuli tutuksi. Huomasin, että ohjaavat opettajat pyrkivät edellyttämään minun, rutinoituneen pitämiltä harjoitustunneilta runsaasti silloin niin suurta muotia olevien apulaitteiden käyttöä, niitä olivat tietysti diaprojektori, uusi keksintö piirtoheitin (ihan must joka tunnilla), episkooppi kirjan kuvien näyttämiseksi, jopa elokuvakonekin. Monistuskone hyrräsi ja tuotti oppilaille ainutkertaista oppimismateriaalia.  No nehän ovat vain välineitä, mutta olihan niissä aikamoinen kanniskelu, kun tuotiin jonkun luokan oven taakse odottamaan oman tunnin alkamista. En nyt ehtinyt kuitenkaan kovin montaa tuntia pitää, ehkä pari kymmentä, kun syyslukukausi jo kääntyi joulukuulle.

Silloin ohjaava yliopettajani Eino Tahvonen kääntyi tunnin jälkeen keskustelemaan jatkosta. Minun mielestäni se olisi tietysti kevätlukukausi samaan tahtiin, mutta hänellä oli Ehdotus. Anoisin opetusministeriltä erivapautta saada pätevöitymisen jo syyslukukauden lopussa, koska oli tiedossa, että etelä-Suomessa tarvittaisiin pätevää viransijaista tammikuusta. Eikä sellaista ollut näköpiirissä.

Kun minulla oli jo luokanopettajan kelpoisuus, useita työvuosia (6) tehtynä ja oppitunnitkin normaalikoulussa menneet hyvin, sain tuon erivapauden sitten ihan joulukuun lopulla. Olen joskus aiemmin asiaa muistellut tässä blogissakin, kun siinä paperissa oli Ele Aleniuksen allekirjoitus, joka hoiti vt. työnä loman aikana opetusministerin työtä muun ministeriytensä ohessa.

Turenkiin tupsahdin heti kohta, koulu alkoi 09 tammikuuta 1968. Asunnoksi löytyi, kuinkas muuten taaskin hellahuone, se oli yksiö Juttilantiellä ns. kerrostaloalueessa. Siihen muutin muutamaksi kuukaudeksi Helena-tyttären kanssa, mies jatkoi työtään Vuosaaressa ja asui siellä. Mekin tietysti viikonlopuilla, ja sitten kesällä.

Opettajantyössä on se hyvä puoli, että siihen kuuluu usein peruspalkka, joten toimeentulo oli sitten helpompaa, vaikka tietysti se opintolainakin piti selvittää melko lyhyellä tahdilla. Mutta kun nyt olin viransijainen, niin palkkatulo loppui toukokuun lopussa, joten piti haeskella muunlaisia kesätöitä.

Olin jo edellisvuosina ollut kesätöissä maatalouden koelaitoksella Tikkurilassa, ja työt jatkuivat kenttätutkijana. Ensimmäisenä kenttävuonna työparini oli ollut Leena, tuttu kasvitieteen laitoksen kurssilta, ja hänen ohjaamallaan pikkuautolla kulkien saimme hyvän tuntuman tarkkaan tieteelliseen työskentelyyn. Kesällä 1968 päädyttiin heinäpeltojen tutkimuksissa kuitenkin ratkaisuun, että mieheni tulisi minulle työpariksi, jolloin minun vastuullani olisi se kasvien tunnistuksen osa, hän taas vastasi autoilun osalta. Etelä-Suomen alueella olimme töissä Sysmässä, jossa meillä oli asuin- ja työpaikkana appivanhempien kesämökki, mutta toinen kohde oli kaukana pohjoisessa. Se oli Kittilä, jossa sato ilmastollisista syistä myöhästyi niin, että se voitiin hoitaa Sysmän tutkimuksen jälkeen. Tytär oli sukulaisten (kälyni perheen) hoivissa Sysmässä Kittilän reisun aikana.

No, sehän on selvää, että kesäansiot menivät autoliikkeen laskun maksuun. Mutta toisaalta, jäihän siitä auto, joten olisi mahdollista asua jatkossa eri paikkakunnalla kuin työt olivat. Se lankesikin miehelleni osaksi, matka Vuosaareen pariksi vuodeksi peräti, ja myöhemmin Hämeenlinnaan. Niihin aikoihin muuten autoilu oli paljon hintavampaa kuin nykyisin, sillä autoja piti yhtenään huollattaa ja korjauttaa. Bensaakin ihan syöpöttelivät.

Jouduin kesätöissä tietenkin huomattaviin iltatöihin, mutta toisaalta se oli hyvin kiinnostavaa, niin etten yhtään pitkästynyt. Odottelimme perheeseen myös seuraavaa jälkeläistä, joka syntyisi lokakuulla. Sitten olisi ehkä aikaa huilailla? Kittilästä paluumatkalla oli kuitenkin niin, että reisua varten hankitun auton lämmitys- ym. ongelmat tulivat niin suuriksi, että autoa oli vaihdettava paluumatkalla Jyväskylässä, koska emme voineet jäädä odottelemaan ties kuinka pitkäksi venyvää korjauskierrosta. No, eihän autoja ilmaiseksi vaihdeta, joten viimeisetkin haaveet muista rahan kohteista menivät pian.

Turengin työpaikka oli hyvin hoidetussa koulussa, työvälineitä ja paljon mahdollisuuksia hyvään työntekoon oli tarjolla. Asian teki kiinnostavaksi myös se, että hoitamani toimi tulisi haettavaksi, koska sen entinen haltija, jota nyt sijaistin, oli saanut toisen työpaikan eikä tulisi takaisin. Oppilasaines oli myös hyvin virkkua ja kiinnostunutta, joten tunneilla oli omasta mielestäni kovin mukavaa. Suurin osa opettajatovereista oli melko lailla samaa ikäluokkaa kuin itsekin, oli helppoa sopeutua siihen ryhmään.

Tunteja olisi voinut olla vähemmän, niitä oli melkein 40 viikossa, ja olisin mielellään tehnyt sitten illoin muutakin kuin tuntien valmistelua, mutta sen kevään asiat piti kyllä hoitaa.Tytär sai mukavan hoitopaikan koulutuntien ajalle kevättalveksi erään oppilaani äidin luona, he asuivat melkein viereisessä talossa oman asuinpaikkamme lähellä.

Kesän kuluessa kävi ilmi, että saisin pysyvän työpaikan tästä Turengin koulusta, joten etsiskelimme isomman asunnon, se oli Onnenlantti-nimisessä pankin toimitalossa ja yläkerrassa, aivan lähellä linja-autoasemaa. Niinpä kun koulu alkoi syyskuun alussa, oli oltava koti valmiina ja muuttokuorma roudattiin kierrerappuja myöten toiseen kerrokseen kaksioon. Autoa saisi pitää sisäpihalla. Tyttären alkava kansakoulu oli hyvin lähellä myös, ei tulisi hankalia tien ylityksiäkään, joten siihen päädyttiin.

Linja-autoyhteyksien vuoksi saimme myös sitten talvella 1968-69 pikkupoikamme hoitajaksi ihanan Elman Heinäjoelta. Bussivuorojen aikataulujen mukaan sovittui hänen työaikansa. Ekaluokalle mennyt tytärkin sai nyt "kotiäidin", kun Elma oli laittamassa välipalaa koulutulokkaalle. Itse olin peräti kolmen viikon äitiyslomalla, opiskelutoverini Maire tuli oppitunteja pitämään. Pikku koululainen lähti oppitunneilleen kansakouluun itsenäisesti, kun tukkakin oli leikattu sellaiseksi, että ei tarvinnut lettejä laitella. Ja hänhän kyllä hyvin osasi huolehtia asioistaan muuten, kun avainkäytäntökin tuli tutuksi jo Vuosaaren aikoihin. Asuminen oli keskustassakin turvallista niihin aikoihin.

