"Arkeologisia kaivauksia" kesällä

En puhu nyt kotiin perjantaina palanneesta puutarhapöydästä, jota tarvittiin kesäteatterin aikaan lainaksi useamman viikon ajan. Enkä puhu koiran uusimmasta aluevaltauksesta samaisena iltana, kun se ensimmäisen kerran oli poissa ollessani noussut ikkunapöytää vasten etsimään itselleen syötävää kuivaleipäastiasta. Enkä puhu Lahden kaupungin keskellä olevasta torista, jossa myllätään ja tehdään kiinnostavia löytöjä, vaan oman talon uumenissa tehdyistä löydöistä.

Kerron kahdesta esineestä, joiden olemassaolon kyllä olin tiennyt koko ajan. Ensimmäinen on pikkutuolin kunnostamiseen tarvittava puuttuva selkänojan ylin osa, jonka kävin tänään penkomassa ylimmän vintin lattialta kutterinlastujen joukosta. Sitä tarvittaisiin vanhempieni viipurilaiskalustoon kuuluvan tuolin korjaamisessa. Muistelin 2010 nähneeni ylävinttiä ikkunaremonttia varten siivotessani, että jotain muutakin puista kuin laudan kappaleita siellä olisi. Nyt en kyllä ole varma, tuliko kaikki löydettyä, kun tutkin vain pari neliötä. Mutta tämä yläosa oli aivan oleellinen.

Toinen on muuttotavaroitteni mukana tähän taloon kulkeutunut enoni jäämistö-matkalaukku, jonka itse olin pakannut enon muuttaessa vanhusten vuokratalosta Janakkalan sairaalan pitkäaikaispotilaiden vuodeosastoon syksyllä 1991. Hän kuoli helmikuussa 1992. Muita perillisiä ei ilmaantunut, vaikka kunnan oikeusapu-asiamies niitä etsiskeli useamman kuukauden. Perittävä olikin pääasiassa hoitolaskuja ja hautauskuluja, kukapa niistä olisi ollutkaan kiinnostunut. Lisäksi oli vähäinen irtaimisto ja hänelle hankittuja käytettyjä kotitaloustavaroita.

Varsinaiseksi löydöksi tuo matkalaukku paljastui perheen sukututkija Mikolle. Olin maininnut hänelle taannoin että sellainen on seissyt 2005 alkaen tämän talon pohjakerroksen non-food-kellarissa, mutta en ollut ehtinyt siihen katsahtaakaan sen jälkeen. Siis 22 vuotta kiinni ollut jäämistö. Laukku haettiin alakerrasta torstaina, ja todettiin, että viime hetkellä, sillä säilöpaikan ilma on kosteaa eikä siellä ole lämmitystä, joten se haisi homeelle ja varsinkin pieni mitalirasia oli alkanut kasvaa valkoista hometta pintaansa. Siinä lienee käytetty luuliimaa tai vastaavaa orgaanista materiaalia kovettamisessa, ennenhän tehtiin maidostakin kaikenlaista, kuten nappeja.
Paperiset ja muoviset tuotteet olivat onneksi melko hyvin vielä säilyneitä, sillä valokuviakin, varsinainen aarre, oli useampi kansio, joista osa lähes sadan vuoden takaa. Lisäksi oli kasa muistiinpanoja vihkoina, joita hän itse oli tehnyt ja joita tänne tultuaan sai kaupasta. Olinkin pyytänyt häntä aina kirjoittamaan muistojaan, jos aika tuntuisi pitkältä. Hän oli nimittäin kirjoitellut metsästystarinoita petroskoilaiseen lehteen aiemmin. Laukku lähti Mikon matkaan tarkempaan tutkimukseen ja skannaukseen. Onneksi niin, sillä minulta se olisi varmaan jäänyt tuntemattomaksi ajaksi edelleen sille hyllyn alle. En vaan muistanut kameran olemassaoloa sinä päivänä!

Laukku on ollut varsinainen maailmanmatkaaja. En ole ihan varma, oliko sitä olemassa vielä 1920-luvulla, jolloin eno vaimoineen muutti siirtolaiseksi Kanadaan. Monia suvun jäseniä oli sinne mennyt jo heitä ennen. Mielestäni sellaisia laukkuja ei täällä oltu valmistettu. Niinpä se arvelujeni mukaan on ostettu uusilla ansioilla Kanadasta 1930-luvulla, kun pariskunta päätti lähteä Karjalan rakentajiksi. Laukku kulkeutui siksi enoni tavarat sisällään laivalla Pietariin ja sieltä Petroskoihin.

