Heikin päivän juhlia

Tämä kuva valikoitui mukaan siksi, kun kukat ovat tuon väriset, mutta myös siksi, että kasvit ovat tontilla siltä ajalta, kun tässä asuivat vanhempani ja innoissaan siitä, että oli aikaa myös puutarhan hoidolle. Jaloangervot kasvattavat mahtavan kantomaisen paakun multapinnan alle, siitä sitten uudet versot vuosittain nousevat.  Aika ajoin kasvia on nuorennettava, koska keskiosa lahoaa ja siihen kasvaa rikkakasveja, joita ei saa millään kitketyksi. Pitää keväällä nostaa koko paakku ylös ja leikata se osiin. Näin on tehty jo useita kertoja, uusia taimia saadaan!

Tasan kahdeksankymmentä vuotta sitten 1938 Vierulan perheeseen syntyi kolmas lapsi. Silloin asuttiin Johanneksessa Viipurin eteläpuolella. Syntyi pulska poika, joka oli saanut edellisiä lapsia paremmat geenit, sillä lehmänmaidosta johtuvia allergiavaivoja ei ilmaantunut. Perheessä oli ennestään kaksi lasta, Pertti Olavi, joka oli elokuun puolivälissä tullut kahden vuoden ikään ja Terttu Kaarina, joka oli marraskuun lopusta alkanut taivaltaa toista vuottaan. Pojalle tuli nimeksi Pentti Markus.

Elsan ja Tatun vihkikuva otettiin kesäkuussa 1934. Kuva on kovin veistotaitoisen tekijän raameissa, liekö ollut jokin puhdetyö, tehty sodan aikaan 1940-luvulla. Luulen, että tekijä ei ollut Tatu eikä kukaan muukaan tuttu. Ajattelin skannata kuvan tietokoneen muistiin, mutta en nyt vielä raatsinut, kun se on niin huolellisesti liimapaperein koteloitu tuolla taustapuolella.

Pentin syntymä oli kotona, jonne tuli kätilö. Äiti Elsa Maria oli 31- vuotias, tulisi kohta 32, kun kevät koittaisi. Siihen aikaan ei ollut edes ajatuksissa, että voisi olla kunnallista kodinhoitoapua. Edellisetkin lapset olivat vielä kovin autettavassa iässä olevia. Niinpä varmaan äidinäiti Henrika Sofia Jansson matkusti junalla Hyvinkäältä Viipuriin nuorimmaista tytärtään tukemaan. Tästä asiasta en ole kyllä koskaan puhunut Elsan kanssa eikä ole omia muistikuvia, mutta miksipä ei olisi tullut? Pikkuvauva keskelle talvea aiheutti paljon kotityötä, sillä kaikki pyykkityö tehtiin vesi- ja likaämpärien avustuksella, ja ämpärien kanssa liikkuminen oli vaivalloisempaa kuin kesäaikaan. Tuokin rumba lisääntyi kuitenkin reilusti, muusta nyt puhumattakaan.

Pentti-vauva sai alkuun nukkua isoon pärekoriin sisustetussa pesässään. Äitiyspakkauksia ei oltu vielä keksitty, joten se kätevä pahvilaatikko ei tullut kyseeseen. Pärekori oli parempi muutenkin, kun Suomessa ei ollut vielä muovia tai vedenpitäviä varusteita, ja pahvilaatikko olisi pian pehmennyt, kun vauvan kapalot kastuivat.
Patjaa ei ollut, mutta kirjoista olen lukenut, että kuivattu rahkasammal olisi ollut monella käytössä, kun se on hyvä kosteuden imijä. Siitäkään en koskaan Elsan kanssa osannut puhua. Olisiko lapsilla ollut aluslakanaa, ainakin sammalpatja sitä vaatisi. Omasta sängystä muistan kyllä aina varsinkin aluslakanan, mutta päällyslakanoita ei lapsille laitettu, nehän olivatkin pitsikoristeisia ja yleensä piironginlaatikossa.