Seuraavana vuonna meitä olikin sitten jo nelihenkinen perhe, joten olo yläkerran asunnossa jäi yhteen vuoteen. Vuokrasimme omakotitalon syksystä 1969 alkaen Hiidenjoen rannasta Pyhämäentieltä. Siellä sopi hoitaa omalla pihalla lapsen ulkoilua ja järjestää automatkailua päivittäin hoitavalle perheenisälle lämmitysjohto, joka olisi ollut kovasti tarpeen jo edellisvuonnakin, kun oli kipakoita pakkasia.

maanantai 24. syyskuuta 2018

Pimeämmälle vuosipuolikkaalle taas jouduttiin

Amppelikasviksi kesäkuun lopulla istutettu keltalehtinen suikeroalpi Lysimachia nummularia ehti kasvattaa loppukesän aikana melkein metriset riipukset. Jos kesää vielä jatkuisi, niin varmaan maassa asti olisi, lähtökohta on noin pääni korkeudella. Seuraa tekee punakukkainen japanin- eli miljoonakello.
Saman lajin violettikukkaiset amppelit tulivat naapurista loppusyksyksi nauttimaan etelän auringosta, mutta riippumispaikat ovat meillä vähissä ja nämä tarvitsevat sateensuojan pysyäkseen kauniina, joten kököttävät nyt alimmalla rapulla, johon sadekatos yltää päälle.

Eilen oli syyspäivätasaus, yö alkaa voittaa päiväpuolen pituudessa. Toki nyt ollaan 12 tunnin valoisassa ajassa, mutta kun kummastakin reunasta hävitään pimeälle joka päivä muutama minuutti, niin talvipäivänseisaukseen eli joulukuun 20 päivän nurkilla olevaan hetkeen mennessä on menetetty yli puolet tuosta 12 tunnista etelä-Suomessakin, puhumattakaan nyt pohjoisemmista leveyksistä, joita kutsuu kaamos.
Ensimmäisenä ehtivät syksyilmeeseen koreansyreenit, joiden lehdet alkavat vaihtua keltaiseen jo syyskuun alussa. Taaempi oikealla on jo ehtinyt pudottaa lähes kaiken...
Kohta on se kellojen kääntökin talviajalle. Siitä käydään nyt kovasti keskustelua, kun ihmiset ovat kyllästyneet jatkuvaan viisarien veivaamiseen tai aikojen asettamiseen ja haluaisivat pysyvän ajan. Se, kumpi valitaan, ei ole ihan pikkujuttu; keväällä niille, joille aamu-unet ovat tärkeitä, syksyllä niille, joiden mielestä parhaat mahdollisuudet iltapäivän ja illan ulkoiluun sipaistaan kerralla roskakoriin pitkäksi aikaa. Jopa EU:kin on ehtinyt ottaa kantaa asiaan, ja kohta saadaan valita, mitä kellonaikaa halutaan soveltaa jatkossa.
Yläkerran itäpuolen ikkunat antavat hyvin kuvaa naapureiden latvuksista.
Viime aikoina on ilmaantunut omasta mielestäni kovin ilahduttavasti kannatusta pysyvään kesäaikaan siirtymiseksi. Eihän se tosin ole kuin kertaluontoinen tapaus, ei se ketään pysyvästi suista radaltaan. Vuorokaudet kumminkin ovat saman mittaisia kuin ennenkin, ja kunkin valittavaksi jää, milloin nukkuu tai viettää aikaansa. Voihan olla niinkin, että pyhistä työajoista klo 7 ja 16 välillä vähitellen joustetaan? Ihmisten pimeän stressiä on paljon tutkittu ja monet suosittavat pahimmalla pimeällä ajalla lyhempiä koulu- ja työpäiviä.

Vaahteroilla oli viikonvaihteessa vallinneiden myrskytuulisten päivien avustamana siementen kylvöajat, joka paikka on täynnä neniä, porrasmatotkin on saanut ravistella päivittäin kuormastaan. Kuvassa on autotallin ja talon välisellä polulla oleva itsenäinen amppeliorvokkien kylväymä, siihen on tullut lähes päivittäin uusia yksilöitä kukkaan.

Kesälämpimät ovat jatkuneet aina näihin päiviin asti lähes keskeytyksettä, halloista ei ole ollut tietoakaan. Kummasti hurrikaanikausi Atlantilla vain saa matalapaineiden radat valahtamaan niin, että ilmat viilenevät ja syksy tulee tekemään tehtäviään. Paljon olisi kyllä ruohonleikkurin lykkimistä, heinän sirpityksiä tai puuntaimien raivauksia strategisista kohdista tehtävänä, mutta pahimpiin puskiin en ole mennyt, kun on vaaraa pistimiensä kanssa uhkaavista pesänvartijoista kimalaisista ja ampiaisista. Jos ilmat jäävät alle +10 asteen, voisi jo kohta sellaisiakin hommia harkita.

Useimpina vuosina tuomi on ennättänyt syyskuun loppupuolella jo kellastua ja lehdetkin reilusti harveta. Siitä ei vielä ole tietoa, puiden alla on keskipäivällä vielä kovin pimeää.
Kyllä olen ollut iloinen niistä pihalaatoista, jotka sain aseteltua kuukausi sitten paikoilleen! Ovathan ne nyt mukavat, mutta ennenkaikkea se oli voitto itsestä. En oikein loppuun asti edes uskonut, että siitä selviäisin noinkin helpolla. Onneksi maltoin tehdä vähän kerrallaan, ensimmäistä kertaa elämässä. Olen jo miettinyt uusia istutuksiakin, yksi syyshortensia on hankittu sen lehtikuusenkaadon runteleman vanhan korvikkeeksi, kunhan puuaines tulee korjatuksi sijoiltaan.

Elsan vaaleanpunainen syysasteri avasi eilen muutaman kukan, kohta on puska täynnä! Taustalla makaa vielä joku viikko sitten kaadettu lehtikuusi, ei ole vielä korjaajilla ollut sopivaa aikaa. Onneksi, sillä asteri saisi varmaan melkoista kyytiä , koska puunrungon kappaleiden suunta on etelään päin eli kukan yli...
Nyt olisi tavallisia syyshommia, kuten pihakalusteiden pois siirtoja ja ruukkuistutuksien vaihtoa, mutta kiirettä ei ole. Jokunen huonekasvi jo haki paikkansa sisällä, se tietää sitä, että niiden käytettäväksi aiottuja kohtia pitää ennakkoon perusteellisemmin siivota, ettei sitten (imurointeja lukuunottamatta) ehkä "nuohotakaan" ennenkuin kevätpuolella seuraavan kerran.

Oranssikeltano on ilahduttanut rinnerapun kivien välissä siellä sun täällä koko kesän. Nyt ollaan jo melkein alapäässä, vain pari askelmaa enää.  
Syksyn tullen kaupan vihannes- ja juureslokerot pullistelevat tuoreita ja maukkaita vaihtoehtoja ruokailulle. Olen ainakin joka toinen viikko päätynyt paistopussiruokiin, jotka valmistuvat uunissa. Uuden keväällä hankitun hellanuunin sisäpinta pysyy siistinä, eikä tule tiskiä valmistusastiastakaan. Pussin voi panna isompaan muoviastiaan jääkaappihetkien ajaksi. Niinpä ruokaa ei tarvitse valmistaa joka päivä, pussista riittää useampi ateriakerta.