Laukku joutui pian isäntäperheensä mukana karkoitetuksi Siperiaan Stalinin vainojen aikana. Mukana seurasivat ainakin tärkeät aarteet, äidin ja isän (eli Henrika ja Mikko Vihtori Janssonin) iso valokuva, joka oli pahvisena teetetty Kanadassa ja oli sopiva välipohja laukkuun, erikoisen hyvät työkalut vasara ja kirvesmiehen saha, ja vaimon virkkaama iso pitsipeitto ja virkkuukoukkuja. Tietysti oli myös kalastusvälineitä ja ase, koska silloin kaikki kävivät luonnossa ruoka-aineita hankkimassa

Ensimmäinen vuosi oli vaikein, koska pakkomuutto oli loppukesällä, jolloin enää ei voinut alkaa viljelystä, vaikka osoitetussa asuinpaikassa olikin peltotilkku viljeltäväksi. Niinpä virkkaaja-Lempi olikin ensimmäisenä tienaamassa, sillä sen talven aikana hän purki ison pitsipeiton, ja teki langasta pieniä pöytäliinoja, joita eno kulki kauppaamassa, ja ne olivatkin haluttuja ollessaan uutuuksia silloisessa asuinpaikassa.
Mikä se paikka oli, ei minulle koskaan selvinnyt, mutta sen verran sain tietää, että eno kulki rataa pitkin löytääkseen uusia myyntityönsä kohteita, joten asunto oli radan tuntumassa. Paluumatkalla saattoi sitten olla mukana myös ruoka-aineita kuten jauhoja. Ase oli tarpeen, sillä eno kertoi, että yksinäinen matka rataa myöten sujui joskus susien seuratessa... Löytyi myös kalastukseen sopivia jokipaikkoja.
Nälkää nähtiin sinä ensimmäisenä vuonna, eihän yksi peitto pitkälle elätä. Eno sai keväällä työtä talon rakennustöissä, ja hän olikin siinä taitava. Myös ovien ja ikkunoiden karmien ja pokien valmistus oli hallussa, joten tuli kunnon taloja alusta loppuun. Keväällä voitiin sitten alkaa perunan- ym. ruoka-aineiden viljely.

Sekä laukku että perhe selvisivät sieltä parinkymmenen vuoden jälkeen takaisin Petroskoihin. Eno sanoi kirjoittaneensa Petroskoin kaupunginjohtajalle kirjeen, että koskas Karjalaa aletaan rakentamaan, kun alan jo vanhentua (ikää silloin lähes 70) ja kovasti haluaisin tehdä sitä, minkä takia tultiin. Petroskoissa alkoi siis rakentajan aika, mies meni valmistamaan autokoreja vanerista linja-auto-tehtaaseen ja vaimo lämmittämään kolhoosin kasvihuoneita, joka oli kovaa työtä, kun polttoaine oli metrisiä halkoja. Aurora-mitalissa on merkintä 1945-75, mutta en tiedä, mitä sen aikana on tapahtunut. Eno sanoi olleensa niin kauan Siperian reisulla, että aikaisintaan 1950-luvulla olisivat palanneet. Ehkä se selviää Mikon tutkimuksista.

Tulin tietämään enoni elossaolosta siirryttyäni tämän talon omistajaksi äidin kuoltua 1982 syksyllä. Äidille tuli tietysti pitkään postia, pääasiassa sesonkikortteja jouluksi ja pääsiäiseksi ystäviltä ja tutuilta. Niinpä sitten kirjoittelin, mikäli osoite oli tiedossa, kortin lähettäjälle Elsan poismenosta. En ihan varmaan muista, minä vuonna enon osoitteella varustettu kortti tuli, mutta siitä kuitenkin aika pian seurasi, että kun Suomi-seura järjesti ensimmäisen seuramatkan Petroskoihin 1985, menimme Ullan kanssa sille mukaan, ja tapasimme sekä enon että hänen silloisen vaimonsa Emma Kettusen.

He elivät korkean kerrostalon pikku kaksiossa enon niukan eläkkeen turvin. Autotehtaan työ oli loppunut 1975 Aurora-mitaliin. Niihin aikoihin oli myös muutto tähän taloon aiemmasta pikkutalosta, joka oli ollut kasvihuoneiden lähellä. Ensimmäinen vaimo Lempi oli kuollut aiemmin. Eno kävi edelleen kalassa ja metsällä. Emma oli alavartaloltaan halvaantunut, mutta kehui pystyvänsä vielä ruokaa keittämään, kunhan eno hänet nosti hellan viereen istumaan tuolille. Maito oli harvinaista herkkua, enkä tiedä, kuinka tuoretta se mahtoi olla, ei tainnut mennä tytön mahaan asti, mutta erikoisuutena se esiteltiin.

