sunnuntai 5. elokuuta 2018

Elokuun alkua

Kesä on kääntymässä jo loppuaan kohti, mikäli vuoristolaiskarviaiseen on luottamista. Sen satokausi alkaa yleensä elokuun lopulla...

On jo päästy Salmen päivään. Yö on vielä lyhyt, mutta pimenee kuitenkin jo sen verran, että on mahdollista hämärän tultua nähdä elosalamoita eli kalevantulia. Nehän ovat öiseen tai selvän hämärän aikaan nähtäviä välkkyviä ja äänettömiä valoja taivaalla. Niistä oli eilen somessa säätieteilijän selitys: On sen verran pimeyttä jo, että yli 20 km:n päässä olevien vähäisempi salamain valo on nähtävillä, mutta ääni ei enää saavuta kuulijaa tuolta etäisyydeltä.

Aurinko nousee elokuun ensimmäisellä viikolla noin viiden maissa ja menee mailleen vähän ennen kymmentä illalla. Siihen jää tunti-kaksi kumpaankin reunaan sellaista aikaa, jolloin hämärää, mutta varsinaiselle yöllekin muutama tunti puolen yön jälkeen. Yöperhoset ja lepakot löytävät toisensa, kun on lämmintä ja kuivaa. Kelpaa presidentinrouva Jenninkin katsella Naantalissa Aaro-vauvan kanssa aikaa viettäessä, niin olemme lukeneet somessa.

Kristiinankaupungista tullut siirtolainen on helakanvihreä pystykäenkaali Oxalis fontana. Sen muunnos on tummanpunalehtinen f. Rufa, jonka nimi suomeksi on pihakäenkaali. Sehän on meillä ollut jo ennestään yleisimpiä kukkapenkkien osakkaita.

Äitini kertoi, että 1900-luvun alun lasten huveja oli elokuun iltoina ja öinä kulkea Vantaan jokivarressa valkoisen lakanan kanssa, siihen törmäsi saalistavia lepakoita, kun niiden äänitutka ei tunnistanut kangasestettä. Silloin nuorten huvina ei ollut tuolin uumenissa pieneen eikä isompaankaan viestiruutuun tuijottelu, vaan aikaa vietettiin enemmän nuorisoryhminä ulkosalla. Kaikenlainen urheilunpoikanen alkoi silloin nostaa päätään.

Eipä omankaan nuoruuteni aika vielä ollut sähköisiä viestejä, vaan aivan reaaliaikaisia. Meidän ilta-ajanvietteemme oli nuorten huviksi keksaistu lentopalloharrastus, joka ei kummoista kenttää vaatinut, kunhan nyt oli tasaisehkoa maata muutama metri verkon kahta puolta.

Jo kauan sitten, 2000-luvun alkuvuosina hankin mataliksi mainostettuja päivänliljoja Katinalan taimimyymälästä, jossa silloin usein vierailin, kun taimivalikoima oli kiinnostava. Tämä pienikokoiseksi kehuttu on pitänyt sen ominaisuutensa hyvin. Lisäksi se haluaa kasvaa mättäänä. Mutta se ei muista kukkia juuri koskaan? Sen kerran, kun niitä joskus on nähty, ovat aina ilmaantuneet elokuun loppupuolella ja ovat syvän tiilenpunaisia, keskellä terälehteä selvä vaalea raita. Olen katsellut näiden optimikasvupaikkaa, se olisi syvämultainen ja mielellään tuore paikka, sellaista ei kyllä löydy tontilla. Niinpä kasvavat edelleen tässä alatien varren pitkässä penkissä.

Ensin pelailtiin koulun lähellä kirkkoaidan vieressä, jossa oli juuri ja juuri tasaista sen verran, meidän kylähän on pääasiassa mäen lakia ja kumpareita. Myöhemmin pelipaikka siirtyi Makasiininmäelle ja sitten vielä myöhemmin uudelle ylähautausmaan eteen tulleelle tasanteensyrjälle, kun entiset sorakuopat muotoiltiin parkkialueeksi ja tiemaaksi siunauskappelin rakentamisen aikaan. Näistä kahdesta viimeisestä ei tarvinnut joka kerta nostaa pois verkkoaidan seipäitä kuten hautausmaan viereltä, kun se oli oikeasti joka viikon lopulla kirkkokansan liikennepaikka.