Kaikki pienemmiksi paloitellut kasvikset sopivat yhteen toistensa kanssa, suosikkejani ovat porkkanat, perunat ja sipulit, lisäksi on joukkoon päässyt puna- ja raitajuuria, kesäkurpitsaa, kaaleja, palsternakkaa, omenia ja päärynöitä, mitä nyt kulloinkin. Varsinkin omenan lisäys antaa ihanaa raikkautta pussin sisältöön.

Ennen pussin sulkemista lisätään mausteet, varsinkin Herbamare ja kuivatut yrtit sekä hieman öljyä. Ja kun pussi on kiinni, sisältöä pyöritellään niin, että öljyt ja mausteet saavuttavat kaikki kasvikset. Tuote on hyvää sellaisenaankin, mutta tietysti vuohen- tai sinihomejuusto tekevät ruokahetkestä monipuolisemman.

Vaihdoin viime viikon lopulla postilaatikon istutukseen jo jonkun kanervan noiden valkoisten "ikikukkien" seuraksi.
On vietetty aikaa Tellan kanssa koko syyskuu, sekin on kovasti rauhoittanut tahtia. Laitoin toki toisen niistä jäljellä olevista valmiista saaliloimesta puuhun työstettäväksi, ja kyllä se tässä kuussa tuleekin kudotuksi. Tellan kanssa kipuamme yläkertaan 2-3 kertaa päivässä pikku toviksi, sillä se työ on edennyt. Ehkä sitten lokakuussa se viimeinen loimi? Sekin on onneksi lyhyempi, vain hieman yli 10 metrin mittainen. Kudelankoja on pitänyt hieman haalia lisää, olen muutaman kerran jo tehnyt verkkokaupan ostoksia, jota alkuun ensin kovasti vierastin.

Valkoinen sinisade vietti talven naapurin maakellarissa, ja sinne se vielä ensi talveksikin menee asumaan. Ruukku oli koko kesän timanttituijan antaman suojan takana, josta köynnös kovasti tykkäsi. Juurella kasvava jalohortensia sen sijaan olisi ehkä kasvanut joutuisammin, jos aurinkoa olisi ollut enemmän, mutta ei sekään mikään paahdekasvi ole. Yhteinen talvimatka molemmilla tiedossa...
Mietin, että mikä siinä saalityössä niin kovasti innostaa. Mutta siinähän on niin monta erillistä vaihetta. Jokainen on oma lukunsa, kuin itsenäinen projekti. Ensinnähän pitää saada hankituksi edullisia, mutta mieleisiä lankoja. Se perustuu sattumaan ja omaan aktiivisuuteen, joten on sama kuin lähtisi metsälle saalista pyytämään, välillä onnistuu ja lankamäärä karttuu. Tehtaanmyymälät ja loppuunmyyjät ovat tietysti suosikkeja. Aiemmin, kun itse värjäsin lankoja, prosessi oli siltä kohtaa erilainen, paljon työteliäämpi, ja lopputuloksessa riitti aina ihmettelemistä.

Puutarhan lehtikuusten alla on varmasti lehtikuusentatteja, kuten nämä. Nykyisin kyllä mesisienet vievät voiton kirkkaasti muista sienistä.
No, sitten kun lankoja on, pitää tietysti sovitella, mitä laatuja ja värejä ja malleja voisi ajatella sommitella yhteen. Siinä kuluu aika virkeästi lankoja katsellen ja tuumaillen. Usein on pöydän täysi erilaisia isompia ja pienempiä eriä lankoja. Jos langat ovat kovasti eri vahvuisia, niin se sanelee joko loimeen tai kuteisiin omia näkökulmia, työstä tulee kiinnostavampi, kun pitää pähkäillä. En voi kuvitella, että etsisin jostain mallilehdestä ohjeen, jota alkaisin noudattaa, sehän on sama, kuin jättäisi ruoasta kaikki mausteet pois.

Tämän meneillään olevan loimen tein viime syksynä, siinä loimi on melko punavoittoinen, vain pari vihervänharmaata leveämpää raitaa ja muutamia mustia ja valkoisia kapeampia. Tässä loimessa on aika ohuita lankoja, 5 sentille, ja kutoessa värikkäämmät ovat paksumpia, niiden väliin tulee ohuempaa kudetta ns. pohjalangaksi.
Punaiset loimilangat olivat mielestäni liian tummia, joten luodessa jokaisen punaisen langan vieressä seuraava on oranssinen Aloevera Nalle, joka heleyttää lopputulosta. Samaan tähtää se, että kudottaessa on käytössä kolme eri punaisen sävyä.
Tämä saali matkusti ulkomaille melkein heti valmistuttuaan, mutta kun lointa oli vielä neljään muuhun, olen tehnyt aika lailla samanlaisia Iitin punaisia kuvatäkkejä muistelevia saaleja kaikki loput. Viimeinen on nyt teon alla.
Loimen luominen on myös oma lyhyt ja kiihkeä osaprojekti, päivän tai kaksi kestävä, ja sinä aikana ei oikeastaan paljon voi muuta olla ajatuksissa, vaikka teenkin muistiinpanoja sekä ennakkoon että luomistyön aikana ollakseni varma tavoitteista. Monesti loimi juoksee 50 g.n pikkukeriltä, joten tuon tuosta joutuu jatkamaan jotakuta neljästä yhtaikaa luotavasta loimilangasta, niitä pitää kutakin pystyä seuraamaan yhtaikaa työn aikana. Koska osa on valmiiksi kerillä, niin muutkin langat pitää keriä, että niiden juoksevuus luomapuulle olisi suurin piirtein saman kireysasteen luokkaa. Pidän kerät ämpäreissä, joissa ne aika hyvin pysyvätkin eivätkä likaannu autotallin lattian mahdollisista lisukkeista...  Joskus suunnittelemani luontijärjestys muuttuu työn aikana, kun tehtyä tulosta siinä koko ajan arvioi, ja silloinhan siihen voi vaikuttaa!

Työ huipentuu kudontasessioon, joka vie yleensä muutamia viikkoja. Enpä ole kuitenkaan koskaan vielä kyllästynyt siihen, varsinkin kun saalityö ei vaadi voimaa sen enempää kuin jos orkesteria johtaisi hyssyttelytahtiin.Tarkkana pitää tietysti olla, ja purkamistakin joutuu tekemään, jos ajatus lipsahtaa.

Alapuutarhalla naapurin rajalla lehtikuusikin on vielä tumman vihreä. Se sai luopua viimeisen kalenterivuoden aikana monista alaoksistaan, ja nyt näkyy paremmin suomentatar- ja röyhytatarsaarekkeet, kun oksat eivät peitä.

maanantai 10. syyskuuta 2018

Peisistratos - mitä kummaa?


Ihan lähimenneisyyttä edustaa ensin tämä kuva, jossa Elsa-hopeakuusen tyvi. Se istutettiin kukkapenkkiin  Elsan 70-vuotispäivien merkeissä 1976, jonka penkin Elsa ja Tatu olivat tehneet yhdessä noin kymmenen vuotta aiemmin eli 1960-luvun puolivälissä. Kukkapenkistä on jäljellä vielä kohouma ja muistona 1960-luvulta kasvava neilikkaruusu. Tekstin lopussa on yhtymäkohtia 1960-luvulle.
Jostain menneisyyden hämärästä, varmaan 1950-luvulta lipui lauantaina muistikupla, jossa kirkkaana vain tuo otsikon kreikkalainen etunimi. En löydä muuta syytä, kuin että kupla oli vain päättänyt putkahtaa esiin. Syyllinen melkein 100% varmuudella oli historiankirja, koska latinankielen tunneilla puhuttiin aika visusti vain roomalaisista etunimistä. Mutta kun latinan oppimäärään kuului Caesarin muistelmia, niin tietysti tuollainen silloisen mahti-Rooman pullistelevan alusmaan Ateenan päämieskin on voinut tulla mainituksi.