Sellaisia pärekoreja meidän vintillä on vieläkin, niiden kauppanimi oli silloin pyykkikori. Niitä käytiin Karjalassa asuessa ostamassa torilta, mutta noihin aikoihin oli myös kierteleviä myyjiä, joita sanottiin kulkukauppiaiksi. Punontalastun kiskominen puupöllistä oli ns. tavallisia kansalaistaitoja 1930-luvulla! Vauvan "sänky" oli n. 60 cm pitkä ja 40 cm leveä.

Oli meillä kyllä oikea lastensänkykin, jonka sitten Marja-Leena 1940-50-lukujen vaihteessa risti Hessuksi. Se oli tummanruskeaksi petsattu puinen ja Viipurista ostettu, mutta kun sen pituutta voi jatkaa, niin siinä pitivät majaa vanhemmat sisarukset, jotka nukkuivat eri päissä sänkyä ja jalat kai solmussa. Yöllä vauvat nukkuivat vanhemman kainalossa, imetysaikaan tietysti äidin, mutta isä oli yhtä hyvä vaihtoehto myöhemmin.

Hessu-sänky on nyt alakerran vieraskamarissa, kun suvussa on taas siihen sopivan kokoisia jäseniä kyläilemään tulossa. Mikäs sen parempi, kun Emmi Henriikan pojat pääsevät köllimään Hessuun. Ei ole muuten patjaa vieläkään...

Huvittavaa, että tänään Heikinpäivänä tulee tuon sängyn nimi mieleen, silläkin siis tänään nimpparit! Sänkyä ei kuitenkaan ristitty minkään suomalaisen kalenterin mukaan, vaan siksi, koska meille oli tilattu Aku Ankka-lehti, joka juuri oli alkanut ilmestyä Suomessa. Siinä seikkaili Hessu Hopo, jolla jossain kuvassa oli vähän samanlainen sänky. Sängyssä piti ison koiran sen kuvan mukaan nukkua niin, että jalat riippuivat reunojen yli, kun ei muuten mahtunut, ja siltähän se näytti, kun isompi lapsi siinä yritti olla. Raija oli meillä niihin aikoihin sängyn omistajana.

Kuva on otettu jo uudessa kotikunnassa Iitissä, varmaan ollaan syyskesän ajassa 1938, kun Pentti-vauva osaa jo noin terhakasti istua. Lapset olivat saaneet vanerista tehdyt huonekalut ruokailuja varten, kun eivät ylettyneet vielä tuoleilla istuen oikean pöydän äärellä syömään. Toinen vaihtoehto kuvalle olisi kevätkesä 1939, en osaa sanoa. Kun katson omaa kuvaani, niin 1939 olisi sopivampi, koska muistelen Elsan kertoneen, että minulle tuli hiuksia vasta 2-vuotiaana, olin melko kalju siihen asti.

Kauan ei kuitenkaan Johanneksen maisemia katseltu, sillä isä-Tatun työrupeama siellä oli ollut määräaikainen ja päättyi kesällä 1938. Uutta työtä perheen elatukseen oli siis haettava, ja hakujen seurauksena muuttokuormamme tuli Iitin kirkonkylään, josta saatiin vuokratuksi opettaja F. Ruokosen kesämökki ihan kirkon vierestä. Tässä kylässä oli jo silloin useampiakin kesäkäytöllä olevia asuntoja.

Kuva on otettu niihin aikoihin, kun taloamme ei vielä ollut, kaikki mahdollinen maa oli peltona, ja vain rinteeseen voi ajatella rakentaa niihin aikoihin, kun peltotilkut olivat tosi tärkeitä joka päiväisen ruoan saamiseksi. Katsellaan sieltä Ruokosen tontilta etelään, seuraavan naapurin isot kuuset oikealla.

