Esi-isien tonteilla

Vähätalontien päästä löytynyt isän koti, kulttuurikasvit vielä voimissaan, kuistin humala ja rapunpielen vuorikaunokit ja akileijat.

Maanantaina vietimme eräitä elämän merkittävimmistä hetkistä, kun olimme matkalla Sysmässä, josta isäni oli kotoisin. Oli päätetty löytää useampikin kirkonkirjoissa mainituista asuinpaikoista, ja kuinka ollakaan, kaikki aiotut kolme löytyivät!
Esityötä oli tehnyt Raija-sisareni, joka saapui Eurooppaan lyhyehkölle kesälomalle miehensä Ronin kanssa, hän oli tulostanut liudan tarkempia vanhoja karttoja, joista rakennusten sijaintia voi etsiä. Neljäntenä reisussa mukana oli poikani, joka taas puolestaan oli netistä selvittänyt alueiden nykytiestöä ja Pohjois-Sysmää koskevaa nykyistä kuntasuunnitelmaa etsimisen pohjaksi. Matkaeväät olivat siis hyvät. Kun ilmakin oli otollinen, aurinko näkyi ohuen pilviverhon takaa, eikä ollut kovin kuuma, suhtauduimme alunperin retkeen toiveikkaasti.

Sysmään pääsee montaa kautta täältä Iitistä, valitsimme reitiksi kylästä pohjoista kohti suuntaavan vanhan maantien Jaalaan ja siitä haarautuvan Vierumäelle vievän tien, joka jatkui Lahti-Sysmä-pikatien ylitettyään toista Salpausselkää seuraillen Asikkalan Urajärvelle ja edelleen Vääksyyn. Tuo loppuosa Vääksyyn on tie, jota olen kulkenut itse aiemmin vain kerran, ja oli kovin kaunis ja vanha tie, joka viime vaiheissaan sivuutti Anianpellon männiköt. Sitten suuntasimme Pulkkilanharjua pitkin menevälle maisematielle, yllä oleva kuva on Reimari-nimisen virkistyskeitaan tienoilta, siltojen alkupäässä.

Liikolan pienet peltoaukeat, ja takana Päijänteeseen johtava vesiväylä Liikolanlahti. Kartalta löytyi taustalla näkyvän korkeamman vuoren alarinteiltä sana Vierula, mutta ei asuintaloa osoittavaa merkkiä. Kappelinkylä -niminen pikkutaajama on merkitty rannalle, lahteen vuorelta päin pistävältä niemekkeeltä, hieman vasemmalle tästä kuvakulmasta.

Kun jatkoimme jonkun matkaa Sysmän kirkolta Hartolaan päin, löytyi Liikolan kylään vievä tie ja ensimmäinen etappimme tuli etsittäväksi, se oli Kolun talo kylän etelälaidalla. Sieltä oli tullut Anna-tytär isäni isälle puolisoksi 1800-luvun lopulla. Taloa ei kyllä enää ollut sillä kohden, missä 1900-luvun alun kartoissa piti olla useampiakin, mutta paljon raunioita ja kaksi mahtavaa omenapuuta.

Rauniosaarekkeen ja maantien välissä oli vanha hirsinen lato vielä pystyssä. Punainen tolppa on ehkä merkkinä tilan ja maantiealueen rajakivestä. Rakennus on tehty ennen autojen aikaa.

Pellot olivat edelleen viljeltyjä, niissä oli kevätviljaa oraalla. Piennarkukista pistivät silmään metsäkurjenpolvet, joilla oli eri värisiä ja eri kokoisia kukka-vaihtoehtoja. Koristekasveja en nähnyt. Pientareilla rehottivat puntarpäät ja tuoksusimakkeet. Alla on kuva maantieltä katsottuna talonraunioiden kohdalle kehittyneestä pihlaja- ja tuomipusikosta, näkyypä kotikuusikin!

Sysmän historia- kirjasta selvisi pari päivää myöhemmin se ristiriita, joka koski Annan syntymäpaikkaa, koska siitä oli tiedossa isäni merkitsemä Hartola. Historia kertoi, että Sysmä oli aiemmin nykyistä laajempi, ja siinä oli ns. kappeliseurakuntia, mm. Hartola ja Luhanka, jotka sitten myöhemmin erosivat omiksi kunnikseen. Liikola on aivan Hartolan nykyisen kunnan rajanaapurikylä, joten se on voinut kuulua tuohon Hartolan kappeliseurakuntaan Suur-Sysmän aikoihin, ja isä-pappa on käyttänyt ehkä sitä tietoa.

Parinsadan metrin päästä postilaatikoista ei löytynyt kiinnostavia nimiä....

 Matkamme jatkui luodetta kohti, ajoimme Liikolasta Luhangantielle ja kohta tultiin Sysmän Soiniemen kylään, josta etsittiin sukumme vanhin kirkonkirjoissa mainittu asuinpaikka Kurki-niminen (sotilas)torppa. Se olikin sitten ihan helppo varmentaa löydetyksi, kun talontien alkupäähän oli nykyinen omistaja tuonut vanhan maataloustyökalun, hevosen vedettävän kurkiauran, jossa vielä oli maalattuna sana Kurki! Taloja oli useita, järveä ympäröivillä mäillä. Osa pelloista oli talojen ja järven välisillä melko jyrkillä rinteillä, osa talorykelmää ylempänä.

Kurjen tilan tanhuvilla, vanhin kohde vas. puolen rivissä takimmaisena.

Koiralammi oli siinä mäen tyvellä, rinnepeltojen jatkeena. Se oli ehkä 500 m:n mittainen pitkänomainen järvi.