Tänä aamuna oli sitten pakko kaivaa googlen kanssa koko Peisistratos esille menneisyydestään, runsaat 500 eKr elänyt henkilö. Hänet mainitaan ensinnäkin Hippokrateen pojaksi, joka pappa on mainittu myös lääketieteen isäksi. Peisistratos esittäytyy urallaan nykykäsityksen mukaan köyhää kansaa edustaneeksi vallantavoittelijaksi, joka putkahti pintaan vallanpitäjäksi useita kertoja, vaikka hänet aina välillä ohjattiin takaisin nurkkaansa, milloin vuorille paimenien joukkoon, milloin peräti maanpakoon. Häntä pidetään kuitenkin yhtenä antiikin Kreikan seitsemästä viisaasta, sillä hänen toimeksiannostaan tehtiin ensimmäinen virallinen versio Iliaasta ja Odysseiasta, joka siihen asti oli ollut vain suullista perimätietoa.

Nykyisin politiikassa on kovin suuri meriitti, jos nostaa köyhän kansan asioita esiin ja haluaa olla heidän hyvinvointinsa parantaja. Mutta 1950-luvun historiankirjassa? Silloin ei vielä ollut Veikko Vennamon aikakaan, sillä Pientalonpoikien puolue taidettiin perustaa vasta 1959. On ehkä ollutkin niin, että kaikki antiikin valtioiden vaiheet olivat se perusta, jossa Suomen silloinen historianopetus lepäsi ja kaikki esiintuleva oli tarpeellista mainita.

Muistan aikoinaan kovasti kummeksuneeni historiantuntien sisältöä. Oma lukunsa oli tietysti keskikoulun historiankursseista vastannut Karoliina Moilanen, jonka despoottinen asenne oppilaisiin jäi päällimmäiseksi muistoksi, mutta sekin, mitä opimme, oli pitkään täysin merkityksetöntä ja ulkoaoppimisen harjoittelua. Kirjojen sivuilla vilahteli kuvia kipsipäisistä miehistä esittämässä kerrottuja henkilöitä

Paremmaksi ei muuttunut lukion aikanakaan Lahden yhteiskoulussa, jossa rehtori Aarne Rautiainen opetti myös lukion historian kurssin. Muistettava asiamäärä paisui suunnattomasti, kun Aarne oli sitä mieltä, että saadakseen kiitettävän tuli opiskella myös Lahden kirjaston lukusalissa salilainaan saatavana olevan kirjasarjan Grimbergin kansojen historian teokset, taustaksi, kuten hän sanoi. Olihan sitä aikaa iltaisin, kun asuin kortteerissa eli vuokralla arkipäivien ajan, ei siis ollut perheen kotitöitä odottamassa.
Aarne suositti lukemaan ja oppimaan myös kirjasarjan Fridellin Kulttuurihistoria, mutta koska kulttuuri silloin ja nykyisinkin halutaan ymmärtää vain hengenviljelyn asiana (eikä fyysisenä viljelynä, jota latinankielinen kantasana on alkuperäisesti yksinomaan tarkoittanut), olen ehkä sysännyt Fridellin silloin manjana-osastoon, johon tutustutaan paremmalla ajalla...

Meni vuosia lukion jälkeen, etten halunnut kuulla sanaakaan historiasta, mutta jotakin tietysti oli pakko sieltä puoleltakin kaivaa, jos ei muuta, niin kasvatusopin opinnoissa. Vasta kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin 1980-luvulla innostuin taloushistoriasta, kun huomasin, että lähihistorian vaiheet olivat aika lailla avainasemassa selittämään tiettyjen kasvien levinneisyyden syitä. Jopa ostin moniosaisen taloushistorian kirjasarjankin, vaikkei ollut edes väripainatuskuvia. En usko, että Peisistratoksella oli mitään osaa siinä teoksessa.

Mutta lähihistoriahan olikin kokonaan pimennossa kauan historian opetuksessa, muistaakseni meidän oppimäärissämme tuskin oli ensimmäistä maailmansotaakaan vielä, vaan sisällöt loppuivat Napoleoniin tai taloudellisen kehityksen askeliin teollistumisen tiellä.

Tällä hetkellä, kun olen kuullut, millä lailla oppisisältöjä tuotetaan Koraanin avulla kouluihin, en enää ihmettele mitään, edes kreikkalaisia tarinoita eurooppalaisessa koulujärjestelmässä.

Tuskinpa Peisistratoksen nimen esiin ponnahtamisella on yhtymäkohtia Suomen valtiollisen elämän vaiheisiin kuitenkaan. Sattui nimittäin viime viikolla niin, että Timo, tuttu Lyöttilästä soitteli ihmeissään, kun hänen naapurinsa pöydälle oli ilmaantunut 1940-luvulta peräisin oleva kasvikokoelma herbaariokansissa. Nimilapuista löytyi tallettajakin, Sirkka Kuusisto, ja niinpä Timo sai mieleensä minut, jonka kouluajan alku myös osui tuolle vuosikymmenelle.

Totta kai muistin Sirkan, joka tuli Radansuusta osaksi koululaisten pyöräreisuja Iitin vasta perustettuun yhteiskouluun. Sirkka oli muistaakseni syntynyt 1935. Meiltä päin lähti liuta poikia, ja siinä edustin yksin tyttökansaa, joten Sirkka seisoi pyörineen mäen päällä niin kauan, kunnes minäkin joukon hännillä nousin Siukosen mäen ylös ja tavattiin. Odotellessaan Sirkka näytti ajaneen pientä ympyrää maantiessa, sen näki niistä pyöränjäljistä. Aloimme molemmat samalla ensimmäisellä luokalla syksyllä 1947.

Sen ajan oppikoululaisen kesätöitä oli kasvienkeruu, heti ensimmäisenä kesänä 1948 oli tehtävä 30 kasvin kokoelma ja muina kesinä siihen lisää 50 jokaisena vuonna, eli yhteensä tuli jokaisen koota 180 lähiympäristön kasvin kokoelma keskikoulun oppimäärää varten. Sirkka ei kuitenkaan onnistunut muiden aineiden, muistaakseni kielten opiskelussa, joten hän ei koskaan suorittanut keskikoulua, vaan joutui eroamaan ja luultavasti palaamaan jollekin kansakoulun ylemmän luokan tai ns. jatkoluokkien oppilaaksi.

Tapasimme Sirkan kanssa sitten paria vuotta myöhemmin ollessamme keittiöapulaisina Radansuun Lomakodissa, jonne uskalsin hakea töihin, kun Sirkkakin oli. Siellä oli myös hänen äitinsä, joka tienasi perheen elantoa, sotaleski kun oli, tekemällä leipomiset ja pyykinpesut tälle työnantajalle. Pyykin huuhtomiseen laiturilla Kerttu-äiti tarvitsi apujoukkoja, joten keittiötytöt pääsivät siihen hommaan, keskimäärin pari kertaa viikossa. Muuten nähtiin päivittäin ruokatauoilla.