Seurakunta vuokrasi tonttimaata halukkaille, ja niinpä kotia alettiin pystyttää kohta ihan lähelle, Ruokosen perunamaan toiselle puolelle. Taloon päästiin muuttamaan loppusyksyllä 1939, niihin aikoihin, kun talvisota syttyi ja Tatu-isä siirtyi armeijan palvelukseen.

Tällainen talomme oli 1940-luvun alussa, hirrestä tehty ja täyskorkean kellarikerroksen päälle, kun rinne oli siinä jyrkähkö. Eteinen oli lautarakenteinen ja nykyistä pienempi, mutta ulkoraput ovat aina olleet samalla kohtaa. Taloon tehtiin vesikeskuslämmitys, jossa lämmitysputket kiersivät sekä lattian että katon eristeissä ja saivat lämpönsä hellan yhteydessä olevasta eri tulipesästä. Silloin kun muutimme, pohjakerros ei ollut vielä näin valmis, vaan tuo vasen ikkuna puuttui, sillä kohtaa oli vain tiilipilareita talonpohjaa kannattelemassa.

Pentti oli keskimmäisten lasten tapaan kiltti ja hiljainen lapsi, joiden survival eli elämään selviytyminen perustui kahden paineen välttelyyn, vanhemmat ja edelliset sisarukset, jotka pyrkivät kasvattamaan ja tasapäistämään kukin tavallaan. Pertti vanhimpana valvoi aika tarkkaan, että nuoremmat sisarukset pysyivät kurissa ja herran nuhteessa, niinkuin Elsa ja Tatu olivat ajatelleet... Pentti lienee ollut pitkään nukkuja, sillä muistan 1940-luvun lopusta, että aamuisin oppikoulutaipaleelle herätetty veli istui pitkään unipäissään nuokkuen hellan vieressä puulaatikon kannella, kunnes Elsa lopulta patisti pojan taipaleelle. Pyörän selkään ja polkemaan Kausalaan sisarustensa ja muiden kylänlasten joukkueessa.

Pentti alkoi koulutaipaleensa alaikäisenä, sillä hän meni alakouluun 6-vuotiaana. No eihän siinä mitään, mutta silloisen säännön mukaan oppilaan tuli täyttää 7 koulun alkamisvuonna, ja Pentin 7. syntymäpäivä meni seuraavan vuoden puolelle. Kun kuitenkin koulu oli lähellä, lapsi osasi jo lukea ja edellinenkin sisarus eli minä oli myöhään syntynyt, niin siihen aikaan se oli aika selvä juttu.

Elsalle jäi siten kotiin päiviksi vain kaksi nuorempaa lasta, Marja-Leena ja Seija. Supistettu kansakoulu oli helpompi juttu lapselle, sillä luokat 1-3 kävivät vuodessa vain 90 koulupäivää. Keskemmällä lukuvuotta käytiin vain lauantaisin koulussa, mutta etupäässä syksyllä ja keväällä kaikkina viikon arkipäivinä, vasta 4. luokalla siirryttiin viiteen koulupäivään /viikko.

Oppikouluun mennessä koulupäiviä tuli 6/viikko, joten se oli jo tarmoa kysyvää, jos oli aamu-unista tyyppiä. Koulusta pois jääminen ei tullut kysymykseen, ja olisihan sen päivän opetus jäänyt ikiajoiksi saamatta. Tämän keskikoulun opintaipaleen jälkeen useimmille iittiläisille tuli miettimistä, mitä sitten, kun lapsuutta vielä elettiin eikä jatkamiseen sopivia kouluja ollut omassa kunnassa. Pentti pyrki myös Lahden yhteiskoulun lukioon syksyksi 1953, mutta siihen aikaan maaseudulta oli paljon tulijoita kaupunkilukioihin, eikä Pentti mahtunut siihen keskiarvojen ryhmään, jotka otettiin sisään.