Tien päästä löytyi paljon rakennuksia, maatalousrakennuksia ja asuintaloja, ja alhaalta Koiralammi-järven rannasta asuttu kesämökkikin, mutta eniten ilahdutti vanha ja moneen kertaan aikojen kuluessa korjattu rakennus, jonka katolle nykyinen omistaja oli pannut tuuliviirin, jossa luku 1584! Siis paljon vanhempi asuinpaikka kuin meidän vanhin tunnettu esi-isämme Matti Matinpoika 1700-luvulla, jonka asuinpaikaksi Kurki oli merkitty. Tässä mäen ylälaidassa oli ainakin kahdelta muulta vuosisadalta olevia asuinrakennuksia, tuorein korkeimmalla, hieman sivussa tähän historia-kohtaan verrattuna.

Harmi, kun tuulen suunta oli niin, että numerot ovat väärinpäin!

Vanhoissa taloissa on ollut aika usein yhdistettynä asuinrakennus ylhäällä ja karjasuoja alhaalla, joten talo pysyi paremmin lämpimänä, mutta hajuissa tietysti oli toivomisen varaa! 1960-luvulla olin rikkakasvien tutkijana Sysmässä ja löysin näitä useitakin. Luulen että tätä taloa on kyllä pitkään jo käytetty vain talousrakennuksena eikä asumiseen. Ehkä hevostallina lopuksi? Takaa pilkottava valkoinen talo on 1900-luvun puolelta.

Lopuksi siirryimme seuraavalle Päijänteeseen pistävälle niemekkeelle Palvailan kylää etsimään, jossa olisi isämme kotitontti. Tässä kylässä oli tietysti myös nykyisiä kesämökkejä paljon, mutta löytyihän se Vähätalon tiekin lopulta, joka Googlen reittihaulla oli putkahtanut esille alueelta.

Tie ei ollut enää aktiivikäytössä, koska se kasvoi korkeaa heinää, mutta sisukkaasti sitä hiljalleen etenimme. Kuten poikani sanoi, jos emme katso vielä tuonkin mutkan taakse, harmittelemme lopun ikää. Raija muisteli, että kun hän lapsena kulki isän auton mukana Iitin viljelytiloilla, mentiin pahempiakin teitä! Matka päättyi lopulta jalkaisin, tultiin asumattoman talon pihaan. Auto jäi jo hieman aiemmin, koska löytyi kääntöpaikaksi sopiva kohta.

Tässäkin talossa oli erikoisessa paikassa kuin oven paikka, keskellä pitkää seinää. Ettei vain tämäkin olisi ollut alkuun yhdistelmä navetasta ja asuintalosta, pituus ainakin viittaisi siihen. Sauna on taustan peltikattoinen rakennus. Polku Päijänteen rantaan lähti kai taustan notkosta.

Siinä se oli! Kyllä olisikin harmittanut, jos ei viimeistä sataa metriä menty. Pelloista oli ympärillä vain muistoja, sillä niihin oli istutettu koivua 1990-luvulla ehkä. Kun taloa ympäröi sankka koivumetsä,  taloa aiemmin ympäröinyt avoin peltomaisema oli kadonnut. Pentti-veljeni kuvaili minulle seuraavana päivänä puhelimessa talon ulkonäköä, hän oli käynyt siellä 1970-luvulla isäni kanssa, joten paikka varmistui näillä tuntomerkeillä.

Peltojen nykytilaa.

Sysmä oli jo 1900-luvun alussa Lahdessa sijainneen Askon vaneritehtaan luvattua hankinta-aluetta, josta koivua saattoi ostaa lähes mielin määrin. Metsät Palvailan kylän kulmalla olivat pääosin lehtoisia, varpuja ei paljon näkynyt, vain korkeaa heinää puiden alla. Se kertoo myös siitä, että karjanpitoon ei tarvinnut muuta laidunta kesäisin kuin jollain lailla aidattua metsää, tai paimenpoika. Isäni kotona oli ollut hieman karjaa, josta saatiin lisäruokaa pöytään. Mistä lie talviheinä otettu, ehkä niittelemällä metsän aukkopaikkoja, jotka nopeasti heinittyivät.

Aittarakennus pihapiiristä.

Kun 1960-luvun alussa itse asuin Sysmän Rapalan niemessä, joka myös oli lehtoista, kuulin silloin mainittavan, että sen niemen alueelta oli löytynyt nopeimmin kasvavaa ja korkeinta metsää koko Suomesta! Rapalassa oli kylläkin kuusivaltaisia lehtoja, siellä oli metsissä ollut suuremmat karjat, joiden jäljiltä metsät yleensä kuusettuvat, sanovat esihistorian tutkijat. Varmaan Palvailan niemi ei Rapalalle paljoa hävinnyt, niin dynaamiselta metsä vaikutti. Pienemmänkin metsäkappaleen omistajalle riitti tuloa puun myynnillä. Vaneripuukauppa toki laantui 1900-luvun loppua kohti, mutta koivu käy nykyisin myös sellun lähteeksi. Puun saaminen metsästä ei ollut kylläkään ihan helppoa, koska paikoin metsänpohja on kovin louhikkoista. Hevosmies-metsuri oli parasta siihen työhön, ja kai vielä nykyisinkin. Suurista latvuksista sai helposti talon tarvitsemat polttopuut puukaupan jäljiltä.

Kotiin palailtiin myöhään iltapäivällä onnellisina hyvästä "saaliista!" Sukututkijamme Raija saa nyt jatkaa montaa tietoa rikkaampana. Hyttysetkin jäivät nopeasti vain muistoksi...