Jokunen kesä, ehkä 2-3 kuluikin sitten lomakodin kesähommissa, vaikkei siellä palkka ollut juuri mitään. Mutta niillä säästöillä sai kuitenkin kengät ja sadetakin, joita ilman ei voinut olla! Sirkka oli sopuisa työtoveri, mutta emme olleet ainoita, kun kestittäviä ja majoitettavia oli yleensä kymmeniä. Lahdesta asti saattoi tulla koululaisia kesätöihin Radansuuhun.

Elämä kuljetti minut kuitenkin pian Lahteen lukiokouluun ja siitä Pielavedelle opettajaksi, Sirkka jäi elämään kotikyläänsä. Myöhemmin kuulin kuitenkin, että hän oli naimisissa Lyöttilässä, saanut jo pojankin. Seuraavan kerran kuultu tieto Sirkasta olikin, että hän oli saanut paikan kirkkomaalta, sillä hänen perimänsä oli hauras tai muuten kestämätön valtimorakenteen osalta aivojen alueella. Siitä saattaa olla yli puoli vuosisataa, en taida tietää vuosilukua, mutta hämärä käsitys on, että Sirkka oli 31-vuotias kuollessaan, joten se saattoi tapahtua 1966. Itselläni oli niihin aikoihin opiskeluajat Helsingissä meneillään.

Nyt tuntuu siltä, että aivoni ovat askarrelleet minun siitä tietämättä tarkastellen niitä muistiaineksia, mitä kaaliin keräytyi noina menneinä aikoina. Joskus lähitulevaisuudessa muistan ehkä enemmänkin, sillä tuo herbaario ehkä tulee meille olemaan.

lauantai 25. elokuuta 2018

Elokuun tummenevat illat

Kuva on otettu äsken virallisen päivän alettua, aurinko nousee (tänään pilven takana) hieman ennen kuutta. Maa on kostea öisen sateen jäljiltä. Ruoho vihertää kuin kesällä ainakin, mutta kukkapenkkien komistusrooli on nyt annettu pallohortensialle ja kallionauhukselle, ilman ruukkukukkia olisivatkin lähes ainoita kukkivia tähän aikaan.
Viimein on päästy työtä haittaavista helteistä ja kuivuudesta! Vaikka eivät sateet totta puhuen ole mitään runsaita olleet, mutta kuitenkin. Viime yöksi ennustettu ukkosellinen kaatosateiden rintamakin somasti ohitti meidän kulmakunnan muutaman minuutin ropseilla ikkunapelteihin keskiyön aikoihin, kun muualla on sadellut tuntikausia. Hiljaisen sateen ääni ei kuulu sisälle, joten jatkoin taas unten mailla.
Panin uudemman kerran mieleeni nuo hämärän eri määritelmät, kun olimme musiikkijuhlien talkooväelle järjestetyssä iltatilaisuudessa torstaina Kirkkovalkamantiellä yksityiskodissa, ja illan isäntä sen oli juuri siinä alkajaisiksi meille tarjoillut. Se oli minulle jo kolmas kerta, kun menin, enkä ilman huolehtivaa Maija-Stinaa olisi ehkä tänä vuonna mennytkään, kun olin niin olevinaan kotipuuhia täynnä. Ihan kyytiä myöten, kiitos hänelle ihanasta huolenpidosta!

Tilaisuudessa oli leikkimielinen arvontakin, ja tällä kertaa kesäkurpitsa osui minulle. Se olikin niin suuri, että piti ryhtyä jakamaan, yksin en olisi saanut kulutetuksi. Tänä vuonna on muotia tehdä siitä lasagne-reseptillä paistosta, ehkäpä jo viikon päästä maistellaan, kun on kävijöitä luvassa.

Auringon nousun vaiheille osuu ns. porvarillinen hämärä, kun hyvin näkee liikkua ilman valoja. Auringon asema on silloin vähemmän kuin 6 astetta horisontin alapuolella. Nauttinen eli merenkulkijoiden hämärä asettuu auringon aseman ollessa 6 - 12 asteen välissä horisontin alapuolella, se tarkoittaa, että vesialueella näkee vielä hyvin jatkaa merenkulkua ilman apulaitteita. Kirkkaimmat tähdet jo näkyvät kuitenkin. Kolmas hämärä on näitä syvempi, se on astronominen eli tähtitieteellinen, ja sijoittuu 12- 18 asteen väliin auringon vajotessa yhä alemmaksi (tai aamulla lähetessä). Suomen kesä on niin valoisa öiltään, että vasta elokuun lopulla päästään tähän viimeiseen hämärään. Ja sittenhän tietysti on vielä vastassa yöpimeys, kun hämärän vaiheet on koettu.

Kuivuus alkoi jo kurittaa ylämäen puolella pensaitakin, kukkapenkit muualla lopettivat kukintansa veden vähyydestä johtuen jo aiemmin.
Mutta siihen elokuun puuhailuun mennäkseni. Saaliloimi tuli kudottua ja melkein kaikki entiset päiväkirjat tulivat kertaalleen luetuiksi kesäkuumien aikana, joten oli aivan suuri tekemisen tarve jo pukkaamassa. Kun tarkastelee kulunutta elokuuta, niin melkein joka päivälle viime postauksen jälkeen on mahtunut jotain ulkona tehtävää hommaa, se kertoo, että lämpötilatkin ovat tulleet töille siedettävämpään tasoon. Kuitenkin kesän merkeissä jatketaan, illat pimenevät, kaste lisääntyy yön aikana. Punaherukan poiminta saisi pian alkaa, kohta muuten tippuvat maukkaat marjat. Ruohonleikkuuhommiakin on jo hieman tehty, mutta sateiden vesimäärä on ollut niin vähäinen, että ruoho vielä katselee oloaan.

Talon pohjoisseinällä oli kaksi kuormalavan päällä hyvin ilmastoitua kuivattelupaikkaa, tämä on se jälkimmäisen tyhjentyminen. Seinälle jäivät odottamaan enää pinon päällä olleet suojalaudat, kyllähän kohta saataneen lisää kuivateltavaa...
Päädyin elokuun ensimmäisellä ja toisella viikolla  eli 06 - 08/08 korjaamaan toisenlaista hedelmää talteen, kun edellissyksyinen ja tämän keväinen oksasavotta oli tuottanut kolme pinoa polttopuuta ja ne helteillä ja sateettomina päivinä olivat hyvin kuivuneet sisäoleilun asteeseen. Niinpä laittelin kovin hyvän sään aikana vähän kerrallaan klapit kärryyn ja siirsin pohjakerroksen varastotilaan, eikä siinä niin kauan mennytkään. Vaikka ensin piti kyllä tehdä sinne vastaanottopisteeseen tiloja, johon hupenikin melkein saman verran aikaa kuin sitä seuraavaan siirtoon.

Keskellä kuvaa se katkaistu koivu, sillä on vielä vartta pystyssä ehkä 6 metriä. Rungon paksuus on nyt jo yli 30 cm katkaisukohdan yläpuolella, joten kyllähän tuosta muhkean kasan koivuklapia vielä tekee, jos loppu kaadetaan eikä jää tikoille koverrettavaksi. Oikeasti arvelen, että kyllä se pitää kaataakin, koska nyt ylimmät puussa olevat oksat näyttävät vielä hyvin tulevan toimeen ja jatkavat kasvua.
Lehtikuusi otettiin maahan asti, nyt siinä kolmena kappaleena kasvupaikassaan.
Tuskin olin saanut selkäni suoraksi tuosta hommasta, kun 08 08 iltapäivällä jo siirryttiin seuraavaan, jo helmikuussa tilattuun projektiin sähköyhtiön linjaraivauksen avulla, eli kaksi alapihan puolen korkeinta puuta tulivat tiensä päähän, isoin lehtikuusi ja koivu, joka tosin menetti korkeudestaan tässä vaiheessa vain reilun puolikkaan. Loppu sitten, kun metsurihommia tekevät tuttavat ehtivät, rungot ja oksat ovat nyt kaatokekoina puutarhalla kellastuvine oksineen.