Piti mennä johonkin työhön, muistaakseni hänellä oli ensimmäisiä työpaikkoja olla Kymentakana osuuskaupan apulaisena, joka oli raskasta, kun maataloustarvikkeet olivat säkkikaupalla ja yleensä 20-40 kg:n erissä. Niinpä Pentinkin pituuskasvu oli vielä vaiheessa, vasta armeijassa hän kasvoi siihen mittaan, mikä oli aikuisena. Vanhemmat saivat lapsilisiä perheen elatukseen, mutta se lysti loppui, kun täytti 15 vuotta.
Nuoruusvaiheisiin kuului kohta Kouvolan kauppaoppilaitos ja kaupallisen alan työpaikkoja myös Helsingissä. Siihen aikaan oli kyllä muotia pyrkiä merimiestyöhön. Pentti kertoi siitä myöhemmin, että hänkin oli päättänyt eräiden kylän poikien mallin mukaan tehdä niin, mutta kun pestin saaminen oli viivästynyt ja tilikin oli tyhjä, niin piti palata takaisin kotiin.

Monien vaiheiden ja asuinpaikkojen jälkeen Pentti valmistui erivapaudella (vain Turussa se oli silloin mahdollista, että suorittaja ei ollut käynyt lukiota, vaan pyrki kauppaoppilaitoksen pohjalta) Turun kauppakorkeakoulusta ekonomiksi, ja työt liikemaailmassa alkoivat erityisasiantuntijan ja johtajan tasolla. Tulin silloin tietämään, että on olemassa pankki PYP eli Pohjoismaiden Yhdyspankki. Se fuusioitui sitten myöhemmin KOP:n eli Kansallis-Osakepankin kanssa. Myöhemmin fuusioituminen jatkui Säästöpankkien kanssa ja syntyi ensin Merita ja sittemmin Nordea.

Vanhempiemme elämänkaari alkoi kääntyä 1970-luvulla lopuilleen. Pentti perheineen asui Kouvolassa ja oli opettajana entisessä koulupaikassaan Kauppaoppilaitoksella. Viikonloppuisin tultiin tietysti auttelemaan maatöissä ja puiden hankinnassa ym. Isä-Tatu oli sitä mieltä, että niin olisi oikein hyvä jatkaakin, ja niinpä tehtiin sopimus, jossa talo myytiin Pentille, mutta vanhemmilla olisi hallintaoikeus koko elinaikansa. Tatu kuoli 75 vuoden iässä, kohta kaupan tultua voimaan 1977. Tätä Pentin aikaa ei kestänyt kuitenkaan montaa vuotta, asiaintilan muuttuessa Elsa osti talon samalla hinnalla takaisin ja ehti olla yli vuoden omistajana, ennenkuin talo muuttui perikunnan omaisuudeksi hänenkin kuoltuaan 1982.

Kuva on otettu kesällä 1995. Olimme kokoontuneet vähän etuajassa viettämään vanhimman veljeni Pertin 60-vuotissyntymäpäiviä Turkuun, ja autoista purkautunut sukulaisryhmä tässä Pertin kameralla kuvattuna. Pentti hyvin hyvävoimaisen näköisenä keskellä kuvaa. Veli taisi arvostaa paljon sitä, kun hänellä oli sellainen pikkuveli! Kuva jäi Pertin ottamista erääksi viimeisistä, sillä kun seuraavat sukujuhlat olivat marraskuussa omalla kohdallani, Pertti jo tiesi, että juna, johon hän oli noussut, ei vienyt sinne, minne hän halusi, vaan päätepysäkki oli jo toukokuussa 1997.

Pentin työ oli yritysneuvojan töitä, sillä jo 1970-80-luvuilla oli tarvetta saada yrittäjien talous parempiin uomiin. Mutta kun esim. ulkomaista valuuttalainaa sai helpommin kuin kotimaista rahaa pankista, niin aika monta konkurssia siitä tuli ratkaistavaksi. Hän oli välillä töissä mm. Suomi-Valimolla, jolle valmistui suuri toimintapaikka sydän-Savoon. Silloin annettiin liikelahjoina tehtaalla valettuja tuotteita, kuten vieläkin meidän alakerran seinällä miettivä muurinpohjapannu tai tallin oven päällä olevat vankkurit. Pentti teki myös aikoinaan laskelmia siitä, miten Helsinki-TV sulautettaisiin Mainos-TV:n joukkoon, se oli hänen suurin työnsä sillä uralla.