Sinne tulivat palloa läiskimään kaikki halukkaat, mutta yleensä nuoremmasta päästä, 13-25 ikävuosien välillä. Kylässä olikin enemmän nuorisoa kuin koskaan, kun kylään asutettu siirtoväkikin vielä silmitteli maailmaa ensimmäisissä heille osoitetuissa kohdeasunnoissaan. Peli-innon loputtua saatettiin istuskella ruohikolla ajatuksia vaihtaen. Muistelen, että jossain vaiheessa vitsien kerronta kuului tuohon jutusteluun.

Varsinaiset kirkonkylän asukkaat saivat pelikavereiksi myös mökeillä aikaa viettäviä Kuoppaniemen tai Sääsniemen asukkaita, ne olivat siihen aikaan kesäasukkaiden reviirejä. Kouluaikanahan tapasimme myös Radansuun samasta syystä isoksi kasvaneen nuorisojoukon. He harvemmin viitsivät tulla iltaisin kirkonkylään, olihan pyörillä noustava kaksi pitkää Niskaportin mäkeä, joka nitisti vaihteettomalla pyörällä tulijan mehuja niin, ettei sitä ainakaan joka ilta huvikseen tehnyt. Pelaajat olivat useammin poikia kuin tyttöjä, mutta jotta kenttä olisi saatu täysilukuiseksi, niin tytötkin kelpasivat täytteiksi. Heidän lyöntivoimansa ei ollut sitä luokkaa kuin poikien.

Ei ole kauan siitä, kun eräs pitkään liikenneyrittäjänä ollut noin oman ikäiseni Mikko Lehtinen julkaisi omaelämäkerran Radansuun poika. Sitä sai ostaa Radansuun kyläkaupaltakin, kuten Perttolan suvun sukukirjaa Koskas Ralansuunmiäs kirkkoh ehtii. Mikon näkökulma oli kiinnostavaa luettavaa, kun siinä aukeni maailma toisen kylän nuorten mahdollisuuksiin.

Toinenkin ruusu kukkii pitkään, se on vaaleanpunainen neilikkaruusu Rosa Erna Grootendorst Pink, joka ei ole omajuurinen, joten joskus sen rungosta putkahtelee ihan erilaisia lehtiä ja kukkia tuottavia oksia.

Olen viime aikoina lukenut taas päiväkirjojani, koska ilmojen lämpimyys on sitä luokkaa, että kirjan pitelykin tuntuu työltä. Vuoden 1992 aikana mm. alettiin saattaa yläkerran huoneita asuttavampaan tilaan laittamalla seinille hieman lisäeristettä ja lastulevypinnoite, niin saatiin seinät viimein suoriksi. Entinen verhoilu oli pahvia, ja sehän venyy ilmankosteuden alinomaa vaihdellessa. Kouluaika ja harrastus kasvien parissa oli niihin aikoihin myös aika hektistä, välillä tuntuu, että sen elämiseen olisi tarvittu useampi henkilö, tapahtumia on niin runsaasti kirjan sivuilla.

Ulkotyöt jonottavat nurkissa, nyt vain kastellaan ruukkuja ja odotellaan, joko helle hellittäisi ja saataisiin sateita. Puissa on jo kellastumista, ruohot kulottuvat. Sateet ovat olleet tosi harvinaisia, niiden vesimäärä lisäksi aivan riittämätön.

Jos en joskus kauan sitten olisi tehnyt tontille sitä savimultakerroksen ripottelua (1980-2000-luvuilla), niin autiomaanäkymiä olisi tarjona joka puolella. Myös puiden kasvaminen estää paahdetta maan pinnassa ja antaa ruohomaisille varjostaessaan mahdollisuutta. Vain lehtikuusten alla on aukkoja, ne pyrkivät omimaan tilan kokonaan. Tuijat ovat vielä tarmokkaampia, niiden vierestä kuihtuu lehtikuusikin.