Viimeiset kaksi viikkoa on aherrettu kesäkuun alkupäivistä asti odottaneiden laattalavojen keon pienentämiseksi. Yleensähän laatoitukset ovat olleet joko toukokuun tai elo-syyskuun hommia, mutta oksasavotan syystä laattatyö ei mahtunut ajatuksiinkaan toukokuussa. Eilen illalla sainkin vivuta molemmat lavat jo tyhjinä autotallin eteläseinälle mahdollisessa sateessa peseytymään ja kuivumaan, kun laatat tuli melkein kokonaan jo sijoitettua.

Tilasin yhden kuormalavallisen eli 120 pienempää kokoa eli 30 x 30 cm:n laattoja, mutta koska haluamaani urallista laattaa ei ollut tarpeeksi, S-rauta toimitti puuttuvan erän sileänä, joten yhden kasan asemasta tulikin sitten kaksi lavaa autotallin edustalle kesää katselemaan. Oli nimittäin rästityönä odottamassa keväältä 2016 talon etuseinän kukkapenkkien poisto. Edellinen oli onnistunut tehdä jo sen vuoden syksyllä, mutta viime vuosi lipsahti väliin, ja tänä keväänä yritys jäi kaivettuun ja muovilla peitettyyn kuoppaan rapun vierellä, kun kuumat yllättivät.



Kun oksaprojekti tuli tehtyä, päädyin sitten siihen, että laatoitus on pantava toimeksi, koska näköjään polttopuurintamalla on aina odotettavissa puuhaa. Kyydin ensin uralaatat lähelle sijoituspisteitä etupihalle ja patiolle, joten sain tuon liikennettä eniten haittaavan taaemman lavan poistetuksi. Perunakuokan löytyminen toi toivottua puhtia nurmikon poistamiseen, joten työ alkoi sujua. Irrotetut massat pulkkaan ja muualle, ja kun pohja sen alla on tiukkaan iskostunutta moreenia, niin laatan alle ei tarvinnut kuin tasoitukset murskeella. Suunnittelin tuon takareunan lisäksi panna kaksi riviä lisää laatoitukseen, koska auto usein seisoo etupihalla ja ruoho pyrkii kulottumaan lämpimän moottorin alla.
Ensin piti tuo seinän rakenteita uhkaava kulma kuitenkin saada hoidetuksi, se olikin hitain osa, kun kukkapenkki oli tuossa ollut 1960-luvulta lähtien ja paikalla siis paksusti multaa. Ihan kunnon kuoppa siihen tulikin, ja näyttipä tarhakielon juuri jatkavan matkaansa vielä pitkälti betonirapun allekin... Katajapenkki kavereineen saakoon jäädä, se on mukava viherseinä.
Olen kovin kiitollinen työn rasittavuuden arvionnista saamistani kommenteista. Ja eläkeläisellä on oikeasti aikaa! Se sai minut jakamaan työn paljon pidemmälle jaksolle kuin olisin uskonutkaan. Ja kuitenkin joka päivä sain ahertaa sen verran, kuin kunnon kuntosaliaherruksessa kuuluukin, hikiä otsalta pyyhkien. Auringon paisteen ja ilman lämpimyyden takia tein etupäässä aikaisen aamun ja illan tunteina projektia eteenpäin.

Olin aiemmin jo arvioinut, että tarvitsen laattoja muuallekin, sillä tässä rinteessä oleva pation eteläseinää tekevä kukkapenkki tuijineen oli leikkurilla hankalasti hoidettava edelleen, olin sitä 2016 jo muokannut. Siksi päädyin lisäämään laattarivin leventämään nurmikon ja penkin rajaa, ettei tarvitse ruhjoa kukkapenkin osakkaita leikkurilla.

Laatat ovat nyt kaikki paikallaan, eilen lisäsin vielä tähän torstaiseen näkymään mursketta saumaksi koloon ruohikkoa vasten. Osoittautui työn aikana, että varsinainen rappu on pari senttiä leveämpi kuin sille kohdalle eteen tulevat laatat, joten rakojen sommittelussa meni hieman aikaa. Uudet laatat ovat nyt entiseen tapaan vuorotellen sileitä ja urallisia.
Työ vielä jatkuu tästä, pitää vaihtaa pari kovin multaantunutta laattariviä pation puolelta. Loput laatat kuluvat siihen. Tähteeksi jäävät vanhat laatat löytävät paikkansa alapihalta, jossa koetan saada niille majan seinustalta, että uusien polttopuu-oksakasojen alustalavat jäisivät kasvittomiksi ja siten paremmin tuulettaviksi.
Ainakin maantien puoliselle nurkalle pohjatyöt on jo tehty toista viikkoa sitten, sain poistetuksi siitä isoja lumimarjapensaiden kantoja niin, että paikka tulee suoraksi (tai hieman kallelleen seinästä poispäin).

Ensi viikko siis ainakin vielä, jos en välillä innostu muihin hommiin. Ainakaan sateisina päivinä ei maansiirtely ole järkevää, kun vaatteet sottaantuvat turhaan, varsinkin jalkineet ja villasukat.

Etupihan kohdalla oleva naapurin pihasyreenien pensasaita on ikivanhaa perua, se oli jo silloin, kun muutimme tähän, silloin siinä taisi olla kaksi erillistä pensasta ja valkokirjavalehtinen kanukkapensas komeine tumman helakanpunaisine  runkoineen. Lumimarja on siihenkin hiipinyt "Lisääntykää ja täyttäkää maa" - periaatteella, joten syreenit ovat hätää kärsimässä. 
Elokuussa on yleensä ollut myös pensasaitojen huoltoa, ettei talvella tule yllätyksiä tielle lumien painosta kaatuvista oksista ja rungoista. Naapurissa jo tähän päädyttiinkin. Papulanruusuaita oli meillä kasvanut viime vuosina vimmattua vauhtia, sen vuosikasvaimet sai poistaa monena vuonna melkein kokonaan, että lumityöt onnistuisivat ja jotain näkisi maantiellekin solassa liikkuessaan. Niinpä olin ajatellut leikata pensaan kokonaan alas, että muutaman vuoden saisi taas ehkä nähdä kukintaakin. Pensas kukkii nimittäin vain edellisvuoden versoista, ei uusista.

Alunperin ruusu kasvoi vain tässä alakulmassa, mutta itse olen istuttanut noin puolet lisää eli noista pienemmistä tuijista taloon päin.
Naapuriapuna sain onneksi puhtia nyt tähänkin hommaan, jonka olin mielessäni jo luokitellut sellaiseksi, että tarvitsen siihen apua. Nyt päädyttiin leikkaamaan oksasahalla pensas ensin matalammaksi ja sen jälkeen päältä ajettavalla teholeikkurilla ottamaan vähitellen alemmaksi kuin ruohoa leikaten, joten ei syntynytkään kuorma-auton lavallista piikkisiä poisvietäviä, vaan saatiin paikalleen jäävä leikkuutähde.