Laukkua tarvittiin sitten 1986, kun eno oli jäänyt leskeksi toisen kerran ja oli silloin iältään noin 93 vuotta. Olin kutsunut hänet asumaan Suomeen, koska omia sukulaisia siellä toisessa maassa ei ollut, ja edessä olisi ollut muutto vanhainkotiin. Muistaakseni hän sanoi, että matka olisi Kontupohjaan, ja tuon ikäisillä oli suuri pelko yhteiskunnan tarjoamaan hoitoon, vaivaistalohistoriasta johtuen. Niinpä hiihtolomalla 1986 olin Kouvolan asemalla vastassa idän pikajunaa, josta tuli vanha pappa matkalaukku kädessään ja reppu ja samovaari olkapäillään.

Ensimmäinen asuinpaikka oli hiihtoloman aikana siis tämä talo. Pian matkustimme sitten Turenkiin, jossa eno rupesi toistaiseksi asumaan meidän olohuoneessamme, jonne hankin hänelle sängyn. Kesti kuitenkin ihan vuoden, ennenkuin sain hänelle järjestymään oman asunnon seurakunnan rivitaloista Kinttupolulla, jossa oli vanhuksille tarkoitettuja yksiöitä.
Suomeen tulon ensimmäinen vuosi oli tarkoitukseltaan asumisen vakiinnuttaminen. Kutsujan oli sitouduttava vastaamaan sen aikana kaikista kustannuksista. Mutta kohta alettiin myös panna vireille kansalaisuuden hakemista. Silloin todettiin, että Hyvinkään seurakunta oli hänet muutama vuosi aiemmin päättänyt julistaa kuolleeksi, kun 50 vuoteen ei hänestä oltu mitään ilmoitettu. Nyt hänet siis "herätettiin henkiin". Kanadan valtiolta sain haettuani hänelle pienen eläkkeen, jolla hoidettiin hänen taskurahan tarpeensa ja pikku toivomukset.

Näkymä keittiöni ikkunasta Turengissa 2005, uusia taloja juuri valmistumassa tuomipuun taakse.

Kesti  kauan ja oli lukuisia byrokratiakuvioita, että kansalaisuus saatiin ja kansaneläke Suomesta. Siihen asti hän oli yksin asuessaan saanut sosiaalilautakunnasta toimeentulotukea vuokran ja peruspalvelujen osalta. Nimittäin ruoka ja siivous tulivat kunnan avohuollon kautta, ja itse kävin vielä päivittäin kyselemässä toivomukset ja kuulumiset ja tuomassa jääkaappiin tarvikkeita. Enon toivomuksista tärkeimpiä olivat maito, kerma ja appelsiinit, ja kesäisin jäätelö.
Päivittäisrutiineihin oli vakiintunut kirjaston lehtisalissa käynti, jossa lehtiä lukien kului pitkä aika päivästä. Sinne oli Kinttupolulta hieman pidempi matka, joten varusteiksi hankittiin vielä pyöräpotkuri, jossa voi istuksia, jos alkoi väsyttää.

Eno eli vielä Janakkalaan saapumisensa jälkeen kuusi vuotta, mutta yksinäistä se elämä oli, kun seutu oli vierasta, ja hänen kuulonsa oli kovin huono. Useimmat käynnit olivat lääkärin- tai sairaalareisuja. Niitähän riittää sen ikäiselle. Minäkään en joutanut matkustelemaan hänen kanssaan, vanhoja tuttavia olisi ollut ympäri Suomen. Onneksi muutamat uudet miestutut kävivät joskus tapaamassa. Hankin hänelle myös runsaasti kirjoitustarvikkeita, jotta postiyhteydet toimisivat. Televisiokin saatiin, kun eräs ystäväni vaihtoi uudempaan ja entinen oli vielä toimiva.
Aika alkoi kuitenkin kulua yhä enemmän pitkällään, nukkuen. Niinpä puolitoista viimeistä vuotta kävimme enemmän kirjeenvaihtoa, sekä minä että kodinhoitajat tai sairaanhoitaja kirjoittivat siniseen vihkoon terveisensä ja eno asioitaan, jos oli nukkunut vieraiden käydessä.

Ullan suunnittelema maailmanmatkaajan risti.