Elokuuksi kääntyi

Diabolo-heisiangervon punaisiksi käyneet hedelmät keinuvat aamutuulessa. +12 on ilman lämpötila.

Kesän keskikohta on jo toista kuukautta sitten sivuutettu. Elokuun alussa yöaikaa on melkein 7 tuntia, kun se kesäkuun seisauksessa oli vain viisi tuntia. Hyvin riittää valoa vielä loppukesänkin kasvamiseen, jos vaan korsi kestää. Ja kyllähän puuvartisilla niin onkin. Monet heinät ja kukat ovat laonneet sadejaksojen seuratessa toistaan, joten sirpittelyä on piisannut. Raunioyrtit ja harmaamalvikit varsinkin osaavat kaatumisen taidon, onneksi niitä ei ole joka penkissä.

Tämä kuva kuuluu oikeastaan edelliseen postaukseen, se on Irja ja Eino Haapasen sukukokoukseen saapuneiden jälkeläisten ryhmäkuva Sysmässä. Onneksi mukaan tuli pari koiraakin, koirat olivat pariskunnalla hyvin pitkään kodin jakajina. Oma koiranikin oli yksi, nimittäin karkeakarvainen terrieri Piki, se siirtyi heidän kotiinsa, kun aloitin biologian opinnot 1963. Silloin 2v Helena tuli Iitin mummilaan hoitoon ja oma koti pantiin pariksi vuodeksi vintille pahvilaatikkoon.

Irjan ja Einon muistokivi on Sysmän kirkon lähellä hautausmaalla. Eino kuoli 1996 ja Irja 2001. He muuttivat viimeisestä työpaikasta Juurikorven asemalta Sysmään eläkevuosikseen Marja-tyttären perheen hoiviin..

Ollaan vielä mansikkakaudessa, harvinaisen myöhäisessä, ja mustikat ovat jo poimittavissa, jos niitä on paikallisille säästynyt. Huomasin tänä aamuna, että ilman kaukolaseja ei näkynyt yhtään. Sieniä, varsinkin kantarelleja löytää jokainen metsässä kulkija. Puutarhamarjat, herukat ja karviaiset sen sijaan ovat vielä happamia ja melko kovia, vaikka väriä on jo on aika hyvin.

Suvun merkittävin juhla oli viikko sitten Hangon lähellä Raaseporissa, jonne tyttärentytär Emmi ja kihlattunsa Bo olivat kutsuneet läheisensä ja ystävänsä viettämään perhejuhlaa eli häitä, jossa oli varsinaisen hääparin lisäksi mukana myös 2,5-vuotias Ben-poika, taisivat juhlat olla aika lailla hänen toiveittensa mukaan.

Hääväkeä Haapasen linjasta. Vilpoinen merituuli tervehti autoista putkahtaneita...

Juhlinta kävi melkoisesta urheilusuorituksesta, sillä tilanteiden edetessä linnan korkeiden kerrosten rappuset tulivat hyvin tutuiksi. Montakohan sataa rappuaskelmaa tuli otettua? Onneksi suurin osa rapuista oli nykyaikana tehtyjä normaalikorkuisia, mutta mukaan mahtui kyllä survival-tyyppisiä puolen metrin korkuisia ja kapeita kivensyrjiäkin. Välillä siirryttiin pois rauniolinnasta modernimpiin puurakenteisiin, Voudintupaan ja pöytien ääreen, mutta pian palattiin taas rapputunnelmiin. Kutsuttujen joukossa oli runsaasti ensiaputaitoista väkeä, jos olisi tullut tarvetta.

Uusia puita tuli vajaat kaksi pinoa, tässä ensimmäinen tekeillä. Pienempi syttypuu, joka ei sovi pinoamiseeen, on reunoilla olevissa pahvilaatikoissa.

Nyt on jo aika ryhdistäytyä tulevan kylmän kauden mukanaan tuomiin muutoksiin. Klapikuorma tuli pihaan heinäkuun kolmannen viikon täyttyessä ja siirtyi siitä onnellisesti sisätiloihin, kun sattui kuiva päivä. Nuhaisenakin homman hoitaminen oli helppoa, kun pää oli alaspäin, niin kaikki, mitä pään sisällä oli, tuli pian niiston asteelle.

Seuraava hanke onkin kiukaan uusiminen. Nuohooja näki jo maaliskuulla, että takaseinään on auennut rakoa, joten asia meni mietintämyssyyn. Ollaan nyt niin pitkällä, että Misan kiuas on saapunut ottamaan tontin omakseen ja odottaa ulkopolttoa. Kuten parhaatkin taideteokset, toistaiseksi peitteen alla... Sitten sen voi siirtää sisään, ei tule lämmittäessä hajuhaittoja. Luin kiukaan ohjekirjasta, että kiuaskivetkin tulee pestä ennen ladontaa. Ehkä niissä voi olla lohkomisen jäljiltä hienoa kivipölyä, sitä ei kaivata kuuman löylyilman mausteeksi.

Ruohonleikkuri on nuortunut monta vuotta, sehän on hankittu kuusi vuotta sitten, ja korjauskierroksien jälkeen starttaa taas melkein ensi nykäisystä. Leikkuuvauhtini on nyt vähempi, kun Tella on tullut tällä viikolla kaveriksi ja odottelee autotallissa leikkuun ajan. Mutta päiviä riittää, sateilla ei leikata, ehtii  huilailemaankin välillä päivän - kaksi.

Viime syksynä maahan nitistetty amurinviini ei kauan ole aikaillut, jo kaksi kertaa on saatu versonkärjet kaivaa räystäslautojen raoista, ja taas on asiaa.

Heinänsirpittelyn lisäksi on pitänyt kaivaa pensassaksetkin esille, ruusuaidan leikkuu niiden työn aloittaa yleensä kuun vaihteen nurkilla, sitten on jo tehtävä jotakin liian isoiksi kasvaneille muillekin pensaille ja puunoksille, että mahtuu kulkemaan.

Mahtavaa esittää varsinkin pihajasmike autotallin seinustalla, sen oksat kaartuvat loppukesästä aina vaan alemmas ja kohta on entisellä 1-2 m:n rinnetiellä mentävä paikoin sivuttaisasennossa, jos ei halua kastua. Silloin tietää, että on tullut pensaan uudistusaika. Puolet olenkin jo leikannut viikolla, loppu odottaa. Itse asiassa tuossa on nykyisin kaksi pensasta, pari vuotta sitten huomasin, että vasemman puolen muutamat oksat olivat juurtuneet, oikealta puolelta taimia on siirretty muuallekin.

Jäähyväiset alkoivat 27. heinäkuuta, kun kaikki versot menivät juuresta poikki. Toinen juttu on, kuinka monella kiemuralla olevat liaanit saadaan pois säleiköstä, ehkä ei näillä syömisillä. Edellinen alasotto oli 2010, kun ikkunaremonttia varten oli pystytetty telineet, joilla liikkuen työtä sopi tehdä edes jollain lailla turvallisesti. Nyt ei ulota kuin alimman kerroksen osalle tai vähän siitä edemmäs. Sitten joskus tuossa varmaan saa sijansa ruohovartinen köynnös, toisessa reunalla onkin jo valmiiksi humala, mutta jotakin vähemmän terhakkaa on nyt haussa.

Tämä vihreä massa on alkanut kuihtumisensa. Humalan paikka pilkahtaa oikeassa reunassa, se on alkanut kasvattaa uusia versoja muualtakin, osa pitkin nurmikkoa siinä edessään...

Aion sanoa hyvästit talon alimman nurkan köynnöksille, villiviineille ja kärhöille, kun ne kasvavat näinkin korkean talon vesikaton alle, jonne eivät kuulu. Ehkä aikaa myöten humalallekin.

Tällä viikolla, tarkemmin tiistaina oli tullut myös omien vanhempien haudankunnostuksen aika. Helena ja Hamed tarttuivat toimeen, kun sattui kuiva päivä. Kivi pestiin ja kuurattiin liuottimilla ja vedellä huolellisesti, ja sen jälkeen vaivalloinen kirjainten kultaus, joka ei ole helpoimpia hommia, jos kivi on pystyasennossa. Ja aurinko paistaa suoraan naamalle. Osan aikaa toista tarvittiinkin seisomaan varjona, että silmillä oli mahdollisuus katsoa tarkasti.

Nyt on kivi siistimpi ja kauniimpi kuin koskaan. Tatun paikka on ollut tässä jo vuodesta 1977, Elsa tuli viisi vuotta myöhemmin 1982. Jokunen vuosi sitten Tatun puoleinen kiven pää oli jo painunut, eli tammiarkku oli ehtinyt lahoamisessa kasaanpainumisen asteelle. Kivi piti suoristaa. Näyttää, että se on taas aavistuksen kallellaan, mutta nyt eteenpäin koko kiven matkalta. Eletään niitä aikoja.