Kohta se on täällä!

Nimittäin Kevät. Ei tänään vielä, sillä koko aamun on satanut lunta, reippaastikin, mutta niinhän sanotaan, että uusi lumi on keväällä vanhan surma. Päivän pituus on jo yli 11, 5 tuntia! Pakkaset ovat kuitenkin jo pitkään olleet pysyvä ilmiö. Maamme virallinen kylmyysennätys mitattiin viime yönä Taivalkoskella, jossa elohopea laski alle -38 asteen. Tällä paikalla tyydyttiin maltillisempiin noin -10 asteen yöpakkasiin. Postauksen vähät kuvat ovat tämän aamupäivän satoa.

Autotallin edessä olevassa jasmikepensaassa onkin pikkuvarpusten hotelli. Siinä kohtaa, missä varsi työntyy maasta, on auringon sulattamana kehittynyt pikku tunneli, jota myöten pääsee syvemmälle hangen alle kieppiin. 

Tänä aamuna on jo saatu viiden sentin uudet lumet, ja maisemat oven raosta kurkaten ovat vitivalkoiset! Lumityöhomma numero kaksi odottaa....

Olin perjantaista lähtien tyttären huushollerskana Lohjalla, josta kotiuduin eilen, koska nuohoojatreffit oli sovittu tälle aamulle. Talo otti tulijansa illalla vastaan lämpimästi, koska näin lyhyen talvireisun ajaksi ei lämpöjä kannattanut säätää alemmaksi. Nyt piippuviskaalin vuosivierailu on jo ohi, ja molemmissa uuneissa saadaan alakertaan lisää lämpöä. Lumitöihinkin pääsin jo seitsemältä. Haketta on kulunut, sillä jäljellä on enää kaksi säkillistä, niillä pärjää kyllä huhtikuun loppuun, jolloin onkin aika alkaa valmistaa uusia pressullisia kuivumaan.

Vatikaanissa kansa seuraa tällä viikolla savua piipusta, sillä entinen paavi erosi virastaan, ja parhaillaan on koolla uuden paavin valitsijakunta. Jos piipun savu illalla on tummaa, ei uutta paavia eli Papaa ole vielä selvillä. Vasta kun savu on valkoista, kansa tietää odottaa tuloksia.

Uusi auto sai ensimmäisen pitkänmatkan ajonsa, ja matkamittari näyttää jo 700 km:n olevan sivuutettu. Tässä autossa on neuvova kojetaulu, jonka mielestä ajan liian kovilla kierroksilla. Se esittää minulle jatkuvasti ohjetta ajamaan isommalla vaihteella, jos kolmonen tai nelonen unohtuu päälle. En kyllä tykkäisi kuitenkaan automaattivaihteesta, sillä vaihdekeppi mielestäni takaa, että kuski pysyy hereillä.

Matka jakautuu kolmeen etappiin, ensimmäinen Lahden moottoritien alkuun. Siitä toinen samanmoinen hujaus Helsingin suuntaan, Mäntsälän rampille. Viimeinen etappi on tietä 25, eli Porvoo-Hanko- maantietä Lohjalle, joka osuus on melkein yhtä pitkä kuin kaksi edellistä etappia yhteensä. Aikaa kuluu n. 2,5 h. Paluumatka oli mukava, kun laskeva aurinko oli selän takana. Ei tullut niskakiertymiä, kun tarvinnut väistellä alaviistoon tulevia säteitä.

Pikkupojan kiikutteluun sopinee tämä tukevassa kunnossa oleva Elsan ja Tatun aikoinaan hankkima keinutuoli, joka tänään matkustaa Pahalahden ehostamoon Kausalaan.

Kun ilta oli paluumatkan lähetessä loppuaan jo tummunut melkein mustaksi, tuli siinä hiljaisuudessa mieleen 1986 kesällä tehty Albanian reisu, jossa ensimmäistä kertaa olin ihan samanlaisen yönsinisen taivaan alla. Taivas oli kuin lämmintä tummansinistä samettia. (Kanarian yöt eivät ihme kyllä olleet sellaisia, mutta siellä olinkin ollut vain joululomilla.) Lämpötila oli Albanian kesäyössä korkea, sillä mittari ei mennyt alle +20 asteen. Matkaohjelmana oli kaiket päivät istumista linja-autossa, joka tuon pariviikkoisen aikana kiersi koko maan.

Olimme saapuneet eteläisimpään pisteeseemme, Sarandan kaupunkiin, josta voi katsella kaukana Välimerellä näkyvää Kyproksen saarta. Olo oli aivan satumainen, kun värit olivat niin syvät. Kävelimme pitkään nauttien mukavasta iltakelistä. Päivällä olisikin ollut liian kuuma tallata sikäläistä asfalttia, joka oli auringon porottaessa niin pehmeää, että jalka tahtoi upota. Oleanteri oli hyvin suosittu koristekasvi ulkona, tuli aivan pappilan peräkamari mieleen. Kello kymmenen aikaan illalla kaikki kaupungin väki oli liikkeellä, ketkä syömässä perhekuntina, ketkä muuten vaan kuljeksimassa. Hotellin edustalla oli hieno puutarha, jossa asukas voi viettää ilta-aikaa.
Sarandan yö oli aivan muutenkin ikimuistoinen, sillä huoneeni patja koostui kolmesta makuutyynystä, ja kun sängyn pohja oli löysää resoria, nostin patjakappaleet lattialle nukkuakseni perään antamattomalla alustalla.  Herätessäni aamuyöstä huomasin, että huoneen ja vessan lattialla vilisteli isoja (4 cm pitkiä ja 2-3 cm leveitä) litteitä torakoita, jossa ne olivat juomassa suihkusta jääneitä vesitippoja lattialta. Näitä olin tavannut eläintieteen laitoksen anatomian kursseilla, joten tiesin hyvin, että kyseessä oli amerikantorakka Periplaneta americana. Löytö ei paljon lohduttanut vaikken eläintä ennen ollutkaan nähnyt luonnossa, loppuyöllä ei nukuttanut. Mutta palataanpa nykyaikaan!

Eipä minulla Lohjan matkalla taaskaan ollut kameraa mukana, joten on nyt tyytyminen vain muistikuviin. Pojanpallero oli kasvanut kovasti, painoa on jo yli 8 kiloa, ja täyttä terästä varpaista parin millin mittaiseen hius-osastoon asti! Lapsen paras huvi on keikuttaa itseään sylissä istuen kuin olisi keinutuolissa, sitä jaksaa tehdä vaikka kuinka kauan! Nähtiinkin ihan parina päivänä, ja on ilo katsella lasta, jolla ei ole niin monille vauvoille ominaisia ruokailu- tai muita vaivoja. Piltin eväs on alkanut jo monipuolistua, on juuressoseita ja pullomaitoa. Yöunet ovat taas alkaneet muuttua pidemmiksi, kun maha täytenä nukkuu.

Muuten aika kului Tellaa ulkoiluttaessa ja sukankutimen kanssa. Päätin helmikuussa nimittäin, että ensi joulun tienoossa ei tule kiirettä lahjasukkien kanssa, ja nyt näyttää siltä, että päätös saa katetta. Kohta on jo neljäs pari miestensukkia tehtynä, kun matkalla valmistuivat ylläolevat kaksi paria. Tellalle on kovin mieleen, kun kudon, ja se käpertyy tuon tuosta aivan kylkeen kiinni jatkamaan torkettaan. Toki välillä käydään selkää oikomassa lattialla. Siinä siis istun sohvaperunana, ja koiran mielestä se on ihmisen paras olomuoto.