Erityisesti hankala kohta näkyvyyden kannalta oli maantien lähellä. Siinä on näkyvyyttä viemässä myös syreeniaita ja juuri kulmassa kasvava iso valkoisen pihasyreenin pyöreä pensas. Sen ajotielle päin liian kaarevia runkojakin voi nyt taas ajatella poistaa, kun välissä mahtuu liikkumaan. Lumimarjaa olen myös hävittänyt sieltä syreenin alta, se ryömi sinne kasvamaan jo kauan sitten.
Olen tälle työmaalle ripotellut vielä laattatyössä syntynyttä multavaa maata, että jäte nopeammin lahoaisi ja tulisi sitten taas mahdolliseksi uudelle kasvulle. Ruusulla on paljon juuria maassa, kyllä se sieltä nousee uudelleen, mutta koetan pitää nyt tien reunan enemmän vapaana, vaikka ruusu tietysti on toista mieltä.

Samalla rysäyksellä tehtiin myös toinen jo pidempään suunniteltu ruusupensaiden nuorennus, kun tienvarren ylin osa eli hansaruusut katkaistiin selvästi alemmas. Piikkipensaiden raivaus on voima- tai oksasaksilla kiusallista, kun piikit raapivat leikkaajaa ja vaatteita, mutta hansaruusussa tulee vuosittain isoja kuivia oksia, jotka eivät ole ilo silmälle, sinne juureen on pakko sukeltaa aseiden kanssa. Toisaalta pensas lähettää jo juurivesoja metrin päähän...

tiistai 7. elokuuta 2018

Aamiaiskaappi

Elokuun kukko on pöyhistellyt komeuttaan muutaman päivän...

Tuohon sanaan törmäsin elokuun ensimmäisen viikon lopulla, maanantaina. Se sai hieman hieraisemaan silmiä, samassa artikkelissa annettiin kyytiä ruotsalaissuomalaiselle keksinnölle, astiankuivauskaapille, joka kuulemma ei enää ole välttämätön varuste. Että mitä? No, tekstistä kävi ilmi, että se aamiaiskaappiakin tärkeämpi hankkimiskohde on tietysti astiainpesukone, ja kun se on paikallaan, niin kuivauskaappi joutaa museoon. Siihen vaan Maisemaikkuna tai se Aamiaiskaappi, jos kaappi pitää olla. Ja mahdollisesti kuvaushetkellä palavia kynttilöitä kodikkuutta luomassa.

Astiainpesukonetta vasta pidetäänkin välttämättömänä, sehän on nykykeittiöissä aivan must. Monissa keittiöremonttiohjelmissa yksi ei edes riitä, pitää olla kaksi, jossa toisessa on puhtaita ja toiseen ladataan. Onhan kaikilla tietysti olemassa ns. arkipäivän astiasto, jota rullaillaan muina päivinä koneen ja pöydän väliä, ja sitten lasi-ikkunallisessa astiakaapissa oleva sitä varten, jos sattuu tulemaan sellaisia vieraita, joiden kanssa halutaan viimeisen päälle nauttia.

Muistelen, että aikoinaan, jo viime vuosituhannella lapset tienasivat taskurahoja vanhemmilta pienemmillä keittiöaskareilla, joita oli mm. astiainpesukoneen tyhjennys, kun kone oli tehnyt tehtävänsä. Se onkin ehdottoman tärkeää, ettei tuotteisto menisi sekaisin, käytettyjä puhtaiden seassa. Eräissä tuttavaperheissä huomasin, että käytetty välineistö koottiin niihin kahteen tiskipöydän tyhjään altaaseen odottelemaan, että joku suorisi koneen tyhjennyshommat. Satunnaista kävijää saattoi kohdata melkoinen keko, jos joku osa systeemissä ei toiminut. Nykyisin, kun ollaan tarkempia niitä, mitä jätteille tehdään, nuo pikku askareet voivat liukua myös siihen suuntaan. Kunhan on Jätekaappi!

Koneistetussa keittiössä on vain yksi vika, se on aika hidas suoriutumaan, oli sitten kyseessä astiain tai pyykin pesukone. Monet koneet ovat myös aika äänekkäitä, joten eivät ne aivan osu toiveiden kanssa yhteen. Koneiden suorittama yksinpuhelu kuuluu joka nurkkaan, oli sitten iso tai pieni tila. Nykyisin yksi tärkeimmistä olohuoneista on kuitenkin juuri keittiö, ja Open concept pitää olla, vaikka mitään muuta ei saataisi, sillä lailla uusitaan nykyään vanhempiakin tiloja. Tavallinen selitys on, että lapsiperheen äiti saa reaalitietoa pikkuväen puuhista omien askareidensa lomassa. Toinen tarvekin tulee hoidettua, jos sattuu vieraita, niin tarjoilun valmistelija pääsee toimiensa ohella heittämään sanan kaksi vierailleen.

Kohta kaksisataa vuotta on eletty sellaista aikaa, jolloin perheen äiditkin ovat lähteneet ansiotyöhön, ja nykyisin se on melkeinpä ainoa vaihtoehto. Talo tyhjenee aamuisen aterioinnin jälkeen ja täyttyy sitten vasta kaukana keskipäivän hetkestä, talvisin jopa vasta pimeyden taas tultua. Siten toisaalta ymmärtää käsitteen aamiaiskaappi, sehän on avain kiihkeärytmisen aamun järkevään sujumiseen. Eli on pikkulaitteita, kuten kahvin tai teen valmistukseen tai niinkuin muualla maailmassa jopa oma kahvinpaahdin ja mehulinko lasillisen valmistamiseksi. Joku siinä kaipailee vielä muutakin. Nämä pikkulaitteet saadaan esiin avaamalla kaapin ovet, ja tietysti aamiaista pitää päästä nauttimaan siinä äärellä, joten aamiaissaareke hakee siihen asemansa. Tämän ensi hetken mentyä ohi kaapin ovet kiinni ja astiat koneeseen, sen osaa perheen kuka tahansa tehdä, jos vaikka äiti sattuisi olemaan ensimmäinen työmatkalleen.

Voisiko sitä elää ilman tiskikonetta? Ainakin suomalaiset voivat, sillä he viettävät aikaansa kesämökeillä, joita yleensä ei ole varusteltu niillä, vaikka ihan viimeaikaiset raportit kertovat, että sellaiset mökit menevät helposti kaupaksi, joissa sähkön ja veden varassa tapahtuva ruokahuolto on järjestetty vakituisen asunnon tavoin. Mummulan mökillä oleva kantovesisysteemi ei kelpaa, se on ensinnäkin liikaa työllistävää ja toisekseen se jätevesi, sehän se vasta hankala paikka onkin.

Tässä yhteydessä muistettakoon, että suurin osa suomalaisten talouksista taitaa olla mallia sinkku, joten useamman hengen talouksiin suunnitellut laitteet eivät ehkä edes mahdu pienempiin asuntoihin, saati että onko koneen käytössä kummoista järkeä, jos muutama astia päivän mittaan kertyy. Ei muuten ole meilläkään tässä nykyisessä kodissani, paikka sille kyllä olisi tiskipöydän alla, mutta silloin joutuisin miettimään, pidänkö vasarat, naulat ja sen tapaiset tilpehöörit ehkä lusikkain kanssa samassa vai voisiko ne sijoittaa vessan laatikoihin...

Vähimmälle huomiolle tv-ohjelmia katsellessa on jätetty jätekaappi, senkin pitäisi kaiken järjen mukaan löytyä siitä äärestä, sillä syötyä tapahtuu ensi lajittelu. Se on jokaisen ensimmäisiä taitoja sen jälkeen, kun ruokailutaito on hankittu. Vain astiat ja ruokailuvälineet menevät tiskikoneeseen, joka ei ole jätemylly siinä samalla, vaan syömätön aterian osa tulee siirtää biojäteastiaan. Mikäli syödessä avataan leikkele/juustopakkaus tai jugurttimuki yms muu tuote, sen loppusijoituspaikka ei tietystikään ole biojätteiden joukossa. Muovit pitää huuhdella ja panna muovien keruuastiaan, metalliset kannet ja korkit metallinkeruuseen. Pakkauspahvit saavat omat keruuastiansa. näin ei aterioidessa tulee mitään sellaista, joka olisi ns. loppujäte, vaan kaikki voidaan kierrättää.

On sattunut sellainen poikkeus kesään, että päivälämpötila oli eilen ja tänään totuttua paljon alempi. Innostuin jo, että josko alkaisi sataakin, kun pilvi nousi, mutta tuota kummempaa ei kyllä ollut tähän kolkkaan varattuna...

Meillähän tässä 1930-luvulta peräisin olevassa talossamme on aina oleiltu keittiön kanssa samoissa tiloissa, sen nimi on erikseen tupa, jonkalaisia ensin vain tehtiinkin. Äitini ei ollut erityisen ihastunut tähän avoimuuteen, hän tahtoi isän hankkimaan metsältä pitkän ja ohuen koivuvavan, joka pantiin lähelle kattoa ja sen varaan oviverho vedettäväksi eteen ainakin silloin, kun vieraita oli. Siihen aikaan hellan äärellä oli paljon enemmän askaretta, kun ihmisten ruokien lisäksi valmistettiin myös osa kotieläimille tarkoitetuista ruoista, kun oli  kanoja, possu ja vasikkakin aina joskus. Oli separaattorikin siinä neljän neliön keittosiivessä tiskipöydän ja hellan + puulaatikon lisäksi.

No, meillä on kyllä erilainen sovitus tupa-teemasta, se on L-kirjaimen muotoinen johtuen siitä, että hormin syrjään oli tehty portaikko, sekä ala- että yläsuuntaan päällekkäin. Keittiöpuoli oli se L-kirjaimen lyhyt osa, pitkä varsi taas varsinaista tupaa. Tämä siksi, että talo oli rinteessä ja kerrosratkaisu silloin sopii paremmin, kun tasaista maata ei ole käytettävissä. 1930-luvulla jo ennestään olemassa olevat pikku pellot olivat niin arvokkaita tontin osia, ettei olisi tullut mieleenkään niitä käyttää talon sijaksi.

Klassisen tuvan yhdessä nurkassa oli iso tulisija, takka, ja sen vieressä tapahtui ruokien valmistus. Niinpä tuossa tulisijan yhteydessä oli aina iso uunikin, jonka päällinen, uuninpankko oli monikäyttöisimpiä paikkoja, siellä voi käydä vaikkapa nokosilla (ainakin kissat sen usein omivat), mutta myös kaikenlainen kuivattelu tai säilytys tapahtui sen varassa. Vastapäisessä nurkassa oli yleensä pitkä pöytä, keskilattia oli varattu puhdetöille, joita talvisin ei tarjennut muualla tehdä.

Tuvan seiniä kiersi pitkä penkkirivistö, kuten muistan Niskaportin isosta tuvasta. Penkeillä yleensä istuttiin tai joskus jopa nukuttiinkin. Tupa oli yleensä melko suuri, useinhan se oli ainoa asuinhuone.
Makuuhuoneet kehittyivät vasta aikaa myöten, kun savupiippuja tehtiin enemmän eikä vain se yksi tuvan kulman vallannut. Seuraavassa vaikuttavan elämyksen antaneen Karralan päivän kuvia vanhasta tuvasta:
Tuvan naisten nurkka, jossa rukki ja kangaspuut. Miehet saivat ison tuvan keskiosan talvella puutöittensä paikaksi.
Lapsenpiika -väline
Kuvia Karralan tuvasta 13 08 2017. Tässä keittonurkkaus ja iso uuni siinä taustalla.
Käynti kotiseutumuseo Karralassa viime vuonna oli tässä suhteessa aivan nappiin, nähtiin, mitä kaikkea kekseliäs asuja saa tuparatkaisun varaan rustailtua. Erityisen uusi minulle oli lapsenvahti, joka oli katosta kiinni olevan pitkän salon varassa oleva pyörivä puinen rengas, jonne kävelyä opetteleva lapsi sujautettiin taaperrusta alkamaan. Tarpeeksi lähellä, mutta sopivan kaukana, ettei kipinöitä lentänyt avotulesta, mutta oli kuitenkin lämmintä lattian rajassa. Ja siinä äitinsä silmän alla.

Muisto päivältä 16 02 2016, kun meidän tuvan monikäyttöinen pöytä oli viimeistä päiväänsä tässä. Se oli muuten hyvä, mutta liian painava yksin liikutella, joten se haki kotinsa suvun nuoremmasta ja vahvemmasta päästä. Sen paras puoli on jatkettavuus, jossa pöydän pinnaksi saadaan apulevyn kanssa enemmän keskiosaa. Mutta esim. kahta erillispöytää tuosta ei saa, joka olisi yksi ratkaisu satunnaiseen tilan tarpeeseen. Lahvipöytä, jossa osa pöydän kannesta voidaan taittaa alaspäin, kun tason tarvetta ei ole, on kyllä keksitty, mutta se on nykyisin niin harvinainen, että esim. kun etsin googlen kanssa kuvaa, se tarjoili vaihtoehdoiksi tekstinäkin ensin vain kahvipöytää. Pitkän penäämisen jälkeen sain pari oikeaakin osumaa, mutta kuvia en löytänyt.
Seuraavana päivä eli 17 02 2016 pöytä oli korvaantunut kevyemmällä versiolla. Siinäkin on mahdollisuus keskiosan kasvattamiseen. Mutta vain se vaihtoehto. No pöydän voi kääntää myös 90 astetta niin, että pitkät sivut tulevat ikkunan suuntaan.
Mitä vielä odottaisin uudistuvalta keittiöltä/tuvalta? Ainakin sitä, että iso pöytä voitaisiin blokata pois, ja tilalle osiksi jakautuva, samaan tapaan kuin olohuoneiden sohvia voi työstää palamalleina. Onhan niitä pöytäsettejä jo keksittykin, mutta ne ovat yleensä päällekkäin ladottavia ja mataliakin, joten yhteisiä ruokaistujaisia niiden varaan on vaikea kuvitella. Sen verran harvinaista kuitenkin on, että meidän tuvassa kokoontuisi isompia määriä väkeä, että jo käsite ruokapöytä tuntuu aikansa eläneeltä. Tarvitsisin mieluummin sellaisen tason, joka sopisi paremmin erilaisten askareiden tekoon, oli se sitten ompelukone tai palapeli, eikä niiden paikka välttämättä tarvitsi olla juuri ruokailun pisteessä. Ja ruokailun perustarvikkeet, kun talouspaperirulla  ja mausteet saisivat olla just ruokapöydän koristeita kukkavaasin asemasta.

Huonekalutkin kehittyvät eri suuntiin, yhteen aikaan jo luulin, että kaikkien pitää voida melkeinpä makailla tai ainakin löhötä olohuoneessa, jotka kuitenkin ovat  makuuhuoneen tarpeeseen viittaavia toimintoja. Toisaalta on esitetty ihan hiljattain sellaisia kalusteratkaisuja, jotka tehdään kovasta pahvista, ovat nopeasti koottavia ja on tarkoitettu enemmän väliaikaiseen tai leiritoimintaan. Ikean koottavat huonekalut eivät tule ensi sijassa olemaan ratkaisu, sillä niiden huonekalujen kokoamiseen tarvitaan erityinen luonne ja seikkailunhalua. Se ei ole joka tytön mahdollisuuksien rajoissa..