Asuinpaikka oli jämähtänyt Kouvolan jälkeen jo 1970-luvun lopulla Helsingin seudulle, koska pankkien toimihenkilöille oli antaa virka-asuntoja. Ensimmäinen PYP:n asunto oli Lähderannassa Espoossa, niihin aikoihin Pentin työsuhdeauto oli keltainen Volvo, jota taisin koeajaa kyllä jo 1968, kun olin hankkimassa ajokorttia keväällä 1969.

Pian PYP:n oli luovuttava virkasuhdeasunnoista, ja ne pantiin myyntiin. Useat asunnon haltijat joutuivat tekemään suhteettoman suuren lainan asunnostaan, niin myös tässä tapauksessa. Aika pian asunnosta muutettiinkin pienempään samojen markkinoiden taloon. Silti laina oli mahdottomalta tuntuva, mutta pankilla vastaavasti oli varaa myöntää pitkiä laina-aikoja. Rakensimme niihin aikoihin omaa taloa Turengissa, meidän laina-aikamme oli paljon lyhempi ja korkeammalla korolla, lainaerien maksu söi joka kuukausi suuren osan budjetista.

Työ tuotti paljon henkistä painetta, koska konkurssien selvittelyssä oli paljon kärsiviä osapuolia, joko tappion tehneen omaa perhettä tai sukulaisia ja takaajia. Pentiltä alkoi löytyä aivan liian korkeita verenpainelukemia, ja se tuotti myös siihen liittyviä asioita. Kohta tuli eteen työkyvyttömyys ja tilapäinen sairauseläke, jona aikana asiantilaa yritettiin korjata, mutta turhaan. Vaativasta ja stressaavasta työstä oli luovuttava. Lähisuku pelkäsi ennenaikaista poismenoa. Tuli avioerokin. Asia muuttui työkyvyttömyyseläkkeeksi.

On ihme, että tuollaisesta 1980-luvusta on selvitty niin, että Pentillä on nyt paikka suvun vanhimpien miesten joukossa! Ja vieläpä tällä hetkellä ikäisekseen kohtuullisessa kunnossa. Ilman Maijaa, nykyistä aviopuolisoa se ei ehkä olisi onnistunut.  Erittäin rasittava ja monivaiheinen muutto Espoosta Kristiinankaupunkiin tuli tällä vuosituhannella vastaan. Kätevyys on edelleen tallella, päivät kuluvat oman kiinteistön ja paikkakunnan yhteisöiltä tulevien tarpeiden kanssa. Toivon hänelle vielä paljon mukavia päiviä Kristiinankaupungissa, jossa eletään! Tuhkasta nousi timantti, jos asiaa katsotaan heidän kotinsa kannalta. Mutta niin myös veljen elämä.

Suurin osa suvun miespuolisista on lähtenyt tästä maailmasta seitsemänkymmenen tultua valmiiksi, vanhempi veljeni Pertti jopa vain kuusikymmentäkolme ylitettyään 1997. Vanhin on toistaiseksi kaikki maailman kulmat kolunnut eno Bernard Nurmi, joka kuoli Turengissa 1992 hieman ennen 99-vuotispäiviään. Hän kävi lähellä kuolemaa 1930-luvun alussa viljasiilon raskaan betonielementin pudottua kanadalaisella rakennustyömaalla päälle, mutta elämä säilyi, vaikka jalkaterä ruhjoutui. Leivänhankinta kuitenkin vaikeutui omasta taustasta johtuen, kun suuri lama pyyhälsi lännessä silloin.