Pihanhoitoni keskittyy nyt kukkaruukkujen kasteluun. Varsinaisten yksivuotisten lisäksi tässä näkymässä on äitienpäiväruusukin, joka innostui tekemään uuden kukintakauden ulkoilmaan päästyään. Sillä on oma ruukkunsa.

Olin eilen toisen pitkäaikaisen työtoverini siunaustilaisuudessa Janakkalan kirkossa, siellä oli koolla Syrjäsen Kristiinan läheisiä, sukulaisia ja ystäviä. Pitkän hellekauden jälkeen vanha paksuseinäinen kivikirkkokin oli tukahduttavan kuuma. Saattoväki pyyhki silmiään monesta syystä, kun joka tapauksessa oli hikikarpaloita tarjona saapumisen tuottaman ylimääräisen energian takia. Onneksi taivas järjesti meille hautausmaalle siirryttyämme vilvoittavan sateen siksi aikaa, kun kukkalaitteita laskettiin ja loppuvirttä veisattiin.

Kristiina asui ensin vuosia Tervakoskella ja tuli sieltä aamuisin meille työhön. Vielä 1970-luvun loppupuolella koti oli siellä. Tervakoskella oli tehtaiden vuoksi paljon virkamieskuntaakin ja jopa kokoontumistilaksi klubihuoneisto Tervajoen äyräällä. Sitten ajat muuttuivat sekä tehtaan että Syrjäsen perheen asumisen suhteen, he muuttivat Turenkiin Hiidenjoen liepeille asumaan. Meidän nuorimmaisemme, sekä Kristiinan että minun ovat samanikäisiä, joten oltiin tekemisissä joskus myös vanhempaintoiminnan merkeissä.

Entinen rehtorimme Marja-Leena muisteli muistotilaisuudessa aikoja, kun hän tuli yläasteelle rehtorintyöhön. Se osui 1990-luvun alkuvuosille. Kristiina oli silloin siinä asteessa apulaisrehtorina. Itsekin tein niihin aikoihin vararehtorina lukion puolella muutaman viikon töitä, kun pitkäaikainen rehtorimme Teuvo oli vuosilomilla ennen eläkkeelle siirtymistään. Kristiinan realistinen näkemys tilanteiden hoidosta ja pulmien ratkomisesta oli aivan äärettömän tervetullut ja korvaamaton, miten hän onnistuikin olemaan niin asiallisen järkevä joka kerta, kun keskusteltiin mitä monenlaisimmista pulmista. Aivan kuin olisi koskenlaskussa päätynyt suvantokohtaan, josa oli hyvä hengähtää ja katsella vaihtoehtoja jatkolle.

Ratkaistavaa riittää, kun oppilaita on satoja, henkilökuntaa yli puolensataa ja lisäksi koulujen oppisisältöjen uudistaminen ja uusien muotojen tuominen, kuten nyt ATK samaan syssyyn. Onneksi selvittiin ehjin nahoin, ja vieläpä ystävyyssuhteetkin lujittuivat, sekä työtovereihin että oppilaisiin. Aiemmin taustalla pysynyt koulutoimistokin alkoi tuntua osalliselta työn toimenkuvassa. Tuntuu näin jälkikäteen siltä, että meiltä kysyttiin sitä kuuluisaa talvisodan henkeä, kun mikään ei oikeastaan ollut itsestään selvää. On hienoa, että olen saanut olla osallisena siinä työyhteisössä.

Kävin myös omaisten haudoilla samalla kertaa, kun ennen tilaisuuden alkua ehdin hyvin. Enon hauta ylhäällä ja lasteni isän hauta alakuvassa.
Kauniita muistoja Janakkalasta lisäävät myös hautausmaan ilmeen lumoavat näkymät, sillä hautausmaa on mielestäni parhaita, mitä olen nähnyt. Seurakunta hoitaa pääosan haudoista, niin myös tästä vuodesta lähtien meidän. Kukat näyttäviä, mutta kuitenkin maltillisia ja vaatimattomia kasvuolojen vaihtelun huomioon ottaen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti